Heh!

Heh!

Kielemme helmiin kuuluu sana tai paremminkin huudahdus ”heh!”. Sen merkitys on jokseenkin sama kuin ranskan sanalla ”voici!”. Se siis tarkoittaa sekä ”tossa on!” tai ”olkaa hyvä!” ”Heh!” korvaa osittain myös ranskankielen sanan ”voilà!” ja jopa myöskin jossain määrin sanan ”alors!”. Yleensähän nykyään sen sijaan sanotaan esim. ”no jopas!”, ”no mutta!”, ”kappas!”, ”no!” tai ”vot!”.

Ei ”heh!” tietenkään ole merkitykseltään identtinen minkään yllä mainitun sanan kanssa, mutta se viehätys liittyy juuri sen vivahteikkaaseen monitulkintaisuuteen. Jos sana toistetaan kaksikin kertaa peräkkäin, se saa aivan uuden merkityksen.

Yleensä kieli pyrkii yhä lyhyempiin ja kätevämpiin muotoihin ja tässä suhteessa ”heh!” on hieno ilmaus. Se on kuin kiinalainen sana, joka ei taivu eikä taitu. Se ei enää kehity, koska se on jo saavuttanut täydellisyyden. Sanottakoon tämä tosin pienellä varauksella. Joskus kuulee myös lyhyttä muotoa ”he!”, mutta tämä tuntuu jotenkin epäsuomalaiselta ja laiskalta. Se ehkä sopii parhaiten käytettäväksi eläinten kanssa kommunikoitaessa.

Jostakin kummallisesta syystä ”heh”-sanan käyttö on nykyään tykkänään katoamassa. Vielä 1960-luvulla sitä kuuli usein ja mm. mummoni viljeli niin sitä kuin monia muitakin nykyään jo unohtuneita sanoja. Monet niistä kyllä olivat kyökkiruotsia, joka joutikin unohtua ja venäläisiä väännöksiäkin tuli mummon kotipuolesta, Vesikansan puolelta, entisestä Vanhasta Suomesta. Varmaan niitä kantautui Pietaristakin. Ei niissä sinänsä vikaa ollut, mutta pärjäämme yhtä hyvin ilmankin. Miksi sanoa pesuvatia ”taasaksi” tai luutaa ”metlaksi” kun se johtaa vain siihen, etteivät länsisuomalaiset ymmärrä.

Kuten monet muutkin aidot ja kätevät suomalaiset sanat ”heh!” nähtävästi leimautui aikanaan vulgaariksi tai ainakin vähemmän hienoksi, kun säätyläistö teki omiin tarpeisiinsa käännöslainoja ruotsista. Ehkä se leimautui muiden samalta kuulostavien yksitavuisten sanojen johdosta? ”Höh!”, ”ähä!” ja jopa ”oho!” ovat kuitenkin käytöltään rajoitetumpia, kaksi ensimmäistä kuuluvat alatyyliin jo niiden sisältämän avoimen negatiivisuuden takia. ”Heh!” on toista maata. Sen voisi kuvitella tulevan taas yleiseen käyttöön. Ehkäpä jonakin päivänä tasavallan presidentti, ojentaessaan kunniamerkkiä, sanoo juhlallisesti: ”heh!”.

Kysytäänkö gorillalta?

Postmodernismin jälkeen. Eli kysytäänkö gorillalta?

Nykyihmistä on usein luonnehdittu nomadiksi. Hän vaeltaa elämässään ilman varsinaista päämäärää ja laiduntaa siellä, missä ruohoa sattuu löytymään. Kun hän kuolee, säilytetään hautapaikkaa säädyllisesti 25 vuotta, sen jälkeen se on taas vapaa, ellei joku ryhdy sitä hoitamaan ja miksi ryhtyisi.

Venäjällä on virallinen termi, joka kuvaa ihmisiä, jotka ovat ”vailla erityistä asuinpaikkaa”, BOMŽ –без особого места жительства. Käytännössä joukko koostuu ns. pultsareista. Olemmeko me jo kaikki henkisesti niitä tai sellaisiksi tulossa? Postmodernismin profeetat väittävät, ettei meillä enää ole pysyväistä sijaa. Eipä liioin mikään enää ole ”aitoa”, absoluuttista tai edes olemassa ilman lainausmerkkejä. Ennen kaikki oli toisin vai kuinka?

Postmoderni väittämä siitä, että suuret tarinat ovat kuolleet ja että kaikki on muuttunut suhteelliseksi, on kuitenkin aivan uutta ja tuoretta vain suhteellisesti -ja vain lainausmerkeissä.

”Kaikki, mikä oli pysyvää, haihtuu ilmaan, kaikki mikä oli pyhää, tulee häväistyksi…” kirjoittivat Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan jo vuonna 1848.

Jo tuo vanha kapitalismi, joka pani ihmiset arvioimaan kaiken rahassa ja teki jopa ihmisten välisistä suhteista hintasuhteita, oli vallankumous, joka mursi vanhan yhteiskunnan peruspilareita. Hegeliläisten filosofien ajatuksenjuoksu vallan villiintyi, kun he tuota katsoivat. Missä enää tarvittiin kunniaa, uskollisuutta, uhrautumista ja kieltäymystä? Moraalista tuli jokaisen henkilökohtainen asia, yhteiskunta tarvitsi vain valistunutta oman edun tavoittelua ja hyveet voi uusien vallanpitäjien puolesta jättää hölmöille, jos ne heitä kiinnostivat.

Zygmunt Baumanin mielestä yhteiskunnan keskiöön tunkeutunut konsumerismi on nyttemmin tuhonnut loputkin tuosta Marxin vielä näkemästä ”solidista”.  Baumanin mielestä viime mainittu yllättäen voidaankin samaistaa ”moderniin”, joka oli siis Marxin aikana vasta tulossa ja jonka hän näköjään tulkitsi aivan väärin. Sen tilalle on vasta nyt tullut ”likvidi” vai pitäisikö sanoa, vielä likvidimpi ja siis ehkä kahdesti kirkastettu postmoderni.  

Enää ei haluta omaisuutta, joka kahlehtii yksilöä ja vaatii häneltä vastuuta tai ainakin huolenpitoa. Sen sijaan halutaan vain likvidejä varoja välittömään kulutukseen, sularahaa sanoisi virolainen. Enää ei kiinnitytä maahan, kansaan, kieleen tai perheeseen, näitä kaikkiahan nautiskelija voi vaihtaa tarpeen mukaan, kuin ratsastaja hevosta. Pala maata, isänmaa tai mantu ei kiinnosta, se tuo vain vaivaa ja vastuuta. Kaiken tämän kehityksen ylittämättömänä huippuna on, että edes itse kuluttaja ei ole asioistaan päättävä subjekti, myös hän on muuttunut markkinahyödykkeeksi. Ja kauppahan käy jos on käydäkseen, sitä ei määrää tavara vaan markkinavoimat.

Tässä käy siis niin kuin marxilaisessa luokkataistelussa: kun viimeinen luokkakin kumotaan, ei jää enää mitään kumottavaa. Markkinat ovat kaapanneet kaiken. Asia ei nyt oikeastaan kuulu tähän, mutta Lapuan liikkeen aikana puolustusministeri, joka oli kuullut vallankaappaushuhuista, sanoi savolaisen rauhallisesti: ”Kuapatkoot vuan. Ei tässä oo paljon kuapattavvoo”.

No, mitä tulee subjektin markkinointiin, niin itsensä myyminen on meilläkin jo kauan ollut amerikkalaistyyppisten helppoheikkien saarnaaman pelastusopin keskeisiä asioita. Siihen ”treenaaminen” on miljoonabisnestä, mutta suurin osa kansaa taitaa sentään ilomielin jättää itsensä myymisen niille varsin harvoille, jotka sen kehtaavat tehdä.

Postmodernismin eräänä merkittävänä uutuutena suitsutettiin taannoin myös ”olemusten” häviämistä. ”Essentialismi” kuului menneisyyteen. Nykyaikaa oli ajatus kaiken konstruoitavuudesta. Heteronormatiivisuudella oli luotu ihminen mieheksi ja naiseksi, kuvitellut yhteisöt, kuten kansakunnat, olivat joukkoviestinnän avulla luotuja. Missään ei ollut sipulin ydintä, ei ainakaan tietomme piirissä ja sehän oli maailmamme raja.

Idea ei tietenkään ollut uusi. Jo Yrjö (George) Berkeley 1700-luvulla ja sittemmin Immanuel Kant ja jo sitä ennen Descartes olivat kritisoineet naiivia uskoamme siihen, että voidaan löytää absoluuttisia totuuksia tai varmuuksia yhtään mistään.

 Aristoteleen tervejärkistä ajatusta ihmisen olemuksesta ei vakavasti otettavan käytännön ihmisen ole koskaan kannattanut ylenkatsoa. Jokainen puutarhuri tietää, että perunoista tulee vain uusia perunoita ja porkkanan siemenistä porkkanoita. Muuntelua on, mutta sen rajat ovat ahtaat. Jos haluaa perunoita, tulee istuttaa nimenomaan niitä, ei esimerkiksi bataatteja tai maissia. Inhimillistä psyykeä voi manipuloida vain tiettyyn rajaan saakka, sielläkin luonto iskee nopeasti takaisin, kuten kaikki utopioiden rakentajat ovat saaneet havaita. Kommuuneja voi perustaa ja panna ihmiset elämään vaikkapa rummunpäristyksen tahtiin, mutta suuri enemmistö heistä ei lakkaa haluamasta omaisuutta, perhettä ja vapautta –sitä velvollisuuksien sitomaa vapautta, joka näistä lähtee. Jotkut, etenkin naiset, haluavat myös ehdottomasti poimia ja säilöä marjoja ja sieniä.

Myös tieteen puolella antiessentialismi on osoitettu perusteettomaksi, mikäli asian osoittaminen nyt kenellekään erinäisten laitosten ulkopuolella edes on ollut tarpeen. Biologia kertoo yhä uudelleen, että postmodernismin korskeat julistukset ovat tuskin muuta kuin lämmintä ilmaa. Ne eivät selitä mitään tai jos selittävät, tekevät sen väärin perustein.

Lyhyesti sanoen, iänikuisen vanhoja ajatuksia lämmitettiin siis taas eräässä historian dramaattisessa vaiheessa uudelleen, kun ei parempaakaan ollut tarjolla ja julistettiin maailman muuttuneen oman fantasian mukaiseksi. Perusteet olivat aivan ilmeisen heppoisia, elleivät täysin vääriä. Mutta entä johtopäätökset? Jos postmodernismi on humpuukia, seuraako siitä, että olemme vain ”vanhanaikaisesti moderneja”? Oliko suuri huuto aikakausien vaihtumisesta vain paljon melua tyhjästä? Palataanko nyt taas olemuksiin ja arvoihin sinänsä?

Kulttuurissa, eritoten länsimaisessa, on tietenkin tapahtunut muutoksia, jotka eivät ole pelkästään kuviteltuja ja konstruoituja. Yksi niistä on pysyvien arvojen hiipuminen. Uskonto meni ensin ja kannattaa muistaa, että se on länsimaisen kulttuurin kivijalka, jota ilman sitä ei ole olemassa. Sen hävittyä tilalle tulee jokin muu, jolle voi antaa uuden nimen. Ehkäpä tulevat kökkenmöddingiemme kaivajat tulevat puhumaan jostakin liehujapopulaatiosta (flirting tribes), joka eli päämäärättömän kulutusraivon vallassa ja rakensi valtavia kaatopaikkoja.

Meillä suomalaisillakin, kaikessa vaatimattomuudessamme on ollut ihan omia niin sanotusti elämää suurempia projekteja, joiden arvo on ylittänyt yksilön arvon. Kansakunnan, oman kulttuurin ja itsenäisen valtion rakentaminen ovat kuuluneet niihin. Vanhassa isänmassamme™, samoin kuten ydinperheessä sen jokainen jäsen on ollut velvollinen tajuamaan, että heidän ensisijainen tehtävänsä tässä maailmassa ei ole nauttia mahdollisimman paljon, vapaana ja kaikista muista välittämättä, vaan ponnistella kukin omalta kohdaltaan yhteisen onnen saavuttamiseksi ja omista pyyteistään tarvittaessa tinkien. Aina joku on tietenkin fuskannut, niskuroinut ja napissut, mutta idea mikä idea, nykyään se kuulostaa oudolta.

Eräät nuoremman polven tutkijat näyttävät lukevan kauhistuneen huvittuneina vanhoja dokumentteja, joissa ”konstruoitiin” toisenlaista ihmiskäsitystä kuin nykyään. Heidän oma yksilökeskeinen hedonisminsa taas näyttää jostakin käsittämättömästä syystä saaneen kunnian tulla jonkinlaiseksi loukkaamattomaksi auktoriteetiksi, uudeksi essentiaksi, joka on epäilyn yläpuolella.

Tätä uskonlahkoa voi kritisoida se, joka jostakin syystä viitsii siihen vaivautua. Intellektuaalisen ympäristömme muutokset ovat joka tapauksessa toistaiseksi todellisuutta ja niiden kanssa joudutaan elämään siihen saakka, kunnes nykyinen cultural studies –buumi uuden sukupolven taholta vuorostaan todetaan pinnalliseksi ja naurettavaksi, kuten kaikkien muotien kohtalo on aina ollut. Ottaako kukaan enää edes Baumania ihan tosissaan?

Prosessi on luultavasti jo alkanut ja arvaan, ettei uuden paradigman syntyyn kulu kahtakaan kymmentä vuotta. Ehkäpä uuden lähestymistavan avainroolissa tulevat olemaan nykyään yhä näkyvämmät biologian kaltaiset (ainakin näennäisesti) kovat tieteet, jotka korostavat perimän, lauman, perheen, rodun ja lajin merkitystä. Tästä on merkkejä. Kaikki nämä edustavat yliyksilöllistä pysyvyyttä.

Myönnän kyllä, että on aika karmaisevaa etsiä eettistä auktoriteettia luonnosta eli käytännössä eläimiltä. Jo toistasataa vuotta sitten Vladimir Solovjov lohkaisi: ”Olemme tulleet apinasta. Siispä rakastakaamme toisiamme”! Tämän logiikan vakuuttavuudesta en tiedä, mutta ehkä se voisi ainakin auttaa ylpeää ihmistä nöyrtymään?

Siitä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä. Jos ja kun me kysymme neuvoa gorillalta, niin se taitaa opettaa meille pelkkää raakuutta ja tyhmänylpeyttä.

 Sitä paitsi inhimillisessä kulttuurissa ei ole tärkeää vain yleinen periaate, se, että rakastamme toisiamme, vaan myös se miten rakastamme. Kysymmekö me siihenkin neuvoa gorillalta?

Nauroin jo ajatukselle, kunnes muistin, mitä NYT lehden tapaiset nuorison auktoriteetit kirjoittavat. Totta kai kysymme.

Klingen menneisyys

Klinge ja hänen menneisyytensä

Matti Klingen muistelmat ovat jostakin syystä vangitseva teos. Syyt sen kiinnostavuuteen eivät ole aivan helppoja ymmärtää, mutta yritän nyt ainakin luettuani kirjan lähes yhtä kyytiä.

Toki opus on kirjoitettu enimmäkseen hyvällä tyylillä, joskus hienoja lauseita rakentaen, mutta joskus aivan vasemmalla kädellä pikkujuoruilua toistaen ja vanhoja tekstejä lämmittäen. Sen kiinnostavuus ei kuitenkaan liity kieleen.

Kirja kiinnostaa minua osittain siksi, että siinä puhutaan itsenikin tuntemista henkilöistä, tosin ajalta, jolloin en heitä vielä tuntenut. Siinä puhutaan myös siitä miljööstä, joka tuli minullekin tutuksi pian jälkeenpäin, mutta silloin yliopisto oli jo kiivaassa muutoksen tilassa ja pian sen koin aivan erilaisena kuin se oli ollut kymmenen vuotta vanhemman nuorukaisen silmissä.

Yhtymäkohdat ja samanlaisuudet eivät kuitenkaan sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Kiinnostaviksi ne tekee lähestymistapa, joka on itselleni osittain aivan vieras ja osittain taas yllättävänkin tuttu. Minulle kirja on dokumentti, joka avaa erästä näkökulmaa tuttuihin asioihin ja osoittaa niitä kiinnekohtia, joista tuon näkemyksen perusteet on löydettävissä.

Monet tietenkin pitävät Klingeä joutavana hienostelijana ja teennäisenä sievistelijänä, jonka alituinen itsetehostus on sietämätöntä ja herättää vihamielisyyttä.

Asiaan voi kuitenkin suhtautua myös toisin ja ymmärtää sen leikkinä, kuten päähenkilö itsekin mielestäni tekee. Mutta tässä pitää muistaa, että leikki on totta ja Klingen mielestä se taitaa olla todellisuuden merkittävin osa. Le superflu –c’est l’essentiel!

Tässä voi myös ottaa huomioon sen, että Klinge itsekin, ja syystä, katsoo pitkin nenänvartta niitä, joiden tyhmänylpeys on hänen mielestään vailla perusteita. Hänellä sen sijaan riittää myös substanssia, hän on epäilemättä hienostelija, mutta ei joutava!

Sukutaustaan ja ystäväpiiriin liittyvät kuvaukset eivät tässä kirjassa ole erityisen kiinnostavia tai yllätyksellisiä. Itse asiassa ne ovat jo tulleet enimmäkseen tutuiksi päiväkirjoista. Viehtymys biedermeier-ilmapiiriin, joka monista muista on tunkkaisuuden ja ahdistavan konformismin perikuva, on sekin tuttua, hänen tavaramerkkinsä.

Aidosti kiinnostavaa on suhtautuminen maalaisuuteen ja esimerkiksi pohjalaisuuteen. Antagonismi ja erottautuminen näyttää juontavan juurensa jo kotoa. Koulussa ja yliopistossa se näköjään vain vahvistui.

Kyseessä oli tietenkin sekä lapsen lapsellinen pätemisen tarve ja helppo tarjolla oleva tie sen toteuttamiseen, että sosiaaliryhmän distinction, palkitseva erottautuminen niistä, jotka eivät täyttäneet oman ryhmän normeja.

Klingen havaintojen mukaan maalaisuuden elementit näkyivät myös professorikunnassa kuten ylioppilaskunnassakin. Herätyshenkinen kristillisyys ja ryssäviha löytyivät yhä. Monista paistoi karkeus ohuen kuorrutuksen vai pitäisikö sanoa glasyyrin alta. Tämän havaitseminen tarjosi hyvän pohjan erottautumiselle.

Kirjoittajan identiteettiin kuuluivat urbaanisuus ja sivistysporvarius. Nationalismi ei Klingelle ole suinkaan vieras aate, mutta rahvaanomaisessa muodossaan kyllä yhtä vihattava kuin potkupallo ja muut naurettavat anti-intellektuaaliset harrastukset. Todellinen suomalaisuus, jota muuallakin voi arvostaa, ei Klingen silmin löydy maalta vaan kaupungista.

Suhteessani urheiluun huomaan olevani lähellä Klingen ajattelua ja olen ihmeekseni havainnut yhtäläisyyksiä monessa muussakin asiassa. Tämä on kiinnostavaa sikäli, että lähtökohtamme tuskin voisivat olla erilaisemmat.

Mutta ehkä ongelma on vain näennäinen. Lapsuuden ja sosiaaliryhmän lähtökohdat saattavat kyllä suunnata koko maailmankatsomuksen rakentumista, mutta eivät ne määrää intelligentin henkilön ajattelua. Klingen kanssa huomaan jakavani sekä frankofiilisiä että russofiilisiä harrastuksia.

Koska uomo universale on ihmisen rajallisuuden takia vaikeasti toteutettava ihanne, jää vajavainen ihminen usein amatööriksi tai jopa diletantiksi monella sellaisellakin alalla, joka häntä kyllä kiinnostaa. Klingellä tämä selvästi liittyy Venäjä-harrastuksiin, itselläni Ranskaan ja ranskankieleen.

Sinänsä oudoksun kirjoittajan vakaumusta, jonka mukaan kieltä oppii vain koulussa. Itse hän näyttää kiinnittävän yllättävän suurta huomiota käymäänsä alkeiskurssiin ja pro-exercitio-suorituksiinsa. Itse muistan suorittaneeni pro exercitioita kuusi kappaletta, aina kaksi kerrallaan, enkä pitänyt asiaa järin ihmeellisenä. Toki nuo kaikki noin viisitoista opiskelemaani kieltä eivät ole aina kovin korkealla valmiustasolla. Klinge hankki hyvän taidon ruotsissa, saksassa, englannissa ja ranskassa ja se on jo hyvä pohja monelle asialle, etenkin kun niihin liittyy latina, jota itsekin olen aina arvostanut.

Monien kielten osaaminen on kuin omistaisi monta avainta samaan lukkoon, lausahti joskus Voltaire. On hätkähdyttävää huomata, miten banaaleja typeryyksiä tämäkin suurmies saattoi joskus suustaan päästää.

Klingelle kieli sen sijaan mitä ilmeisimmin on ajattelutavan ja kulttuurin ytimessä ja sen tunteminen on keino päästä niihin sisään. Sitä se oli aikoinaan itsellenikin ja on yhäkin. Latina ei ole pelkkää kielioppia, vaan eurooppalaisen kulttuurin perustaa. Ranska ei ole vain kieli, vaan eurooppalaisen kulttuurin ydin sen tietyssä, ehkä korkeimmassa vaiheessa.

Mikä tärkeintä, sivistys ei ole vain tietoa. Kyse on asenteesta, hienojen asioiden olemassaolon tunnustamisesta ja niiden etsimisestä.

Tunnistan tässä itseni. Analyyttinen filosofia herätti minussa samanlaisia tunteita kuin Klingessäkin ja olen aina uskonut lujasti siihen, että maailmasta voi löytää muutakin kuin latteuksia, ellei ihminen itse ole tyhjä. Kaiken ytimessä on kunnioitus korkeampaa kohtaan. ”Hierarkioiden purkaminen” on pyrkimyksistä typerimpiä, mikä ei taas merkitse sitä, että eri tasojen kesken tulisi vallita vihamielisyyden.

Tämän kunnioituksen korkeampia asioita kohtaan voi havaita myös Klingellä. Hän näyttää kyllä kunnioittavan asioita, joista itse en useinkaan paljoa perusta, mutta jo itse perusasia on tärkeä ja mielestäni noteeraamisen arvoinen.

Klingen mentorina toimi aikoinaan Eino E. Suolahti, jonka seminaareissa itsekin olin. ”Nenno” teki aluksi vaikutuksen renessanssihahmollaan ja kokemuksillaan, jotka näyttivät liittävän luentosalimme suoraan suureen maailmaan ja sen historian käännekohtiin.

Koska kuitenkin olin saanut analyyttisestä filosofiasta hiukan tartuntaa, huomasin pian, ettei Nennon kirjoituksista eikä puheista oikein saanut otetta. Oliko niissä todella substanssia?

Klingelle ilmeisesti sama materiaali oli innostavaa ja koko elämälle suuntaa antavaa. Nähtävästi hän ymmärsi ne eri pohjalta kuin minä, joka tulin traktorien, heinäkuormien ja kivikoukkujen maailmasta, vaikka ajatteluni olikin latinalla ja hieman ranskallakin vahvistettua.

Akateeminen maailma oli Klingelle parin korttelin päässä ja se on hänelle ilmeisesti aina ollut jossakin määrin samaa kuin Civitas dei pyhälle Augustinukselle. Vielä Klingen opiskeluaikana akateeminen leikki otettiin vakavasti. Tie eliittiin kävi latinaksi nimettyjen kirjastojen ja luentosalien kautta, antiikin perinnöstä ponnistaen.

Itse tunsin, jos mahdollista, vieläkin suurempaa hartautta pyhän yliopiston edessä, mutta maalaistausta ei oikein antanut tikkaita tuon maailman keskukseen kapuamiseksi, vaikka uskonnollisuuden olivatkin jo varhain syrjäyttäneet Bertrand Russell, Friedrich Nietzsche, Egon Friedell ja Johan Huizinga, kaikki myös Klingen tuntemia. Hyvällä tuurilla onnistuin jotenkuten sitten myöhemmin keplottelemaan itseni jopa professorien pyhään säätyyn, mitä pidän olosuhteisiin nähden merkittävänä saavutuksena. Klinge matkusti sinne suoraan hissillä ja ilmeisen ansaitusti.

Runebergin Vänrikkien Lotta Svärdista sanottiin:

Vaan helmi se oli se eukkonen

Ja helmipä kalliskin!

Jos sietikin naurua hiukkasen,

Toki arvoa runsaammin!

Klingen, kuten meistä jokaisen elämä on aina jossakin mielessä koomista ja valitettavasti usein myös jopa tyhjänpäiväistä. Toisaalta siihen liittyy myös mysteerin pyhyyttä ja aina myös tragiikkaa.

Pikkupojan naiivius ja koululaisten leikit ovat jossakin elämän vaiheessa totisinta totta ja tärkeistä tärkeintä. Ne ansaitsevat myös sen mukaisen kuvaamisen, kuten kaikissa hyvissä muistelmissa tehdäänkin. Hyvien muistelmien tunnusmerkki on myös, ettei myöhempien aikojen näkökulma pääse liikaa hallitsemaan ja vääristämään sen henkilön elämän kuvausta, joka muistelija kerran oli. Proustinsa lukenut Klinge on etevä historioitsija, joka ymmärtää hyvin genren metodiset ongelmat.

Tuloksena lahjakkaan ja epäilemättä kohtuuden rajoissa myös rehellisen kirjoittajan työstä on kirja jota lukee hyödykseen ja joka on myös merkittävä dokumentti tutkijalle ja opiskelijalle. Se on eräs avain aikakautensa ymmärtämiseen: sinänsä vajavainen ja yksipuolinen, mutta välttämätön lisä siihen aineistoon, jonka perusteella me yritämme ymmärtää lähimenneisyyttä ja siis myös nykyisyyttä.