Herran voideltu Laitaatsillan taistelussa

 

Thukydideen ansa savolaisittain

 

Thukydideen ansa syntyy, kun pelätään tulossa olevaa sotaa, jossa voimistuva vihollinen on ehtinyt kasvaa voittamattomaksi. Ratkaisu on silloin preventiivinen hyökkäys. Onnellinenhan on se, joka kykenee näkemään nenäänsä kauemmas ja pystyy vastaamaan uhkaan jo ennen kuin se on paisunut liian suureksi ja tekee vastatoimista hyödyttömiä.

Mutta kenties onkin niin, etteivät muuttuvat voimasuhteet sellaisinaan merkitse tuhoa alakynteen jääneelle vallalle, joka sen sijaan voisi panostaa rauhanomaiseen kanssakäymiseen. Ja jos nousevan vallan resurssit joka tapauksessa vain kasvavat, tulee preventiivisestä sodasta vain selvä aihe selvittää tilit taantuvan vallan kanssa.

Vaihtoehtona olisi nousevan vallan niin perinpohjainen hävittäminen, että sen kehitys lakkaa. Antiikin aikana tällaista tapahtui ja vielä viime vuosisadallakin sellaista on yritetty, mutta kyseessä oli jo barbaarinen poikkeus sivilisaation kehityksessä. Toivottavasti se jää viimeiseksi lajissaan.

Kustaa III:n sodassa Thukydideen ansa viime kädessä selvästi koitui preventiivisen sodan aloittajan turmioksi, vaikka rauha saatiinkin aikaan ilman rajamuutoksia. Heti sodan jälkeen aloitettiin Venäjän puolella kalliin linnoituslinjan rakentaminen kenraali Suvorovin johdolla ja kun suurpoliittinen konstellaatio sitten salli, otettiin yksin tein koko Suomi Venäjän helmaan.

Mutta entäpä, jos Kustaa ei olisi hyökännyt? Eikö Venäjällä ollut jo pitkään tarkoituksena ohjailla Ruotsin politiikkaa ja sopivassa tilanteessa panna koko valtakunta lihoiksi yhdessä Tanskan ja Preussin kanssa? Kustaan sota ainakin todisti, että Ruotsin leijonalla oli vielä hampaat tallella ja varoitti liian rohkeasta politiikasta sitä vastaan. Ehkä Kustaa pelastikin Ruotsin kunnian sekä valtakunnan, ainakin toistaiseksi?

Kustaan hyökkäys Venäjälle on epäilemättä uudemman historian uhkarohkeimpia temppuja. Vuolteensalmen teatteriesityksen jälkeen Kustaa esitti serkulleen Katariina II:lle suoranaisen ultimaatumin, joka oli vieläpä hyvin loukkaavasti muotoiltu. Venäjä ei voisi selviytyä kunniaansa menettämättä, jos se kieltäyisi sotimasta.

Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Luuletteko, että se hullu hyökkää kimppuuni kysyi Katariina ihmeissään sihteeriltään. Siitähän oli kysymys ja nyt Kustaa saattoikin pelata ylivoimapeliä. Hän sai kerätyksi Suomeen 33000 sotilasta, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen. Sen huoltaminen sitten olikin tuskallinen velvollisuus.

Venäläiset olivat ryhmittäneet armeijansa Turkkia vastaan ja pystyivät kaapimaan Viipurin tienoille joukkoja vain noin 10000. Laivastot olivat jokseenkin tasavahvat, mutta Ruotsilla ei ollut koskaan ollut varaa harjoittaa sitä sotavoimaa, jonka se nyt onnistui keräämään kasaan. Sellaisen laivaston vieminen taisteluun olisi rikos, arveli lippukapteeni Nordenskiöld (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=merisankari+johnsson ).

Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkää enemmin sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta jota johtaa leijona, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Laivaston komentaja, Södermanlannin herttua Kaarle ei ollut leijona eikä ehkä ihan lammaskaan. Ehkä häntä voisi lähinnä luonnehtia vuoheksi. Sarvetkin löytyivät, mutta selkeästä ajattelusta taisi olla puutetta.

Venäjän puolella jouduttiin haalimaan miehiä kaikkialta, mutta eivät komentajat ihan vilttiketjua olleet. Kenraali Michelssohnen -joka on päähenkilönä Jaan Krossin romaanissa Keisarin hullu- oli sentään Pugatšovin kapinan kukistaja. Porrassalmella hän aluksi epäonnistui, mutta kyseessä oli vain viivytys. eteenpäinhän ne venäläiset menivät, Anjalan liiton ja suomalaisten itsenäisyysmiesten lamauttama Ruotsin armeija perääntyi aluksi, vaikka oli alun perin komeasti lähtenyt kohti Pietaria.

Porrassalmella Yrjö Maunu Sprengtporten sai kuulia nahkaansa, jopa nivusiinsa, mikä juuri tämän Venuksen palvojan kohdalla oli kohtalon ivaa. Savon joukot, joiden hän oli uskonut helposti nousevan kapinaan nimenomaan häntä seuratakseen, olivatkin moitteettoman uskollisia kuninkaalle.

Myös suomalaisten itsenäisyysmiesten liikkeellä oli thukydidesläisen ajattelun piirteitä: Sprengtporten pohdiskeli, että vahvistuva Venäjä joka tapauksessa ennen pitkää ottaisi Suomen. Jos se tapahtuisi yhteistyössä suomalaisten kanssa, voitaisiin suuriruhtinaskunnalle saada ehkä itsenäisyys, autonomia nyt ainakin. Mikäli taas jäätäisiin vain odottamaan kohtalon täyttymistä, jouduttaisiin liittymään maakuntana Venäjään.

Yrjö Maunu ei suinkaan ollut yksin pohdinnoissaan. Itse asiassa tätä henkeä oli nuoremman upseeriston piirissä paljon. Suomalainen talonpoika piti kuitenkin uskollisesti kuninkaansa puolta herroja vastaan. Sille ei tullut mieleenkään seurata maansa myynyttä Ringportia, Kyöstä-kuningas, joka vähän haasteli suomeakin ja oli useasti maassa käynyt, oli sen sijaan suuressa suosiossa.

Kun Kustaa-kuningas tuli Savonlinnan porteille, Laitaatsillan asemiin tarkastamaan sodan edistymistä vuonna 1789, hän saattoi olla varma savolaistensa tuesta ja sympatiasta. Kapean salmen takaa oli mahdollista ampua tappavaa ns. jääkäritulta rihlakivääreillä ja tietysti tykeillä, mutta venäläisten kanssa oli sovittu, ettei kuningasta ammuttaisi. Nyt, vallankumousten aikana se antaisi aivan liian ikävän esimerkin myös Venäjällä, jossa Pugatšovin kapina oli vielä tuoreessa muistissa.

Kansalle kuninkaan rohkeus sen sijaan oli mannaa. Moni kansan niskoilla elellyt upseeri oli pyytänyt eroa heti, kun sota syttyi ja rintamalla, kuten helvetissä, herrat usein pyrkivät johtamaan takaa eikä edestä, ainakin ne suuret herrat.

Kun Kustaa sitten murhattiin noissa kuuluisissa Tukholman Naamiohuveissa, syntyi asian johdosta Suomessa suuri parku ja valitus. Kustaan erinomaisuutta kuninkaana ja murhaaja Anckarströmin paholaismaista pahuutta laulettiin myös rahvaan arkkiveisuissa:

Hän werens ja Henges altixi

Pan Kuningas sota maalla

Waldakunnan ruhan pandixi

Kuin monelt kyll’ kuulla saadaan

Siell, Jesus händä autteli

Ja terwenä majollens saaddeli

Yhteisen kansan riemux.

 

Murhaaja taas oli

 

 Yx akanainen öykkäri

Tarkka, se Turkki Syömäri

Sill’ oli kynsi korpinen

Ihme, jos oli ihminen…

Ja koko se oppositioporukka, nuo Suomen itsenäisyyden kannattajat mukaan lukien, ansaitsivat vain inhoa ja halveksuntaa jo järjettömyytensäkin takia:

Te mullit, te härjät, te naudat!

Ei -sudet, Te paha-kaulat!

 

Suomen suuriruhtinaskunnan Ruotsista irtautumisen aika ei ollut vielä koittanut. Kustaan sodan tapahtumissa sen sijaan olivat jo näkyvissä ne elementit, jotka vuosina 1808-1809 nousivat keskeisinä esille:

Suomen raja Kymijoella oli liian lähellä Pietaria, jonka kaunottaret saivat vielä pelätä joutuvansa heräämään mereltä kuuluvien ruotsalaisten tykkien jylinään, mistä Napoleon muistutti Aleksanteria. Pohjanlahti rajana muutti ns. geopoliittista tilannetta olennaisesti.

Sitä paitsi suomalainen kansallinen liike oli tosiasia. Kustaan sodassa siitä oli myös näyttöä sikäli kuin asia koski upseeristoa. Talopojat olivat kuningasmielisiä, mutta heidät saattoi aina hoitaa. Ajatus Suomen suuriruhtinaskunnan suuremmasta tai vähäisemmästä itsenäisyydestä irrallaan Ruotsista oli joka tapauksessa jo ajatus, johon oli totuttu ja jota osattiin odottaa.

Itse asiassa kenraali Sprengtportenkin oli yhä käytettävissä tätä asiaa edustamaan, vaikka pelasikin korttinsa huonosti ja sai pian potkut. Ruotsin kannalta hän oli petturi, mutta omasta mielestään tämän maankolkan George Washington, joka osasi tarttua historialliseen tilaisuuteen jo tulevia kohtaloita ennakoiden.

Naisellinen elementti

Herttaisuus

 

Satuin tässä päivänä muutamana Moskovaan, jossa minulla oli ilo juoda ihan päiväsaikaan teetä erään nuoren paikallisen asukkaan kanssa.

Hänkin näytti kuuluvan siihen Suomen ystävien ja jopa ihailijoiden joukkoon, jonka aina löytää Venäjältä, ainakin jos sattuu sellaiseen paikkaan, jossa puhutaan Suomesta ja sen historiasta.

Tuossakin tilaisuudessa vietin iltaa myös muutaman Suomen-ystävän kanssa teetä juoden ja pikkuleipiä napostellen. Mitään alkoholijuomia ei tässä pikku banketissa ollut ja se oli kyllä minulle ensimmäinen kerta lajiaan Venäjällä, mutta ihan miellyttävää se kaikki oli.

Mutta piti puhumani tuosta nuoresta naisesta, joka seminaarin tauolla tuli samaan pöytään nauttimaan välipalaa. Venäläisillä on tapana kehua sillä, että heillä on maailman kauneimmat naiset ja olen jo kauan tiennyt, että tämä on totta. Tässä taas oli todiste.

Kyseinen nuori kansalainen kuului niin sanottuihin aspirantteihin eli tohtoriopiskelijoihin ja oli mitä ilmeisimmin hankkinut merkittävän asiantuntemuksen omalta alaltaan ja omasta aiheestaan. Se toi tiettyä itsevarmuutta, joka aina tai ainakin useimmiten kaunistaa, jos se pysyy kohtuuden rajoissa eikä muutu röyhkeydeksi, mikä tietenkin kuuluu paheisiin.

Tämä tyttö oli piirteiltään säännöllisen kaunis, mutta niinhän nuoret tytöt lähes aina ovat, elleivät pilaa itseään kaikenkarvaisilla ”parannuksilla”, jotka tekevät saman vaikutelman kuin retusointi vanhoissa valokuvissa. Vajavainenkin originaali on aina monta kertaa silmälle miellyttävämpi kuin sen lyijykynällä tuhertaen muka parannettu laitos.

Mutta entäpä, jos nykyaikaisista tytöistä merkittävä osa haluaakin nimenomaan irrottautua miellyttävyydestä? Oman ulkonäkönsä pilaaminen tatuointituherruksilla ja lävistyksillä eivät mitään muuta olekaan. Ne ovat selvä yritys kieltää luonto ja muuttaa itsensä joksikin muuksi.

Kyseessä lienee naisellisuuden kriisi, josta koko läntinen sivilisaatio kärsii, jotkut alueet enemmän, toiset, kuten Venäjä, vähemmän. Naisen oikeus olla nainen ja nauttia naisellisuudestaan on läntisessä kulttuuripiirissä menetetty. Sen sijaan yritetään olla jotakin muuta, esimerkiksi ainakin jossakin määrin miesten kaltaisia, kun täydellinenkään muutos ei onnistu.

Venäjällä nuoret toverit opetettiin 20-luvulla ajattelemaan sukupuolineutraalisti ja haluttiin pyyhkiä pois porvarilliset kuvitelmat romanttisista tatjanoista, joiden vuoksi intohimoiset nuorukaiset riutuivat ja janosivat sankaritöihin ansaitakseen palvomiensa olentojen ihailua.

Sota-aikana naisellisuus oli pannassa, silloin tarvittiin akkoja (baby, бабы) on joku sen ajan muistelija sanonut. Akat olivat ronskeja ja homssuisia, mutta tekivät paljon työtä. Ilman niitä ei olisi edes pärjätty.

Mutta sodan jälkeen alkoi naisellisuuden uusi nousu ja nyt janottiin parfyymejä, silkkisukkia ja hempeitä vaatteita. Ympyrä oli sulkeutunut ja 1920-luvun karkea asiallisuus oli enää muisto vain.

Syystä tai toisesta naisellisuus on yhä pysynyt Venäjällä kunniassa samaan aikaan, kun sen arvostus lännessä rypee pohjamudissa. Muuan pietarilainen sosiologi arvioi, että naista eli siis naisellisuutta arvostetaan eniten idässä ja vähiten lännessä, Venäjä on siinä välissä.

Joka tapauksessa on helppo huomata, miten suurella itsеkunnioituksella naisellisuus eri muodoissaan esiintyy Venäjällä. Siinä on selvää itsevarmuutta verrattuna länsimaiseen ahdistuneisuuteen, josta paistaa jo kauas kova yrittäminen: minähän en ole mitään, paitsi sorrettu ja aliarvostettu olento, mutta katsokaapas nyt, miten minä osaan tulla joksikin muuksi!

Naisellisuudella näyttää lännessä tosiaan olevan tarvetta kätkeytyä ja naamioitua, nimenomaan naiset itse on toisten siskojen toimesta saatu uskomaan, että he ovat luonnostaan jotenkin alempiarvoisia.

Kun nyt muistelen tuota mainittua kohtaamista, josta tulee mieleen Goethen paljon siteerattu ajatus ikuisesti naisellisesta prinsiipistä (das Ewig-weibliche), ajattelen, että ylivertaisen ja lähes tyrmäävän lumovaikutuksen sai aikaan nimenomaan herttaisuus, jollaista lännessä tuskin edes tapaa.

Mitä on herttaisuus? Sana tulee aivan ilmeisesti ruotsin sanasta hjärta (vrt. saksan Hertz), jonka vanhat muodot hjerta, hierta jo ovat lähellä suomalaista vastinettaan.

Korttipelissä meillä on hertat siinä kuin muilla sydämet (hjärta, Hertz, heart). Itse asiassa sydämen symboli muistuttaa pikemminkin takamusta, mutta kaikkihan ovat oppineet jo sen merkityksen, joten ei siitä enempää.

Mitä sitten on herttaisuus? Jos ruotsiksi sanotaan, että jokin on hjärtlig, niin se on eri asia, sille meillä on sana sydämellinen. Herzlich on ruotsalaisen vastineensa synonyymi, englannin hearty taas viittaa tuhtiin, sellaiseen, jossa on ytyä, sisältöä. Sana sydänhän on suomessa sukua adjektiiville syvä, sydämellisyys tulee aina syvältä.

Mutta herttaisuus on eri asia. Luulenpa että sen synonyymi on sulo/sulous. Se taas viittaa ainakin vanhan kirjallisuustieteellisen taksonomian mukaan itsetiedottomaan kauneuteen ja oliko nyt hyvyyteenkin.

Suloinen lienee aina myös kiltti, mukava, sympaattinen, kiva.

Muistan, miten hesarin palstoilla joskus pari vuosikymmentä sitten käytiin oikein polemiikkia siitä, oliko oikein/sallittua/hyvä/, että jossakin saksankielen oppikirjassa oli lause, jonka mukaan joku tyttö oli nett, eli siis kiva, herttainen.

Joku kai feministiksi lukeutuva oli saanut päähänsä, ettei tytön kuulu olla kiva, vaan ihan jotakin muuta ja niinpä ei ollut myöskään sopivaa ottaa esimerkiksi moista lausetta.

Oliko tuon pölvästin mielestä jokaisen tytön suorastaan mahdotonta olla nett, en tiedä, mutta ainakaan sellaista ei näköjään saanut sanoa, koska se kaiketi pönkitti stereotypioita eli esitti maailman sellaisena, kuin se enimmäkseen olikin. Ajatella, jos vaikka opiskelijat saisivat päähänsä, että heidänkin olisi ihan kiva olla nett…

Saihan siinä silmiään hieroa moista keskustelua lukiessaan. Mistä ihmeestä oli siinnyt se humanoidisuku, joka halusi kieltää ihmisiä olemasta sellaisia, kuin he luonnostaan olivat? Niin, jotkut jopa luulivat saneensa selville, etteivät ihmiset luonnoistaan olleet minkäänlaisia. Hehän olivat vain sosiaalisia konstruktioita.

Venäläistä sivilisaatiota on aina joskus pidetty omana, eurooppalaisesta eroavana maailmanaan. Usein tuossa ajattelussa näyttäisi olevan taipumusta liioitella asioita, mutta kyllä sitä erilaisuuttakin löytyy.

Sen voi kohdata vaikkapa venäläisen naisen hahmossa. Tietysti yleismaailmalliset muodit ja villitykset leviävät myös Venäjälle, jossa nimenomaan naisen rooli on kokenut sadan vuoden mittaan todella merkittäviä muutoksia. Kuitenkin siellä ainakin juuri tällä hetkellä voi helpommin löytää toisenlaista naisellisuutta kuin lännessä ja nimenomaan sitä positiivista ja ihastuttavaa.

Venäjällä on yhä kunniassa se perinaisellinen ominaisuus, jota kuvataan sanalla nežnost. Sen voi varmaan kääntää herttaisuudeksi, mutta halukkaille panen tähän wikipedian antaman määritelmän: Нежность — это положительная эмоция, которая сопровождает ласковое поведение в отношениях с любимым человеком. Нежность выражается в особых жестах, мягкости, деликатности, внимании к потребностям объекта нежности, особом взгляде, голосе, заботливом и бережном отношении. Нежность, в частности, позволяет создать переходные отношения от дружеских к любовным. Нежность не обязательно совпадает с интимными желаниями, но может быть ключевым элементом в семейных отношениях.

Tämän voi halutessa kääntää vaikkapa koneella.

 

 

Keskustelua yli lahden

 

Erilaiset vanhat

 

Jaan Kaplinski, Johannes Salminen, Valkeat yöt ja mustat. Tammi 2002, 175 s.

 

Sekä Johannes Salminen että Jaan Kaplinski ovat nyt majan majoilla. Molemmat olivat melkoisia poikkeusihmisiä, ulkopuolisia omassa maassaan ja kaikkialla muuallakin.

Toisaalta tähän liittyi tietty kosmopolitismi. Kaplinski oli melkoinen polyglotti ja muun muassa kiinan harrastaja. Salminenkin näyttää osanneen useita kieliä, mutta parhaiten ruotsia. Tässä julkaistut kirjeet on Salmisen osalta kääntänyt Rauno Ekholm, Kaplinski on kirjoittanut suomeksi.

Kaplinskiin tutustuin joskus 1990-luvulla, jolloin kutsuin hänet esiintymään venäjäksi. Se sujui varsin mallikelpoisesti, vaikka kirjailijalla ei ollutkaan venäläisiä juuria, vaan puolalaiset. Toki Virossa siihen aikaan moni virolainen puhui hyvää venäjää. Tilaisuuksia harjoitteluun ei puuttunut.

Kaplinski oli mystikko, jonka ajattelun juuria löytyi muun muassa kabbalasta. Hänen mystiikassaan oli voimakkaan panteistinen juonne ja muistan hänen enemmän tai vähemmän tosissaan kirjoittaneen olevansa kanervien sukua.

Toki mystikot saattavat elämässään olla aivan tervejärkisiä, mielenkiinnon kohteet ja niille annettu merkitys vain luultavasti ovat keskivertoporoporvariin verrattuna erilaisia. Sellaistahan on kiinnostava lukea, miksipä jauhaa aina samaa ja samasta näkökulmasta.

Tässä kirjassa Kaplinski täräyttää heti muutamia loukkauksia yksioikoisille uuden vapauden apostoleille. Hän kirjoittaa, että neuvostoelämäänkin aikanaan totuttiin. Siinä oli paljon vastenmielistä, typerää, epäoikeudenmukaista ja julmaakin, mutta usein neuvostoelämä oli mukavaa. Se ei vaatinut ihmiseltä suurta ponnistusta, ajan tasalla olemista, kilpailukykyä eikä ajan vaihtamista rahaksi.

Tuossa viimemainitussa vaihtokaupassa, sitten kun se tuli mahdolliseksi, tuskin paljoa voitettiin. Kaplinski miettii, että on olemassa neljänlaisia yhteiskuntia: ne, joissa ihmisillä on paljon rahaa ja aikaa, ne, joissa heillä ei ole aikaa eikä rahaa, ne, joissa on aikaa, mutta ei rahaa ja ne, joissa on rahaa, mutta ei aikaa.

Neuvostoälymystöllä ei ollut rahaa, mutta sillä oli aikaa, jota käytettiin välillä hyvin. Kirjoittaja epäilee, olisivatko Juri Lotman ja hänen koulukuntansa voineet yhtä hyvin kehitellä näkemyksiään länsimaailmassa, kuin hiljaisessa ja eristetyssä Tartossa.

Luulen, että ymmärrän millaista ajan runsautta Kaplinski tarkoittaa. Neuvostoaikaan näytti monin paikoin työpaikoilla vallitsevan ikään kuin ikuinen sunnuntai tai peräti sunnuntaiaamu kasarmilla, jossa vain muutama virka-apuosaston varusmies vetelehtii ja katsoo mietteissään seinää tai ikkunaa. Luostareissa saattaa olla samanlaista, elleivät jumalanpalvelukset vie kohtuuttomasti aikaa.

Kyse ei ole vain työn puutteesta, saati nyt laiskuudesta. Kyse on siitä, että ihminen ymmärtää, ettei juuri nyt edes voi tehdä mitään muuta kuin ajatella. Niinpä ajatus juoksee pakottomasti, eikä tajunta kiirehdi tapahtumien edelle vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin, joita ei vielä ole. Nykyisyys on läsnä suorastaan aistittavana.

Ehkäpä tällaisissa tilanteissa syntyvät suuret viisaudet. Auguste Rodinin Ajattelija on mielestäni ilmiselvästi kuvattu klassisessa ulostusasennossa. Asian raadollisuudesta huolimatta tilanteeseen sisältyy myös mietiskelylle otollisia elementtejä. Kysymyksessä on psykologinen kiireen eliminointi. Sen sijaan, että hössöttäisi jo tulevaisuudessa, jota ei vielä ole, on kuunneltava tavallaan sisintä itseään ja toimittava sen ehdoilla.

En ole varma, toimiiko Helsingin Kampissa sijaitseva Hiljaisuuden temppeli (?) samalla tavalla. kiireiselle ohikulkijalle sen sanoma saattaakin olla: pystymme tarjoamaan vain tyhjää.

No, tämä saattoi jo mennä turhankin korkealentoiseksi tai sitten päin vastoin. Joka tapauksessa minusta tämän kirjan kiinnostava puoli on nimenomaan kirjoittajien tapa pysähtyä hyvin arkipäiväisten asioiden edessä. Niistähän ne mystikot ovat aina innoituksensa löytäneet.

Linnut, lumisade, luonto yleensä tuovat jonkinlaisen kosketuksen pyhyyteen. Pyhyys taas on jotakin aivan muuta kuin kirkkojen vaalimat muodot, joilla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Hurskas suufilainenkaan ei voinut muuta todeta, kuin että ajatollah Khomeini oli menettänyt ymmärryksen pyhyydestä. Sen sijaan hän panosti kaiken tyhjiin muotoihin.

Aikakauden -nyt jo taakse jääneen- tukipylväisiin kuului Pax Americana. Amerikkalaisuudelle ei ollut vastusta löydettävissä. Sitä varten olisi Euroopan, Kiinan, Venäjän ja Intian pitänyt yhdistää voimansa, mutta turhapa sellaista oli kuvitella.

Kiinan tavattoman talouskasvun koko merkitystä oli tässä vaiheessa vielä vaikea käsittää. 1960-luvullahan kauhisteltiin ajatusta, että kaikilla kiinalaisilla olisi joskus oma jääkaappi, autosta nyt puhumattakaan. Maolainen asketismi oli vielä hyvässä muistissa, mutta nyt alkoi kyllä jo näkyä myös sikäläistä kerskakulutusta ja hedonismia.

Kiinan tie ei kai sitten ollut sellainen, joka johtaisi Titanicimme jäävuoret sivuuttavalle reitille. Sen sijaan talibanin hallinto voisi olla parempi. Mutta se taisi jo olla tuhoon tuomittu. Mitäpä nuo talonpojat mahtaisivat USA:lle ja sen ihmeaseille? Afganistan oli maahan lyöty ja siellä pysyisi.

Juutalaisten historiasta kirjoittajat sanovat paljonkin. Kiinnostavasti Kaplinski nostaa esille Jakob Frankin, joka jopa hallitsi pientä ruhtinaskuntaa Saksassa. Kaiken kaikkiaan hänen ristiriitainen uransa taitaa aueta vain kabbalan ymmärtäjille.

Juutalaisten ohella kansojen suureksi kärsijäksi nostetaan virolaiset, jotka toisessa maailmansodassa menettivät jopa neljänneksen väestöstään. Neuvostoaikana yhteinen virolaisuus sitten todella yhdisti kaikkia, maan keskuskomiteasta toisinajatteleviin, vakuuttaa Kaplinski. Sen jälkeen yhteisyyden tunnot ovat haalistuneet.

Kuitenkin Viro näytti jo kehittyvän hämmästyttävää vauhtia ja sen tulo EU-kelpoiseksi oli vain ajan kysymys.

Kun kansallisuudet ja niiden suhteet olivat kirjoittajien lempiaiheita, olisi voinut odottaa saavansa tässä lukea jotakin myös venäjänkielisten/venäläisten asemasta maassa ja vertailu saksalaisten aiempaan rooliin ja Suomen kansallisuuspolitiikkaan olisi voinut olla kiinnostavaa.

Salmista taisivat tällaiset asiat kuitenkin kiinnostaa vain silloin, kun niillä pääsi potkaisemaan Suomea, vaikka eiväthän asiat meilläkään perin juurin huonosti olleet edes hänen mielestään.

On outoa lukea yhä uudelleen Salmisen vakuutuksia siitä, että Snellman oli kovin paha mies ja että suomenkielen omaksuminen oli ruotsinkieliselle yläluokalle tehty suuri vääryys.

Tuo asiahan oli vapaaehtoinen ja sen teki vain osa koko ryhmästä. Niille, jotka sen tekivät kysymys varmastikin oli jossakin määrin uhrauksesta, mutta sitä on syytä pitää huomattavan epäitsekkäänä ja koko kansakunnan kannalta siunauksellisena tekona. Tätä puolta asiasta on muisteltu kummallisen vähän.