Kulttuurin voima ja heikkous

Kulttuurin voima ja paluu barbariaan

Sattuipa silmään nettiä selatessa muutamia musiikkivideoita, jotka liittyivät Nestor Mahnoon, tunnettuun anarkistipäällikköön, joka johti Ukrainassa ns. vihreitä Venäjän kansalaissodassa.

Mahnon ideologia ja todelliset teot jääkööt tässä pohtimatta. Hän oli joka tapauksessa tosiaan tutustunut anarkismin aatteisiin ja itsekin jopa hiukan kirjoitteli asian ns. periaatteellisesta puolesta. Käytäntö koostui pitkälti ryöstelystä ja murhaamisesta.

Videot ja musiikki toki välittävät pelkkiä mielikuvia ja kuvitelmia. Katsomissani videoissa Mahno muistuttaa aika lailla sitä kuvaa, joka hänestä annettiin bolševikkien julkaisuissa: täysin häikäilemätön rosvo, joka ei kaihtanut äärimmäistä väkivaltaa mitättömästä syystä tai ilman syytäkin. Mikään ei tämän skenaarion mukaan ollut Mahnolle pyhää, eivät ihmisten jaloimmat tunteet ja rituaalit tai edes, istu ja pala, proletariaatin valta.

Periaatteessa asia toki oli aivan ymmärrettävä, sillä eiväthän Mahno enempää kuin hänen kannattajansakaan olleet mitään todellisia työläisiä, niitä, jotka Marxin ja Engelsin syvällliseksi tarkoitetun lausahduksen mukaan oli keitetty tehtaan kattilassa ja jotka siellä olivat oppineet katkeran kokemuksen kautta ymmärtämään, etteivät reformit auta, vaan koko systeemi on uudistettava alusta loppuun.

Mahno joukkoineen sen sijaan edusti talonpoikaisuutta, mikä tarkoitti marxilaisella jargongilla pikkuporvarillisuutta. Talonpoikahan ei ollut mikään työläinen, vaan pientuottaja, joka kyllä saattoi raataa otsansa hiessä, mutta ei tehnyt sitä vieraalle, vaan itselleen ja perheelleen.

Moinen tuotantotapa synnytti alkeellisen psykologian, jolle varsinainen kulttuuri oli vieras. Maksim Gorki puhui talonpoikaistosta äärimmäisen ylenkatseellisesti ja totesi, ettei sanaa kulttuuri edes kehtaa käyttää moisen idiotismin yhteydessä.

Kollektivisointi, jota myös Gorki innokkaasti kannatti, oli tarkoitettu vapauttamaan talonpoika lopullisesti häpeällisestä barbaarisuudestaan. Ensi vaiheessa hänestä tehtiin kollektivisti ja myöhemmin hänen oli määrä nousta inhimillisen kehityksen ylimmille portaille eli työläiseksi.

Tähän näkemykseen sopi mainiosti se, että barbaariset talonpojat riehuivat sivistymättömään tapaan Mahnon ja muidenkin päällikköjensä johdolla kansalaissodan aikana ja myöhemminkin. Viljan pakko-ottoja vastustettiin väkivaltaisesti, kollektivisoinnin toimeenpanijoita odottivat kulakit katkaistujen kivääriensä kanssa ja niin edelleen.

Kaikki tämä oli kovin ikävää, mutta sivistystason kohottaminen edellytti kovaa kättä, arvelivat bolševikit ja varmaan niin uskoivatkin.

Toinen esimerkki talonpoikaisesta alkuvoimasta oli ratsuväen komentaja Vasili Tšapajev eli tuttavallisesti Tšapai. Hänet kuvattiin lukutaidottomana tai ainakin kirjaan oppimattomana, mitä negramotnyi saattaa myös tarkoittaa.

Tšapajev oli kunnioitusta herättävä ja luonnonlahjakas komentaja, kuten kerrotaan Dmitri Furmanovin hänestä kirjoittamassa elämäkerrassa. Tšapajevin ongelma oli kuitenkin hieman samanlainen kuin Mahnolla: hän vihasi kaikkia herroja. Hänen mielestään herroja olivat kaikki hänen yläpuolellaan olevat, mukaan lukien kaikki ylemmät esikunnat.

Tšapajevistä olisi voinut tulla neuvostovallalle Mahnon kaltainen katastrofi, jos hänen luonnonvoimaisuutta pikkuporvarillisuuttaan ei olisi kesytetty ja valjastettu. Tämä historiallisen urotyön teki puolue komissaarinsa välityksellä. Käytännössä homman hoiti Furmanov itse.

Bolševikkihistoria oli toki avoimesti puolueellista ja vääristeli mielin määrin sitä, mitä kuvasi. Mahnosta luotiin pilakuvissa kuolemaa muistuttava hahmo, jonka luurankotakkiin liittyivät pääkallomaiset, sardonisesti nauravat kasvot.

Tšapajevista puolestaan kehkeytyi lukemattomien kaskujen päähenkilö. Hänet kuvattiin muka selittämässä lukutaidottomaan tapaansa puolueen opinkappaleita esimerkiksi tähän tapaan: Tšapai, mitä se kommunismi oikein on? Katsos Petka, sellainen Marx oli ja sitten kuoli, tuli marxismi, Lenin oli ja kuoli, tuli leninismi. Nyt kommunistit ovat –kun kuolevat, tulee kommunismi!

Kuten sanottu, marxilaisuudessa korostui aivan keskeisesti ajatus edistyvästä kehityksestä eikä kulttuuri suotta ollut neuvostopropagandan keskeisiä käsitteitä 1930-luvulla. Bolševikithan ne muka periaatteessa pitivät korkealla kulttuurin lippua samaan aikaan kun fasistit sitä polkivat jalkoihinsa ja samaan aikaan sivistyksellään kerskailivat.

Kulttuurivallankumouksella todella olikin melkoinen urakka tehtävänään vanhassa Venäjän imperiumissa: kymmenille kansoille luotiin ensi kertaa kirjakieli, aluksi aina latinalaisin kirjaimin, kunnes kaikki 30-luvun jälkipuoliskolla siirrettiin kyrilliikkaan. Myös muslimialueiden naiset vapautettiin orjuudestaan ja primitiivinen sharia-laki korvattiin rationaalisella neuvostokoodeksilla.

Kaukasia ja Keski-Aasia olivatkin, Leninin sanoja käyttääkseni, todellisen, alkuperäisen villeyden vallassa. Niiden läpikotainen sivistäminen oli yksi edistyksellisen yhteiskuntajärjestelmän olennaisia tehtäviä.

Tätä kaikkea tuntuu oudolta muistella nyt, kun voi havaita villeyden palanneen kuin ruoho hylätyn talon pihalle ja kun raakuus ja muu barbaria leviävät kaikkialla, ei ainoastaan vanhan neuvostoimperiumin alueella, vaan ehkä suuremmassakin määrässä muualla, Euroopassa ja Amerikassa esimerkiksi.

Aikoinaan keisarillisen Venäjän armeijassa toimi ensimmäisen maailmansodan aikana niin sanottu Villi divisioona, johon rekrytoitiin Kaukasian vuoristolaisia, joita syystäkin pidettiin kesyttöminä ja tavallisesta talonpojasta kulttuurisesti poikkeavana aineksena.

Mutta kaikki on suhteellista. Muistan, miten Kaukasian sotaa tutkinut historioitsija V.V. Lapin joskus kertoi törmänneensä dokumentteihin, jotka kertoivat Villin divisioonan miesten hurjasteluista. No, sitähän niiltä toki sopi odottaakin, arveli tutkija, mutta tarkemmin aineistoon tutustuttuaan huomasi, että syyllisillä näytti useinkin olevan kovin vähän eksoottisia nimiä, siellä oli kaikenlaista von Esseniä ja mitä lieneekään ollut Ladauta et cetera…

Matka barbariasta sivistykseen on lyhyt ja jokaisen sukupolven on se tehtävä omalta kohdaltaan. Lapset eivät suinkaan synny ateisteina, kuten joku mielestään kai nokkela henkilö on väittänyt. Sen sijaan he kyllä syntyvät barbaareina hyvässä ja pahassa.

Sivistys ei periydy, vaan se on jokaiselle sukupolvelle opetettava ja siihen juurrutettava. Sharia-lain ja naisten hunnuttamisen kieltäminen on mahdollista ja saattaa tuottaa myönteisiä tuloksia, mutta niihin palaaminen on yhtä mahdollista ja jopa nopealla aikataululla, kuten nyt tiedämme.

Sivistystä ei ole tuomittu kaikkialla kasautuvasti lisääntymään, vaan se on hento ansarikukka, jonka vaaliminen edellyttää määrätietoista ja hellää hoitoa. Muuten paluu barbariaan voi tapahtua ennen kuin huomaammekaan.

Paluu kylätappeluiden aikaan?

Kylätappeluiden aikaan

Elina Haavio-Mannila väitteli vuonna 1958 kylätappeluinstituutiosta ja muistan, että asia silloin oli hyvin runsaasti julkisuudessa esillä. Se oli monessakin suhteessa harvinainen, siis tämä väitös.

Ei tuohon aikaan enää kylätappeluitakaan oikeastaan enää ollut, mutta joskus sentään oli jotakin sen tapaista. Jokainen kuitenkin tunsi instituution olemassaolon, vähintääkin Seitsemästä veljeksestä.

Yleisen sivistystason nousu joka tapauksessa näytti hävittävän tuon vähä-älyisen tradition, joka muistutti sitä tolkuttomuutta, jolla venäläiset talonpojat neuvostokirjallisuuden mukaan aina ratkaisivat maanjaot (tshornyi peredel) ennen kuin neuvostovalta toi heillekin järjen valoa ja geometrian viisautta.

Näin kai se asia noin suuressa kehyksessään katsoen koko valistuvassa Euroopassa menikin. Kunnes sitten siirryttiin uuden proletariaatin synnyn ja yleisen tyhmentämisen kauteen.

Tässä esimerkkiä näyttivät Englannin tapaiset maat, joissa syntyi ns. jalkapallohuliganismi. Kyseessähän on täysin mielipuolinen tapa ryhmittyä ”kannustamaan” jotakuta potkupallojoukkuetta, jonka vastapuolta taas demonisoidaan ja sitä sen mukaisesti pyritään myös fyysisesti vahingoittamaan, mikäli se esimerkiksi pärjää paremmin kuin haluttaisiin sallia.

Tämän taustalla on tietenkin täysin primitiivinen psykologia, jollaista lienee aiemmin havaittu lähinnä apinoilla, mutta sen jäänteitä voidaan todeta myös normaaleina pidetyillä ihmisillä ja intellektuellitkin haluavat sillä nykyään yhä useammin briljeerata osoittaakseen hallitsevansa myös ns. yhteisen kansan psykologian.

Vaikka kyseessä on naivan selvästi niin sanotusti konstruoitu joukko, joka aina kykenee itselleen konstruoimaan myös vihollisen vaikka tyhjästä, on sen takana aivan ilmeisesti myös tiettyjä henkisiä valmiuksia, joita voimme löytää erityisesti nuorisolta.

Joukossa, enkä tarkoita tässä etunimeä, tyhmyys tunnetusti tiivistyy. Joukko tai pikemminkin lauma on, kuten sanotaan ”yksinäinen” ja koostuu keskinäistä turvaa hakevista yksilöitä, jotka mielellään luopuvat oman järkensä ja harkintansa käytöstä seuratakseen muita.

Roskaväestä (mob) ja sen psykologiasta on paljon kirjoitettu. Sellaisen muodostuminen tapahtuu tietysti herkimmin niiden keskuudessa, joilla askel sanan ja teon välillä on lyhin. Yhteiseksi koettu loukkaus ja turhautuminen nostattavat tarpeen kostaa tai ottaa oikeus omiin käsiin.

Historiassa näitä tapahtumia on leegio, lynkkauksista ja vallankumousten aikana toteutetuista terroriteoista juutalaispogromeihin. Sellaisia ei meillä ole oikeastaan koskaan tapahtunut ja jalkapallohuliganismikin on yhä lapsenkengissään.

Vaikka nämä uuden ajan kylätappelut ilmeisesti ovatkin niin sanoakseni eurooppalainen ilmiö, ei meillä ole mitään syytä pyrkiä saamaan niitä omaan maahamme.

Niin kauan kuin meillä ei ole sitä slummialaluokkaa, josta Britannian ja muidenkin maiden huligaanit värvätään, olemme vielä tuossa paljon pilkatussa lintukodossa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä mitään kanssaihmistensä taholta.

Viime päivinä on kyllä tullut tietoja muutamasta uudenlaisesta kylätappelusta. Kyseessä ovat olleen nuorten turvapaikanhakijoiden ja paikallisen nuorison väliset kahnaukset.

Sikäli kuin on uskomista suomalaisen osapuolen versioihin, kaiken alkuna ovat olleet prosovoimattomat väkivallanteot kantaväestön edustajia vastaan. Tämä puolestaan on aiheuttanut jengireaktion, jossa paikalliset nuoret ovat hakeneet turvaa toisistaan ja menneet näyttämään vieraille kaapin paikkaa.

Tämä on tietenkin normaali ja jopa väistämätön tapahtumakulku, ellei järjestysvallan haluun ja kykyyn hoitaa asiat reilusti ole luotettu.

Väkivallan logiikan mukaisesti valtakunnan vieraanvaraisuutta nauttivat vieraat taas ovat sen jälkeen esittäneet oman voimannäyttönsä. Ilmeisen homogeenisinä vähemmistöryhminä tämä näyttää olevan niille hyvin luonteenomainen toimintatapa.

Mitään merkittäviä vahinkoja ei ole tähän mennessä sattunut, joten koko asialle voisi tietenkin viitata kintaalla.

Tämä tuskin kuitenkaan kannattaa, sillä tällaisista aiheista on muualla maailmassa tullut tavaksi aloittaa jengiytymisen ja väkivallan kierre, joka ennen pitkää johtaa aivan uudenlaiseen yhteiskuntaan, sellaiseen, jossa jokaisella on syytä ottaa aina huomioon oma etninen taustansa ja sovitella elämänsä sen mukaan. Vieraalle alueelle meneminenkin on sellaisissa oloissa provokaatio, jonka seuraukset ovat arvattavissa.

Niin ymmärrettävää kuin maahantulijoiden järjestäytynyt väkivalta tai sillä uhkaaminen vastapainona valtaväestön uhkaavaksi koettua käytöstä vastaan onkin, on nimenomaan siihen syytä suhtautua erityisen ankarasti ja niin sanoakseni nollatoleranssilla, niin vastenmielisenä kuin tuota sanaa pidänkin.

Kysymys on siitä, että tällaiset eleet ovat äärimmäisen sopimattomia sellaisille ihmisille, jotka oleskelevat maassa niin sanoakseni kunniavieraina ja nauttivat vastikkeetonta vieraanvaraisuutta. Mikäli heidän taholtaan ruvetaan rötöstelemään ja pyritään nousemaan kantaväestön niskan päälle, on tilanne sietämätön aivan luonnollisista syistä.

On myös ilmeisen väistämätöntä, että kantaväestö tällaisissa tapauksissa puolustaa reviiriään. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa pienen vieraiden joukon annettaisiin ottaa käsiinsä eräänlainen johtoasema paikallisyhteisön tilassa.

Elleivät vieraat käyttäydy siivosti, syntyy helposti kierre, joka turmelee osapuolten välit ehkä jopa pysyvästi.

Mikäli tuloksena on sellaista eurooppalaista idiotismia, joka on jo laajalti levinnyt muihin pohjoismaihin, olemme menettäneet erittäin arvokkaan osan kansallista perintöämme ja sen valistuksen hedelmiä, jota kansankynttilät aikoinaan niin suurella innolla kansallemme pyrkivät lahjoittamaan.

Paluu barbariaan on tuskin vaikeaa. Sieltä nouseminen sen sijaan on. Luulen, että helpoin tapa jarruttaa tällaista kehitystä on estää maahanmuuttajajengien syntyä. Paras keino ja kukaties pitkän päälle ainoakin on maahanmuuton rajoittaminen. Lähinnä paras lienee se, että heidät sosiaalistetaan asuinmaansa tapoihin vaatimalla lakien ja hyvien tapojen ankaraa noudattamista suvaitsematta peruskysymyksissä mitään poikkeuksia.

Lippu korkealle

Lippu korkealle

Moni ei taida muistaa, että sanonta ”lipun korkealla pitämisestä” ilmeisesti juontaa juurensa Horst Wessel-laulusta: Die Fahne hoch, die Reihen fest geschlossen, SA marschiert mit ruhig-festem Schritt…

Eipä tuolla tietenkään mitään väliä ole, samaa saksaahan ne puhuivat niin Rotfrontin edustajat kuin natsitkin ja yhtä lailla härskisti yrittivät lippujensa kanssa panna vastustajaa matalaksi.

Tuli vain mieleeni siitä, kun moni näyttää Rion olympialaisten tulosten johdosta repäisseen vaatteensa. Suomen lippu kun ei nyt noussutkaan korkealle salkoon.

Asia on ymmärrettävä maassa, joka historiansa aikana on saanut suhteellisesti eniten mitaleita ja joka ennen sotia oli urheilun suurvalta, jonka edustajia nähtiin jatkuvasti palkintopalleilla.

Siihen aikaan mitaleita vielä tuli varsinaisista olympialaisten peruslajeista, juoksuista ja heitoista ja sitä paitsi miesten eikä naisten tai vammaisten sarjoissa. Niinpä oli helppo ymmärtää, että koko maailman oli pakko katsoa ja kuunnella, kun Hei, hei, hei siellä huudettiin, siniristilippu kun nostettiin, kuten laulettiin aikansa iskelmässä.

Nykyään nuo varsinaiset kuninkuuslajit on voitu meillä jo autuaasti unohtaa ja on ymmärretty, että on viisainta olla lähettämättä niihin ketään suotta itseään nolaamaan. Sen sijaan ”loistetaan” täysin eksoottisissa lajeissa kuten naisten painissa, nyrkkeilyssä tai ampumahiihdossa, joita maailmassa tuskin kukaan viitsii katsoa, ellei tiedossa ole, että oman maan toivot saattaisivat siellä sattumoisin pärjätä.

Arvostuksen suhteen voinee katsoa yhden juoksulajin voiton vastaavan hyvinkin kymmentä toisarvoisten lajien mitalia ellei enemmänkin. Toisarvoisuudella en viittaa harrastajien ihmisarvoon tai vastaavaan, vaan siihen, että niin kauan kuin naisilla on omat sarjansa, tullaan heidän saavutuksiaan aina arvostelemaan naisten sarjan saavutuksina. Eihän muuten voi ollakaan.

Mutta ehkäpä voimme nyt ainakin niin sanotusti leikata rönsyt pois ja ryhtyä parantamaan vahvuuksiamme osaamisen ydinalueilla, kuten sanotaan? Niinhän meillä jo taidetaan tehdäkin.

Toinen tapa hankkia menestystä on houkutella maahan urheilijoita muualta. Tästähän onkin jo esimerkkejä.

Jälkimmäinen kyllä ainakin minusta tuntuu aika omituiselta keinolta päteä. Jos joku Suomen värejä kantava etiopialainen sattuu menestymään arvokisoissa, niin kuinka monesta silloin tuntuu, että Suomi on taas pärjännyt? Jos tuntuu, niin miksi?

Poliittinen korrektius saattaa edellyttää, ettei henkilön taustoilla ole mitään väliä silloin, kun tarkoituksena on saada oman maan lippu korkealle. Tämä tuntuukin toimivan erinomaisesti erilaisissa palloleikeissä, joissa vahvistuksia ostellaan ympäri maailmaa ja niiden ainoana siteenä ostajamaahan on osallistuminen sen joukkueen peleihin.

Pelkäänpä, että joudun siirtymään tästä maailmasta toiseen saamatta koskaan ymmärtää tämän asian logiikkaa. Jos joku Kouvola tai Joensuu menestyvät vaikkapa amerikkalaisten pelaajien ansiosta, niin mikä ansio niille itselleen tästä kuuluu?

Mutta, kuten intellektuelleilla nykyään on tapana sanoa, palloleikit ovat elämää suurempi asia ja  kai sitten niiden logiikkakin on suurempi kuin tämänpuolinen järkemme saattaa käsittää.

PC:n siloinen pinta näyttää sitä paitsi joskus rakoilevan. Muuan pallonpotkija (tämä lieneekin hänen päätyönsä?) kuuluu hiljattain ilmoittaneen, ettei voi pelata, oliko nyt Kosovoa vastaan, koska se on hänen isänmaansa. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.

Olemme siis näemmä siirtyneet tällä alalla kondottierien aikaan ja tässä maailmassa ne, jotka päättävät taisteluista ja niiden tuloksesta eivät enää olekaan toimeksiantajat, vaan yhä useammin soturit itse. Valtakunnat voivat näiden sankarien päätöksille vain nyökytellä.

Mutta tämähän tuntuu monessakin mielessä loogiselta. Eiväthän valtiot enää päätä rajoistaankaan. Se, joka haluaa ne ylittää, ottaa vain ja kävelee sisään valitsemaansa kohteeseen ja kertoo tarvitsevansa täysihoitoa paikallisen väestön kustannuksella.

Mutta tämä on jo toinen juttu, samassa maailmanajassa se kuitenkin tapahtuu.

Kovaa peliä Itämerellä

Kovaa peliä Itämerellä

Lars Ericson Wolke, Kapare och pirater i Nordeuropa under 800 år. Historiska media 2014. 352 s.

Itämeren merirosvoista tuntenee jokainen vitaliaaniveljet ja sen, että Sören Norby piti aikoinaan hallussaan Etelä-Suomen alueita. Tuskinpa monelle on tuntematon myöskään Klaus Störtebeker, jonka kallo tänäänkin on hirteen naulattuna ihailtavissa Hampurin museossa.

Ericson Wolken teos joka tapauksessa antaa kiinnostavan yleiskatsauksen Itämeren ja myös Pohjanmeren alueen merenkulkuun kaappaussodan ja myös siihen usein liittyneen merirosvouksen näkökulmasta.

Kaapparithan olivat saaneet valtuutensa valtiolta, joten he itse asiassa olivat sotilaita eivätkä rosvoja ja sen mukaisesti heidän piti myös palvella toimeksiantajaansa. Raja merirosvon ja kaapparin välillä oli kuitenkin vähintään häilyvä ja usein kaapparit alkoivat toimia omaan laskuunsa, vaikka saattoivatkin viitata kuninkaalliseen toimeksiaintajaansa. Tällainenhan oli vitaliaaniveljestenkin historia.

Suomi oli tietyssä vaiheessa oikea merirosvojen pesä ja tämän toiminnan takana oli paikallisia suurmiehiäkin, kuten pohjolan rikkain mies ja Suomen käskynhaltija Bo Joninpoika Grip ja hänen poikansa.

Merirosvoihin on liittynyt romantiikkaa ainakin lordi Byronin ajoista saakka, jolloin näitä lurjuksia alettiin estetisoida. Toki jo Störtebeker julisti olevansa ”Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta”. Viimemainittujen mainitseminen ainakin oli hurskastelua ja Hampurin porvareita ei sillä kauan petetty.

Kaapparien ja merirosvojen alukset olivat aluksi usein aika pieniä, mutta tykkejä ja hakapyssyjä oli sen verran, ettei aseistamattomille kauppalaivoille jäänyt paljon mahdollisuuksia.

Joskus miehistöt joka tapauksessa onnistuivat kukistamaan vihollisensa. Kirjassa kerrotaan tällainen tapaus, joka koskee raumalaista laivaa, jota rosvot olivat kuljettamassa pitkäaikaiseen päätukikohtaansa Gotlantiin. Kun Visborgin torni näkyi ja rosvot pilkkasivat uhrejaan, joiden sanottiin nyt näkevän tulevan asuntonsa, nämä hyökkäsivät vangitsijoitaan vastaan ja onnistuivat pelastautumaan ja viemään laivan turvallisesti kotisatamaan.

Keskiajalle oli ominaista, että rosvot saattoivat pitää hallussaan valtakuntien alueita ja tehdä ryöstöretkiä pitkin rannikoita ilman, että hallitsijat pystyivät heitä siitä estämään. Tällaisestahan Suomikin sai kärsiä useaan otteeseen.

Kansainvälinen kauppa ei keskiajalla ollut suinkaan merkityksetöntä, mutta ei tietenkään yhtä laajaa kuin sittemmin uudella ajalla. Silloin alkoi myös kaapparitoiminnan merkitys kasvaa.

Hollanti ja Iso-Britannia olivat tärkeitä toimijoita myös Itämerellä ja jälkimmäisen päästyä niskan päälle keskinäisessä kilpailussa, tuli sen laivastosta vakituinen vieras, ettei sanoisi riesa myös meidän vesillämme, mutta pääasiassa toiminta tukeutui etelään. Hanön saaren englantilainen hautausmaa muistuttaa yhä tästä ajasta. Göteborgin kannalta Englanti ja Skotlanti olivat niin läheisiä kauppakumppaneita, että kaupunkia nimitettiin joskus pikku-Englanniksi.

Tältäkin kannalta kannattaa tarkastella sitä Kustaa IV Adolfin englantilaisystävällistä politiikkaa, josta häntä on niin ylimielisesti myöhemmin moitittu.

Alistuminen Napoleonin määräämiin pakotteisiin eli mannermaansulkemukseen sisälsi Ruotsille suuria vaaroja, joiden luonteen ymmärrämme, kun muistamme, miten britit polttivat uusilla rakettiaseillaan Kööpenhaminan ja kaappasivat koko Tanskan laivaston.

Sen jälkeen Tanska-Norja joutui käymään Englantia vastaan sotaa rannikoilla, mitä varten rakennettiin suuri määrä linnakkeita tuhatlukuisine tykkeineen ja niiden ohella uusia ihmeaseita eli tykkijollia, joiden järeät tykit olivat uhkana jopa suurille linjalaivoille.

Vuonna 1813 oli Tanskassa 214 skanssia, joissa oli 900 tykkiä ja Norjassa lisäksi tuhat tykkiä. Brittien puolella sotaan osallistui vuonna 1812 96 sotalaivaa, joista 16 suuria linjalaivoja.

Kuten tunnettua, Venäjä pakotti vuonna 1809 Ruotsin mannermaansulkemukseen ja vei siltä Suomen. Ruotsi joutui myös julistamaan sodan Britannialle, mutta sitä käytiin varsin vaisusti ja ennen pitkää brittilaivasto sai taas takaisin vanhan roolinsa Ruotsin tukijana.

Venäjän osa Ranskan politiikan juoksupoikana oli sekä maan arvoa alentava, että kaupan kannalta tuhoisa. Tunnetusti myös ylimystö kantoi kaunaa keisarille siitä, että saarto vaikutti sangen ikävästi sen omaan elintasoon vähentämällä tuontitavaroita ja sulkemalla viennin.

Normaalivuosina oli 3000-5000 ulkomaista laivaa saapunut vuosittain Venäjän satamiin, mutta vuonna 1808 niiden määrä laski 996:een. Vuonna 1812 Aleksanteri sitten päätti irtautua mannermaansulkemuksesta ja Napoleon puolestaan päätti pelastaa Puolan barbaarisen itänaapurinsa kynsistä. Loput muistammekin.

Rosvo Roopen kaltaisia merirosvoja ei kyseisen Suomi-filmin jälkeen Itämerelle ilmaantunut, jos heitä nyt oli ollut aiemminkaan. Noista oikeista merirosvoista, usein hyvin ikävistä tyypeistä tehtiin kyllä Robin Hood-tyyppisiä legendoja, vaikka eväitä tälle ei liene paljoakaan ollut. Joka tapauksessa ne hahmot, jotka uskalsivat huseerata omaan laskuunsa, mahtivaltioista riippumatta, kiehtoivat ymmärrettävästi myös rahvaan mielikuvitusta.

Kaappaussota kuitenkin jatkui myös 1900-luvulla, vaikka kansainvälinen sopimus kielsi sen jo heti Krimin sodan jälkeen. Saksalaisten apuristeilijöiden seikkailut tunnetaan ja itsekin muistan joskus 1960-luvun alussa katsoneeni elokuvan Kymmenen lipun alla, joka kertoi saksalaisesta Atlantis-apuristeilijästä.

Vaikka noita uudenajan merirosvoromantiikkaan sopivia aluksia oli valtamerillä useitakin, ei niiden rooli kasvanut kovin merkittäväksi. Ensimmäisessä maailmansodassa apuristeilijät kaappasivat ja upottivat 121 laivaa, yhteensä 103 000 tonnia ja toisessa maailmansopdassa 138 laivaa ja 857000 tonnia.

Armottomat sukellusveneet sen sijaan vastasivat toisessa maailmansodassa peräti 2828 laivan ja 14 687 000 tonnin upotuksesta.

Tämä muistutti merirosvousta pahimmillaan ja siitä myös saksalaisia sodan jälkeen oikeudessa syytettiin. Jotta saksalaisten niskoille ei vieritettäisi koko vastuuta totaalisen sodan kauhuista, voi tässäkin Ericson Wolken tavoin muistaa, että saksalaisia vuonna 1919 rangaistiin saarrolla vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, mikä vaati ainakin satatuhatta ja ehkä jopa puoli miljoonaa siviiliuhria.

Ericson Wolken kirja on kiintoisa katsaus yhteen tärkeään historian ilmiöön, jonka merkitys meillä on usein unohdettu, kun alan toimijat ovat tavallisesti sijoittuneet 60 leveysasteen eteläpuolelle. Asian vaikutus on kuitenkin myös meillä ollut hyvin konkreettinen.

Suomenkin historiasta kirjoittaneen tutkijan tekstissä huomaan pari kummallista seikkaa. Sivuilla 94 ja 95 hän luettelee vitaliaanien Suomessa ainakin ajoittain hallitsemia paikkoja, joiden joukossa ovat Raasepori, Kastelholma, Korsholma, Wartholm (luultavasti Porvoon lähellä, vaikka sen joskus on selitetty olevan Junkarsborg Karjaalla), Åborg Kuhmon ulkopuolella sen sijaan kuulostaa oudolta ja Kuhmolla tarkoitetaan tässä varmasti jotakin muuta kuin tuota Kainuun kelpo kaupunkia.

Toinen omituisuus on tieto, jonka mukaan Turun piispa Björn vuonna 1404 varoitti Räävelin porvareita siitä, että merirosvot olivat kokoontuneet tunkeutuakseen Nevalle ja Nyenin kaupunkiin vahingoittamaan venäläisiä. Sen jälkeen tiedotettiinkin heidän tehneen siellä suurta vahinkoa.

Koska itse olen aina kuvitellut, että Nyen perustettiin vasta sen jälkeen, kun alue Stolbovan rauhassa vuonna 1617 liitettiin Ruotsin valtakunnan alaisuuteen, olen tiedosta kovin hämmästynyt. Lähdeviitettä ei ole, mutta ilmeisesti tuossa kohdassa siteerataan alkuperäisdokumenttia, joten lienee pääteltävä, että jonkinlainen kaupungintapainen oli kyseessä ja ehkä sijaitsi siellä Nevan ja Ohtan yhtymäkohdassa, jonne ruotsalaiset jo vuonna 1300 olivat yrittäneet perustaa Landskronan.

Joka tapauksessa asia vaatii selitystä. Olen muussakin yhteydessä huomannut, että venäläisellä puolella on arveltu tuolla ”suomalaisella suolla” itse asiassa, vanhojen karttojen mukaan, olleen myös venäläistä asutusta. Mutta että sen nimikin jo olisi ollut Nyen (Neovia)???