Korkean korrektiuden luomus

Korrektiuden korkea veisu

Suomen kouluissa on otettu käyttöön sukupuolivalistuksen opas, joka kuulemma herätti Englannissa suuttumuksen myrskyn. Siitä en tiedä sen enempää, mutta näin ne netissä kertovat. Jos sitten lienee.

No, engelsmannithan tiedetään- tekopyhyys on aina ollut heidän helmasyntinsä ja taitaa sellaisena pysyäkin. Cant, prudery, bigotry –nämä opittiin jo viktoriaanisena aikana viimeistään ja niillehän me täällä pohjolassa naureskelemme.

Ja mitähän asiaa engelsmanneilla oli tulla meille irvistelemään? Olimmeko tehneet muka jotakin väärin? Sitä paitsi, kuten vihreän puolueemme muuan arkkivihreä on todennut, keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla miehillä ei ole mitään asiaa mennä kertomaan mielipidettään esimerkiksi siitä, mitä nuoret naiset tekevät omalla kehollaan, sillä eihän se heidän etujaan koske, siis noiden miesten.

Ja kuinka jollakin voisi olla oikeus kertoa mielipidettään yhtään mistään, ellei se koske hänen omia etujaan? Mitäs etiikkaa se sellainen on…?

Ainakin minä näen tässä analogian. Seksiopas nuorille koskee nuorten omia etuja, eikä vanhemmilla ole siinä mitään sanottavaa. Tosin opas taitaa olla vanhojen tekemä, mutta ainakin se on täysin korrekti, siis poliittisesti. Mutta entäs ne nuorten edut? Vallitseeko tässä automaattinen harmonia kuin sosialistisessa yhteiskunnassa ikään?

Oppaassa ei ole tyydytty vain selostamaan asioita (siis kuka nuori lukisi kirjoitettua tekstiä?), vaan sitä säestää myös kuvitus. Ja kuvitus se vasta sellainen laji on, jossa korrektius punnitaan.

Ajatelkaamme vain: mikäli meillä olisi käytössä pelkkä kirjoitus, eli pelkkä teksti, olisi korrektin lopputuloksen takaamiseksi käytettävä paljon palstatilaa, sivulauseita ja lauseenvastikkeita, jotta lukija ymmärtäisi, ettei käsitelty asia koske vain laillisessa iässä olevia, etuoikeutettuja valtaväestön edustajia ja niin edelleen ja niin edelleen. Koko inhimillisen toiminnan ja värirunsauden kirjohan se sieltä löytään.

Mutta kuvitus on sitten siis kirjaan otettu ja kyllä se taitaa olla todellakin onnistunut ja lajissaan ehkä täydellinen.

Siinä kuvassa pulska vaalea (tai siis e-tumma) nainen istuu ei-vaalean miesoletetun sylissä. Miesoletettu näyttää edustavan hiphop-kulttuuria, koska ei ole tässäkään luopunut  niin sanoakseni virkapäähineestään.

Melaa ilmeisesti survotaan ns. ykköseen, koska teksti puhuu emätinyhdynnästä. Mutta huomatkaa: tässä ei nainen ole passivoitu ja suorastaan alistettu selinmakuuseen eikä mies ole ns. lähetyssaarnaajan asennossa, mikä kai onkin luonnollista ja kukaties välttämätöntä, koska hän ei näytä etuoikeutetulta, mikäli etnistä profilointia voi tässä käyttää ja eikös sitä tässä pidäkin. Annetaan siis korrektiudesta täydet pisteet!

Mutta muistetaan vielä myös se tärkein: missään tapauksessa nämä heterot eivät voisi julkisessa, kuvallisessa esityksessä muodostaa sellaista paria, jossa nainen olisi tumma ja mies valkoinen.

Niin, että miksikä ei? Koettakaapa keksiä? Vai kokeillaanko?

Toisessa kuvassa harjoitetaan ns. anaaliyhdyntää eli jolua survotaan toisen etuoikeutetun  miesoletetun ns. kakkoseen. Viimeksimainitun omistaja näyttää olevan murrosiässä finneistään päätellen, joten ennakkoluulottomia ollaan myös ikäkysymyksissä. Eiköhän panna täydet korrektiuspinnat tästäkin?

Mieleen tosin tulee, missä ovatkaan lesbot, jotka ymmärtääkseni ovat aikakautemme kunnia, järki ja omatunto. Mutta ehkä he piankin älähtävät. Kyllä kohtuus edellyttäisi kuvaa myös heistä,  niin sanoakseni kaksivärisenä.

Koska väärinkäsittäjiä aina on maa väärällään, totean varmuuden vuoksi, että asiallinen seksiopetus on ihan oikeasti tärkeä asia ja sen pitää tukea nuoren omaa kehitystä ja antaa eväitä kasvamiselle kypsään aikuisuuteen. Ilman opetusta ja valistusta nuoret saattavat joutua suuriinkin henkisiin vaikeuksiin. Vähänkö sitä on liikkeellä huuhaata.

Kun vielä toteamme, että ainakin nnuo kuvat ovat täysin korrekteja, voimme ryhtyä toden teolla ihmettelemään mitä ne engelsmannit (siis jotkut yksilöt siellä) oikein tässä kauhistelivat? Olisiko asian edes voinut hoitaa paremmin?

Minulla on vähän sellainen hytinä, etteivät opuksen suunnittelijat olisi edes uskaltaneet tinkiä poliittisesta korrektiudesta. Entäpä, mikäli ns. kiintiömauri olisikin puuttunut joukosta? Entäpä, jos ne heterot olisivatkin maanneet sängyssä päällekkäin? Entäpäs sen naisen pigmenttipuoli?

Nykyään on tärkeää ja välttämätöntäkin esittää maailma sellaisena, kuin sen pitäisi olla, jotta ns. ankkalinnalaiset eli Hollywood-arvot tulisivat täytetyksi ja erinäisten oppituolien anti saataisiin täysimittaisesti hyödynnettyä.

Oswald Spengler sanoi aikanaan jylhästi ja oivaltavasti: wir sind schon alle Sozialisten. Nyt voimme, rintoihimme lyöden, sanoa, että olemme jo kaikki amerikkalaisia, melkein kuin newyorkilaisia!

Saattaahan se olla, että meillä ei noita niin tuiki välttämättömiä erivärisiä toistaiseksi ole elävässä elämässä kuin malliksi, mutta mikä onkaan heidän painoarvonsa tällaisissa yhteyksissä?

Neuvostoliitossa yksi työläinen vastasi aikoinaan edistykselliseltä merkitykseltään useita talonpoikia, mutta asia on vieläkin monimutkaisempi. Me emme näet edes voi jyvittää korrektien ja ei-korrektien kategorioiden edustajien merkitystä pelkästään määrällisesti suhteuttaen (yksi homo vastaa kymmentä heteroa tms.).

Asia on nimittäin niin, että kuten työläisiä ei Neuvostoliiton edistyksellisyyden takaajina korvannut eikä voinut korvata mikään määrä talonpoikia, ei myöskään mikään määrä ei-tummia heteroita korvaa yhtään mitään.

Mutta ajatellaanpa vieläkin siitä engelsmannien väärää ja kohtuutonta suhtautumista oman suomalaisen kirjamme korrektiin ja oikeamieliseen esitykseen.

Onko niin, että tällaisissakin yhteyksissä voitaisiin ajatella olevan olemassa jonkinlainen hyvän maun raja? En tarkoita, että sukupuolivalistus olisi makukysymys, vaan sitä, että normaaleille ja muillekin tietyn ikäisille lapsille voi asiat ihan hyvin selittää myös puhumalla, hienovaraisesti eikä kornin törkeästi.

Ja kannattaa muistaa, että lapset ovat lapsia ja että heillä on oikeus tiettyyn suojaan  myös seksuaalisessa kehityksessään, jossa he ovat hyvin haavoittuvia.

Kuva, jolla aikuiset lähinnä naureskelevat, saattaa lapsille olla sokeeraava ja tuottaa ei-toivottuja reaktioita, olipa se miten korrekti tahansa ja ehkä jopa juuri siksi.

Kuva voi hyvinkin heijastaa maamme viranomaisten puolivirallista, toivottua todellisuutta eikä ole epäilystä siitä, ettei vastaavaa tapahtuisi ihan luonnossa. Siitä huolimatta se saattaa olla ihan törppö ja esittäjänsä kannalta suorastaan nolo luomus.

Vai eikö muka voisi? Engelsmannit, ainakin siis jotkut heistä, ovat ilmeisesti juuri tätä mieltä. Meilläkin taitaa moni jakaa tämän näkemyksen. Onko heillä sellaiseen oikeutta? Mitä mieltä Suomessa saa siis olla esimerkiksi juuri tässä tapauksessa?

Suomalaisten puolustus

Suomalaisten puolustus

Daniel Juslenius, Suomalaisten puolustus. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Sarsila (1703), SKS 1994, 104 s.

Jusleniuksen maisterinväitöskirjan nimi Suomalaisten puolustus/Vindiciae fennorum on koulukurssista kaikille tuttu. Suomalaisten mainetta jouduttiin puolustamaan Suuren Pohjan sodan aikana, kun nälänhädän ja ruton heikentämä maa ei enää entiseen tapaan pystynyt näyttämään taivaan merkkejä itäiselle hyökkääjälle.

Itse asiassa suomalaisten suorituksessa ei ollut mitään vikaa ja vuoden 1703 perspektiivistä se sitä paitsi oli hyvin imponoiva. Narvan maineikkaassa taistelussahan suomalaisten osuus oli suuri, toisin kuin sitten vaikkapa Poltavassa…

Suomalaisten mainetta kuitenkin olivat nakertaneet, paitsi emämaan sopulimainen mielipide vihapuheineen, myös eräät ymmärtämättömät kirjailijat, joukossa sellainen hyvin merkittävä oppinut kuin Jean Bodin, jota yhäkin ahkerasti selaillaan. Bodin oli myös kriittisen ajattelun kehittäjiä, mutta Suomesta hänellä ei ollut mitään empiirisiä tietoja.

Jusleniuksen tehtävänä on väitöskirjassaan torjua vääriä käsityksiä ja osoittaa siinä samalla, paitsi antiikin auktorien tuntemusta, myös kykyä käytellä kaunopuheisuuden aseita, eetosta, paatosta ja logosta.

Tacituksen kuvaus fenneistä ilmeisesti todella tarkoitti lappalaisia sikäli kuin se viittasi mihinkään konkreettiseen eikä kuviteltuun yhteisöön. Benedict Andersonin ”kuviteltuja yhteisöjä” koskevat näkemykset eivät tietenkään vielä tulleet kysymykseen, totean ohimennen ja piruuttani.

Juslenius argumentoi tacituslaista näkemystä vastaan aivan kelvollisesti ja katsoo myös hänen näkemystensä soveltuvan osittain lappalaisiin.

Suomalaisia vastaan oli kuitenkin olemassa väkeviä argumentteja, jotka osittain pohjautuivat käsityksiin humoraalipatologiasta eli neljän nesteen vaikutuksesta ihmisen kykyihin sekä maaperän hengestä, joka taas vaikutti tuohon nestetasapainoon.

Maaperän vuorisuutta oli pidetty kovakalloisuuden syynä, mutta argumentti oli helposti torjuttavissa: vuorisuus keskittyi rannikoille ja sitä paitsi ihmisistä älykkäimmät, eli italialaiset, asuivat myös vuoristoisessa maassa.

Maastamme oli muutenkin löydetty vikoja: tiettömyys, harva asutus, karuus, kylmyys ja niin edelleen. Itse asiassa tämä perustui tietämättömyyteen: meillä kesät olivat hyvin lämpimiä, kaskimaa erittäin hedelmällistä ja vesitiet, jotka talvella jäätyivät, tarjosivat hämmästyttävän hyvät yhteydet.

Kansan ominaisuudet riippuivat myös muun muassa sen nauttimasta ravinnosta. Suomessa se olikin mitä terveellisintä: ruisleipä, maito, voi ja juusto. Ulkomailta tarvittiin meille vain suolaa.

Viiniä ei kotimaassa tuotettu lainkaan, vaikka sitä tuotiin aika lailla. Mutta itse asiassa se olikin aivan tarpeetonta, ehtoolliskäyttöä lukuun ottamatta. Kotimaasta saatiin herkullista, sakeaa olutta ja mitä hienoimpia herkkuja olivat erilaiset linnut, riekoista ja kottaraisista rastaisiin ja varpusiin.

Myös Suomen lukuisat marjat olivat aarre ja katajanmarjoja, jotka esimerkiksi Persiassa olivat erittäin kalliita ja arvokkaita, Suomesta riittäisi vaikka koko maailmalle. Nehän olivat myös lääkkeenä hyvin arvokkaita.

Mitä tulee suomalaisten luonteenominaisuuksiin, he eivät olleet melankolisia, jollaisia muuten pidetään älykkäinä. Melankolisessa temperamentissahan musta sappi oli vallitsevana.

Sen sijaan suomalaiset, kuten yleensä pohjoismaaliset olivatkin sangviinisia eli kosteita ja lämpimiä. Tämä johtui suuresta verevyydestä ja sivumennen sanoen on yleensä ymmärretty vilkkaudeksi.

Suomalaiset olivat kovia, kovakalloisia, eikä pehmeys ollutkaan viisauden merkki. Oveluutta suomalaisilta puuttui, mutta sehän ei ollutkaan älyä, vaan älyn luonnotonta käyttöä.

Suomalaiset olivat sen sijaan vilpittömiä ja heidän epäluuloisuutensa johtui katkerista kokemuksista. Heidän rehellisyytensä oli suurta ja ilmeni vaikkapa siinä, että suurina kuolovuosinakin oli talot jätetty lukitsematta.

Urhoollisuutta suomalaisilla riitti, kuten myös oppineita. Käsityöläisiä ja kauppaa oli vähän, mutta sehän todisti vain siitä, ettei niitä paljon tarvittu. Sitä paitsi suomalainen arvosti Ciceron tavoin enemmän maanviljelyä kuin muita ammatteja.

Suomalaisten urhoollisuus oli erinomaista. Itse asiassa he saattoivat jättää pakenematta silloinkin, kuin se olisi ollut ainoa järkevä toimintatapa ja lähellä on ajatus, että tässä hyve oli muuttunut paheeksi, mutta ei nyt kovin suureksi, ei kai spartalaisiakaan halveksittu kaatumisesta viimeiseen mieheen Marathonin kentällä.

Saksalaisiin verrattuna suomalaiset esiintyvät edukseen. Toisin kuin on väitetty, he eivät ole näiden veroisia suuria juoppoja. Saksalaiset ovat kyllä julkaisseet paljon kaikenlaista, mutta hehän kirjoittavat enemmän kuin tietävät. Suomalaisten kanssa mahtaa olla päinvastoin.

Kuten jokainen järkevä ja säädyllinen ihminen, myöskään Juslenius ei tarkoita, että hänen yleisellä tasolla kuvaamansa asiat pätisivät myös yksittäisiin ihmisiin.

Mutta kaiken kaikkiaan, ryhmänä myös suomalaisista on mahdollista antaa yleisiä luonnehdintoja, joilla voi katsoa olevan tieteellistä pätevyyttä. Emmehän me mistään voi mitään ymmärtää, ellemme yleistä.

Suomalaisilla on Jusleniuksen mukaan olemuksessaan edustavaa miehistä arvokkuutta. Ulkonäkö, joka saattaa näyttää karkealta ja karvaiselta, on tarvittaessa hoidettavissa siistiksi.

Iloisuutta ei suomalaisista ensi näkemältä huomaa selvästi, mutta se on suomalaisuuden, kuten yleensä pohjoismaalaisuuden tärkeä osa. Siihen liittyy, että ollaan myös urhoollisia sotureita.

Kuitenkaan urhoollisuuteen ei liity villiä raakuutta, vaan jopa lempeys. Leppyväisyys ei ole kunniattomuuden, vaan ylevyyden merkki. Sitä paitsi suomalaiset ovat taipuvaisia riuskaan työntekoon ja kestävät erinomaisesti kuumaa ja kylmää sekä nälkää ja janoa. Myös luontainen siveys on suomalaisille ominaista.

Kaupungeissa toki voi nähdä ulkomaalaisten turmiollista vaikutusta (Suurin asutuskeskus oli alle 7000 asukkaan Turku), mutta nekin olivat puhtaampia kuin puhtaimmat ulkomaiden kaupungit. Sivumennen sanoen Turussa oli tuohon aikaan 55 kapakkaa.

Anteliaisuus oli suomalaisilla kerrassaan ylenpalttista ja he myös halveksivat rikkautta ja ylellisyyttä. Hienostuneisuuden puutteesta suomalaisia voi toki kritisoida, mutta eihän se kuulunut todellisiin hyveisiin.

Suomalaiset olivat myös hurskaita, toteaa Juslenius –sikäli kuin hurskautta ylipäänsä voi lukea nykyajan ihmisten ansioksi. Niin kataliksi olivat ajat siis menneet ja kukaties kirjoittajan mielessä kangasteli ajatus siitä, että rappion aikaa elettiin.

Tosin vuosi 1703 oli vielä toivoa täynnä ja Ruotsi maineensa huipulla. Kohtuullista siis oli, että Suomikin saisi siitä itselleen kuuluvan osan.

Edellä olen tyytynyt vain poimimaan haarukkapaloja Jusleniuksen esityksestä. Juhani Sarsila on lisännyt tekstiin oppineet ja henkevät kommentit, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, kun tätä kirjaa lukee.

Monet Jusleniuksen luonnehdinnat ja pohdinnat ovat tänäänkin kiinnostavia, etten sanoisi ajankohtaisia. Hienoa, että kansallemme on tämäkin kirja käännetty ja toimitettu!

Roskaväen lauluja ja loiluja

Saatanallisia säkeitä

Olen joskus aina pysähtynyt miettimään erästä suomalaisten opiskelijoiden omituisuutta: tarpeeksi juovuttuaan he alkavat laulaa Isoo-Antista ja Rannanjärvestä.

Tämä ei koske vain pohjalaisia. Ainakin vielä taannoin eli muutama vuosikymmen sitten saattoi saman laulun kuulla jopa savolaisilta. Oi aikoja, voi tapoja!

Mutta kyseessähän lienee ollut ennen muuta nousuhumalan aiheuttama nuorekas voimantunto ja aggressio tai pikemminkin lähinnä regressio: käyttäytymismalli, jonka tunnemme kaikista lapsellisista ympyröistä, mukaan lukien keskiaikaiset ritarit –ei tietenkään niiltä myöhempien satujen kiiltokuvasankareilta, vaan oman aikansa runoelmista.

Monen ritarin päätoimenahan näyttää olleen riidan haastaminen ja sitä seuraava oman erinomaisuuden osoittaminen, mikäli mahdollista.

Tämä kaikki kuitenkin kuulostaa niin sanoakseni terveeltä pöyhistelyltä, joka ilman muuta kuuluu niin kukkopoikien kuin uroskoirienkin maailmaan. Ei se lopu niin kauan kuin luonto saa vielä olla luontoa eikä yleistä kuohitsemista ainakin jossakin muodossa toteuteta.

Kaiken maailman mustat metallit sen sijaan ovat jotakin muuta. Läpikäyvä lapsellisuus toki loistaa myös niidenkin kitsch-hepenistä eikä jotakin Lordia katsellessa kukaan kai oikeasti tunne mitään pelon värinöitä tai vastaavia tunteita, vaikka en minä noista lappilaisista tiedä.

Tuska-festivaaleilla ei ole tullut käydyksi eikä ehkä tulekaan käytyä. Kiinnostavaa kuitenkin on havaita, että nuo itsensä tatuoinneilla tuhrineet ja mustiin asuihin pukeutuneet  nuorison edustajat ilmeisesti näyttävät pitävän itseään jonkinmoisina intellektuelleina.

Jostakin chatista sain tämän käsityksen. Raja normaalin, täyspäisen nuorison ja äärimmäisyysasenteita matkivien ja niillä keikailevien friikkien välillä onkin siis peräti samalla raja intellektuellien ja poroporvarien välillä ja vieläpä niin, että mitä hullummalta ihminen näyttää (vaatteethan ovat aatteet), sitä vakavammin hänet tulee ottaa intellektuaalisessa vertaisryhmässä.

En oikein tiedä, mitä tuo ryhmä oikein tavoittelee, mutta arvaan, etteivät kyseessä ole totuus, hyvyys ja kauneus. Sen sijaan kaikki primitiivinen ja alhainen näyttää olevan kovassa kurssissa.

Mutta milloin tuo muoti oikein syntyi? Itse asiassahan sen piirissä halutaan kaivaa esille kaikkea keskiaikaista, mutta eihän se suoraan sieltä voi tulla. Tuossa pyrkimyksessä tuskin voi nähdä mitään älyllistä, se näyttää se sijaan olevan jonkinlaista taistelevaa irrationalismia. Se on vähä-älyisyyden korkea veisu.

On kiinnostavaa, että kun olen joskus maininnut ajatuksen paluusta keskiaikaan, joka muuten on ollut aika suosittu jo noin sadan vuoden ajan, olen saanut kuulla monen puolustavan keskiaikaa väärin ymmärrettynä aikakautena, johon kaikin mokomin kannattaisikin palata.

No, niin kai se on, jos siltä näyttää. Tämä kyllä kertoo eniten omasta ajastamme.

Mutta vielä vähän musiikista. Jostakin jäi korvaan soimaan saksalainen laulu Wir sind des Geyers schwarzer Haufen: https://www.youtube.com/watch?v=G9sVcRxopJU.

Laulusta on useita versioita ja on väitetty sen olevan 1500-luvun talonpoikaissodista periytyvää traditiota. Wikipedia kertoo kuitenkin sen syntyneen 1920-luvun alussa.  Laulun sankari Florian Geyer oli yksi noiden murhaavien ja ryöstelevien talonpoikaisjoukkioiden johtaja, joita Luther ymmärrettävästi vaati lyömään kuoliaaksi. Jälkikäteen tälle voi vain aplodeerata.

Koska laulun sanoma on niin sanotusti edistyksellinen, se oli suosittu myös DDR:ssä ja nykyään sitä laulavat anarkistit. Ja kyllähän se Rannanjärvelle vertoja vetää raakuudessa:

Wir sind des Geyers schwarzer Haufen, heia hoho,
und wollen mit Tyrannen raufen, heia hoho.
Refrain: Spieß voran, drauf und dran,
setzt auf’s Klosterdach den roten Hahn!
…
Tyranneita siis seivästämään ja luostarit tuleen! Mutta entäpä viattomat lapset? Heillekin keksitään käyttöä:
Des Edelmannes Kindelein, heia hoho,
das schicken wir in die Höll’ hinein, heia hoho.
Des Edelmannes Töchterlein, heia hoho,
soll heute uns’re Buhle sein, heia hoho.
….
Ein gleich’ Gesetz das wollen wir han’, heia hoho,
vom Fürsten bis zum Bauersmann, heia hoho.
Wir woll’n nicht länger sein ein Knecht, heia hoho,
Leibeigen, frönig, ohne Recht, heia hoho.
Tasa-arvoahan sitä haluttiin, kuten jo keskiajan talonpoikaissodissa ja jälkeä syntyi :
 Bei Weinsberg setzt es Brand und Stank, heia hoho,
gar mancher über die Klinge sprang, heia hoho.
mutta aika huonosti siinä sitten lopulta kävi:
Sie schlugen uns mit Prügeln platt, heia hoho,
und machten uns mit Hunger satt, heia hoho.
Geschlagen ziehen wir nach Haus, heia hoho,
uns’re Enkel fechten’s besser aus, heia hoho.

No, jälkipolvet tehkööt työn paremmin, toivotetaan laulussa, joka hieman yllättävästi päättyy kertomukseen selkäsaunasta.

Meillähän ei Nuijasodasta ole mitään vastaavaa tarustoa. Siinä nuijamiehet eivät ehtineet saada aikaan oikein mitään, ennen kuin juonet kavalat löi Ilkan Nokialla.

Kieltämättä Nuijamiesten marssin jylhyys on aika komeaa ja sanat antavat aavistella, että tarkoituksena oli saada aikaan enemmänkin. Geyerin kaltaisia törkeyksiä ei meidän lauluissamme sentään ole. Ehkä tässä olisi taas syy onnitella itseään?

Nationalisti ja kovat ajat

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää  myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalaueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen  reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.