Kansallinen identiteetti

Kansallinen identiteetti ja sen pohtijat

Akateemikko Oiva Ketonen julkaisi vuonna 1980 esseekokoelman Rajalla, jossa hän pohdiskeli elämän ja maailman suuria kysymyksiä, ihmisenä olemisesta ja lapsen parhaasta kansakunnan identiteettiin. Mielenterveyteen liittyvät asiat näyttävät olleen hänelle myös tuolloin syystä tai toisesta läheisiä.

Tuon ajan suomalaisten intellektuellien joukossa toki olivat erilaiset rabulistit jo päässeet arvoon arvaamattomaan, alkaen kymmenen sanan tekeleitään suurena runoutena senttaavasta Pentti Saarikoskesta aina äkkiväärään ympäristöhurmokselliseen Pentti Linkolaan.

Kuitenkin, tuohon aikaan erotettiin toisistaan vakava ajattelu ja henkinen lättähattuisuus. Edellinen kiinnosti sivistyneistöä ja jälkimmäinen sitä uutta lukeneistoa, joka ehdottomasti halusi esiintyä älymystönä, mutta kykeni vain radikalismiin.

Siltä toisin sanoen puuttui kapasiteettia vallitsevan kulttuurin ymmärtämiseen ja siksi se väistämättä ajautui radikalismiin, joka nimenomaan edellytti, ettei mitään tarvinnutkaan ymmärtää. Sen sijaan voitiin keskittyä toiveajatteluun ja vaatia sen asettamista uudeksi normiksi.

Kuten tunnettua, tie kulki sitten nopeasti avoimeen totalitarismin ihannointiin, joka päättyi vasta sitten, kun itse tuo totalitarismi romahti. Muutenhan se jatkuisi yhä.

Tämä vain tuli mieleeni, kun rupesin silmäilemään tämän juhlavuoden symbolisesti tärkeitä merkkitapahtumia ja hengentuotteita.

Ketonen pohdiskelee kirjassaan suomalaista identiteettiä ja arvelee sen olevan hyvin vanhaa perua. Itse asiassa suomen kieli todennäköisesti jo parituhatta vuotta sitten, eli paljon aikaisemmin kuin esimerkiksi ruotsi tai saksa -englannista nyt puhumatta- esiintyi muodossa, jota nykyihminen saattaisi enemmän tai vähemmän ymmärtää.

Tosin suomen kirjakieli alkoi kehittyä vasta 1500-luvulla ja otti suuren harppauksen eteenpäin vasta 1800-luvulla, kun naapurien kielet olivat jo paljon pitemmälle kehittyneet, mutta se on jo toinen juttu. Ei kansallisen identiteetin perustekijä, kieli, mikään äskeinen keksintö ole. Toki se on syntynyt lukemattomien lainojen avulla, kuten kaikki muutkin kielet.

Identiteettimme oli Ketosen mielestä kuitenkin ”jotakin muuta kuin erikoislaatumme. Kansan, kuten yksilönkin minuus on sisäinen kokemuksellinen asia, jolla on pohjansa ympäristön suhtautumisessa meihin ja omassa suhtautumisessamme itseemme ja muuhun maailmaan… Ihmisen ja kansakunnan minä jakaa maailman kahtia. Minään kuuluu kaikki, mikä koetaan omaksi”, kirjoitti Ketonen.

Minään ei voida valikoida vain hyviksi koettuja asioita. Siihen kuuluvat myös ne menneisyyden teot, jotka ovat todella tapahtuneet, valehteleminen tai itsensä pettäminen ei sitä muuta.

Tämän kirjoitti Ketonen, joka noina aikoina sangen ansiokkaasti pohdiskeli myös vuoden 1918 tapahtumia, joiden tilinteko oli alkanut vasta puolitoista vuosikymmentä aiemmin. Hän ei ollut mikään anti-intellektuaalinen pölhönationalisti.

”Ihminen on muodostanut itselleen vahvan identiteetin, kun hän lapsesta aikuiseksi tullessaan tietää osapuilleen mitä hän on, mitä hän haluaa ja mihin pyrkii”, pohtii kirjoittaja.

Kuten yksilölle, identiteetin perusainekset saattavat kansakunnalle olla äärimmäisen tärkeitä ja se voi nousta uskomattomalla voimalla niitä puolustamaan, tietyissä olosuhteissa, hän kirjoittaa.

Toki kansankaan identiteetti ei ole muuttumaton, mutta se säilyy kuin Theseuksen laiva, joka on yhä olemassa, vaikka sen kaikki osat voidaan uusia monta kertaa niin, ettei mitään alkuperäistä ole jäljellä.

Suomalaisilla huomaa Ketonen olevan taipumuksen negatiivisten asioiden ja myös omien puutteiden ja kärsimysten korostamiseen. Ei kai siinäkään mitään objektiivista, saati erinomaista ole, mutta kysymys sattuu olemaan juuri meidän suomalaisten eikä muiden minuudesta, identiteetistä.

Minusta yhtä sympaattinen kuin nykyälymystölle näköjään käsittämätön on Ketosen johtopäätös, jonka mukaan vahva minuus ei ole tarkoitettu herättämään pelkoa, sen sijaan se herättää kunnioitusta.

Se on myös joustava ja sopeutuva. Kansa, joka on tietoinen omasta minästään, voi parhaiten jatkaa elämäänsä itsenäisenä kansakuntana tuleviin aikoihin. Vahvuus ei tietenkään ole eristäytymistä, mutta ei myöskään persoonattomuutta, voisin tuohon lisätä.

Tähän tapaan pohdiskeli akateemikko Ketonen itsenäisen Suomen täytettyä kuusikymmentä vuotta. Se oli aika virkistävää lukea nyt hiukan myöhemmin.

Kun tässä on seurannut tätä ”yhdessä tekemisen” Suomi 100 juhlintaa, on tullut yhtä ja toista mieleen. Ilmeistähän on, että juhlavuodesta on haluttu tehdä mahdollisimman arkinen tapahtuma, joka sisältää kaikenlaisen tekemisen. Toisaalta siinä on pyritty nimenomaan yhdistämään kansan erilaiset ainekset, jotta koko suomalaisuus ei hajoaisi.

Näissä perusajatuksissa on epäilemättä jossakin määrin järkeä, niin kummallisia kuin tulokset suurelta osin ovatkin.

Näyttää nimittäin siltä, että jokaisessa mahdollisessa paikassa on nyt haluttu korostaa sitä, että kaikki maahamme saapuneet uudet ryhmät ja kulttuurit ja jopa ensi sijassa ne ovat ilman muuta ja ehdottomasti osa suomalaisuutta. Tämä siitä riippumatta, ovatko nämä ainekset omaksuneet suomalaisen identiteetin vai eivät.

Suomalaiset identiteetin esittäminen aivan alkeellisena Suomessa asumisena on yksinkertaisesti väärin. Suomalainen identiteetti voidaan toki hankkia ja ansaita, mutta ei sitä noin vain mennä omimaan julistamalla tässä maassa omia oikeuksia jonkin yleismaailmallisen periaatteen voimalla.

Toinen silmiinpistävä seikka on, että suomalaisuuden kuvitteellista luonnetta korostetaan aivan estottomasti sellaisilla tahoilla, joita voisi nimittää puolivillaiseksi älymystöksi, jollaisen haluttaessa varmuudella löydämme valtalehdistön kulttuurisivuilta. Tässä ilmeisesti vaikuttaa taustalla pahoin ymmärtämättä jäänyt Benedict Anderssonin kirjanen.

Vai mitä nyt olisi sanottava siitäkin, että Finlandia-palkinnon voittajaksi kaunokirjallisuuden alalta valitaan joku kynäilijä, joka on saanut päähänsä osoittaa, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitään omaa.

Näin typerä pyrkimys on sitten palkittu sillä perusteella, että arvioitsija on uskonut kansan sellaista haluavan.

Jääköön tässä tarkemmin pohtimatta, millaisen arvosanan tässä ansaitsevat sekä arvioitsija että kirjoittaja, jotka ovat voimakkaasti nostaneet esille tällaisia syitä kirjan palkitsemiseen, sopivasti näin merkkivuonna.

Epäilemättä kansamme identiteettiin kuuluu masokismin aineksia ja kun haluamme rangaista itseämme, on meillä huomattava joukko sellaisia intellektuelleja, joiden teosten lukeminen tarjoaa runsaasti yhtä epämiellyttävää kuin älyllisesti matalatasoista ainesta.

Ikävä kuitenkin alkaa tulla niitä menneitä aikoja, jolloin sivistyneet ja suuren henkisen kapasiteetin omaavat ihmiset halusivat vakavasti pohdiskella kansakunnan identiteetin peruskysymyksiä.

Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Hege Storhaug, Islam, yhdestoista vitsaus. Kiuas 2017, 501 s.

Pientä Kiuas-kustantamoa on syytä heti onnitella siitä, että se on julkaissut suomeksi tämän norjalaisen bestsellerin.

Kirjan otsikko viittaa kirjaan, joka kertoi kristillisyydestä ”kymmenentenä vitsauksena” ja nostatti aikoinaan Norjassa kohua ja jopa sen viimeisen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin.

Todettakoon heti, ettei Storhaugin kirja ole mikään sensaatiota tavoitteleva vuodatus tai tarkoitushakuinen pamfletti, jonka anti perustuisi vain asenteisiin ja hälyotsikoihin. Kirjoittaja on syvällisesti perehtynyt islamiin ja matkustellut paljon sekä islamin maissa että Euroopan muslimialueilla. Sitä paitsi hänellä on paljon muslimiystäviä ja hän tuntee hyvin tuon uskonnon moninaisuutta.

Kirjoittajalla on kuitenkin tavallista paljon enemmän sekä rohkeutta että kriittistä kykyä, minkä johdosta hän on säästynyt jäämästä sen kliseisen ”rauhanuskonto”-hokeman vangiksi, jota poliitikot Euroopassa ja Amerikassa lähes yksinomaisesti tarjoilevat äänestäjilleen.

Storhaug kertaa länsimaisten poliitikkojen reaktiot useisiin suuriin terrori-iskuihin ja tulos on yhtä hätkähdyttävä kuin masentava.

Karkeana yleistyksenä voi sanoa, että mitä törkeämpi rikos on kyseessä, sitä suurempaa suitsutusta saa osakseen islam, se oikea islam, jolla ei ole mitään tekemistä terrorin kanssa. Rauhanuskontohan se islam on ja taitaa ollakin lajissaan maailman ainoa, vai onko joku kuullut mitään muuta uskontoa kunnioitettavan tuolla ylevällä epiteetillä?

Poliitikkojen intresseissä toki on, paitsi saada mahdollisimman paljon äänestäjiä, myös olla kärjistämättä ristiriitoja. Väärän todistuksen antaminen islamin luonteesta palvelee hyvin tätä tarkoitusta tai niin ainakin näköjään uskotaan.

Itse asiassa kyse on ilmeisesti ennen muuta pelkuruudesta, toiveajattelusta ja törkeästä piittaamattomuudesta niiden ryhmien oikeuksista, joita islam polkee. Kyseessähän ovat paitsi naiset, homot ja juutalaiset myös viime kädessä kaikki ”vääräuskoiset”.

Itselleni tulee tästä valikoivasta suvaitsevaisuudesta mieleen toinen totalitarismi, kommunismi, joka niin ikään ylisti itseään rauhan puolustajana ja kaikkien heikkojen ja sorrettujen tukijana. Asian kääntöpuoli vain oli, että ne, jotka eivät olleet sen puolella, luettiin sen vihollisiksi ja ansaitsivat vain likvidoinnin, jotta vanhurskaus voisi toteutua.

Absurdius ei tunne rajoja ja G.B. Shaw julisti aikoinaan, että antikommunismi (eikä siis itse kommunismi) oli aikakauden suurinta järjettömyyttä. Aivan vastaavaan rooliin on nyt nostettu islamofobia sen sijaan, että itse islamia olisi haluttu tarkastella kriittisesti. Eipä siihen tunnu juuri olevan kykyjäkään.

Mutta onhan toki ero islamin ja islamismin, poliittisen islamin välillä, huudahtaa tässä kohtaa hurskas ihmisystävä, joka pelkää leimaamista rasistiksi ja ksenofobiksi enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Storhaug ei ole samaa mieltä ja liittyy tässä suureen joukkoon islamin tuntijoita, joihin kuului myös ajatollah Khomeini. Islamin erityisyyksiin kuuluu juuri se, että se antaa koko elämälle sangen tarkat säännöt ja ohjeet, joihin on alistuttava kyselemättä. Itse islamin nimi ei suotta merkitse alistumista. Omalle ajattelulle ei tällaisessa uskonnossa jää mitään tilaa.

Toki on maallistuneita muslimeja, joilla uskonto liittyy vain hurskauselämään, mutta heitä voidaan syyttää ja syytetään uskonnottomuudesta. Islam on parin viime vuosikymmenen aikana palannut rajusti alkuperäiseen muotoonsa eli jokapäiväistä elämää sääteleväksi laiksi.

Kirjoittaja erottaa kyllä kaksi islamin muotoa: maltillisemman ei mekkalaisen version, jossa korostetaan Muhammedin sitä vaihetta, kun hän vielä oli ilman maallista valtaa ja asui Mekassa.

Medinalainen versio on kuitenkin se, joka nykyään on vallassa ja jota valtavilla rahasummilla edistetään kaikkialla maailmassa muun muassa Saudi-Arabian toimesta. Suurmoskeijat ja hieman pienemmätkin julistavat militantin islamin ilosanomaa kaikille alueensa muslimeille myös täällä Pohjolassa.

 Naiivit poliitikot suosivat tätä liikettä ja samalla sulkevat silmänsä siltä barbarialta, jota edistävät. Puheet dialogista islamin kanssa ovat pelkästään surkuhupaisia. Pidettiinhän sitä dialogia myös kommunismin kanssa, mutta tulokset taisivat olla aika vaatimattomia.

Kirjoittaja ottaa esimerkkinsä useista maista. Ranskan Marseille ja Lontoon Tower Hamlets ovat syväluotauksen kohteina. Myös Ruotsin Malmön sekä Norjan tiettyjen paikkakuntien kokemukset tuodaan esille.

Se on korutonta kertomaa. Marseille’ssa savustetaan kantaväestö systemaattisesti pois asuinseuduiltaan ja samaa tapahtuu kaikkialla muuallakin, missä muslimit kerääntyvät yhteen ja ennen pitkää valloittavat itselleen reviirin, jossa vallitsee sharialaki.

Ranskassa on jo nyt enemmän uskovaisia muslimeja kuin uskovaisia kristittyjä.

Häpeämättömät yhteiskunnan elätit julistavat itsensä herrakansaksi, joka katsoo jopa olevansa sodassa elättäjiään vastaan. Ympäröivään yhteiskuntaan sen siteen ovat hyvin heiveröiset. Kotoutuminen on vain  hurskasta toiveunta ja tosiasiassa uudet muslimisukupolvet ghetoissaan ovat selvästi radikaalimpia kuin vanhempansa.

Tämä jos mikä on huolestuttavaa kehitystä. Radikalisoitumista koetetaan selittää sosiaalisilla ja taloudellisilla syillä, mutta se tekijä, joka on kaikkein ilmeisin ja välttämättömin tuossa yhtälössä unohdetaan. Se on islam, elefantti makuuhuoneessa.

Koko islamin hyökkäys Eurooppaan, kolmas jihad, on uusi ilmiö. On lähes käsittämätöntä, miten paljon vaivaa uhrataan sen todistelemiseksi, ettei islamista (”oikeasta islamista”) ole kenellekään haittaa eikä vaaraa.

Tosiasiassa kysymys on länsimaiselle kulttuurille jyrkästi vihamielisestä totalitaarisesta liikkeestä, jonka mielistely ei voi tuottaa eikä tule tuottamaan muuta kuin onnettomuutta. Sen hedelmät ovat jo selvästi nähtävissä niillä alueilla, jotka nyt ovat islamin vallassa.

Kirjoittajan rohkeutta ja viileää analyyttisyyttä voi vain kiitellä. Yhtä halveksuttavaa on se pelkuruus, jota erilaiset ”moraalisäteilijät” osoittavat hyväksymällä niitä keskiaikaisia tapoja, jotka halutaan tehdä normiksi myös länsimaissa.

Salman Rushdien kirjalle annettu fatwa oli kirjoittajan mielestä maailmanhistoriallinen tapahtuma. Se oli paljon enemmän kuin isku sananvapautta vastaan. Se oli isku länsimaista sivistystä vastaan ja pyrki röyhkeästi tekemään islamista lain koko maailmassa.

Kehitys on ollut hyvin nopeaa ja ellei käännettä tule, on tien pää näkyvissä. Mikäli hyväksymme islamin ja Muhammedin pyhyyden ja loukkaamattomuuden täällä, sekulaarisessa lännessä, olemme hyvin liukkaalla tiellä. Se merkitsee eurooppalaisen kulttuurin arvoista luopumista ja alistumista totalitaariselle ideologialle, joka on sille sovittamattomasti vihamielinen.

Tämä kirja on niin hyvä ja niin vakuuttavasti ja asiallisesti perusteltu, että ainakin jokaisen suomalaisen poliitikon pitäisi se lukea. Heidän on tiedettävä mitä maailmassa tapahtuu ja mitkä vaarat uhkaavat myös meidän maatamme. Sen he ovat velkaa valitsijoilleen.

Eurooppalaisen perinteen ydin

Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus

Oiva Ketonen, myöhempi akateemikko piti vuonna 1961 luentosarjan Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. (Kirjana WSOY 1961, 222 s.)

Yrittäessään kiteyttää antiikista nykypäivään ulottuvaa kohdettaan, hän totesi, ettei yhtä ainoata sellaista uskomusten joukkoa, suurinta yhteistä tekijää, joka erottaisi eurooppalaiset kaikista muista, ollut helppo löytää, ei edes mahdollista.

”Parhaassa arvopitoisessa mielessä” sellainen, siis ilmeisesti lähinnä sellaista muistuttava kokonaisuus kuitenkin voisi löytyä kaikkein vanhimmista eurooppalaisen perinteen aineksista.

Niinpä Ketonen siteerasi pitkästi Perikleen puhetta peloponnesolaissotien ensimmäisissä sankarihautajaisissa, jossa tämä hahmotteli Ateenan etevyyden ja henkisen voiman lähteet.

Niistä ensimmäinen oli kansanvalta: Ateenassa kansan enemmistö teki päätökset eivätkä muutamat harvat. Yksityisinä ihmisinä kaikilla oli samat oikeudet ja valtion toimissa riippui kunkin arvo hänen kyvyistään eikä syntyperästään. Julkisessa elämässä oltiin vapaamielisiä eikä urkittu kansalaisten yksityisiä toimia. Lakeja ja esivaltaa toteltiin.

Myös sielulle hankittiin suuria määriä viihdytystä julkisten juhlien ja kilpailujen kautta. Rakastettiin kauneutta ilman koreiluja ja tiedettä ilman velttoutta. Asioita mietittiin ja niistä päätettiin yhteisesti eikä katsottu, että keskustelu olisi haitaksi toimelle.

Vaikka ateenalaiset viettivät miellyttävää elämää, he menivät silti yhtä urhoollisina taisteluun kuin ne, jotka jo lapsuudesta lähtien koettivat vaivalloisilla harjoituksilla karaista itseään. He rakastivat vapautta, sillä he tiesivät, ettei ollut onnea ilman vapautta eikä vapautta ilman uljuutta.

Katoamaton oli yksin kunnia, eikä vanhus tuntenut tyytyväisyyttä rikkaudesta, niinkuin usein sanottiin, vaan kunniasta.

Perikles, huomauttaa Ketonen, ei puhunut mitään uskonnosta tai muustakaan sellaisesta, jota voitaisiin nimittää maailmankatsomukseksi. Ketosen mielestä ei kaikille samaa uskontoa tai maailmankatsomusta voisi edes olla olemassa, sillä ihmiset ovat sisäisesti niin erilaisia.

Sen sijaan olemassa voi olla yhteinen ihanne, tavoiteltavaksi asetettu elämän muoto ja se oli jotakin sellaista, jota Perikles puheessaan kuvaili. Jokaista maailmankatsomusta, jonka varaan sellainen elämänmuoto voitiin rakentaa, voi parhaassa, velvoittavassa mielessä pitää eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksena.

No, Perikles toki vertasi ateenalaisia erityisesti spartalaisiin, joilla oli olennaisesti sama uskonto, vaikka yhteiskunta noudattikin toisenlaista ideologiaa.

Ketonen joka tapauksessa pyrki ilmeisesti löytämään nimenomaan kaikille mahdollista normatiivista eurooppalaisuutta, mutta hän oli johtopäätöksissään äärimmäisen varovainen ja läheni jo pyrrhonismia. Mutta se on ymmärrettävä aikakauden (1961) taustaa vasten.

Kunnia oli vielä arvossaan, mutta eurooppalaiset arvot oli haastettu. Marxilaisuus toki oli saksalaisen filosofian, englantilaisen taloustieteen ja ranskalaisen sosialismin yhteisluomus, mutta kun sitä toteutettiin venäläisen perinteen mukaisesti, sen yhteensopivuus muun eurooppalaisen arvopohjan kanssa oli kovin problemaattinen.

Joka tapauksessa ateenalaisuus nostettiin tässä Ketosen luennossa korkealle. Ateenalaisuus, nimenomaan totalitaarisen spartalaisuuden tai aasialaisen persialaisuuden vastakohtana olikin perinteisesti ymmärretty läntiseksi erikoisuudeksi ja sen vapausarvojahan Perikles juuri korosti.

Ketonen ei varmastikaan voinut olla ajattelematta vaihtoehtona sen itäblokin ideologiaa, joka tuolloin ulottui Keltaiselta mereltä Elbelle. Kuulijoille ja lukijoille se myös oli itsestään selvä taustatekijä. Suomessa asia oli ymmärretty jo ammoin.

Vuonna 1959 oli muuten ilmestynyt myös kirja Työväenluokan maailmankatsomus, kirjoittajana Tuure Lehén, myös alan jonkinlaisena professorina Neuvostoliitossa toiminut, tiettävästi kenraalimajurin arvon saavuttanut ja Terijoen hallituksen ministerinäkin figureerannut hahmo.

Lehénin tarjoilema maailmankatsomus oli tietenkin suoraan Neuvostoliiton virallisista käsikirjoista kopioitu, koska mitään muuta ei tuon maan ”tieteellinen maailmankatsomus” tunnustanut mahdolliseksi. Pienetkin poikkeamat ja ne erityisesti olivat vaarallisia ja jopa hengenvaarallisia.

Tuolle ajalle oli siis maassamme ja paljon laajemmaltikin ominaista maailmankatsomusten välinen taistelu. Toisaalta tarjottiin täydellistä epävapautta täydelliseksi vapaudeksi naamioituna ja toisaalta pluralismia, joka usein, kuten juuri Ketosen tapauksessa, saattoi suurestikin kainostella normatiivisten väittämien esittämistä.

Itse asiassa juuri oikeus olla epävarmuudessa tuntui olevan yksi länsimaalaisuuden ja eurooppalaisen perinteen suurista viehätyksistä vaikka, kuten Ketonen toisaalla kirjassaan arvioi, ihmisellä on luonnostaan taipumusta ja halua alistua auktoriteettiin, mikä vapauttaa hänet vapaudesta.

Tuona aikana länsimaisen ihmisen hengenlennon nähtiin yltäneen korkeimmille huipuille loogisessa empirismissä, joka valitettavasti oli niin latteaa ja sisällyksetöntä, ettei se juuri tarjonnut hengenravintoa niille, joita kiinnosti elämän kosminen ongelma.

Vaihtoehtoina toki oli liikkeellä niin uustomismia kuin eksistentialismia. Sitä paitsi looginen empirismikään ei ehkä lopulta ja välttämättä ollut tylsyyttä rikkiviisaudeksi naamioituna.

Ehkäpä sentään oli mahdollista sellainen syvähenkinen elämä, josta Eino Kaila puhui ja joka nousi korkeammalle kuin 1800-luvun puolitieteellinen materialismi, jonka Kaila rinnastaa poroporvarillisuuteen. Poroporvarihan …ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oma olentonsa, sielläkin missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.

Ehkäpä uudessa, uljaassa maailmassa tulee vielä aika, jolloin ei ole enää tarpeen puhua ’filosofisista kysymyksistä’, koska kaikista kysymyksistä puhutaan filosofisesti, toisin sanoen mielekkäästi ja selvästi siteeraa Ketonen erästä toista kirjoittajaa.

On kiinnostavaa asettaa nuo puolen vuosisadan takaiset näkemykset nykyisten rinnalle. Mistä nyt löydämme Perikleen kuvaileman ihanteellisen ateenalaisuuden vastineen?

Ovatko nyt poissa ne viholliset eli sellaiset ”vapauden” saarnaajat, joiden mielestä vapaus toteutetaan parhaiten kaiken kattavalla tarkkailun ja rangaistusten järjestelmällä? Entä onko asioista ruvettu puhumaan mielekkäästi ja selvästi?

Ketosen kysymys on tänään mitä ajankohtaisin. Häntähän kiinnosti, paitsi ajattelun historia, myös ja aivan erityisesti se arvopohja, joka meillä oli tuhatvuotisen kehityksen perintönä. Vapaus ja kunnia, pluralismi ja pyrkimys maksimaaliseen selkeyteen. Eikö siinä olla eurooppalaisuuden ytimessä?

Vai onko nyt todella löydetty jotakin sellaista uutta, joka on suorastaan korvannut sen tuhatvuotisen perinnön, jota Euroopan etevimmät ajattelijat kehittivät yhä pidemmälle?

 Onko lahjomattoman rationaalisuuden, vapauden ja selkeyden syrjäyttänyt jokin muu ja mistä se olisi voinut tulla? Onko sen peräti poliittisesti päättänyt joku EU:n elin? Jos näin on, olemmeko siirtyneet aivan uuden kulttuurin piiriin vai olemmeko vain lukeneet väärin perintöämme?

Kun katselee ympärilleen ja yrittää hahmottaa sitä maailmankatsomusta, jota erilaiset, tieteen nimellä ratsastavat suuntaukset nykyään noudattavat tukiessaan milloin minkin ryhmän herruusvaatimuksia, tulee kyllä ajatelleeksi, ettei modernia suotta ole julistettu kuolleeksi.

Kun samaan kuoppaan on joutanut myös rationaalisuus ja kun vapaudella on alettu tarkoittaa samaan aikaan tiettyjen pyrkimysten rajoittamattomuutta ja toisaalta toisinajattelijoiden tiukkaa tarkkailua ja valvontaa, tuntuu, ettei länsimaisesta perinnöstä enää puolen vuosisadan takaisessa mielessä ole jäljellä paljon mitään.

Ketonen piti nuo luentonsa ennen kulttuurivallankumousta. Silloin vastarinta pöyhkeälle kommunistiselle haastajalle oli vielä arvossaan ja jopa sana kunnia voitiin esittää aivan luontevasti kuvaamaan eurooppalaista henkeä.

Nyt voisi olla aika koota asiat yhteen ja pitää jälleen luentosarja tuosta samasta aiheesta, siis otsikolla Eurooppalaisen ihmisen (eikä siis Euroopan yhteisön) maailmankatsomus kolmannella vuosituhannella j. Kr.

Ehkä sen vastapooliksi löytyisi joku oman aikamme Lehén, joka voisi pitää omat luentonsa vaikkapa otsikolla Globalistin maailmankatsomuksen aineksia. Vai saisiko siitä kasaan mitään koossa pysyvää? Vai joko niille molemmille tulisi samanlainen sisältö?