Naapurin omituinen suurmies

Hurraaisänmaallisuuden korkea veisu

А. Замостьянов, Генералиссимус Суворов. Битвы, походы, триумфы, награды. Яуза-пресс, Москва 2016, 536 с.

Aleksandr Vasiljevitš Suvorov on kaikkien venäläisten tuntema ja useimpien ihailema hahmo, voittamaton sotapäällikkö. Hän ylisti venäläisyyttä ja uskoi ymmärtävänsä sotimisen idean paremmin, kuin muodikkaat preussilaiset mestarit, joiden metodina oli äksiisi ja välineenä keppi ja jotka luulivat voivansa suunnitella taisteluja ja voittaa ne koneeksi kehitetyllä armeijallaan.

Suvorov uskoi sen sijaan sotilaan hyökkäyshenkeen ja luottamukseen rivimiehen ja komentajan välillä. Hänen mielestään taistelukentällä ei voitu etukäteen suunnitella mitään: päällikön silmämitta (glazomer), toiminnan nopeus ja joukkojen määrätietoisuus ratkaisivat.

Taistelun tärkein väline oli pistin eikä kuula, uskoi Suvorov ja hänen jälkeensä yhä uudet upseerien sukupolvet, aina toiseen maailmansotaan saakka.

Jos käytäntö on teorian kriteeri, pitää uskoa Suvorovin olleen oikeassa. Kuudestakymmenestä taistelustaan hän ei hävinnyt yhtäkään. Joukot seurasivat häntä karuimpiinkin olosuhteisiin ja jopa Hannibalin tapaan ylittivät alpit.

Korkeimman tahon kanssa Suvorov ei pysynyt sovussa. Hänen kansansuosionsa paisui hankalan suureksi ja uhkasi jättää varjoonsa jopa keisarinna Katariinan omat suosikit. Paavalia taas loukkasi se avoin halveksunta, jota Suvorov osoitti keisarin ihailemille preussilaisille.

Kaikki mahdolliset kunnianosoitukset Suvorov sentään sai: hän sai korkeimman kenraalinarvon (general en-chef) ja lopulta jopa äärimmäisen harvinaisen generalissimuksen kunnianimen. Taistelujensa ansiosta hänestä tehtiin Rymnikin kreivi ja lopulta peräti Italian ruhtinas!

Suvorovin hauta Aleksanteri Nevskin lavrassa sijaitsee luostarialueen sisääntuloportista vasemmalle sijaitsevassa rakennuksessa ja yksinkertaiseen hautakiveen on kirjoitettu vain kolme sanaa: tässä lepää Suvorov (Здесь лежит Суворов). Enemmät selitykset olisivat turhia.

Suvorovin hahmo on monessa suhteessa kiinnostava. Hän ei ollut mikään tavanomainen kenraali eikä lainkaan hovimies. Hän käyttäytyi sen verran omaperäisesti, että häntä pidettiin suorastaan hieman hulluna tai hassahtavana (tšudak). Hän eli hyvin yksinkertaisesti, pärjäsi vähillä vaatteilla ja voimisteli säännöllisesti.

Juhlallisuudet tuottivat hänen mielestään maailmaan vain ikävyyttä ja harmia, hänen joukkonsa eivät tähdänneet paraateihin, vaan vihollisen kukistamiseen vieläpä pistinhyökkäyksellä.

Suvorovista on loputtomasti anekdootteja ja häntä siteerataan vuosisadasta toiseen, yhä uudelleen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suvorov ). Hänestä on tullut yksi venäläisyyden symboleista ja tietenkin hänen hahmonsa nostetaan esille aina silloin, kun isänmaa on vaarassa tai sen halutaan osoittaa olevan vaarassa.

Näin tehtiin Stalinin aikana ja näin on tehty nyt jälleen. Käsillä oleva Zamostjanovin vuonna 2016 ilmestynyt kirja on aika järkyttävä osoitus siitä chauvinismin aallosta, joka Venäjällä nousi sen jälkeen, kun se joutui lännen kanssa vastakkain Krimin ja Ukrainan kysymyksissä.

Kirjan alkuun sijoittuvassa venäläistyylisessä tiivistelmässä julistetaan, ettei Suvorov ollut pelkästään nero (Myös suomalainen Kauko Rekolan elämäkerta nimittää häntä neroksi), vaan suorastaan sodanjumala (Bog vojny, isolla kirjaimella).

Tiivistelmä päättyy suvorovilaisiin tunnuksiin: ”Me olemme venäläisiä- -mikä riemu!” ”Me olemme venäläisiä! Jumala on kanssamme!”, ”Me olemme venäläisiä, vihollinen vapisee edessämme!”

Useimmat kai arvelevat, että Suvorovin hahmo ja hänen filosofiansa kuuluvat kaukaiseen menneisyyteen. Zamostjanovilla on toinen näkemys.

Hän julistaa, että ”viholliset pelkäävät rauhallista itsevarmuutta, venäläistä herkkää mielenjaloutta, pelkäävät epäitsekkyyttä ja taitavuutta (professionalizm)”. Sangen merkillepantava on hänen lausahduksensa, että ”ne pelkäävät myös sitä luovaa imperiaalista ideaa, joka yhdistää kansankerroksia ja kansoja. Ne pelkäävät sitä, mitä Suvorov olennoi.”

Sana imperski/aja (имперский) on tyypillinen venäläinen luomus, jonka avulla väistetään sanaa imperialistinen (империалистичсекий).

Kysymys on tietenkin käytännössä aivan samasta asiasta. Suvorov oli hyökkäävän armeijan kenraali, eikä osallistunut yhteenkään puolustussotaan. Siihen aikaan sellainen taisi ollakin vain Kustaa III:n sota.

Suvorov ei siis koskaan taistellut suomalaisia/ruotsalaisia vastaan. Sen sijaan hän puhui heidän sotilaallisista kyvyistään mitä ihailevimmin, esimerkiksi G.M. Armfeltille, kuten Kauko Rekola kirjassaan kertoo. Hän kertoi myös aina olevansa ruotsalaista eli siis Suomesta tullutta sukua ja esi-isänsä muuttaneen Venäjälle vuonna 1622.

Tämän tulkinnan Zamostjanov torjuu, ilman sen pätevämpiä todisteita. Suomalainen/ruotsalainen esi-isä ei toki kuitenkaan tekisi Suvorovista suomalaista sen enempää kuin Mannerheimin suvun hollantilainen alkuperä tekee hänestä hollantilaista.

Kuten tunnettua, Suvorov oleskeli Kustaan sodan jälkeen pari vuotta Suomessa, jossa hän johti linnoituslinjan ja kanavien rakentamista rajan itäpuolelle. Tämä oli ”puolikarkoitus” hovin läheisyydestä, mutta nero hoiti tämänkin tehtävän mallikelpoisesti ja jopa palautti muutamia kymmeniä ruplia ja kopeekoita saamistaan määrärähoista. Venäjällä moinen oli ennenkuulumatonta.

Suvorov oli syvästi uskonnollinen, mistä tietenkin neuvostoaikana vaiettiin. Toinen valkoinen aukko oli hänen toimintansa Pugatšovin kapinan tukahduttajana ja Puolan rauhoittajana. Varsovan Pragan esikaupungissa järjestettiin hänen sitä estämättä verilöyly, jota ei Puolassa ole vieläkään unohdettu eikä unohdeta.

Sotapäällikkö saattoi olla alallaan nerokasta, mutta mitäpä hän muuta oli viime kädessä kuin tappaja -dušegub? Sellaisen ihailussa on pakostikin jotakin raakaa ja primitiivistä, ajattelee varmaan moni.

Suvorov itse kertoi, että hän oli kyllä pannut veren vuotamaan jokina -ihan sitä myötätunnosta vapisi sitä ajatellessa- mutta itse ei ollut tappanut ketään, ei edes yhtään hyönteistä, suurta eikä pientä. Yhtään kuolemantuomiota hän ei myöskään ollut allekirjoittanut.

Uskoo nyt ken tahtoo. Sangen erikoislaatuinen psyyke tällä tšudakilla sentään oli, yhtä ristiriitainen kuin erinäisillä Dostojevskin henkilöillä.

Luulenpa, että tällaisten hagiografioiden merkitys on lähinnä siinä, että ne antavat eväitä anti-intellektuaaliselle henkilönpalvonnalle. Niistä yksinkertaisesti otetaan irti aina kulloinkin se, mitä tarvitaan.

Suvorov on sen verran suuri historian hahmo, että hän ansaitsisi kaikin mokomin uuden, kriittisen elämäkerran, jossa ei kuvata sodan Jumalaa, vaan ihmistä, kaikessa ristiriitaisuudessaan. Myös Suomen kannalta tämä kelpo soturi on hyvin kiinnostava eikä vain sen takia, että hän vaikutti tehokkaasti Vanhan Suomen linnoittamiseen, minkä jälkiä voimme tänäänkin havaita.

Henki menee

Huumaus ja kuolema

Ikivihreä Bellman koki viimeksi renessanssin siinä 1900-luvun loppupuolella, noin 1970-luvulta alkaen. Ruotsissa Sven-Bertil Taube ja Cornelis Wreeswijk ja meillä Vesa-Matti Loiri nostivat klassikon taas näkyvästi esille. Jarkko Rantanen ja Stig Fransman esittivät vielä edellisiä paremmin mestarin lauluja ja loiluja ja Liisa Ryömä kunnostautui uusien sanoitusten sepittäjänä.

Nyt on taas ollut tällä suunnalla hiljaisempaa, vaikka Bellmanin laulut sopivat juuri tähän päivään kuin nenä päähän. Niissähän on suunnilleen puolet viinaa ja puolet kuolemaa, läheisiä sukulaisia nekin.

Ajatelkaamme tätäkin vapun tienooseen ehdottomasti kuuluva klassikkoa:

Här lunka vi så småningom

från Bacchi buller och tumult,

när döden ropar: granne kom!

Ditt timglas är nu fullt!

Tycker du, att graven är för djup,

nå, välan, tag dig en sup!

tag dig sen dito en, dito två, dito tre,

så dör du nöjdare!

Sivumennen sanoen, Bellmania on nykyään saatavana myös venäjäksi. Savoksihan sitä aikoinaan käänsi suurella menestyksellä jo Juvan suuri poika K.A. Gottlund ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bellman ).

Sitä vaan minä nyt Bellmanista, että tuo viinan ja kuoleman yhdistelmä on ollut taas esillä Amerikassa, jossa kuolleisuus on taas useampana vuonna ollut noususuunnassa.

Sehän on vakava merkki siitä, että asiat ovat huonosti. Tämä todettiin aikoinaan myös silloin, kun sama havaittiin Neuvostoliitossa, joka yrittikin kätkeä tilastotietojaan.

Alkoholikuolemat eivät yksin selitä sitä kuolemansyylistaa, joka on otsikoitu epätoivokuolemiksi (deaths of despair). Sen piiriin kuuluvat myös alkoholiperäiset sairaudet, kuten maksakirroosi, itsemurhat ja huumeiden yliannoksista aiheutuvat hengenmenot.

Tällainen kuolema on siis kaukana siitä Bellmanin hilpeästä maailmasta, jossa nautittiin piknikistä lähteen äärellä ja unohdettiin arkielämän ankeus ja tylsyydet.

Arvaan, että Bellmanin seurapiirissäkin alkoholiperäiset kuolemat olivat yleisiä, vaikka niitä ei taideta laulujen sanoituksissa ihan selväkielisesti mainita. Sen sijaan keuhkotauti kyllä nostetaan esiin. Ryyppääminen on Bellmanilla enimmäkseen hilpeää ja pahimmassa tapauksessa jonkinlaista oireita lievittävää saattohoitoa (vrt. Sarkkasi juo, jota muistaakseni O.W. Kuusinenkin soitteli pianolla Viipurissa valkoista armeijaa odotellessa).

En ole ihan varma, onko nimike epätoivokuolemat paras mahdollinen alkoholisairauksia, itsemurhia ja myrkytyksiä yhdistävä termi. Pakoa harmaasta tai sietämättömästä todellisuudesta ne kuitenkin näyttävät kaikki sisältävän. Ehkä voisi puhua myös pakenemiskuolemista ja epäviihtyvyyskuolemista?

Joka tapauksessa niitä tapauksia on paljon ja ne sijoittuvat keski-ikään (25-64 vuotta), eli juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa kuolevuus on normaalisti vähäistä.

Foreign Affairs-lejden artikkelissa Anne Case ja Angus Deaton toteavat, että vuonna 2017 tällaisia kuolemia oli USA:ssa 158000. Se on yhtä paljon, kuin jos kolme täyteen lastattua Boeing 737 MAX-jumbojettiä syöksyisi maahan joka päivä.

Tästä kai opimme ainakin sen, etteivät kuolemat ole mitään vakiotavaraa ja että erilaisten kuolemien ynnäämiseen ja keskinäiseen vertailuun on syytä suhtautua hyvin skeptisesti.

Joka tapauksessa tuohon lukuun sisältyi noin 70000 kuolemaa, jotka johtuivat huumeiden yliannostuksesta ja syykin on ilmeinen: tietyn heroiinivalmisteen laskeminen laillisena lääkkeenä markkinoille.

Kun syistä puhutaan, ovat ne tällaisissa tapauksissa monitasoisia ja tässäkin on toki viimeisenä ja kohtalokkaana syynä tuon lääkkeen paneminen suuhun tai muu nauttiminen. Tarve moiseen (usein hetkelliseen) poistumiseen tästä todellisuudesta on sitten ehkä se tärkein ja ongelmallisin syy: epäviihtymys ympäröivässä kulttuurissa.

Samalaista kehitystä on havaittavissa muissakin englantia puhuvissa maissa. Erityispiirteitä toki löytyy ja yhteys epätoivon ja puhutun kielen välillä on tietenkin sangen kyseenalainen selittävänä tekijänä.

Nämä kuolemat kasaantuvat USA:ssa niille, joilla ei ole korkeakoulutusta (vähintään BA-tasoinen nelivuotinen kurssi). Kolmea neljännestä valkoisista amerikkalaisista on tätä koulutusta vailla. He ovat myös joutuneet taloudelliseen umpikujaan.

Ammattitaidottomien palkka ei ole noussut pian puoleen vuosisataan ja talouskasvun hedelmät ovat kasaantuneet nyt muille, aiheuttaen suhteellista kurjistumista. Työttömyydessä se tietenkin kärjistyy. Tässä kohtaamme taas sen ihmisarvoin loukkaamiseen (loukkaantumiseen) liittyvän ongelma, jonka arvioidaan tuoneen myös Trumpin valtaan.

Tämän taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen johdosta myös avioliittoinstituutio on rapautunut ja myös valkoinen työväenluokka on siirtynyt nopeasti avoimiin sarjasuhteisiin. Naimattomilla naisilla on usein monen isän lapsia, joita sosiaalihuolto avustaa.

Tällainen perhe-elämä on omiaan uusintamaan kurjuuden kierrettä, eikä asiaa paranna amerikkalainen tavattoman kallis ja tavattoman tehoton terveydenhuoltojärjestelmä. Se syö eväät myös järkevältä sosiaalipolitiikalta, mikä erottaa amerikkalaisen ja eurooppalaisen köyhien tilanteen.

Pelkään pahoin, että näemme tässä sen slummikulttuurin kuvan, jonka ihannointi on meilläkin muotitietoisen nuorison harrastuksena. Ajatelkaamme nyt kaikkia noita rap-esityksiä, graffitteja ja muuta typeryyttä, jota myös taiteen instituutiot palkitsevat ja nostavat jäljittelyn arvoisiksi.

Slummikulttuurista voi tulla elämäntapa, jossa sosiaalihuolto, rikokset ja huumeet ovat kulmakivinä. Näemme jo siitä merkkejä Ruotsissa ja tuskin me kaukana sen jäljessä kuljemme.

Olisi kai sittenkin parempi palata Bellmaniin, jos nyt kerran on taas tarpeellista ja ajankohtaista käsitellä taiteellisesti viinaa ja kuolemaa. Samalla kannattaa muistaa, että myös kuningas alkoholi ja sen sukulaiset ovat yhä miestä ja naista vahvempia.

 Mikäli yhteiskunta lakkaa olemasta mielekäs paikka elää, voi seurata joukkomittainen retkahtaminen, joka näkyy myös joukkomittaisena ennenaikaisena siirtymisenä pois tästä maailmasta.

Jälleennäkemisiä Kannaksella.

Päiväkirjoja Kannakselta ja Pietarista

Корней Чуковский, Дневник (1918-1923), Новый мир 7/1990, 140- 177; Из дневника 1925, Звезда 1/1990, 130- 145.

Kornei Tšukovski (1882 – 1969) muistettaneen nykyään lähinnä lastenkirjailijana, jonka loruja kaikki vieläkin Venäjällä osaavat. Sen lisäksi hän oli merkittävä arvostelija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki, niin Kannaksen kesäiset huviloitsijat kuin Petrograd-Leningradin Taiteiden talon (Dom iskusstv, Jelisejevin talossa, nyk. hotelli Taleon) nälkäänäkevän intelligentsijan huiput neuvostovallan ensi vuosina.

Kannaksella Tšukovskin naapurina oli hänen ystävänsä Ilja Repin, joka risti Kornei Ivanovitšin kokoaman kirjallis-taiteellisen almanakan aikanaan Tšukokkalaksi. Sen materiaalejahan on nyttemmin taas julkaistu uudelleen kirjana.

Tšukovskin merkittävin aikaansaannos lienee kuitenkin hänen päiväkirjansa, joka ulottuu peräti vuodesta 1901 vuoteen 1968. Vaikka siinä onkin aukkoja, on se ainutlaatuinen Venäjällä, jossa useimmat mieluummin hävittivät päiväkirjansa kuin ottivat sen riskin, että erään tietyn laitoksen edustajat löytävät sen.

Vuosien 1918-1921 päiväkirjoihin johdannon kirjoittanut Miron Petrovski pitää aineistoa erittäin arvokkaana. Tšukovski oli erittäin herkkä ihmisten tarkkailija ja kirjasi kaikki vaikutelmansa suodattamatta niitä ennakkoasenteiden läpi. Hänen kuvauksistaan syntyy ristiriitaisia, mutta sitäkin kiinnostavampia muotokuvia. Ne eivät ole mitään ikoneita, vaan nimenomaan ”luonnosta” piirrettyjä muotokuvia.

Myös kohteet ovat merkittäviä. Maksim Gorkista kirjailija piirtää huikeita sketsejä, joissa tämä helposti liikuttuva suuri kirjailija ja henkinen tuuliviiri esiintyy milloin lapsellisen hyväuskoisena bolševikkien ystävänä, milloin äkkiä suutahtavana oikeuden esitaistelijana.

Jotkut pitivät jo aikanaan Tšukovskia kaksinaamaisena liehittelijänä, mutta kenties hän oli pikemminkin hieman Gorkin tapainen tuuliviiri, joka herkästi eläytyi milloin kenenkin ongelmiin, eikä omaksunut sellaisia yleisiä periaatteita, jotka olisivat tehneet hänestä pysyvästi tämän tai tuon henkilön tai aatteen puolustajan tai vihamiehen.

Päiväkirjoissa on erittäin eläviä kuvauksia Venäjän tuon ajan kirjallisista suuruuksista. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Leonid Andrejev, Dmitri Merežkovski, Anna Ahmatova, Zinaida Hippius ja monet muut olivat miltei pävittäisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja milloin panettelivat, milloin ylistivät toistensa saavutuksia ja henkilöä.

 Päiväkirja kuvaa elävästi myös aikakauden olosuhteita, kun polttoaineeksi jouduttiin pilkkomaan kaappi, kun nääntyneiden kirjallisuusihmisten henki höyrysi matineoissa ja niin edelleen.

Suomalaiselta kannalta kiinnostavinta lienevät Suomeen liittyvät kohdat, joita on aika monta sivua. Vuoden 1918 kohdalla on pitkä aukko juuri siinä, missä voisi olla Suomen kansalaissotaan ja venäläisten joukkomurhaan liittyviä kommentteja. Jälkimmäinenhän oli, kuten tiedetään, suuri uutisaihe Pietarin lehdissä.

Vuoden 1919 keväällä puhuttiin joka tapauksessa mahdollisuudesta siirtyä Suomeen. Rajahan ei vielä ollut niin tarkoin suljettu kuin sittemmin, 1930-luvulla. Gorki vastusti ajatusta väittäen, että siinä maassa kypsyy juuri kaksi vallankumousta, toinen monarkistinen ja toinen bolševistinen.

Sivumennen sanoen kirjoittaja mainitsee, että hänen luonaan kävi samoihin aikoihin muuan suomalainen bisnestä harjoittava valkokaartilainen, joka kertoi Suomen tilanteen olevan katastrofaalinen ja väitti, että monista kauppiaista oli nyt tulossa russofiilejä: Ententen suuntaan Suomen kauppa ei käynyt.

Suomeen Tšukovski joka tapauksessa matkusti visiitille vuonna 1925. Jo junassa hän tapasi taitelija (Eero) Järnefeltin, joka oli palaamassa neljän päivä vierailulta Leningradista. Taitelija puhui venäjää lähes ilman vierasta korostusta. Muiden aiheiden ohessa puhuttiin Helsingissä esitettävästä Jevreinovin näytelmästä ”Se kaikkein tärkein” (Samoje glavnoje), jolla oli suuri menestys.

Rajalla muuten viranomaiset olivat molemmilla puolilla erittäin ystävällisiä. Kuokkalassa (vai Terjoella?) kirjoittaja otti yhteyttä rajakomendantti Ståhlbergiin, jonka kanssa sittemmin keskusteltiin paljonkin eri asioista, muun muassa Repinistä ja hänen arvostuksestaan. Repin oli myös maalannut Ståhlbergin (ja myös presidentinrouva Ståhlbergin) muotokuvan.

”Kotona” Kuokkalassa moni paikka oli surkeasti rappiolla, niin myös kirjoittajan oma huvila. Paljon entistä sentään löytyi ja sen ohessa myös tuttuja ihmisiä: kirjoittaja tapasi kaksi iloisesti tervehtivää poliisimiestäkin, Westerlundin ja Porvalin. Jälkimmäinen oli aikoinaan toiminut issikkakuskina ja lihava, tärkeä Westerlund oli vain tullut hieman entistä pyöreämmäksi.

Kuokkalassa kirjoittaja vietti paljon aikaa Repinin kanssa. Bolševikkeja mestari halveksi ja vihasi syvästi ja vannoi, ettei koskaan palaisi Pietariin niin kauan, kuin sen nimenä oli Leningrad.

Suomalaiset suhtautuivat Repiniin hyvin kunnioittavasti ja ylioppilaatkin kävivät muistamassa häntä laulutervehdyksellä. Heille Repin puolestaan lahjoitti huvilassaan pitämänsä ”Prometei”-teatterin.

Vanha Repin oli Tšukovskin mielestä kahtia jakaantunut persoona, toisaalta yhä nero, toisaalta luutunut poroporvari, jolla näytti olevan suorastaan mustasotnialaisia näkemyksiä. Hän oli ruvennut uskonnolliseksi, mutta ei lainkaan uskonut haudantakaiseen elämään.

Vallankumousta aikanaan kannattaneiden Repin ymmärsi nyt olleen hölmöjä, Leo Tolstoista häneen itseensä, Repiniin saakka. Suomalaiset sen sijaan olivat mainiota väkeä. Heille sopi tasavalta eikä niille pölkkypäille, jotka olivat Venäjällä jo kiirehtineen turmelemaan venäjänkielen oikeinkirjoituksenkin.

Repinin vaimo puolestaan ei voinut sietää Tšukovskia ja painui lukkojen taakse, kun tämä ilmestyi taloon.

Kuokkalasta Tšukovski siirtyi Helsinkiin, jossa asui hotelli Hospizissa. Siellä oli pöydällä puhelin ja käytössä kaksi raamattua -suomen- ja ruotsinkielinen. Myös pesuallas ja vanna kuuluivat erittäin siistiin huoneeseen, jonka vuokra oli neuvostorahassa vaivaiset 2 ruplaa.

Muuten, Helsinki yritti kovasti esiintyä eurooppalaisen kaupunkina -ja onnistui siinä! Siellä oli autoja, radiopuhelimia (sic!) ja mainoksia. Kukaan ei vaatinut juomarahaa. Parturintuolitkin olivat amerikkalaisia ja asiakas pantiin niissä selälleen makaamaan.

Helsingissä kirjoittaja kävi yliopiston kirjaston slaavilaisessa osastossa, jonka seinillä olivat Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kuvat. Siellä hän tapasi professori Igelströmin ja ulkonäöltään suuresti Kiplingiä muistuttavan lehtori Schultzin, joista viime mainittu kirjoitti kirjaa Dostojevskista. Nyt se on muuten julkaistu Venäjällä.

Molemmat helsinkiläiset slavistit olivat ns. Venäjän ymmärtäjiä, eivätkä lainkaan uskoneet niitä satuja, joita monarkistiset emigranttilehdet levittivät.

Muuten, Helsingissä oli tuohon aikaan vielä upeita näyteikkunoita ja muita mainoksia. Elannon tarjoilijattaret liikehtivät niin musikaalisen upeasti, että sitä kannatti ihan tulla varta vasten katsomaan. Ylioppilastytöillä kirjoittaja huomaa myös olleen samanlaiset lippahatut (furažka), kuin venäläisillä komsomoleilla.

Tšukovskin päiväkirja, jota ei missään tapauksessa voi pitää tarkoitushakuisena tai propagandistisena, tarjoaa sangen kiinnostavan välähdyksen myös suomalais-venäläisiin suhteisiin tiettynä aikana.

Nuo suhteethan olivat etenkin Kannaksella, rakentuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä konjunktuurit näytä horjuttaneen niiden perusteita. Suomessa yritettiin tähän aikaan pontevasti markkinoida ryssävihaa, mutta tämän ideologian menekki tuntuu olleen aika rajoitettua. Joissakin kansalaispiireissä sillä saattoi olla suoranainen sosiaalinen tilaus, mutta varttuneisiin ihmisiin, joilla oli elämänkokemusta ja perspektiiviä näkemyksilleen, se tuskin vaikutti.

Päiväkirjat ovat myös kokonaisuudessaan luettavissa netistä: http://loveread.ec/view_global.php?id=74388