Katastrofin esikunta.

 

Valtakunnan napamiehet

 

Leon Goldensohn, Nürnbergin haastattelut.

 

Edellisessä blogissa jo esitelty Goldensohnin kirja on monessa suhteessa ainutlaatuinen. Sen haastattelut tarjoavat eräänlaisen perhepotretin erään diktatuurin johtokerroksesta, tosin ilman paria huipputekijää.

Kyseistä joukkoa ei voi verrata mihinkään antiikin elämäkertakokoelmaan, se on kovin kaukana niin Plutarkhoksesta kuin Cornelius Nepoksesta ja konnakokoelmahan se onkin. Aikakausi oli nyt kokonaan toinen, antiikin aikana vihollisen armoille joutunut, pahuuden edustajaksi koettu johtoporras olisi yksinkertaisesti tuhottu eikä kyselty sen enempää.

1900-luvun Euroopassa ihmisiä kuitenkin kiinnosti sangen paljon myös itse pahuus. Oliko se itse asiassa pohjimmiltaan vain normaaliutta, joka vain sai tiettyjä muotoja tietyssä ympäristössä? Loppujen lopuksi natsitkaan eivät olleet mitään örkkejä, vaan ihmisiä. Millainen otus tämä ihminen siis oikeastaan onkaan? Mitä voitettujen psykologia kertoo kaikista muistakin?

Psykiatri havaitsi, ettei kukaan syytetyistä ollut mielisairas. Tuohon aikaan olivat älykkyystestit suuressa huudossa ja voitiin todeta sekin, että kaikki yhtä lukuun ottamatta olivat reilusti keskimääräistä älykkäämpiä.

Tuo yksi poikkeus oli Julius Streicher, juutalaisvastaisen Der Stürmer -lehden julkaisija ja Frankenin puoluejohtaja, jota suunnilleen kaikki yksimielisesti halveksivat ja nimittelivät siaksi tai hölmöksi. Hänen lehteään ei kukaan tunnustanut lukeneensa ja jotkut kertoivat kieltäneensä tuomasta sitä kotiinsa. Streicheria kuvattiin myös seksuaalisesti poikkeavaksi, mikä ei ollut suinkaan ylpeyden aihe.

Yleisesti ottaen nuo kolmisenkymmentä Goldensohnin haastattelemaa miestä muodostivat ihmisinä hyvin heterogeenisen joukon. Joillakin oli epätyydyttävä avioliitto, toisilla taas erinomainen. Joidenkin lapsuus oli ollut ankea ja väkivaltainen, toisilla mitä herttaisin. Temperamentit vaihtelivat laidasta laitaan.

Muuan tärkeäksi katsottu ulottuvuus oli kuuluminen pohjoissaksalaisiin tai baijerilaisiin. Edelliset olivat viileän harkitsevia ja laajakatseisia, jälkimmäiset koleerisia ja samaan aikaan taiteellisia tunneihmisiä. Viittaukset tähän asiaan toistuivat yhä uudelleen ja yleensä pohjoissaksalaisuutta korostettiin, jos oltiin sieltä päin kotoisin. Sanaa Preussi en huomannut kirjassa edes käytettävän.

Natsi-Saksan hallinto oli itse asiassa kaukana siitä kellon tavoin toimivasta koneistosta, jollaisena se haluttiin kuvata sekä omien että vieraiden keskuudessa. Se oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja päällekkäisyyksiä ja jatkuvien reviiritaisteluiden näyttämö. Myös Nürnbergissä miehet panettelivat toisiaan parhaansa mukaan ja kuvasivat sitä, miten olivat sabotoineet toistensa päätöksiä ja pyrkimyksiä.

Osittain kyse tietenkin oli pyrkimyksestä nostaa omaa erinomaisuuttaan esille painamalla toisia, mutta pelkkien valheiden kertominen ei olisi pitkälle vienyt.

Keskinäisissä syyttelyissä päämaaleiksi tulivat Hitler, jota kaikki kyllä eivät suostuneet syyllistämään, Himmler ja Heydrich, joita kukaan ei puolustanut sekä Bormann, jota kuvattiin elukaksi ja jolla ei näytä olleen lainkaan ystäviä.

Rosenberg, pääideologiksi usein kuvattu Mythus  (kyllä, ei siis ”Mythos”) des zwanzigsten Jahrhuderts -teoksen kirjoittaja kuvattiin sekavaksi ja ikäväksi filosofoijaksi, jonka kirjaa ei kukaan ollut lukenut ensimmäistä kappaletta pidemmälle ja jonka ideologista merkitystä pidettiin olemattomana.

Göringiä saatettiin nimittää ironisesti ”taiteenkerääjäksi”, joka keskittyi sybariittiseen elosteluun sen sijaan, että olisi hoitanut hommansa. Ribbentrop oli heikkotahtoinen ja lahjaton viinakauppias, joka ei uskaltanut vetää omaa linjaansa ja niin edelleen.

Sotilaista Hitlerin vangitsema Halder vapautettiin. Sen sijaan Keitel, joka oli sotamarsalkka ja ylijohdon esikuntapäällikkö ja korosti, ettei hänellä ollut mitään käskyvaltaa tittelistään huolimatta, hirtettiin. Ylijohdon operaatiopäällikkö Jodl hirtettiin, mutta sittemmin rehabilitoitiin…

Albert Kesselring sai elinkautisen, mutta vapautettiin jo vuonna 1952. Hän perusteli julmuuksia sissisodalla, joka pakotti koviin vastatoimiin. Myös Ewald von Kleist sai 15 vuotta ja luovutettiin sitten Nwuvostoliittoon, jossa hän kuoli leirissä vuonna 1954. Hän kauhisteli vihaa uhonnutta Heydrichiä, jonka käskyjä hän kertoo vastustaneensa tarmokkaasti.

Juutalaisten joukkomurhasta kertoivat lähes kaikki olleensa yllättyneitä ja paheksuivat niitä sekä julmina että mielettöminä ja Saksalle vain vahingollisina. Toki oli kuultu huhuja raakuuksista, mutta sellaisia pidettiin poikkeuksina tai propagandana eikä asioiden selvittämiseen ollut useimmilla mitään mahdollisuutta.

Saksalaiset, joita pakotettiin katsomaan tuhoamisleireistä tehtyjä elokuvia, olivat epäuskoisia ja kauhuissaan ja sama koski myös vangittuja kenraaleita, joiden keskustelut aiheesta salakuunneltiin ja nauhoitettiin. Pöyristymistä joukkomurhista on usein pidetty pelkkänä teatterina, mutta tuskinpa asiaa voidaan tällä kuitata.

Myöskään lännessä ei kehdattu sodan aikana ottaa esille juutalaisvainojen todellista laajuutta ja raakuutta, vaikka asiasta kertovia tietoja saatiin. Se olisi tehnyt koko sotapropagandan epäuskottavaksi.

Nürnbergissä teloitettu, Puolan kenraalikuvernöörinä toiminut Hans Frank kauhisteli kuulemiaan tietoja massamurhista. Silti hän katsoi, ettei kaikkea saanut kaataa Hitlerin niskaan ja että Hitlerillä, vaikkei hän läsnä olutkaan, pitäisi oikeudessa olla myös puolustaja, jos kerran kyseessä oli oikeudenkäynti. Ei Hitleriä tietenkään voinut vapauttaa syyllisyydestä, puolustuksen voisi kumota yhdellä ainoalla sanalla: Auschwitz. Kuitenkin myös Hitlerillä oli omat saavutuksensa ja ansionsa.

Yllättävän keskeiseen rooliin juutalaisvastaisuuden ja joukkomurhan syyllisiä etsittäessä nousee Goebbels, jota pidettiin Hitlerin pahana henkenä ja fanaattisena antisemiittinä.

Myös Streicher, joka toisen lähteen mukaan yritti mielistellä oikeutta ja pyrkiä liittoutuneiden palvelukseen säilyttääkseen henkensä, oli obsessiivinen antisemiitti, mutta häntä pidettiin täysin lahjattomana ja vulgaarina. Propagandaministeriön päällikkö Hans Fritsche vapautettiin syytteistä, mutta Streicher sen sijaan teloitettiin

Asiaa voi verrata siihen, että britit teloittivat myös Lordi Haw-Haw:n nimellä tunnetun radiopropagandistin William Joycen maanpetoksesta syytettynä, vaikka heidän oikeuttaan tehdä niin irlantilaisperäiselle Yhdysvaltojen kansalaiselle oli syytä epäillä. Joyce oli kuitenkin sentään toiminut vain Saksan Tiltuna.

Jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien propaganda oli kuitenkin alettu ottaa vakavasti ja sen merkitys myös sodassa katsottiin suureksi. Se saattoi olla jopa ratkaiseva ase, kuten muuan Suomessa ennen sotaa julkaistun kirjan otsikko kertoi.

Syytetyt sotilaat ovat oma lukunsa. He arvioivat toistensa kykyjä ja suorituksia yleensä hyvin kriittisesti, kuten tapana on. Mukana oli sekä vanhojen aatelisten sotilassukujen vesoja että uusia, jopa suorastaan pystymetsästä nostettuja kykyjä, kuten Oswald Pohl, joka vuoteen 1939 saakka oli ollut vain yleis-SS:n luutnantti, mutta ylennettiin sama vuonna SS-kenraaliksi.

Asiaa voi verrata Andrei Ždanovin uraan. Hän oli vain ensimmäisen maailmansodan vänrikki ja kulttuurin spesialisti, mutta toisessa maailmansodassa hänestä tehtiin sotaneuvoston jäsen kenraalieverstin tittelillä. Totalitaarisissa puoluevaltioissa voidaan rationaalisen byrokraattisen järjestelmän yli aina kävellä.

Sotamarsalkka Erhard Milch joutui liittotuneiden vandiksi ja pakotettiin katsomaan erään keskitysleirin oloja. Niistä hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Nyt englantilainen kenraali pieksi hänet ja ghän jouti myös suutelemaan neekerin varpaita. Vielä toisessa maailmansodassa vallinneiden aristokraattisten käsitysten mukaan moinen oli ennenkuulumatonta ja alensi liittoutuneiden omaa arvoa, kuten Milch antaa ymmärtää.

Hirttotuomion saanut Otto Ohlendorf puolusti taas itseään selittämällä, mettä hänen tehtävänsä oli huolehtia siitä, että teloitukset tapahtuivat niin inhimillisestikuin mahdollista. Uhrit ammuttiin kunnollisella sotilaallisella tavalla. Huolehdin siitä, että mitään julmuuksia ei tapahtunut…

Sivumennen sanoen, Ohlendorf oli ollut vuoden vaihto-opiskelijana Italiassa ja palasi sieltä fanaattisena antifasistina, kuten hän sanoi. Hänen mielestään fasismissa valtio oli keskeisellä sijalla ja ihmiset toissijaisia, kansallissosialismissa asia oli päin vastoin.

Muinaisessa Roomassa sanottiin: Senatus bestia, senatores boni viri. Senaatti on peto, vaikka senaattorin ovat kunnon miehiä.

Olivatko johtavat natsit sitten kunnon miehiä? Kysymys tuskin on niin helppo kuin haluaisimme sen olevan. Omasta hengestään taistellessaan nuo miehet varmasti panivat usein liikkeelle kaikki näyttelijänkykynsä ja pystyivät kenties aidostikin eläytymään rooliinsa, ilman että tarvitsi vääristää sieluaan, krivit dušoj, kuten venäläinen sanaparsi asian esittää.

Joka tapauksessa haastattelijallekin lienee käynyt selväksi, ettei ollut syytä olettaa kyseessä olleen normaalista suuresti poikkeavien ihmishirviöiden kokoelma. Suurin osa olisi varmaan voinut allekirjoittaa Vikgtor Tšernomyrdinin aforismin: haluttiin kaikkea parasta, mutta saatiin sitten sitä itseään.

1900-luvun suurin katastrofi syntyi enemmän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden kuin puhtaan pahuuden pohjalta. Sellaista todella oli mukana riittävä määrä ja koko komennon tuomitsemiseksi tosiaankin riittää yksi ainoa sana: Auschwitz. On sääli, ettei Stalinin projekti saanut vastaavanlaista loppua.

 

Rotkon pohjalta

 

Konkurssipesän perilliset

 

Leon Goldensohn, Nürnbergin haastattelut. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Robert Gellately. Suomentanut Heikki Tiilikainen. Tammi 2004, 623 s.

 

Kuten tunnettua, Nürnbergissä käytiin vuosina 1945-1946 oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä olivat sodan aikaiset natsijohtajat.

Oikeudenkäynnistä jäi valtava materiaali neljällä kielellä ja se on arvokas dokumentaatio eräästä aikakautemme kohtalokkaimmasta kehityskulusta, joka johti kymmenien miljoonien ihmisten ennenaikaiseen kuolemaan ja uuteen maailmanjärjestykseen.

Oikeudenkäynnin massiivista aineistoa (ks. Taube Archive of the International Military Tribunal (IMT) at Nuremberg, 1945-46 | Virtual Tribunals - Spotlight at Stanford ) lukee harva ja yleiskuvan saaminen asioista sen perusteella lienee työn takana. En ole edes kokeillut.

Mikäli kuitenkin on kiinnostunut niiden miesten psykologiasta, jotka toteuttivat Saksan natsipuolueen politiikan, tarjoaa siihen erinomaisen kanavan tämä kirja, joka perustuu Yhdysvaltain armeijan psykiatrin, Leon Goldensohnin tekemiin haastatteluihin, jotka hän teki vuoden 1946 aikana johtavien natsien kanssa vankilassa.

Goldensohn oli lääkäri ja siinä ominaisuudessa hän tarkkaili vankien fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja hoiti heidän vaivojaan. Samalla hän teki laajoja haastatteluja, jotka koskivat sekä vankien elämänvaiheita ja ihmissuhteita että heidän käsityksiään politiikan ja etiikan kysymyksistä ja heidän omasta roolistaan natsipuolueen palveluksessa -kaikki korkeimmatkaan virkamiehet eivät aina olleet puolueen jäseniä ja kokivat palvelleensa ennen muuta kansakuntaa ja valtiota.

Tietyistä ongelmista huolimatta Goldensohn ilmeisesti pystyi hankkimaan useimpien vankien luottamuksen ja hänen kanssaan keskusteltiin halukkaasti. Vaikka vangit varmasti epäilivät, että haastatteluja voitiin käyttää heidän oikeusjutuissaan, ne itse asiassa kyllä tapahtuivat niiden ulkopuolella. Toki haastatellut olivat puolustuskannalla ja pyrkivät oikeuttamaan oman toimintansa ja osoittamaan niin itselleen kuin muille olevansa kelpo ihmisiä.

Kuten Nürnbergin oikeudenkäynneistä on todettu, syytetyt pyrkivät aina vierittämään vastuun toisille ja etenkin niille, joita ei enää saatu oikeuteen, ennen muuta Hitlerille, Himmlerille, Goebbelsille ja Bormannille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut aina ja jotkut Goldensohnin haastatelluista ilmoittivat olevansa halukkaita ottamaan vastuun ja rangaistuksen alaistensa puolesta. Tulevasta kuolemantuomiosta ei monella ollut epäilystä.

Toistaiseksi olot olivat siedettävät ja elämä jatkui ja haastattelija kuvaa monia asiakkaitaan ainakin välillä iloisiksi ja suorastaan hilpeiksi. Masennus näyttää jopa harvinaisemmalta mielentilalta. Tarve puhua itsestään ja omasta asiastaan on ilmeinen ja psykiatrin haastattelut tarjoavat siihen aivan erilaisen tilaisuuden kuin oikeudenkäynti ja ristikuulustelut.

Tietenkin haastateltavat valehtelivat ja vähintäänkin selittelivät asioita parhain päin niin itselleen kuin muille. Vankilassa todennäköisen teloituksen edellä asiat näyttivätkin aivan toisenlaisilta kuin joskus kunnian päivinä, kun koko maailma vapisi niiden edessä, jotka usein olivat vielä muuta vuosi aikaisemmin olleet pelkkiä mitättömyyksiä ja kaikkien eliittien ulkopuolella.

Haastateltavien kertomuksia on kuitenkin aika turhaa yrittää puristaa yhdeksi kertomukseksi, sen verran erilaisia olivat heidän persoonallisuutensa, asemansa hierarkiassa, suhteensa ylimpään johtoon ja kollegoihin ja myös ne rikokset, joista heitä syytettiin. Osa haastateltavista kyllä oli tuotu paikalle todistajan ominaisuudessa, mutta joku heistäkin teloitettiin.

Mainittakoon, että alkujaan syytteeseen asetetuista 24 miehestä tuomittiin kuolemaan hirttämällä 12, vapautettiin kolme ja loput tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Nämä olivat kuitenkin vain tämän kansainvälisen erityistuomioistuimen langettamat tuomiot. Sen jälkeen järjestettiin pelkästään Nürnbergissä vielä kaksitoista jälkioikeudenkäyntiä lähinnä niitä vastaan, jotka olivat olleet varsinaisia rikosten suorittajia.

Niiden lisäksi pidettiin sekä Saksassa että muualla, etenkin Neuvostoliitossa lukuisia oikeudenkäyntejä, joissa jaeltiin myös kuolemantuomioita.

Itse asiassa Nürnbergin oikeudenkäynti oli Neuvostoliiton aloite, jonka ensimmäisenä esitti Molotov. Neuvostoliitossahan niin sanotut näytösoikeudenkäynnit (pokazatelnyi sud) olivat tunnettu perinne, jota oli laajasti käytetty terrorin apuvälineenä. Niiden ”näytösluontoisuutta” ei suinkaan kielletty, vaan ne nimenomaan tunnettiin tällä nimellä, mikä ei kyllä merkinnyt sitä, että ne olisi tunnustettu pelkäksi teatteriksi.

Länsiliittoutuneet olivat kauan sillä kannalla, että mitään muodollista oikeudenkäyntiä ei tarvittu, vaan että sotarikolliset voitiin ampua paikalla muodollisen tuomion julistamisen jälkeen. Vasta Trumanin tulo USA:n presidentiksi ratkaisi asian oikeudenkäyntien hyväksi.

Oikeudenkäynti oli sinänsä juridisesti hankala ja kiistanalainen asia, sillä syyttäjät ja syytetyt edustivat erilaisia oikeustraditioita ja kyseessä olivat nyt rikokset, joita siihen asti ei ollut lakeihin merkitty. Rikottiin siis tunnettua periaatteita nulla crimen sine lege. Oikeuspositivistit pitivät tällaista sallimattomana, mutta luonnonoikeuden kannalla olevat katsoivat, että uutta oikeutta tuli juuri nyt luoda, kun rikoksetkin olivat osittain uudenlaisia.

Takautuvasti voimaan tuleviksi julistetut Nürnbergin periaatteet (ks. Nuremberg principles - Wikipedia ) osoittautuivat hankaliksi myös syyttäjille, jotka tulivat kehitelleeksi aivan liian vaikean syytekirjelmän, jonka ytimessä oli syytettyjen kuuluminen salaliittoon, jonka tarkoitukset olivat rikolliset ja jotka toteutuivat sodassa. Rikoksiin kuuli muun muassa rikokset rauhaa vastaan ja rikokset ihmisyyttä/ihmiskuntaa vastaan.

Jotkut haastatellut suorastaa nauroivat väitteille salaliitosta ja siihen ilmeisesti oli aihettakin, hymy toki hyytyi itse asiaa kiisteltäessä, vaikka esimerkiksi Karl Dönitz pystyi puhdistautumaan kaikista joukkomurhasyytteistä. Hänen sukellusveneensä eivät jääneet pelastamaan eloonjääneitä, mutta eivät sitä tehneet muidenkaan sukellusveneet.

Dönitz myös mainitsi pitäneensä palveluksessaan juutalaista sukujuurta olevaa Bernhard Roggea, joka oli legendaarisen apuristeilijä Atlantiksen päällikkö ja myöhemmin korkea Nato-amiraali. Puolueen edustajat olivat turhaan yrittäneet riistää Roggen häneltä. Vastaavia reviiristaiteluita kuvasivat useat syytetyt.

Juutalaisten joukkomurhaa ei erityisesti mainittu syytekirjelmässä, mutta toki se tuotiin esille ja se puhutti myös haastatteluissa. Murhattujen juutalaisten määräksi arvioitiin viisi miljoonaa. Miten oli mahdollista, ettei käytännössä kukaan syytetyistä tiennyt koko asiasta mitään paria poikkeusta, kuten Auschwitzin komendantti Hössiä lukuun ottamatta?

Yleensä vakuutettiin aina, että jokainen joutui hoitamaan omia asioitaan, eikä saanut pistää nokkaansa toisten tontille. Sitä paitsi eri virastojen ja toimihenkilöiden välillä vallitsi suoranainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Useat vakuuttivat sabotoineensa rikollisia määräyksiä ja pelastaneensa ihmishenkiä. Jotkut kelmit, joita kaikki halveksivat ja pelkäsivät, kuten Himmler ja Bormann olivat sen sijaan piruja ihmishahmossa.

Hitleriä sen sijaan moni piti yhä nerona ja hänen suoritustaan valtionpäämiehenä ihailtiin: olihan hän nostanut Saksan polviltaan (tässä tosin käytettiin termiä ”loasta”). Kansallinen innostus oli aikoinaan vallannut kaikki ja Hitlerin viisauteen uskottiin yleisesti ainakin ennen sodan loppuvaihetta. Sitä paitsi ei Hitlerkään ollut halunnut sotaa, kuten hän testamentissaan korosti (ks. Adolf Hitlerin poliittinen testamentti – Wikipedia).

Niinpä tietenkin. Eihän kukaan halua sotaa, mikäli saa sotimatta sen, mitä vaatii. Ei myöskään Neuvostoliitto ollut koskaan halunnut talvisotaa, vaan asia piti ratkaista erikoisoperaatiolla.

Mitä tuli liittoutuneiden omiin tekoihin, haastatellut mainitsivat usein terroripommitukset, erityisesti Dresdenissä sekä myös käynnissä olevat saksalaisten etniset puhdistukset, joiden tiedettiin koskevan miljoonia. Nythän niiden määräksi on arvioitu 12-14 miljoonaa ja niiden vaatimien kuolonuhrien määräksi 0,5-2 miljoonaa. Yhteensä saksalaisia saattoi tuhoutua noissa puhdistuksissa jopa 3 miljoonaa. Luku on ilmeisen paisuteltu, mutta samahan koskee useimpia vastaavia symbolisia lukuja.

Joka tapauksessa etninen puhdistus, joka tuolloin tunnettiin pakkosiirron nimellä, oli vastoin Nürnbergissä julistettuja periaatteita ja sama koski tietenkin terroripommituksia. Talvisota taas oli hyvä esimerkki rikoksesta rauhaa vastaan. Sitä ei tosin mainita haastatteluissa käsitellyn.

Kun natsiaate nyt joka tapauksessa oli kärsinyt konkurssin, ei sille enää riittänyt kannattajia myöskään niiden joukossa, jotka äskettäin olivat olleet sitä toteuttamassa. Moni kyllä korosti, ettei alkuperäinen natsiaate ollut lainkaan se sama, joka oli lopulta vienyt Saksan tuhoon. Johtajaperiaatteellakin oli enää vain vähän kannatusta haastateltujen keskuudessa, eikä Saksalla enää nähty mahdollisuutta johtoasemaan Euroopassa, saati maailmassa.

Nyt useammat puhuivat mieluummin yhdistyneestä Euroopasta, joka tarvittaisiin Neuvostoliiton vastapainoksi. Tämähän oli ollut myös Saksan sodanaikainen iskulause: uusi Eurooppa, oikeudenmukainen ja vahva valtioliitto, jossa eri kansallisuudet saisivat kukoistaa ja niiden lisäksi myös alueelliset erikoisuudet. Useampikin haastateltu piti tärkeinä myös niitä eroja, joita oli vaikkapa pohjoissaksalaisten ja baijerilaisten tai pommerilaisten ja reininmaalaisten välillä.

Olisi kiinnostavaa lukea jossakin vaiheessa myös Venäjän nykyjohdon haastatteluja, jotka tehtäisiin vankilassa psykiatrin toimesta. Asetelmassa olisi varmasti paljon samaa kuin vuoden 1946 Nürnbergissä. Kaikkea hyvää ja toivottavaa ei kuitenkaan ole maailmassa realistista odottaa ja pelkään pahoin, että tuollainen desideratum jää vain hurskaaksi toiveeksi.

Marsin kentiltä

 

Tyhmän jumalan orjat

 

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. WSOY 1958. Suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY 1958, 222 s. (Alkuteos Im Westen nichts Neues, 1929)

 

Kuten tiedämme, Ares eli Mars on jumalista tyhmin. Hän villitsee suojattejaan raivoisaan vimmaan ja sohii ympärilleen kiihkon vallassa, mutta siitä huolimatta ja kai juuri siksi hänen joukkonsa häviävät aina niille, joita johtaa kylmän järkensä säilyttävä Pallas Athene.

Lomaillessani joskus Kreikassa ostin kokonaisen sarjan kreikkalaista jumalaistarustoa käsitteleviä kirjoja, joita oli mukava siellä Rodoksen vanhan linnoituksen varjossa lukea lapsille. Ares esitettiin niissä inhottavana ja järjettömänä jumaluutena, jonka kunnianhimokin oli sen mukainen: hän halusi rakennuttaa itselleen temppelin ihmisten kuolleista ruumiista.

Koko päämäärä oli tietenkin mahdoton, sellainen temppelihän alkaa haista ja mädäntyä jo ennen kuin se on saatu kunnolla alkuunkaan. Se ei voisi mitenkään kestää sortumatta. Se on kuitenkin ainoa, mitä Ares/Mars osaa kuvitella ja mitä hän saa aikaan.

Erich Maria Remarque (1898-1970, ks. m. Vihavainen: Haun remarque tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sai tällä teoksellaan maailmanmaineen ja asiaankuuluvasti myös natsihallinnon vihat sitten kun se pääsi valtaan. Remarquen mielestä se rintamasukupolvi, mihin hän kuului, oli kadotettu, sota tuhosi sen myös siltä osin kuin se säästyi kranaateilta.

Joillekin muille ensimmäinen maailmansota kaikessa mielettömyydessään oli sen sijaan kokemus, jonka he käsittivät koko elämälleen keskeisenä. Kognitiivisen dissonanssin välttämiseksi siitä tehtiin kuin tehtiinkin sankaritarina, joka moraalisesti oli jo ansainnut voiton laakerit, mutta jonka kotirintama juutalaisineen petti, kuten Hitler asian esitti.

Myös Ernst Jüngerille teräsmyrsky oli valtava kokemus, ilman tikarinpistolegendaakin. Ilmeistä on, että sodan aiheuttama valtava kansallinen turhautuminen oli ensi sijalla tuomassa kannatusta natsien vallanotolle ja politiikalle. Sota tuhosi myös niiden järjen, jotka eivät olleet rintamaa koskaan nähneetkään. Remarque halusi ainakin näyttää, millaista se oli.

Remarquella oli sattumoisin natsihallinnon vastustajia myös perhepiirissä ja hänen sisarensa Elfriede Scholtz teloitettiin vuonna 1943 osallisuudesta Hitlerin vastaiseen toimintaan. Vuonna 1938 kirjailijalta riistettiin Saksan kansalaisuus ja hän oli jo aiemmin muuttanut ulkomaille, Sveitsiin ja sitten Yhdysvaltoihin.

Kirjan yleisilme on pasifistinen osoittaessaan rintamaelämän tarkoituksettoman raadollisuuden. Jo heti alussa sen päähenkilöiden komppania saa aihetta iloon, kun sille jaetaan kaksinkertaiset ruoka-annokset. Asia johtuu siitä, että juuri äsken tehdyn hyökkäyksen jälkeen puolet komppanian miehistä -tai pojista- on poistunut muonavahvuudesta, monet ainiaaksi.

Länsirintaman juoksuhautasota on pään hakkaamista seinään puolin ja toisin. Miehiä kuolee ja vammautuu kaikin mahdollisin tavoin haavoittuneina, keuhkonsa myrkkykaasulla polttaneina, tarkka-ampujien ja lentokoneiden napsimina ja hulluiksi tulleina pakokauhuisina pakenijoina.

Sankareita on vaikea löytää, tarkka-ampuja ei herätä sympatiaa ja kranaatit löytävät yhtä lailla kenet tahansa. Kaikki tietenkin pelkäävät viikatemiestä ja rypevät mudassa ja vedessä pelastuakseen. Toki löytyy uhrautuvaa toveruutta ja myös usein mieletöntä yritystä auttaa haavoittuneita ihmisiä ja eläimiä.

Alussa oli itse asiassa koululuokka, jonka opettaja sai ontoilla puheillaan innostettua sen in corpore ilmoittautumaan rintamalle vapaaehtoisiksi. Ennen pitkää luokka harvenemistaan harveni ja lopuksi taisi kokonaan hävitä tästä maailmasta.

 Poikien vähäisiin ilonaiheisiin kuului sitten heitä innostaneen opettajan joutuminen samoihin porukoihin nostomiehenä. Nyt hänen sopi nähdä, mitä rautainen sukupolvi ja sankaruus olivat todellisuudessa. Katoavasta lihastahan se ihminen oikeasti on tehty.

Sotilaiden ilonaiheita ovat kautta aikojen olleet kunnon ruoka ja pehmeä lepopaikka ja niitä löytyy aina joskus, kun rintama liikahtaa uusille alueille. Ylimääräisen muonan hankkiminen tapahtuu besorkkaamalla (besorgen), joka ei oikeastaan tarkoita varastamista, vaan määräystä hoitaa asia tavalla tai toisella, spartalaisen kasvatuksen tapaan. Tuo jääkärien mukana Suomeen tullut sana on tässäkin kirjassa käytössä.

Kiinnostava on muuan repliikki, joka itse asiassa esiintyy myös Linnan Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Rokan sanomana. Tässä muuan ilmeisesti puolalaistaustainen sotilas pohdiskelee: ”Sano minun sanoneen! Me häviämme sodan, sillä osaamme tervehtiä liian hyvin!”

Kotirintamalla kukkoilevat sitten korkeamman sotilasarvon omaavat herrat kuin rauhan aikana ikään ja vaativat samaa kuria ja käytöstä kuin kasarmissa. Rintamamiestä tämä turhauttaa, kuten koko kotirintama, jolla ei ole mitään käsitystä sodan todellisuudesta. Mahdotonta siitä on heille puhuakaan, sillä he ajattelevat asioita aivan toisilla käsitteillä.

Rintamamiehet puhuvat sen sijaan joskus keskenään vapaasti ja ihmettelevät, mikä kumman voima on oikein saanut saksalaiset ja ranskalaiset mielettömästi tuhoamaan toisiaan Moni mies ei ollut edes eläessään nähnyt ranskalaista ja vastaavahan oli tilanne toisellakin puolella rintamaa.

Teräsmyrsky ei Remarquen kokemana jalostanut ketään ja oli pikemmin makaaberia tarkoituksettomuutta, joka ainoastaan vääjäämättä vain söi kitaansa sen nuorison, joka kerran oli innosta palaen ilmoittautunut sankaritöihin.

Remarquen pientä kirjaa, joka sinänsä ei ole mikään mestariteos, myytiin maailmalla miljoonittain ja tietenkin myös Saksassa, ennen kuin natsit sen makuloivat.

Se oli yksi narratiivi sodasta muiden joukossa ja, kuten osoittautui, ei se kyennyt tulemaan uudelle sukupolvelle opetukseksi ja ojennukseksi. Päinvastoin, edellisen sukupolvien uhraukset voitiin kokea myös velvoittavina. Ne eivät olleet saavuttaneet ansaitsemaansa tulosta ja uuden polven velvollisuus oli huolehtia siitä, etteivät ne menneet hukkaan.

Käytännössä miljoonat ja taas miljoonat uuden sukupolven miehet joutuivat taas vuorollaan palvelemaan sitä jumalista tyhmintä, jonka temppeli jää iäksi rakentamatta.

Runoilijoiden sota

 

Mahti ja sen palvelijat

 

Me kaikki Pietarihullut tunnemme Puškinin Vaskiratsastaja-runoelman. Sehän alkaa runoilijan rakkaudentunnustuksella uljaalle kaupungille:

Люблю тебя, Петра творенье,

люблю твой строгий, стройный вид…

Sua lemmin, luomus Pietarin,

on rakkaat piirtees’ ankarat…

 

Senkin useimmat ymmärtävät, että kyseessä on nimenomaan Puškinin kannanotto Pietarin kaupungin puolesta sen vihollisia vastaan.

Koko kaupunkihan oli yhden ainoan yksinvaltias-jättiläisen tahdosta rakennettu ”mahdottoman” paikkaan, uhmaamaan luontoa eli suorastaan Jumalaa, se oli pystytetty ”luille ja kyynelille” ihmisuhreista ja kustannuksista piittaamatta.

Mikä pahinta monien mielestä: se oli ihmisen tahdosta syntynyt ja ihmisjärjen suunnittelema tehty, eikä syntynyt. Se oli eurooppalainen vieras elementti Venäjän ruumiissa, vailla mitään venäläisyyttä ja jopa vailla sieluakin. Sen sijasta kaupungissa vallitsi sieluton rationalismi saksalaisine virkakoneistoineen.

Aitovenäläiset slavofiilit, joilla oli kaalia parrassaan, eivät voineet sietää koko kaupunkia ja heidän mielestään pääkaupunki olisi ehdottomasti pitänyt palauttaa takaisin puiseen Moskovaan, jossa aidosti tuoksui Venäjältä. Pietari II tosiaan teki tämän, mutta vain vähäksi aikaa. Leninin ratkaisu on kestänyt kauemmin.

Mitä me nykyisemmät Pietarin kävijät emme enää ymmärrä, oli Pietari mahtavuuden ja nimenomaan sotilaallisen mahdin symbolina. Sen kadut oli jo alun perin rakennettu suoriksi ja leveiksi ja se muistutti siinä suhteessa nykyistä Pariisia jo ennen kuin Pariisista tuli nykyisen lainen Haussmannin saneerausten ansiosta yli sata vuottamyöhemmin.

Useimmat kaupungit olivat 1700-luvulla kaikkialla vielä sokkeloisia viidakoita, mistä esimerkiksi Lontoossa on vielä joitakin piirteitä jäljellä.

Pietarin sotaisuus oli omaa luokkaansa. Sen kadut ja Mars-kenttä olivat aina kirjavanaan koreasti puettuja kaartinjoukkoja ja niiden uljaita hevosia. Tykkejä ja kasarmeja tuntui olevan loppumattomiin, kuten Juhani Aho 1800-luvun lopulla kommentoi.

Pietarin kaupunki symbolisoi mahtia ja yksinvaltiaan tahdon rajattomia mahdollisuuksia. Sitä saattoi vihata tai kunnioittaa, sen rakastaminen taisi sen sijaan aikoinaan olla paljon harvinaisempaa kuin nykyään. Legendan mukaan Pietari Suuren ensimmäinen, hylätty vaimo Jevdokija Lopuhina kirosikin kaupungin ja ennusti sen vielä tyhjenevän: Peterburgu byt pustu! -Tyhjentyköön koko Pietari!

Siihen aikaan, kun Puškin Vaskiratsastajansa kirjoitti, ei Pietariin liittynyt paljoakaan romantiikkaa eikä lainkaan nostalgisia mennen ajan tuntoja. Se oli mahdollisimman uudenaikainen ympäristö, jossa toki oli silmää miellyttäviä piirteitä, mutta ennen kaikkea se edusti voimaa, mielivaltaa ja suunnattomia rikkauksia -jotka pahojen kielten mukaan oli varastettu kaikista maailman ääristä.

Pietarissa on nykyään (kai yhä) myös komea Puolan kansallisrunoilijan, Adam Mickiewiczin rintakuva, jonka monet ovat huomanneet sivukadulla, Fontankan takana (кс. Памятник Адаму Мицкевичу.Санкт-Петербург (hellopiter.ru) ). Se on pantu paikalleen vuonna 1998.

Puškin ymmärretään usein vapaahenkisenä tyrannian vastustajana ja dekabristien ystävänä. Hän kaveerasi myös Pietariin Puolasta karkotetun Mickiewiczin kanssa ja näille kahdelle uljaalle runoilijalle on olemassa jopa yhteisiä muistomerkkejäkin. Tämä on alleviivannut sitä, että vuosisatainen puolalais-venäläinen vihanpito ei ulotu kulttuurin huippujen syvähenkiseen maailmaan. Politiikka politiikkana ja taide taiteena.

Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin olevan tilausta sille, että kaivetaan esille Puškinin ja Mickiewiczin vastakohtaisuudet. Ne kiteytyvät jo siinä, miten molemmat näkivät Pietarin ja Pietari Suuren, jotka symbolisoivat ja oikeuttivat väkivaltaa. Muodikas postkolonialismikin auttaa tässä työssä.

Totta on, että Puškin julkaisi sinänsä kovin komean runonsa Venäjän parjaajille (ks. edellinen blogi) hyvässä yhteistyössä Nikolai I:n kanssa ja että hän kuolemakseenkin varoi nyt niitä suhteita dekabristeihin, joita oli aikoinaan viljellyt. Myös ystävyys Puolan kansaa ja sen vapaustaistelua ylistävän Mickiewiczin kanssa oli hyvin arkaluontoinen asia.

Molemmat osapuolet pahoittelivat toisen kehitystä väärään suuntaan: Mickiewicz julkaisi runon ”R***äystävilleni” (ven. Моим друзьям -москалям) ja Puškin puolestaan runon Hän oli yksi meistä (Он между нами жил).

Mitä Pietariin tulee, Mickiewicz kirjoitti runon, jossa hän kertoi, että tyranni Pietari ei halunnutkaan rakentaa kaupunkia ihmisille, vaan pääkaupungin -vallan (vertikaalin) keskuksen itselleen. Luille ja kyynelille rakannettiin tuo kaupunki, joka poikkesi kaikista muista:

Рим создан человеческой рукою,
Венеция богами создана:
Но каждый согласился бы со мною,
Что Петербург построил сатана

Loi Rooman ihmiskäsi, Venetsia

on rakentama jumalten,

vaan kuka ei vois myöntää että

tuo Pietari on luomus saatanan.

 

Puškinista tuli kuin tulikin ainakin sivutoimisesti venäläisen imperialismin laulaja, mikä ei vähennä hänen arvoaan runoilijana eikä anna normaalijärkisille ihmisille aihetta mihinkään cancelointeihin, mutta hyvähän tämäkin puoli asiassa on ymmärtää.

Runous on tietyissä kulttuureissa paljon tärkeämpää kuin toisissa. Venäjällä ja myös Puolassa ja Ukrainassa sillä on erittäin suuri kansallinen merkitys. Niinpä ei olekaan ihmeellistä, että runoilijoita on nyt taas valjastettu sotavaunujen eteen.

Esimerkiksi Josif Brodski, joka sinänsä oli suuri tyrannian vastustaja, suhtautui pilkallisesti Ukrainan kansallisrunoilijaan Taras Ševtšenkoon, mitä ukrainalaiset eivät anna hänelle anteeksi. Ševtšenkon vastinpariksi hän nosti Puškinin.

Puškin taas, joka on venäläisille aina symbolisoinut kaikkea ylevää: neroutta, sivistystä, vapauden rakkautta ja humanismia, näyttää tulevan yhä epäsuositummaksi Venäjän imperiumin entisissä maissa. Hänelle nimettyjä katujahan on yhä vielä sielläkin, mistä Leninin kadut on jo hävitetty.

Olisi kuitenkin typerää lakaista Puškin pois imperialismin symbolina, vaikka häntäkin on sen palveluksessa käytetty. Koko Puškinin maailma, josta on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja, on hyvä avain siihen parhaaseen, mitä venäläinen kulttuuri on luonut ja mitä sen ystävät kaikkialla maailmassa rakastavat.

Olennaista olisi saada myös Venäjän kansa ymmärtämään, ettei Puškinin tuotannon olemassaolo anna heille mitään oikeutta sortaa tai halveksia toisia kansoja.

 

 

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Meidän vapautemme ja teidän vapautenne

 

Meidän ja teidän vapautenne puolesta! (Za naszą i waszą wolność) oli ja on muuan puolalaisuuden tunnuslauseista, joka yhä tunnetaan ja on käytössä.

Puolahan kapinoi 1700-luvulta lähtien yhä uudelleen sen jakaneita valtoja ja erityisesti Venäjää vastaan. Puolalaisuus alkoi monien kansallisten romantikkojen mielestä merkitäkin jo samaa kuin vapauden puolustaminen tyranniaa vastaan. Kaikkialla, missä taisteltiin vapauden puolesta, olivat eturivissä mukana myös puolalaiset.

Mutta maailma on monimutkainen. Tuo lause oli alun perin osoitettu venäläisille ja sillä haluttiin sanoa, että suurimmat arvot olivat molemmille yhteisiä. Venäläisten sotilaiden ei siis tullut sotia puolalaisia vastaan.

Kun Napoleon lähti vuonna 1812 hyökkäämään Venäjälle, hän nimitti sotaretkeä toiseksi Puolan sodaksi, jonka tarkoituksena oli tuon kansan vapauttaminen orjuudesta. Puolalaisia tulikin hyökkäykseen mukaan sankoin joukoin.

Venäläisille kyseessä oli kuitenkin isänmaallinen sota maahantunkeutujaa vastaan ja puolalaiset saivat otsaansa petturin leiman, joka heillä siitä lähtien Venäjällä oli. Toki kansojen keskinäinen vihamielisyys juontui jo kaukaa ja suurta osaa siinä näytteli Puolan sitoutuminen länteen, mikä konkreettisesti kaikila tasoilla näkyi katolisuudessa.

Joka tapauksessa Eurooppa vastasi Puolan huutoihin yhä uudelleen ja kun Puola kapinoi vuosina 1830-31 ja 1863-64, uhattiin Venäjään eurooppalaisella interventiolla, mikä aikalaistodistajien mukaan kiihdytti venäläistä chauvinismia äärimmilleen. Kaikkien venäläisten tuntemana todisteena siitä on tänä päivänä Aleksandr Puškinin runo Venäjän parjaajille (ks. Vihavainen: Haun кичливый лях tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kuten Puškin esittää, eurooppalaisilla ei ole mitään oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, joista he eivät mitään ymmärräkään. Tämä oli sinänsä outo poikkeama tämän runoilijan tuotannossa, jossa taistelu tyranneja vastaan ja vapaudenrakkaus saivat ilmeisen universaaleja ja samalla eurooppalaisia piirteitä.

Puolalaiset, jotka tunsivat kuuluvansa länteen, olivatkin siis sitten Venäjän valtakunnassa osa jakamatonta, pyhää Venäjää, jota puolustamaan löytyi kyllä miehiä aina Suomen kallioita Kaukasuksen vuorille, kuten Puškin maalaili. Ja olihan siellä puolalaisia kukistamassa myös Suomen kaarti, joka siten hankki keisarin silmissä merkittävä luottamuspääomaa suuriruhtinaskunnalle.

Asetelma Puolasta tyrannien sortamana ja Euroopasta sen auttajana jatkui sitten aina 1900-luvulle saakka, kuten tiedämme ja taitaapa se monien mielestä jatkua tänäkin päivänä.

Kiinnostavaa kyllä teema meidän ja teidän vapauden puolesta menetti jossakin vaiheessa sen universaalisen valistusfilosofisen luonteen, joka sillä aluksi oli, kun alkuun liitettiin sanat Jumalan nimessä ( 'W imię Boga za Naszą i Waszą Wolność' ).

Tottahan toki myös Jumala on periaatteessa universaalinen, mutta kuten tiedetään, tulkinnat sen oikeasta palvelemisesta vaihtelevat kovin jyrkästi. Venäjän Jumala on mahtava, sanoo sikäläinen sananlasku ja ymmärrettävästi se myös pitää omiensa puolta.

Näyttä siltä, ettei puolalaisten vetoaminen universaaliseen oikeuteen päästäkseen vapaaksi suuren sukulaisensa holhouksesta koskaan saavuttanut Venäjällä suurta vastakaikua. Toki puolalaiset olivat aktiivisia siinä liikehdinnässä, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suuntautui yksinvaltiutta ja koko vanhaa komentoa vastaan, mutta mitään erityisen suurta sympatiaa ei ajatus molemmille osapuolille yhteisestä vapaudesta näytä saavuttaneen.

Dostojevskin oli vaikea sietää puolalaisia, niin kauniisti kuin hän puhuikin venäläisyyden kyvystä asettua kaikkien kansallisuuksien asemaan. Venäläinen oli kaikki-ihminen (vsetšelovek), joka sisällytti itseensä koko ihmisyyden kirjon (Vihavainen: Haun kaikki-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän suuruus oli Dostojevskille kuten niin monille muillekin arvo sinänsä, epäjumala, jota palvottiin. Mauno Koiviston kirjalle Venäjän idea on joskus vähän naureskeltu sen takia, että hänen johtopäätöksensä on hyvin yksinkertainen: Venään idea on olla suuri. Siitä huolimatta tässä on luultavasti tavoitettu jotakin olennaista.

Venäjän suuruuden katsottiin aikoinaan edellyttävän niin Puolan kuin monien muidenkin kansallisuuksien hallitsemista ja Putin, joka katsoo Ukrainan kuuluvan Venäjälle jatkaa tässä vanhaa perinnettä.

Suuruus on epäilemättä joillekin kansoille olennainen osa identiteettiä, se voi liittyä vaikka orjuuteen, kunhan on mahtavaa. Muistakaamme, että myös Abraham Lincoln selitti unionin eli Yhdysvaltojen suuruuden säilymisen olevan hänen päätavoitteenaan Amerikan sisällissodassa. Ei sillä, vapautettiinko orjat tai ei, ollut niin suurta merkitystä.

Ukraina on nyt samassa roolissa kuin Puola aikoinaan. Sekin haluaa kuulua länteen ja vetoaa sen apuun eikä turhaan. Aivan vastaavasti myös Venäjällä on syntynyt suuri isänmaallisuuden aalto, jollaisen aikoinaan Puolan kohdalla herätti Euroopan vaötojen uhkaus sekaantua vuosien 1863-1864 kapinaan Puolan vapauden hyväksi. Lainaan vanhaa blogia:

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys. (lainaukset ovat Vesa Oittisen toimittamasta kokoomateoksesta Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007).

 

 

Nyt, 2000-luvulla on kovasti ihmetelty sitä, että Venäjän kansa, joka vielä muutama vuosi sitten näytti olevan valmis viskaamaan niskoiltaan huijarien ja varkaiden hallituksen, kannattaakin jo peräti 80-prosenttisesti maansa sotaponnisteluja veljeskansaa vastaan.

Lännessä selitetään yhä uudelleen, että kyseessä on vapauden ja orjuuden välinen taistelu, jossa venäläisten pitäisi olla mukana vastustamassa tyranniaa. En ole huomannut, että ukrainalaiset olisivat käyttäneet iskulausetta ”meidän ja teidän vapautenne puolesta”, mutta se johtuu varmaankin vain siitä, että tämä tunnus on leimautunut voimakkaasti puolalaiseksi, ja puolalaisten kansa ukrainalaisilla on omat perheriitansa.

Selvältä joka tapauksessa näyttää, että tässä ollaan jälleen jouduttu venäläisten kannalta isänmaalliseen sotaan, jollaista myös ukrainalaiset käyvät. Vastustajana nähdään taas kollektiivinen länsi, jolla ei ole oikeutta sekaantua slaavien perheriitoihin, saati yrittää kukistaa Venäjän mahtavuus, joka on sen suuruudessa.

Putin ei tietenkään voinut arvata joutuvansa tällaiseen tilanteeseen, mutta venäläisten alttiudessa nousta puolustamaan omaa tyranniaan viis veisaten universaaleista vapausaatteista ei kyllä ole mitään erityisen yllättävää.

Asiat vain näyttävät eri suunnalta katsoen erilaisilta: Venäläisille vuoden taisteluista tuli 1812 Isänmaallinen sota, kun se taas puolalaisille oli epäonninen vapaussota.

Putinin aloittama sotilaallinen erikoisoperaatio Ukrainassa oli rikollinen aggressio ja ennen sitä suurin osa venäläisiä torjui jyrkästi ajatuksen sotilaallisesta sekaantumisesta Ukrainan asioihin ja jopa Ukrainan painostamisen sinänsä (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt tuo operaatio on muuttunut sodaksi, jolla monen läntisen kommentoijan mukaan pitäisi lopettaa koko Venäjän suurvalta-asema. Tämä merkitsee venäläisten kannalta aivan uutta tilannetta. Heille on yhä vaikeampaa myydä ajatusta siitä, että voitaisiin taistella samalla puolella, molempien osapuolten vapauden puolesta.

 

Käynti sosialistisessa Suomessa.

 

Kotirintamalta

 

Eino Säisä, Yöstä tullut. Tammi 1964, 216 s.

 

Sodan aikana käytettiin usein käsitettä kotirintama, jolla korostettiin sitä, että sodan oloissa myös siviilien oli oltava osa suurta koneistoa, jonka kestävyys perustui siihen, että kaikki ponnistelivat yhteisen asian hyväksi. Jokainen poikkeama tai laiminlyönti merkitsi vihollisen auttamista.

Tulirintama otti vastaan vihollisen verisimmät iskut ja esti sen väkivaltaisen tunkeutumisen maahan. Se on tehtävä, jonka auttaminen kakin keinoin oli jokaisen velvollisuus. Kotirintamallakin jokainen oli tavallaan sotilas omalla paikallaan. Hänen ei ainoastaan tullut totella määräyksiä, vaan jopa ylittääkin norminsa. Pelkkä laiskottelu olisi nyt ollut vihollista auttava rikos.

Neuvostoliitossa tämä ajattelu oli viety pitkälle jo rauhan aikana ja esimerkiksi kollektivisoinnin aikana 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lavastettiin useita suuria näytösoikeudenkäyntejä, joissa todisteltiin, että sosialismia rakentavaa neuvostojen maata uhkasi koko ajan imperialismi, jolla oli Neuvostoliiton sisällä käytettävissään valtava tuholaisten armeija, joka yritti estää maailmanhistoriallisen rakennustyön onnistumisen. Tosiasiallisesti kyseessä oli totaalinen sota maan sisällä ulkomaita ja niiden agentteja vastaan.

Tähän verrattuna Suomessa oltiin sodankin aikana hyvin maltillisia, mutta myös meillä sai rintaman takainen elämä sodasta johtuvia erityispiirteitä. Yksi niistä oli nuorukaisten ja ukkojen mobilisointi suojeluskunnan järjestämiin desanttijahteihin, jollaiset olivat aika yleisiä. Eivät ne mielikuvitukseen perustuneetkaan, sillä noita tuholaisia lähetettiin meille talvi- ja jatkosodan aikana yhteensä lähes tuhat henkeä.

Toinen sota-ajalle ominainen ilmiö oli työvelvollisuus. Kaupungeista lähetettiin maalle sesonkitöihin terveitä ja työkuntoisia ihmisiä, etenkin naisia, kun maaseudun omat miehet olivat rintamalla. Vastaavaahan tapahtui Neuvostoliitossa rauhankin aikana, se oli vakiintunut instituutio.

 Töitähän ne tekivät sota-ajan Suomessakin, mutta taloille tuon osaamattoman aputyövoiman ruokkiminen ja majoittaminen oli aikamoinen riesa.

Elintarvikkeiden määrähinnat olivat samanlainen ilmiö kuin sosialismissa ja aiheuttivat tietenkin aivan vastaavanlaista mustan pörssin kauppaa, jota viranomaiset sitten jahtasivat, mutta jota kaikki kävivät. Tyypillinen sosialismiin kuuluva ilmiö oli myös siirtoväen majoittaminen toisten ihmisten asuntoihin. Kun asuntoja ei riittänyt kaikille, oli mentävä sinne, missä tilaa oli.

Toisin kuin yleensä sotaa käyvissä maissa ja sosialistisissa maissa rauhankin aikana, radion kuuntelu oli sallittua. Vihollisenkin radio-ohjelmia sai Suomessa kuunnella, samaan aikaan kun sellaisesta Saksassa saattoi saada jopa kuolemanrangaistuksen.

Suomessa sen sijaan oli sota-aikana kielletty järjestämästä tansseja ja alkoholin käyttöäkin haluttiin ankarasti rajoittaa. Sanomattakin on selvää, että näitä kieltoja rikottiin minkä voitiin.

Sodan tuntua toivat myös pommitukset, joilta eivät pikkukaupungitkaan jääneet rauhaan. Kyse oli paljolta terrorista, jonka tarkoituksena oli masentaa mielialaa ja luoda antautumishenkeä.

Eino Säisä oli syntynyt vuonna 1935 ja siis kokenut lapsena kotirintaman todellisuuden. Tässä kirjassa hän kuvaakin sitä lähinnä lapsen silmin, iloineen ja suruineen. Koko romaanin suuri jännite syntyy rintamalla kadonneen isän odotuksesta ja uskosta hänen paluuseensa. Kiintoisinta on kuitenkin arkipäivän kuvaus.

Pienen pojan maailmaan kuuluu kuitenkin myös paljon muuta kuin sotaisia asioita, ja pesäpallo-ottelut ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista. Myös desantit ovat kovasti läsnä ainakin mielikuvituksessa ja pieni poika jopa rupeaa rakentamaan omaa korsuaan. Tussarien tekeminen on poikien tärkeä askare, kuten oli vielä 1950-luvullakin.

Sodan tuo konkreettisesti lähelle pommikoneiden ylilento, jota vastaan on neuvottu suojautumaan metsään ja vetämään lakana ylle näkösuojaksi. Omaa kylää koneet eivät pommita eivätkä ammu, mutta kyllä naapurikaupunkia, jossa kuolee monia.

Tässäkin kylässä muuan urho tulittaa lentokoneita pistoolillaan, mitä näyttää tapahtuneen useinkin eri puolilla Suomea. Mahdollisuudet olivat tietenkin nollaluokkaa, mutta kiväärikaliiperin aseilla koneita kyllä on pudotettu. Olipa meillä ilmatorjuntakivääreitäkin.

Siirtolaisperheen muuttaminen omaan kotiin antaa uutta väriä elämään ja särpimen hankkiminen luonnosta pitää pojat työssä. Kalastus ja metsästys vievät paljon aikaa, mutta tuovat myös tulosta. Jälkimmäiseen kuuluu muun muassa piisamin pyynti ja peltopyiden pyydystämien rihmoilla ja katiskoilla.

Säisä oli itse kokenut sen maailman, josta kirjoittaa ja kuva tuntuu sangen uskottavalta. En rupea paljastamaan juonta, enkä kirja muita, traagisiakin kohtia. Sota-aikana myös kotirintama ymmärsi velvollisuutensa ja kesti ne vaikeudet, jotka usein olivat suuriakin. Niitä Säisä ei kuitenkaan paisuttele.

Koska sota-aika kaikessa puolitotalitaarisessa menossaan muistutti huomattavasti elämää sosialismissa, voisi harjoittaa ajatusleikkiä ja kuvitella tätä aikaa laboratoriokokeena, jossa suomalaiset olisi siirretty hetkeksi sosialistiseen yhteiskuntaan. Se suuri ero tässä tapauksessa oli, että yhteiskunnan mobilisointi oli tapahtunut demokraattisesti valitun eduskunnan hyväksynnällä, tiettyä suureksi koettua uhkaa vastaan, eikä esimerkiksi valloittajan määräyksestä.

Mutta saahan sitä kuvitella. Joka tapauksessa sosialistinen valtio sellaisena kuin se sitten toteutui Neuvostoliitossa ja sen jälkeen eri versioina muualla, oli alun perin preussilaisen valtion luomus, totaalista mobilisointia, jonka keskeinen ydin oli sodankäynti ja sitten sodan loputtua valmistautuminen sotaan.

Ihmiset elelivät sitten, miten taisivat, paremmin ja huonommin, onnellisemmin ja onnettomammin, mutta kaiken takana oli järjestelmä, joka toimi sodanjumalan ehdoilla.

Muuan kansanmurha

 

Vainojen uhrit

 

Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS kirjat 2023, 397 s.

 

Noin sukupolvi sitten, eli perestroikan glasnost-politiikan aikana alkoi saataville tulla yhä runsaammin Neuvostoliitossa vainottuja koskevia arkistodokumentteja ja myös muistelmia, joita toki oli jo aiemminkin julkaistu melko paljon.

Uusi aineisto auttoi muun muassa tarkentamaan lukuja vainottujen määristä, jotka olivat joskus paisuneet aika fantastisiksi ja ennen muuta se auttoi suhteuttamaan asioita toisiinsa. Neuvostoliitossa kaikki suuret poliittiset päätökset -myös tiettyjen yhteiskuntaryhmien vainoamiset olivat sellaisia- tapahtuivat tietyn aikataulun ja ohjeistuksen mukaan ja uhriksi joutumiselle oli aina tietyt kriteerit.

Kyseessä oli niin sanottu stalinistinen sosiaalinen insinöörityö, jossa ihmisten henkilökohtaisilla ominaisuuksilla, teoilla ja tavoitteilla ei periaatteessa ollut mitään merkitystä. Kansojen isä käsitteli ryhmiä, kategorioita, hän hävitti toisia ja nosti toisia. Miljoonien elämä tuhoutui.

Tässä sopinee huomauttaa, ettei pelkästään stalinistisen komennon suorittama teloitusten määrä, saati sen tilille muilla tavoin koituva ennenaikaisten kuolemantapausten määrä vielä kerro kaikkea terrorista. Itse käsite, koko yhteiskuntaan kohdistuva pelottamalla hallitseminen aiheutti miljoonille ja taas miljoonille ihmisille katastrofin sosiaalisessa- ja perhe-elämässä.

Venäjällä nyt tapahtuva Stalinin luokitteleminen ennen muuta suureksi manageriksi ja hänen luomansa terrorijärjestelmän kuittaaminen oheisvahingoksi edustaa barbaarista ajattelua, jollainen valitettavasti aina kiehtoo tietyn psykologian omaavia ihmisiä.

Hyvä ystäväni ja merkittävä venäläinen historioitsija Andrei Nikolajevitš Saharov uskoi aikoinaan ihmisten kykenevän ymmärtämään koko stalinistisen tyrannian valheellisuuden, kun he pääsisivät lukemaan salaisen poliisin raportteja, joista hallinnon koko kyyninen valheellisuus käy ilmi. Ei ihmisten elämänonnen uhraaminen johtunut tietämättömyydestä, se tehtiin vakain tuumin.

Kuten olemme huomanneet, rikoksella on aina ihailijansa ja suurimmat rikokset synnyttävät suoranaista jumalointia. Stalin kuuluu jälleen Venäjän kansan epäjumaliin. Hän nyt sentään nosti Venäjän joka tapauksessa maailmanvallaksi, ne rikokset, joista hän oli vastuussa, kuuluvat menneeseen aikaan. Miksi kaivella niitä?

Kuten tämän kirjan kirjoittajakin huomauttaa, historia on syytä tuntea, ettei sitä tarvitsisi elää uudelleen. Tarinat ihmisten onnettomuuksista saattavat olla mieltä kääntäviä, mutta niiden tunteminen on tarpeellista, jotta ymmärtäisimme, mitä joskus on ollut ja voi olla vastakin.

Anni Reuter kertoo halunneensa antaa äänen vainotuille suomalaisille ja heidän lapsilleen, mikä on ilman muuta kannatettava päämäärä. Uutta aineistoa tässä kirjassa edustavat inkeriläisten kirjeet, joita tekijä löysi Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta.

Noita kirjeitä on toki kyllä julkaistu aiemminkin, aina Inkerin kollektivisoinnista saakka ja niitä myös julkaistiin Suomessa kirjoina. Inkeriläisten asia oli etenkin vuonna 1931 kuuma peruna, joka hiersi Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja linkittyi myös Lapuan liikkeeseen ja maailmalle vuotaneisiin tietoihin siitä, että Neuvostoliiton maailmanmarkkinoille dumppaamaa puuta tuotettiin vankityövoimalla.

Myöhemmin nuo konfliktit haluttiin unohtaa ja koko inkeriläisteema haluttiin lakaista maton alle, puhumattakaan punasuomalaisten ja loikkarien Karjalassa kokemasta Isosta vihasta vuosina 1937-1938. Jopa suomen kielen käytön lakkauttaminen Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta alkaen hävisi yleisestä tietoisuudesta, jos se sinne koskaan päätyikään.

Harva ymmärtää nykyäänkään, että suomen kielen henkiin herääminen Itä-Karjalassa (mutta ei Inkerissä) vuonna 1940, ei ollut määrätietoista politiikkaa, vaan muuan talvisodan tulos. Talvisodasta irtautuminenhan naamioitiin perustamalla Karjalais-Suomalainen neuvostotasavalta ns. Kuusisen Suomen korvikkeeksi. Siellä suomen kieltä oli tietenkin pakko käyttää ja niinpä uusi kyrillisillä aakkosilla kirjoitettu karjalan kieli jouti saman tein lakkauttaa.

Suomalaiset Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa jakaantuivat useisiin ryhmiin, jotka ovat yhä enemmän lomittuneet toisiinsa. Suurin oli inkeriläiset, joita vielä 1900-luvun alussa oli 115000 ja joilla oli Leningradin alueella omia suomenkielisiä kyläneuvostojaan ja myös suomenkielinen Kuivaisten piiri.

Koko alueen suomalaisuus lakkautettiin 1930-luvun jälkipuoliskolla suunnitelmallisesti muuttamalla piirien eli rajonien rajoja siten, että suomi jäi kaikkialla vähemmistön kieleksi. Kun tähän liitettiin joukkomittaiset teloitukset ja karkotukset, oli kansanmurhan näyttämö valmis. Työn viimeistelivät sotien aikaiset väestönsiirrot, joista on paljon kirjoitettu.

Suomalaisista Stalinin vainoissa on kirjoitettu monelta kannalta ja tässä en voi olla mainitsematta myös yhdessä Irina Takalan kanssa toimittamaamme kirjaa V semje jedinoj (1998), joka ilmestyi ensin Petroskoissa venäjäksi ja saatiin suomeksi vasta kun presidentti Koivisto kirjoitti siitä hesariin koko sivun katsauksen (Yhtä suurta perhettä, Kikimora Publications 2000).

Kirja käsitteli alaotsikkonsa mukaisesti Neuvostoliito kansallisuuspolitiikkaa sen luoteisosassa ja asetti suomalaiset yhdeksi ryhmäksi suurta kokonaisuutta.

Kansallisuuspolitiikkaa ja sen jyrkkiä käänteitä oivat tutkijat aiemminkin käsitelleet, ennen muuta on syytä mainita Ian Matley, jonka artikkeli The Dispersal of the Ingrian Finns ilmestyi jo vuonna 1979. Laajemman analyysin koko Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan vaiheista ja dynamiikasta esitti Gerhard Simon, jonka kirja Nationalismus und Nationalitätenpolitik in der Sowjetunion ilmestyi vuonna 1986. Se on käännetty myös englanniksi.

Leonid Gildin suuri martyrologia kansallisuutensa takia kansanmurhan uhreiksi joutuneista suomalaisista Книга памяти финнам репрессированным за национальную принадлежность в СССР, 20120 käsitti kaikkiin kategorioihin kuuluvia suomalaisia yli kymmenen tuhatta henkeä. Eila Lahti-Argutina kokosi tahollaan myös materiaalia ja sitä on ollut saatavilla myös netissä (vrt. Vihavainen: Haun gildi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mikä on uhrien kokonaismäärä, on avoin kysymys. Toivotaan, että Kansallisarkistossa meneillään oleva suuri tutkimusprojekti tuo siihen selvyyden. Ei tunnu uskottavalta, että ammuttuja voisi löytyä monta kymmentä tuhatta, mutta kuten sanottu, vainota voidaan muutenkin kuin niskalaukauksia ampumalla. Määrä on joka tapauksessa massiivinen ja kun siihen lisätään Reuterin arvioimat noin 130000 karkotettua, ollaan jo vahvasti vainojen maailmankartalla.

Suomalaisilla ja varmaan monilla muillakin on valitettavana tapana käsitellä omaa kansaansa ikään kuin maailman napana ja muusta maailmasta irrallaan. Tällöin jää ymmärtämättä paljon olennaisia asioita.

Anni Reuterin kirja, joka ansiokkaasti tuo esille suomalaisvainojen arkipäivää ja uhrien näkökulman, jättää valitettavasti ottamatta huomioon sen kokonaisuuden, missä kaikki tapahtui ja sen kronologian, jonka mukaan kaikki tapahtui. Kokonaisuus jää tämän takia tarpeettoman epämääräiseksi ja arvoitukselliseksi.

En tarkoita, että Stalin ja hänen kätyrinsä millään tavalla ansaitsisivat ymmärrystä, saati anteeksiantoa siitä, mitä he tekivät viattomille ihmisille, muun muassa juuri suomalaisille. Yleinen ja vertaileva näkökulma olisi joka tapauksessa auttanut ymmärtämään myös itse järjestelmän pirullista logiikkaa. Mistään oikuista ei ollut suomalaistenkaan kohdalla kysymys.

Suomalaisten tarina Venäjällä huipentui vainovuosiin ja fyysiseen tuhoamiseen, johon liittyi myös kulttuurinen kansanmurha. Asiaa ei ole syytä kaunistella ja se on syytä tuntea myös meillä, jossa on vain ihmetellen katseltu Venäjällä nyt tapahtuvaa suomalaisten demonisointiin tähtäävää uudempaa mytologiaa, jossa venäläisten kansanmurhaa muka suorittikin pieni, mutta pirullinen kansamme.

Kirjoittaja katsoo, että myös suomalaisten kansanmurhan uhrien muistopäivää olisi syytä vuosittain kunnioittaa. Mahdollisia päivämääriä olisivat 27. tammikuuta ja 30. lokakuuta. Jälkimmäinenhän huomioidaan Venäjällä lukemalla silloin urien nimiä.

 Idea ei ole hullumpi. Kysymyshän ei ole mistään venäläisvastaisuudesta, vaan totalitarismin uhrien muistamisesta. Tuskinpa holokaustin uhreja kunnioittavatkaan tuntevat olevansa erityisesti saksalaisvastaisia. Näihin tilaisuuksiin olisi saatava mukaan erityisesti venäjänkielistä väestöämme, josta suuri osa on inkeriläistä.

Venäjän nykyisen johdon harjoittama historian profanaatio on valitettava asia, joka sumentaa ymmärrystä historiasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tosiasiat etteivät historiasta katoa minnekään ja että tunnolliset historiantutkijat niin meillä kuin Venäjällä aina kunnioittavat niitä (vrt. Vihavainen: Haun rgaspi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri tällä hetkellä vallitsee naapurissa älyllinen pimennys, mutta siellä se järjen äänikin odottaa vuoroaan, joka ennen pitkää taas tulee. Silloin ”suuren managerin” maine taas muuttuu hänen ansioidensa mukaiseksi ja suomalaistenkin kohtalosta Venäjällä tulee osa yleistä tietoisuutta niin meillä kuin siellä.

 

Ystävyys vastatuulessa

 

Kansat ja valtiot vastakkain

 

Hallitus on päättänyt olla myöntämättä Suomi-Venäjä seuralle lainkaan rahoitusta ensi vuodelle. Päätös ei ollut aivan odottamaton ja näyttää myös saaneen paljon aplodeja sosiaalisessa mediassa.

Typerä tuo päätös silti oli ja sen mukaisia ovat myös sille innokkaasti taputtavien reaktiot. Erkki Tuomioja, joka arvosteli päätöstä, sai heti melkoisen likasangon niskaansa ja nuo päätöksen kannattajat paljastivat yhä uudelleen täydellisen tietämättömyytenä siitä, millaista tuon seuran toiminta on viime vuosina ja jopa vuosikymmeninä ollut.

Toki voidaan sanoa, että seuralla oli historiallisia rasitteita ja että se symbolisoi historiamme sitä kautta, jota varsin hölmösti on meilläkin kutsuttu suomettumiseksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että nyt tehtiin virhe, joka olisi jollakin tavalla korjattava.

Venäjä-seurahan ei enää aikoihin ole ollut ystävyyttä jonkin valtion kanssa ajava yhdistys. Sen sijaan se on keskittynyt kansaan ja seuran sivuilla on arvosteltu varsin kärkevästikin Venäjän valtion toimintaa, joka on ilmeisen vahingollista myös sen omille kansoille.

Seura on ollut Suomen ja Venäjän kansojen ystävyyden seura ja tuohon joukkoon kuuluvat myös sukukansamme, joiden kanssa seuran puitteissa on tehty laajaa yhteistyötä.

Tyrannien vanhoihin menetelmiin on toki aikojen saatossa kuulunut myös sellainen temppu, ettei ole tunnustettu epämieluisia hallituksia, vaan on käännytty suoraan kansan puoleen. Näinhän selitti neuvostohallitus tekevänsä talvisodassa, kun Suomen hallitus ei suostunut sen vaatimuksiin.

Niihin ei kyllä suostunut sen enempää Suomen kansakaan, joten neuvostohallitus joutui itse keksimään tuollaisen haluamansa Suomen kansan ja lavastuksessaan kertoi sen muka nousseen kapinaan Helsingin hallitusta vastaan ja jopa perustaneen oman kansanarmeijansa.

Tämä olisi voinut vedota Suomen kansan huumorintajuun, mutta asia oli niin vakava, että se herätti sen sijaan kiivasta suuttumusta. Valhe oli liian täydellisesti todellisuudesta irrallaan.

Kuitenkaan kansan ja valtion erottaminen toisistaan ja kansan puoleen kääntyminen sitä edustavan valtion asemesta saattaisi tapahtua myös rehellisesti ja demokratian periaatteita kunnioittaen.

Ikävä tosiasia on, että totaalisen sodan oloissa, mihin nytkin on jo lännen ja Venäjän välillä ainakin henkisesti ajauduttu, on asioilla taipumus kärjistyä ja yksinkertaistua ja jopa meillä Suomessa, jossa ei pitäisi olla mitään syytä alkaa vihata Venäjän kansaa, tuollainen suhtautuminen näyttää tulleen yhä hyväksytymmäksi valtavirran ilmiöksi, josta poikkeaminenkin on epäilyttävää.

Nyt meneillään olevan propagandasodan oloissa nollasummapeli koetaan yleensä ainoana mahdollisena suhteena ei ainoastaan sotivien osapuolten, vaan jopa hyökkäyksen uhria tukevan Suomen ja aggressiivisen Venäjän välillä. Eihän tästä enää muuta puuttunutkaan kuin ystävyyden kriminalisointi ja kansojen julistaminen toistensa vihollisiksi.

Aina kannattaa tarkoin miettiä, miten pitkälle vastakkainasettelua on järkevää viedä edes valtioiden tasolla, mutta sitäkin hullumpaa olisi tuoda sitä kansojen väliselle tasolle.

Näin on kuitenkin tehty ja erityisesti Venäjän puolella. Onkin ilmeistä, että Venäjän kansan keskuudessa on syntynyt parin viime vuoden aikana vihamielisyyttä myös Suomea kohtaan. Samaa on tapahtunut myös meillä. Valitettavasti en ole viime aikoina nähnyt asiasta tutkimuksia.

Monet ovat tämän sodan kestäessä elätelleet toiveita siitä, että Venäjä voitaisiin täydellisesti lyödä ja nöyryyttää pelkillä Ukrainan voimilla länsimaisten aseiden tuella. Status quo ante 2014 ei nyt ole realistinen tavoite tällä asetelmalla.

Avoin sota Naton ja Venäjän välillä olisi painajainen, jonka riskit ovat mittaamattomat myös meille. Rauhan on tultava mielellään ennemmin kuin myöhemmin ja sen haasteisiin on oltava valmiina vastaamaan.

Sodan aikana meillä toimi niin sanottu rauhanoppositio, jonka toiminnan koko merkityksestä ei taida olla yksimielisyyttä. Joka tapauksessa on tärkeää, että sellainen toimi ja myös saattoi toimia.

On todennäköistä, että sen olemassaolo hyödytti Suomea jo pelkästään todisteena maan demokraattisuudesta ja sen kansan tavoitteista. Kyseessä ei ollut mikään kuusislainen maanpetturien klubi, vaan ryhmä vakavasti otettavia Suomen kansan edustajia.

Meillä ne voimat, jotka tällä hetkellä ovat ilmoittautuneet hallituksemme Venäjän-politiikan kriitikoiksi, ovat sen sijaan tukeneet rikollista hyökkäyssotaa käyvän Venäjän valtion politiikkaa ja olleet jo siksi vailla poliittista uskottavuutta.

Olemme joutuneet omalaatuiseen tilanteeseen, kun maassamme on EU:n viralliselle politiikalle osattu vain taputtaa ja naiivisti yritetty vielä rangaista Venäjän kansalaisia heidän valtionsa politiikasta. Kanssakäyminen kansalaisyhteiskunnan tasolla on sekä valtion ja julkisyhteisöjen että monien yhdistysten toimesta jyrkästi katkaistu.

Asian voi ymmärtää sen sokkivaikutuksen taustaa vasten, joka yhtäkkiä näytti siirtävän koko maanosamme poliittisen kulttuurin sata vuotta taaksepäin.

Sokin pitäisi kuitenkin jo olla ohi. Poikkeustila ei koskaan jatku ikuisesti ja kaikilla osapuolilla on yhä enemmän syytä huolehtia siitä, että se päättyy mahdollisimman pian. Siihen suuntaan on nyt pyrittävä ja valmistettava edellytyksiä sille, että kaikki voivat palata normaaliin rauhanomaiseen yhteistyöhön, joka on ainoa toimiva tapa edistää tässä maailmassa niin kansojen kuin valtioidenkin todellisia etuja.

Kyllä Venäjän hallitus jo aivan varmasti käsittää, ettei Suomi hyväksy sen barbaarista hyökkäystä itsenäistä naapurivaltiota vastaan. Sen todistamiseksi ei olisi tarvinnut lopettaa kaikkea liiketoimintaa Venäjällä, kieltää lähes ilman varoitusaikaa venäläisiä saapumasta maahan omalla autollaan, katkaista välejä yliopistoihin tai lopettaa kansojen välistä ystävyysseuraa.

On sanottu, että sivistysmaissa teloituksetkin suoritetaan kohteliaiden tapojen mukaisesti, eihän se ainakaan maksa mitään. Tuossa karkeassa esimerkissä saattaa olla annos sellaista alkeellista viisautta, jota mekin nyt tarvitsisimme. On oikein ja kohtuullista tuomita valtioiden välillä valtioiden sikamaisuudet, mutta kansojen väliset suhteet voi hoitaa myös kohteliaasti ja arvokkuutensa säilyttäen.