Varastettu elämä

 

Evakot

 

Viljo Kojo, Mikko Mustapää. Otava 1956, 292 s.

 

Evakko on aika kekseliäs sana. Sehän tulee latinan sanasta e-vacuere, tyhjentää. Venäjällä voi nähdä mainoksia, joissa palveluksiaan tarjoaa evakuator eli auto, joka korjaa tien varresta pois sinne simahtaneen ajoneuvon.

Vakuumi eli tyhjiö on periaatteessa tällaisen toiminnan tuloksena, sen saavuttamisen metodista sana ei kerro mitään. Sana ei siis sisällä esimerkiksi viittausta karkottamiseen eli väkivaltaiseen pois ajamiseen.

Kun Suomi evakuoi raja-alueiltaan asukkaansa, ei kyseessä tosiaan ollutkaan sellainen väkivaltainen toimi, jossa ihmiset olisi vasten tahtoaan pakotettu maantielle. Itse he lähtivät, hyvässä yhteisymmärryksessä viranomaisten kanssa.

Tällainen ei historiassa ole suinkaan ollut tavanomaista. Neuvostolehdistö, jolle tuotti hankaluuksia se, ettei vallatuilta alueilta ollut suinkaan helppo löytää asukkaita, joita haastatella ja joiden suuhun sijoittaa ylistystä puna-armeijalle, ”kansanhallitukselle” ja neuvostovallalle, oli vaikeuksissa.

Se aloittikin kampanjan valkosuomalaisten hirvittävää, keskiaikaista julmuutta vastaan ja julkaisi ns. satiirisia pilakuvia, joissa suojeluskuntalaiset väkivalloin riistivät asukkaita kodeistaan, panivat talot palamaan ja ampuivat vastaan hangoittelevat. Pidän todennäköisenä, että ulkomailla, ”kansanhallitukseen” uskovissa piireissä tämä propaganda otettiin hyvin vakavasti. Miksei siihen olisi uskottu?

Käytännössä alueiden evakuointi sujui aivan toisessa hengessä, mikä ei merkitse sitä, ettei se olisi ollut katkeraa ja sydäntä särkevää. Suomen historialliseen ytimeen kuuluneen maakunnan riistäminen siltä ei merkinnyt pelkästään tuota yli kymmenen prosentin menetystä alueellisesti ja taloudellisesti, mikä yleensä muistetaan. Pahinta tuskin oli edes menetys maataloustuotannossa, joka nyt romahti pahasti alle omavaraisuuden.

Kysymys oli näiden lisäksi vielä paljon enemmästä. Maahan juurtuneet ihmiset, joiden suvut olivat kasvaneet tietyillä sijoillaan vuosisadasta toiseen ja jotka olivat itse omalla työllään luoneet kotinsa ja kontunsa, olivat tietenkin se ryhmä, jonka menetys oli suurin. Tätä väestöä oli tuohon aikaan Karjalassakin paljon.

1950-luvun jälkipuolella oli pari vuotta, jolloin maassamme julkaistiin merkittävä määrä sellaista materiaalia, joka ei miellyttänyt Neuvostoliiton valtaa pitäviä. Oli Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmia, oli Unto Parvilahden Berijan tarhoja, August Lehmuksen muistelmia Itä- Karjalan vainoista ja niin edelleen. Huippuvuosi oli 1956, jolloin elokuvateattereihinkin tuli Unto Seppäsen vuonna 1954 ilmestyneeseen kirjaan perustuva elokuva Evakko.

Tässä käsiteltävän kirjan ilmestyminen juuri vuonna 1956 oli myös kovin luontevaa.

Viljo Kojo oli sekä taidemaalari että kirjailija, jota aikoinaan arvostettiin melkoisesti, nykyäänhän hänet on unohdettu. Asia on sikäli ymmärrettävä, että kirjoissaan hän kuvaa erityisesti mennyttä maalaismiljöötä sen ajan hengessä, vaikka osittain kyllä myös pääkaupungin boheemeja. Molemmat elämänpiirit kuuluvat jo menneisyyteen eikä historiaton aikakautemme jaksa niihin perehtyä tai syventyä.

Vuoden 1940 maaliskuun lopulla, 29.3.1940 Neuvostoliiton kansankomisaarien neuvoston eli hallituksen puheenjohtaja eli pääministeri ja samassa persoonassa tuon valtion ulkoministeri Vjatšeslav Molotov piti korkeimman neuvoston eli parlamentin istunnossa puheen, jossa hän esitti yhteenvedon talvisodasta.

Selitettyään tämän operaation saavuttaneen kaikki asetetut tavoitteet, hän totesi, että kun verta oli -ilman Neuvostoliiton syytä (ne po našej vine)- paljon vuodatettu ja kun Suomen koko vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan oli käynyt ilmi, oli välttämätöntä ratkaista kysymys Leningradin ja myös Murmanskin ja Muurmannin radan turvallisuudesta laajemmin, kuin syksyn neuvotteluissa oli edellytetty.

Uusi raja joka tapauksessa tyydytti täysin nuo turvallisuustarpeet, jotka olivat olleet sodan ainoa syy, sanoi Molotov saaden aplodeja. Nyt oli aika aloittaa taas täysimittaisesti poliittiset ja taloudelliset suhteet Suomeen. Neuvostohallitus uskoi, että Neuvostoliiton ja Suomen välillä kehittyisivät normaalit, hyvät naapuruussuhteet (Pravitelstvo verit, tšto meždu Sovetskim Sojuzom i Finljandijej budut razvivatsja normalnyje dobrososedskije otnošenija).

Olihan tuo sopimus melkoinen perusta sellaisille naapurussuhteille. Vastaava tilanne olisi ollut Neuvostoliitolla, mikäli siltä olisi riistetty Leningrad ja alueet Murmanskista, Pihkovaa myöten Mustalle merelle saakka. Kun siihen olisi vielä liittynyt alueiden tyhjentäminen venäläisistä, olisi normaalien suhteiden palauttaminen kuviteltuun anastajaan saattanut vaatia muutaman sata vuotta.

No, pienempäähän tämä Karjalan menettäminen oli mittasuhteiltaan, vaikka tuskin inhimilliseltä ja kansalliselta merkitykseltään. Kojo kuvaa evakkojen kokemuksia aikana, jolloin kaikki oli vielä aivan tuoreessa muistissa, eikä fabuloinnille olennaisissa asioissa juuri jäänyt sijaa.

Kojo romaanin päähenkilö on vanha mies, joka on itse talonsa rakentanut ja sille uusiakin peltoja muokkaillut. Kun tulee käsky evakuoida, hän suhtautuu asiaan rauhallisesti, kuten yleensä muutkin. Toki suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ja kirjassa vilahtavat niin vihollisen asialla olevat tyypit, evakkojen omaisuutta kärkkyvät rosvot kuin itsensä silpoja, joka on halunnut välttyä joutumasta rintamalle.

Kaikkihan evakkomatkalle lähtivät eikä lähdön perusteita tarvinnut kenellekään selittää. Neuvostojohdolle asia oli yllätys ja siellä kysyttiin, pitivätkö suomalaiset heitä ihmissyöjinä. Vastaushan oli itse asiassa myönteinen ja perustui hyvin suureen realismiin ja asioiden ymmärtämiseen.

Joka tapauksessa evakkojen taival oli täynnä tuskaa. Kuten odottaa sopii, valtavat kuormastot jumittuivat tielle, eläimet kärsivät ja kuolivat ja vihollisen lentokoneet ahdistelivat pakenijoita. Ihmisiä kuoli myös tulituksessa vauvasta vaariin.

Uuden rajan määrääminen oli jokaisen mielestä kaikkia oikeudenmukaisuuden lakeja niin järkyttävästi loukkaava kiristystoimenpide, ettei siitä edes haluttu keskustella. Se oli kuin ilkeä painajaisuni, sikäli vain pahempi, ettei se ollut unta, vaan totta.

Koskaan ei Suomessa ole yhtä paljon julkisesti itketty, kuin sinä päivänä, kun Moskova rauhan määräykset luettiin kansalaisten tietoon.

Mitä hyviin naapurussuhteisiin tulee, Molotovin puhe oli tietenkin pelkkää pilkantekoa, jossa koko tarina Neuvostoliiton aggressiosta esitettiin vahvasti muunnellussa muodossa. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan Suomessa vielä menetetty. Paluuta pidettiin aluksi mahdollisena ja sitten jatkosodassahan se toteutuikin evakkojen suureksi riemuksi.

Lopullinen isku oli, kun jouduttiin muuttamaan taas uudelleen niiltä synnyinsijoilta, joilla oli taas kerran ehditty jo kunnostaa ja siivota paikkoja ja aloittaa uutta elämää: samaan kaameaan huutoon, avaruuden jokaiselle äärelle uhkaavaksi jähmettyvään huutoon tuntuu yhtyvän tuhansien ja taas tuhansien ihmistenkin, kuolleitten ja elävien kirous: -Meiltä on varastettu meidän elämämme!

Vanha mies ei kestä elämäntyönsä tuhoutuista, vaan saa halvauksen ja siirtyy ajatuksissaan menneisyyden muistoihinsa. Hänelle ei toista evakkomatkaa enää tule.

Sellaista oli tulevaisuuden ja menneisyyden varastaminen silloin joskus.

 

Siunaus Venäjälle?

 

Sodan tyhmentävä vaikutus

 

Jussi Tenkku, rintamamies ja sotilaspastori, myöhempi filosofian professori kirjoitti sodan aikana ja sen jälkeen tuoreeltaan vaikutelmia aikakaudestaan ja sen kulttuurista (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Sota oli primitiivisen tason asia, tiivistäisin Tenkun kokemuksen. Se toki vaati tiettyä, teknistä älyä ja teki ihmiset tavallaan vastaanottavaisiksi myös kysymyksille elämän ja kuoleman merkityksestä. Kuitenkin koko asia tapahtui tietyllä banaalilla tasolla, sota oli ennen muuta reagoimista tiettyihin polttaviin käytännön tarpeisiin. Se oli välineellisyyttä ja sen rajoittamaa ajattelua.

Sitä paitsi sota oli falskia, siinä haluttiin esiintyä jonakin muuna, kuin mitä oltiin. Uniformut tekivät normaaleista säädyllisistä ihmisistä ja kansalaisista näyttelijöitä mahtailevassa teatterissa, jossa pelattiin elämää suuremmilla panoksilla ja suuren aisan elähdyttäminä esiinnyttiin äärimmäisen tärkeilevinä.

Sodan psykologialle oli vierasta sellainen asia kuin syvähenkisyys, katsoi Tenkku. Tuon aikakauden merkittävin suomalainen filosofi Eino Kaila oli toki julkaissut sen nimisen kirjan (Syvähenkinen elämä) nimenomaan vuonna 1943, mutta eihän se mikään tuon ajan hengen tuote ollut, pikemmin reaktio siihen.

Minusta Tenkun näkemys on varsin vakuuttava ottaen huomioon hänen taustansa ja kokemuksensa. Se ei merkitse sotilaselämän yksioikoista tuomitsemista, saati sen silmitöntä parjaamista, se vain asettaa sodan todellisuuden isompaan puntariin: sodassa kyse ei ole inhimillisyyden korottamisesta korkeiden arvojen, sankaruuden, kieltäymyksen, uhrautuvuuden ja vastaavien tasolle. Kyse on ennen muuta banaalista pakosta toimia tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa.

Tätä kannattaa verrata niihin moninaisiin sodan ylistyksiin, joita ihmiskunta on esittänyt etenkin ennen sotien syttymistä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa eurooppalaisen älymystön piirissä oli paljonkin niitä, jotka toivoivat sodan ”puhdistavaa” myrskyä, joka tekisi lopun arkisen, porvarillisen elämän ala-arvoisesta materialismista ja hedonismista. Rintama kutsui sankaruuteen!

Tällaiset näkemykset eivät ole tällekään päivälle vieraita. Olen törmännyt niihin jopa suomalaisilla nettisivuilla ja erityisen läheisiä ne ovat niille venäläisille ääriaineksille, jotka muodostavat nimikuulun Izborskin klubin.

Siellä nykyistä hyökkäyssotaa on tervehditty suurena sankaritekona, joka jatkaa Suuren isänmaallisen sodan perinteitä ja puolustaa korkeampia arvoja kunnioittavan elämän mahdollisuutta koko maailmassa globalistien tuhoavaa maailmanherruuspyrkimystä vastaan. Venäjä sotii tässä asiassa koko maailman puolesta.

Nimikuulua chauvinistisen lunatic fringen edustaja, Natalia Narotšnitskajaa on hiljattain haastateltu Izborskin klubin kotisivullla (ks. Наталия Нарочницкая: Приговор России вынесен и обжалованию не подлежит | Изборский клуб (izborsk-club.ru).

Haastateltu toistelee siinä niitä virallisia kliseitä, joiden mukaan ukrainalaiset on onnistuttu suorastaan kansana ”fasisoimaan”, aivan kuten saksalaiset aikoinaan. Heidän edustamansa ”kulttuuri” on selvää satanismia, mikä näkee jo tatuoinneista ja heidän niin sanotusta kirjallisuudestaankin.

Sota on veljessotaa ja siinä toistuu Kainin ja Abelin suhteiden kuvio. Syyllisestä ei ole pienintäkään epäilystä, se on Ukraina, joka leimaa isovenäläiset rodullisesti ala-arvoiseksi mongolilais-suomalaiseksi sekoitukseksi.

Ukrainassa Venäjä sotii tietenkin alueidensa palauttamiseksi, mutta ei pelkästään sen takia. Venäläisyydestä erillistä ukrainalaisuutta ei edes ole olemassa, toisin kuin ”Kainin” houremainen oppi esittää. Venäläiset eivät koskaan ole selittäneet haluavansa hävittää kansana ukrainalaisia -siis itseään. Nämä taas sen sijaan saarnaavat venäläisistä  juuri sitä…

Tämä nyt on sitä tavanomaista putinistista propagandaa, jota haastateltava toistelee ja selittää myös lännen roolina olleen sodan sytyttämisen ja halun levittää kaikkialle omaa ”edistyksen” ideologiaansa ja ”avointa yhteiskuntaansa”, postmodernismia, joka kieltää ja haluaa hävittää kaikki korkeammat arvot ja normaalin inhimillisyyden perhettä myöten. SVO/SEO oli välttämätön preventiivinen toimi.

Venäjällä taas, 75 vuoden pakotetusta ateismista huolimatta usko, isänmaa, kunnia, velvollisuus ja rakkaus eivät ole arkaaisia asioita, vaan elämän moraalinen ydin olemassaolon perusta ja oikeutus .

Suurta venäläistä kulttuuria suorastaan kielletään lännessä, kertoo Narotšnitskaja, eikä tule maininneeksi, mitä Venäjän nykyinen hyökkäyssota voisi mahdollisesti vaikuttaa asiaan.

Hyveet hyveinä ja paheet paheina. Epäilemättä monet ovat perustellusti sitä mieltä, että nuo Narotšnitskajan mainitsemat länsimaisen kulttuurin eturintamaa tällä hetkellä värittävät typeryydet todellakin ovat vastenmielisiä ja infantiileja ja ilmeisesti kertovat kulttuurin rappiosta ja itsetuhoisuudesta. Miksipä kukaan haluaisi oppia jotakin nykyiseltä länneltä, jota johtaa ”kollektiivinen Greta Thunberg”, kysyy Narotšnitskaja ja syystä kysyykin.

Miksi noita typeryyksiä sentään on vastustettava hyökkäyssodalla ja oman maan sisäisellä väkivallalla sen sijaan, että pelkästään suosittaisiin niitä tuon suuren venäläisen kulttuurin sisällä, jää epäselväksi. Selitykset Itä-Ukrainan kahdeksan vuotta kestäneestä (yksipuolisesta???) väkivallasta ja Naton avusta Ukrainan asevoimille riittävät vakuuttamaan kai vain kaikkein tyhmimmät, joita heitäkin tietysti on myös lännessä.

Mutta itse sota onkin ollut erinomainen apu myös noiden korkeampien arvojen kukoistukselle Venäjällä, riemuitsee haastateltava. Kukaties siellä on samanlaisia vaikutuksia myös Ukrainassa? Nyt Venäjällä ovat kuulemma nuoret löytäneet Jumalan, jonka vanhat olivat jo unohtaneet, nyt vapaudutaan viimein hedonismista, elämän ajattelemisesta nautintojen lähteenä. Kun Jumalaan uskotaan, tapahtuu taas kerran myös ihme, eikä Jumala hylkää, vaan antaa venäläisille voittamattoman kansallisen yhtenäisyyden kuten usein ennenkin…

Kaikesta hurskaudestaan huolimatta haastattelun loppua sävyttää säälittävä vakuutus ihmeen tulemisesta. Narotšnitskajan halveksunta länsimaisen kulttuurin nykyistä pintakuohua kohtaan on sinänsä ymmärrettävää, eihän tervejärkisyys ole aivan vierasta länsimaissakaan. Se sodan apologia, jota hän suurella hartaudella harjoittaa, on sen sijaan kovin falskia, siinä, jos missä näkyy myös sodan banalisoiva vaikutus ja raadollisten pyyteiden verhoaminen mahtipontisuudella.

Jos Venäjä kerran edustaa noita kovasti kehuttuja korkeampia arvoja, eikö se voisi antaa muidenkin omaksua ne ilman sen suurempaa meteliä, saati väkivaltaa? Jopa Nikita Hruštšov selitti 1960-luvulla, että ideologioiden kilpailu on ja sen tulee olla nimenomaan rauhanomaista. Se, joka saa aikaan valtion, jota ihmiset ihailevat ja haluavat jäljitellä, on voittaja.

Nykyisellä Venäjällä on sympaattisia ihmisiä ja arvostettavaa kulttuuria. Mutta silloin, kun se lähtee väkivalloin levittämään itseään toisiin maihin, se ei voi odottaa muuta kuin vihamielisyyttä itseään kohtaan.  Sitähän on nyt tullut roppakaupalla, eikä syy ole kenellekään salaisuus.

Putin tokaisi ennen sotaa, että nyt on hänenkin vuoronsa päästä historiaan. Voidaan pitää väistämättömänä, että hän pääsee nimenomaan noin sanottuun historian roskakoriin, ellei ihme häntä pelasta. Se ei välttämättä tule, vaikka koko lunatic fringe sitä rukoilisi.

Sen sijaan tulee kyllä ja on jo tullut niin Venäjälle kuin länteenkin vielä uusi kulttuurin primitivisoitumisen aalto, joka lännessä pahaenteisesti vielä täydentää nykyistä infantiilia ”gretathunbergismia”. Tällainen kulttuurin taantuminen on aina ollut sodan väistämätön seuraus ja se ulottuu sinnekin, missä aseet eivät puhu.

 

Kirjoilla on kohtalonsa

 

Kohti nollapistettä

 

Mihail Bulgakov, Morfiini ja muita kertomuksia. Suomentanut, valikoinut ja jälkisanat laatinut Mika Rassi. Savukeidas 2011, 200 s.

 

Jokainen venäläisen kirjallisuuden harrastaja tuntee Mihail Bulgakovin. Sellaiset teokset kuin Koiran sydän tai Kohtalokkaat munat ovat hykerryttävintä bolševismin kritiikkiä, mitä on painettu.

Bulgakovin teos Mestari ja Margarita (Saatana saapuu Moskovaan) nousi todelliseen kulttimaineeseen neuvostoajan lopulla. Tämän suosion syitä en koskaan ole pystynyt ihan ymmärtämään, mutta luulen, että se liittyy aikakauteen: yliluonnollisen paluu vähä-älyisen neuvostoateismin tilalle oli sekin askel pois syvimmästä kuopasta. Monenmoista šarlataaniahan tuo aika nosti esille, kaukoparantaja Kaspirovski oli heistä kuuluisin.

Koiran sydän oli mielestäni tuota teosta paljon tasokkaampi ja pirullisempi kuvaus bolševistisesta tieteisuskosta ja sen päähenkilöstä, toveri Poligraf Poligrafovitš Šarikovista onkin tullut suorastaan yleisnimi merkitsemään sitä arkkityyppistä uutta ja uljasta neuvostoihmistä, joka itse asiassa jäi puolittain koiran asteelle.

Pirullista ilkeyttähän tuohon sisältyi ja typerimmät venäläiset patriootit ottivatkin moisesta herjauksesta itseensä ja päättelivät, että kyseessä täytyy itse asiassa olla hyökkäys itse Suurta Venäjän kansaa vastaan. Bolševikit olivat tässä vain bulvaani. Niin se kalikka joskus kalahtaa eikä tämäkään seikka ole vailla hupaisia piirteitä. Kaikessa sensuurimentaliteetissa on jotakin syvästi naurettavaa.

Bulgakov oli syntynyt ja kasvanut Kiovassa ja hänen usein dramatisoitu romaaninsa Turbinien päivät/Valkokaarti (piirtää naturalistisen kuvan tuon suurkaupungin kohtalosta kansalaissodan aikana, jolloin valta siellä vaihtui muistaakseni seitsemän kertaa: oli tsaarinvaltaa, saksalaisia, Skoropadskia, Petljuraa, radaa, bolševikkeja ja puolalaisia ja taas bolševikkeja… Sodan ja nimenomaan kansalaissodan absurdius muuttui suorastaan käsin kosketeltavaksi.

Tässä pikku kokoelmassa on Bulgakovin novelleja kansalaissodan ja NEP:in ajoilta. Ne ovat enimmäkseen hänen nuorena lääkärinä kokemiaan asioita Kiovan taisteluista Venäjän syrjäseuduilla oppimattoman kansan keskuudessa harjoitettuun praktiikkaan. Mukana on myös jokunen kuva NEP-kauden hummaajista ja siitä, miten valtion myymä vodka saapui jälleen kansaa turmelemaan.

Novelli, jossa nuori lääkäri yrittää paeta joutumista Petljuran joukkoihin, esittää nuo joukot ja etenkin niiden päällystön hyvin epäsympaattisessa valossa ja siinä todetaankin, että bolševikkeja odotetaan kärsimättömästi.

Näin varmasti asia olikin joskus joissakin piireissä ja on mahdollista, ettei kirjailija tässä lainkaan hännystellyt aikansa vallanpitäjiä. Hänhän kuitenkin ruoski esimerkiksi juuri Valkokaartissa kaikkia osapuolia varsin tasapuolisesti ja tämä teos kuului myös Stalinin suuriin lempikappaleisiin. Hän katsoi näytelmän peräti seitsemän kertaa. Stalinin kirjallinen maku oli vaativa ja hän kunnioitti mestareita. Salaa päin hän taisi jollakin tasolla kunnioittaa myös totuutta tai ainakin tunnustaa sen olemassaolon.

Tarina Stalinin puhelusta kirjailijalle ja siitä, miten tämä torjui Bulgakovin yrityksen keskustella ”elämästä ja kuolemasta” tunnetaan hyvin. Joka tapauksessa Bulgakovin kuvauksia kansalaissodasta pidetään bolševikkikauden realistisimpiin kuuluvina. Hän ei ainakaan syyllistynyt kaunomaalailuun eli lakirovkaan, joka oli yksi stalinistisen koodeksin kuolemansynneistä.

Ei ihme, että Bulgakov on saanut osakseen suurmiehille kuuluvaa palvontaa. Venäjällä hänen maineensa on hyvin korkealla ja hänen teatterikappaleitaan esitetään jatkuvasti (ks. Vihavainen: Haun bulgakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Bulgakov on äänestetty jopa suosituimmaksi venäläiseksi kirjailijaksi.

Luonnollista on, että häntä on muistettu myös Kiovassa. Kävin parikin kertaa hänelle omistetussa museossa, joka sijaitsee Andreaksen rinteen, Kiovan Montmartren maalauksellisessa kolkassa. Henkilökunta valitteli, että alkuperäistä esineistöä oli käytettävissä vähän, mutta jäljennökset oli kekseliäästi korvattu maalaamattomilla kipsikuvilla. Kokonaisuus oli hyvin sympaattinen.

Nyt juuri äskettäin sain kuulla, että Bulgakovin museo ja (uudet) muistotaulut Kiovassa on poistettu. Syy liittyy hyvin ilmeisesti siihen seikkaan, joka kerrotaan wikipedian ukrainankielisessä versiossa: kirjailija vastusti Ukrainan itsenäisyyttä ja suorastaan halveksi sen kieltä.

Kyseessä on siis poliittinen vaino haudan taakse. Tämä on todellista cancel-kulttuuria jos mikä ja muistuttaa talibanien touhuja.

Korjauksena edelliseen sain linkin, josta ilmenee, ettei Bulgakovin vastainen rintama ollut ainakaan vielä pari kuukautta sitten päässyt tavoitteeseensa. Varmuuden vuoksi kuitenkin muistomerkit oli suojattu, muun muassa patsas peitetty hiekkasäkeillä, eikä ainoa syy ollut ulkoisen hyökkääjän pommitusten pelko (ks. «Убежденный украиноскептик» Украинский союз писателей требует закрыть музей Михаила Булгакова в Киеве. Сотрудники музея уверены, что это «травля неугодных» — Meduza ).

Toki vihollisen kulttuurin vastustaminen sodan aikana ja sen henkisen vaikutuksen alaisena on niin sanotusti normaali ilmiö epänormaaleina aikoina. Niinhän meilläkin verenhuuruisena vuona 1918 ja heti sen jälkeen tehtiin kaikenlaista vandalismia: muun muassa Pietari Suuren patsas Viipurissa hajotettiin, kauppias Rezvoin rakennuttama ns. rauhankappeli tervattiin ja sitten purettiin ja niin edelleen.

Silloin kyseessä olivat epäilemättä valloittajan ylimielisyyttä symbolisoivat voiton symbolit, jotka herättivät katsojissa katkeruutta. Kulttuurin aikaansaannokset ovat kuitenkin jotakin muuta.

Me suomalaiset olemme syystäkin vähän ylpeilleet siitä, ettei meillä ole menty suin päin historian muistomerkkejä tuhoamaan: keskellä valtakunnan pääaukiota on Aleksanteri II:n patsas ja hallitsijahuoneen jäsenten mukaan annetut katujenkin nimet ovat suureksi osaksi säilyneet. Mutta eipä ylpeillä vielä liikoja.

Tyrmistyksekseni huomasin netistä, että joku historiasta täysin tietämätön ilmeinen älykääpiö vaatii hävitettäväksi Aleksanteri II:n patsasta, koska se muka oli miehittäjän muistomerkki. tse asiassahan se nimenomaan pystytettiin suomalaisen vastarinnan tarpeisiin.

Vielä hurjempaa kuului Hyvinkäältä: Hyvinkään parantolassa oleva Anna Ahmatovan muistotaulu vaadittiin poistettavaksi, koska se edustaa venäläistä kulttuuria. Laitoksen johtaja kuulemma suhtautui ainakin aluksi asiaan myönteisesti…

Meikäläiset talibanit eivät tiettävästi ole vielä saaneet aikaan mitään peruuttamatonta. Ihmiskunnan kulttuuriperintö on sen yhteistä omaisuutta ja kaikenlainen cancelointi, joka kohdistuu sen suurimpiin tuotteisiin merkitsee vajoamista yhä lähemmäs apinan astetta.

Sodan aikana, kun ihmisten psyyke on, kai tarkoituksenmukaisesti, hyvin lähellä eläimellisyyttä, tämä on jollakin tavalla ymmärrettävää.  Luojan kiitos, me tässä maassa elämme tällä hetkellä sentään rauhan oloissa ja luulen, että meidän on syytäkin vaalia tätä seikkaa viimeiseen saakka.

Sen mukaisesti on lupa vaatia, että tässä maassa käyttäydytään kulttuuri-ihmisen arvon mukaisesti eikä alennuta canceloimaan menneisyyttä, saati sen kulttuurin suuria saavutuksia poliittisen perustein.

Bulgakovin kuvaaman Šarikovin kaltaisia tyyppejä meillä on aina keskuudessamme. Heitä ei aja eteeenpäin järki, vaan laumavaisto. Olen nähnyt satoja sellaisia makaamassa rähmällään Senaatintorilla ja ymmärrän, mitä tämä merkitsee sivilisaatiomme kannalta myös meidän maassamme.

Nyt on syytä nostaa tämäkin asia vakavasti esille ja muistuttaa aina silloin tällöin ns. älymystön typerimpiä edustajia siitä, mitä ihmiskunnan kulttuuriperintö merkitsee. Ellei niin tehdä, saavat näissäkin asioissa määräysvallan erilaiset demagogit ja heidän häntyrinsä. Se olisi kovin valitettavaa.

 

Sikojen aikaan

 

Pahat henget ja siat

 

Fjodor Dostojevski, Riivaajat (Besy 1872). Suomentanut Lea Pyykkö. Karisto 1998, 763 s.

 

Dostojevskin kirjat ovat usein aivan hervottoman hauskoja, niin tämäkin. Lukijan on pakko nauraa katketakseen lukiessaan salanimellä kirjoittavan kertojan muka vilpitöntä hämmästelyä, kun tämä kuvaa ystävähahmojensa toimia.

Erityisesti asia koskee kirjassa kuvattuja ns. länsimaalaistajia, kirjailija Karmazinovia ja oppinutta tyhjäntoimittajaa Stepan Trofimovitš Verhovenskiä. Jälkimmäistä voi halutessaan pitää myös kirjan päähenkilönä.

Kirjahan perustuu löyhästi tositapahtumiin. Sergei Netšajev-niminen nuori mies johti 1860-luvulla vallankumouksellista toimintaa osittain ulkomailta käsin ja järjesti toveriensa kanssa erään ylioppilaan murhan. Asiasta käytiin oikeutta juuri samaan aikaan, kun Dostojevski kirjoitti kirjaansa.

Netšajevin, tämän aivan todellisen historian henkilön vallankumouksellinen fanatismi saavutti ylittämättömät mitat. Hänen kirjoittamassaan Vallankumouksellisen katekismuksessa kaikki muut arvot nimenomaisesti alistettiin vallankumouksen edulle. Kunnia, ystävyys, rakkaus, moraali -mikään ei ollut vallankumoukselliselle sinänsä minään arvoista. Niillä oli merkitystä vain sikäli, kuin ne oli mahdollista saada palvelemaan suurta asiaa:

A revolutionary is a doomed man. He has no private interests, no affairs, sentiments, ties, property nor even a name of his own. His entire being is devoured by one purpose, one thought, one passion – the revolution. Heart and soul, not merely by word but by deed, he has severed every link with the social order and with the entire civilized world; with the laws, good manners, conventions, and morality of that world. He is its merciless enemy and continues to inhabit it with only one purpose – to destroy it.

Vallankumouksellisten oli soluttauduttava kaikkialle ja saatava aikaan olojen huononeminen, jotta kansa nousisi vihdoin sortajiaan vastaan. Rikolliset olivat hyvä ja jopa välttämätön lisä omiin joukkoihin:

A revolutionary "must infiltrate all social formations including the police. He must exploit rich and influential people, subordinating them to himself. He must aggravate the miseries of the common people, so as to exhaust their patience and incite them to rebel. And, finally, he must ally himself with the savage word of the violent criminal, the only true revolutionary in Russia".

Ylioppilas Ivanov murhattiin itse asiassa vain sen takia, että rikos sitoisi murhaajat tiiviimmin yhteen ja Netšajevin käskyvaltaan. Todellisuudessa se oli kohtalokas virhe, joka romahdutti koko liikkeen. Riivaajissa Netšajevin roolissa on nuori Pjotr Stepanovitš Verhovenski, surkean tyhjäntoimittaja Stepan Trofimovitšin poika. Ivanovin roolia näyttelee slavofiili Šatov.

Riivaajien mottona on se Luukkaan evankeliumin kohta, jossa Jeesus ajaa riivaajat sikoihin ja ne syöksyvät jyrkänteeltä alas ja hukkuvat. Kirjan vallankumoukselliset ovat riivaajien vallassa ja epäilemättä myös ne liberaalit (Karmazinov, jonka esikuvana oli IvanTurgenjev) sekä Stepan Trofimovitš, johon nyt muuten vain keskitetään kaikki se naurettava liberalismi ja siihen liittyvät saamattomuus, pelkuruus ja narsismi, joita kirjoittaja niin herkullisesti pilkkaa.

Kirjassa on toki suuri määrä muitakin hahmoja. Itse kukin niistä edustaa jotakin aikansa muotia tai aatetta. Muuan Šigaljov esiintyy teoreetikkona, jonka tavoitteena on hyveen eli muutamien valittujen diktatuuri ja kaikkien muiden alistaminen tasapäiseksi massaksi: Shakespearelta leikattaisiin kädet, Kopernikukselta puhkaistaisiin silmät ja niin edelleen -tasa-arvo olisi täydellistä.

Šigaljovilla oli toki esikuvia ajan aatteilijoissa. Hänen mainitaan olevan kuin Fourier, mutta tätä vielä hurjempi. Fourierin aatteisiin Dostojevski olikin saanut tuntumaa ns. Petraševskin ryhmässä, joka perustui juuri niille ja oli saanut jopa perustettua fourier’laisen kommuunin, falansterin.

Muuan julkinen toimihenkilö, joka ilmiselvästi on itse riivaajien villitsemä, selosti hiljattain sitä, miten saatanallisessa lännessä tällä hetkellä toteutetaan juuri noita šigaljovilaisia periaatteita, joita ns. cancel-kulttuuri ilmentää. Venäjä sanoutui hänen nimissään ylpeästi niistä eroon ja kunnioitti sen sijaan ikuisia arvoja, mukaan lukien suurten kulttuurin mestarien, kuten Dostojevskin suuruutta.

Tällä henkilöllä tarkoitan tietenkin sitä salaisen poliisin virkamiestä, Vladimir Putinia, jonka hirvittävä kohtalon oikku on nostanut Venäjän päämieheksi. Korkeasta asemastaan käsin hän ilmeisesti haluaa nyt opettaa meitä kaikkia myös siitä, miten Dostojevskin kaltaisia klassikoita on luettava.

Cancel-kulttuuri ja siihen liittyvät houremaiset aatteet ovat tosiaan se radikaali muoti, joka juuri tällä hetkellä on villinnyt suuren osan sitä osan läntistä nuorisoa, joka imartelee itseään ns. älymystön nimityksellä.

Tässä ei ole mitään varsinaista uutta, tällainen riivaajien valta levisi länsimaihin nimenomaan Venäjältä, jossa se oli alkanut 1860-luvulla tai Dostojevskin käsitysten mukaan jo 1840-luvulla, jolloin näiden Karmazinovien ja Verhovenski-isien aikakausi alkoi. Nehän ne synnyttivät nuo nuoret hirviöt, joita sitten saatiin Netšajevin ja kumppanien hahmossa katsoa.

Venäjän historia on myös aatteiden alalla lujasti sidoksissa läntisen maailman historiaan. Silti sillä on oma tärkeä roolinsa, ei se ole pelkästään ottanut aatteita vastaan. On olemassa suuri venäläinen traditio ja sen omat, paikalliset instituutiot, joiden varassa läntisistä aatteista siellä kasvoi myrkyllisiä muunnoksia: Pariisin profeetat Fourier, Saint Simon ja Comte muuntuivat Venäjällä väkivaltaisen totalitarismin oppi-isiksi, marxilaisesta vapauden opista syntyi maailman suuriman vankilan aatteellinen perustus.

Unkarilaisen vallankumouksellisen poika Tibor Szamuely kirjoitti 1970-luvulla merkittävän teoksen The Russian Tradition, josta heti tuli Venäjän ymmärtämistä yrittävien sovjetologien uusi käsikirja. Szamuely havaitsi, että Venäjän valtiollinen traditio oli jo mongolivalloituksen ajoista saakka perustunut tiettyihin omalaatuisiin periaatteisiin, jotka lännen historiasta puuttuivat.

Muuan merkittävä avain venäläisen tradition ymmärtämiseen oli juuri Netšajevin ja hänen ryhmänsä ajattelu, joka oli luonteeltaan ehdottoman totalitaarista ja halusi alistaa koko inhimillisen maailman jäännöksettömästi yhden ainoan idean palvelukseen.

Netšajev ja hänen ”kansankostajansa” olivat vain yksi, joskin paljon puhuva esimerkki. Samaa totalitaarista perusajatusta ajoivat etenkin Pjotr Tkatšjov ja Vladimir Lenin. Kun viimeksi mainittu sai valtaansa Venäjän marxilaisen puolueen, se alkoi samalla noudattaa venäläistä totalitaarista traditiota, johon kuuluivat olennaisena osana myös konspiraatio ja tietoinen petkuttaminen (vrt. nykyvenäjän piar, PR).

Putin saattaa ymmärtää paljonkin Dostojevskistaan, mutta voi olla, että hän ymmärtää sitä kovin pinnallisesti. Se on avoin monelle tulkinnalle. Riivaajissa ajan vallankumouksellisia aatteita käsitellään aika monipuolisesti. Putinin esille nostama Šigaljov on itse asiassa vain nappula Pjotr Stepanovitš Verhovenskin kädessä.

Epäilemättä myös Šigaljov on vastenmielinen ja kaikelle normaalille inhimilliselle kulttuurille vihamielinen henkilö. Pelkästään hänen fysionomiansa Dostojevskin kuvaamana viittaa tähän.

Olisi kuitenkin liioittelua pitää Šigaljovin ”fourier’laisuutta” enempänä kuin karikatyyrinä niistä aatteista, jotka pitivät tuolloin Venäjän intelligentsijaa otteessaan. Kirjan todellinen saatana oli nuori Verhovenski, Pjotr Stepanovitš. Hänen käsissään olivat kaikki suunnitelmat ja myös hän oli ehdottoman vapaa moraalisista periaatteista, hän oli tuo todellinen, ”ihanteellinen” vallankumouksellinen, jota Netšajev ”katekismuksessaan” kuvasi.

Mikä sitten oikeastaan liikutti Pjotr Stepanovitšiä? Miksi hänen piti panna koko yhteiskunta sekaisin ja tappaa selvästi syyttömiä ihmisiä?

Kaikki viittaa siihen, että kyltymättömässä narsismissaan hän halusi rakentaa ihmisjumaluutta. Hän saisi demiurgin roolin ja kuvankaunis nuorukainen, Nikolai Stavrogin saisi itsensä jumalan roolin…

Eivät Dostojevskin henkilöt suinkaan välttämättä puhu kirjailijan omalla suulla ja esitä hänen mielipiteitään, kuten Putinin kukaties kuvittelee. Tämän kirjan todellinen ydin on kuitenkin epäilemättä löydettävissä sen lopusta, jossa Stepan Trofimovitš, tuo naurettava tyhjäntoimittaja ja periaatteeton vetelys lopulta löytää totuuden.

Totuus on tuo ainainen ajatus, että on olemassa jotain määrättömän paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa kuin minä…Koko inhimillisen olemassaolon laki on siinä, että ihminen voi aina palvoa jotain määrättömän suurta. Jos ihmisiltä riistetään tuo määrättämän suuri, niin he eivät elä vaan kuolevat epätoivosta…

Niinpä niin. Uskonnolle nauranut ja sitä pilkannut Stepan Trofimovitš löysi juuri ennen kuolemaansa uskonnon suuren perusajatuksen ja ilmeisesti siihen uskoi, vaikka tunsi hyvin aikakauden teoriat siitä, miten ihminen oli luonut Jumalan omaksi kuvakseen.

Mutta myös vallankumouksellisilla oli oma jumalansa. Kannattaa itse asiassa lukea ajatuksen kanssa koko tuo Vallankumoksellisen katekismus, jossa kuvataan mahdollisimman yksiselitteisesti ihmisen luopuminen omasta persoonastaan ja alistuminen aatteelle.

Luultavasti tällaisessa jumalassa on kuitenkin eroa kristinuskon Jumalaan verraten. Siinähän joka tapauksessa otetaan muuan äärellinen kaiken muun äärellisen mittapuuksi, jumalihmisen sijasta palvotaan ihmisjumalaa, jollaisiksi kaikki suuret johtajat haluavat jossakin vaiheessa ryhtyä ja osoittavat tämän hallitsemalla ihmisten elämää ja kuolemaa mielensä mukaan.

Ja tulevatpa vielä hurskastelemaan edustamansa ideologian muka ylivertaisesta jaloudesta…

Valtioterroria

 

Kaupunkien hävittämisestä ennen ja nyt

 

Toinen maailmansota oli tunnetusti totaalinen sota. Tämä ei tarkoittanut pelkästään kaikkien resurssien totaalista mobilisaatiota sodan palvelukseen, vaan myös niiden armotonta tuhoamista vihollisen puolella ja jopa omallakin puolella. Edes kulttuurimuistomerkkejä ei armahdettu.

Tiedämme, mitä tämä merkitsi Saksan kaupungeissa ja hieman muuallakin lännessä. Idässä tilanne oli aika lailla toinen. Suuria pommituslentolaivastoja ei siellä käytettäväksi edes ollut ja ilmasodan merkitys jäi pääosin toisenlaiseksi kuin lännessä.

Stalinin tunnettu käsky, jonka hän antoi puheessaan Saksan hyökättyä, edellytti, ettei viholliselle saanut jättää mitään sellaista, mikä saattoi sitä hyödyttää. Mitä ei voinut ottaa mukaan, oli tuhottava.

Toki vastaavaa poltetun maan taktiikkaa oli sodissa harjoitettu jo maailman sivu. 1900-luvun kehitys toi kuitenkin mukaan uusia ulottuvuuksia. Tulen ja miekan ohella käytössä oli myös lentokoneita ja räjähteitä.

Sodan jälkeen Neuvostoliitossa esiteltiin auliisti esimerkkejä hyökkääjän barbariasta ja olihan sitä mitä esittää. Pietarin ja sen esikaupunkien palatseja oli tuhottu ja vandalisoitu ja sama barbaria näytti toteutuneen kaikkialla, missä natsit ja heidän liittolaisensa olivat päässeet vaikuttamaan. Stalingrad ja Varsova oli tuhottu kokonaan, Kiova ja Tallinna osaksi ja niin edelleen.

Osittain tuhot voitiin selittää sodan vaatimuksilla, kuten Stalingradissa, jonka tuhoaminen oli kyllä joka tapauksessa Hitlerin suunnitelmissa. Osittain kyse oli juuri tuosta Stalinin määräämästä poltetun maan taktiikasta tai sitten vastahyökkäyksestä, jonka helpottamiseksi Tallinnan historiallisen keskustan pommitus voitiin esittää. Virolaisia, jotka jäivät pommien alle, selitys ei vakuuttanut.

Koska ns. neuvostovallalla oli tapana kaikkein kiivaimmin kieltää kaikkein ilmeisimmät asiat, kiellettiin siellä yleensä se, että Neuvostoliitto olisi edes suorittanut koskaan tai missään kaupunkien terroripommituksia tai muita siviiliväestöön kohdistuvia terroritekoja. Niinpä Helsingin ja muiden Suomen kaupunkien pommituksetkin olivat tabu, eivätkä edes tutkijat tienneet niistä.

Tälle perinteelle uskollisena on muuan tunnettu nykyinen putinisti Nikolai Starikov kirjoittanut pienen kirjasenkin, jossa hän todistelee, ettei Stalin kevään 1944 pommituksissa missään tapauksessa yrittänytkään osua Helsinkiin, vaan nimenomaan pudotutti pommit mereen. Kirjasen on julkaissut Johan Bäckman-instituutti.

Kyseessä on ystävällisesti sanoen puolihullu mies, mutta ainahan sellaisiakin joku kannattaa, mikäli heidän esittämänsä menneisyys kuulostaa sellaiselta kuin sen oikeastaan olisi pitänyt noiden uskovaisten mielestä olla. Siksi Stalinin perinnön vaalijat eivät voi lakata valehtelemasta. Se olisi oman asian pettämistä.

Kiovan pääkadun, Hreštšatykin tuhoaminen oli sodan historiassa oma lukunsa. Sen bolševikit ja erityisesti nykyisten putinistien ihannoimat tšekistit tekivät täysin määrätietoisesti ja harhaan osumatta.

Tuhoaminen tapahtui nimittäin suurimmaksi osaksi ns. radiomiinoilla, jotka laukaistiin satojen kilometrien päästä. Samanlaisia miinoja oli asennettu myös Viipuriin ja yksi sellainen räjäytti siellä ns. Kuukaupin sillan. Muut saatiin vaarattomiksi soittamalla tunnetulla taajuudella tauotta Säkkijärven polkkaa. Se esti miinan laukaisevien kielten resonointia, mikä olisi yhdistänyt releen virtapiirin ja näin saatiin loput miinat puretuksi tai niiden akut loppumaan.

Kiovassa näin ei käynyt ja miinat hävittivät miehitetyn kaupungin pääkadun Hreštšatykin, sen saman, jonka varrella sijaitsee tunnettu Itsenäisyyden aukio eli Maidan nezaležnosti (https://en.wikipedia.org/wiki/Khreshchatyk ). Henkilötappiot olivat suuria ja niistä kärsivät sekä kanta-asukkaat että miehittäjät. Yli kolmesataa taloa tuhoutui, mukana olivat kaikki kadun paraatirakennukset.

Tiedossa ei ole, koituiko hyökkääjän etenemiselle tämän tuhotyön takia merkittävää haittaa, kuten Moskovan polttamisesta aikoinaan tuli Napoleonille. Ainakin se osoitti puolustajan valmiuden tuhota säälimättä myös omia resursseja.

Saksa hyödynsi tätä samana vuonna selittämällä, että kun se nyt oli ottamassa Leningradia haltuunsa, oli odotettavissa, että venäläiset tuhoaisivat sen. Tämäkään väite ei ollut ajan ilmapiirissä epäuskottava ja tuskin aivan perätönkään.

Nykyinen sota ei ole ollut aivan rajoittamatonta. Venäläiset ovat pommittaneet Kiovaa ja useita muitakin Ukrainan kaupunkeja. Ukraina taas on epäsymmetrisesti jättänyt Venäjän kaupungit rauhaan, mikä näyttäisi liittyvän haluun pitää sotaa edes jossakin määrin rajoitettuna.

On tietenkin selvää, että Ukrainalla olisi yhtäläinen oikeus iskeä vaikkapa Moskovan ja Pietarin vastaaviin kohteisiin. Arvailujen varaan jää, mitä se vaikuttaisi kansan ja vallankin päättäjien ymmärrykseen sodan luonteesta ja rauhan solmimisen tarpeellisuudesta.

Venäläisten chauvinistien piirissä meteliä siitä, että olisi iskettävä Kiovan hallintorakennuksiin, onkin kuultu aina silloin, kun ukrainalaiset ovat tuottaneet hyökkääjälle tuntuvia tappioita, kuten risteilijä Moskovan upotus.

Infrastruktuurin pommittaminen on poikkeuksellisen katala terrorismin muoto. Talvipakkasilla se merkitsee epäilemättä tuhansien ihmisten kuolemista kylmyyteen ja ravinnon puutteeseen. Tautien leviäminen on todennäköistä.

Ikivanha lex talionis-periaate vaatii, että tuhojen tekijöille kostettaisiin samalla mitalla. Moskovan sähköjen, veden ja lämmön katkaiseminen voisi opettaa putinisteille, mitä miekkaan tarttumisesta seuraa. Samalla asiasta saisivat kärsiä myös kaikki viattomat, kuten totaalisessa sodassa aina ja väistämättä tapahtuu.

Sodan eskaloituminen saattaa olla tie sen lopettamiseen, mutta varmuudella se on ainakin tie sen aiheuttamien kärsimysten lisääntymiseen.

Syyllisestä ei ole kenellekään epäselvyyttä, se istuu Moskovassa bunkkerissaan ja ottaa aina silloin tällöin vastaan häntyriensä aplodeja. Muistakaamme, että myös Hitler oli loppuun saakka kansansa idoli, vaikka maa ja jopa sen pääkaupunki olivat raunioina.

Moskova ei tiedä sodasta vielä mitään, mikä moraaliselta kannalta on kohtuutonta ja valitettavaa. Tuskin kuitenkaan on todennäköistä, että siellä syntyisi suuri liike rauhan puolesta vaikka kaupungissa tapettaisiin muutama tuhat ihmistä, kuten sotien aikana asiaan kuuluu. Eivät sadat tuhannetkaan pommitusten uhrit lamauttaneet saksalaisten puolustustahtoa.

Jos kuitenkin vaikkapa seitsemän miljoonaa moskovalaista jäisi vaille sähköä, vettä ja lämpöä, saattaisi asialla olla vaikutusta hallituksen haluun lopettaa sota. Leningradin piirityksen aikana vastaava katastrofi pienemmässä mitassa kestettiin poliittisesti, mutta silloisten silovikien systeemit olivat paljon nykyistä kovemmat.

On ilmeistä, että Putin kuitenkin laskee voivansa pakottaa Ukrainan rauhaan suurkaupunkien lamauttamiseen pyrkivällä terrorillaan. Nähtäväksi jää, onko asia niin. Se on ainakin todennäköisempi tie kuin Venäjän näännyttäminen sen infra tuhoamalla.

Toivoa sopii, että rauha joka tapauksessa saadaan aikaan tavalla tai toisella. Miljoonien ihmisten pelastaminen valtavalta humanitääriseltä katastrofilta on nyt tärkeämpää kuin mikään muu. Ukrainan omat asenteet ovat viime aikoina olleet vakava este rauhanneuvottelujen tiellä.

On toivottavaa, että järki voittaa ja asiat saadaan tärkeysjärjestykseen.

Saaristoelämää

 

Papin perhe

Ulla-Lena Lundberg, Jää. Teos & Schildts & Söderströms 2012, suomennos Leena Vallisaari, 574 s.

 

Tunsin melkoista ennakkoluuloa Finlandia-palkinnon voittanutta tiiliskiveä kohtaan. Tällaisilla palkinnoillahan yleensä keskinäisen kehumisen kerho kestitsee jäseniään ja muiden on taas turha tulla osille.

Muuankin klassista tyyliä noudattava maalari kertoi minulle kerran, ettei ole koskaan hakenut apurahaa, koska tietää, ettei sitä saisi. Pietarissa, todellisten taiteen ammattilaisten keskuudessa hän sen sijaan nautti suurta mainetta.

Näissä kilpailuissa tilanne taitaa sentään nykyään olla lohdullisempi. Palkintoja eivät usein enää ratkaise komiteat eli raadit, joissa kollegiaalisuus on tärkein hyve, ratkaisuvalta on nykyään tapana uskoa jollekin tietylle henkilölle. Vuonna 2012 Finlandia-palkinnon voittajan ratkaisi presidentti Tarja Halonen.

Tavaksihan on tullut, että tällaisten palkintojen voittajat ovat ehdottomasti joko yhteiskunnallista saarnaa pitäviä henkisiä edunvalvojia tai sitten niin sanotusti valloittavat lukijan jonkinlaisella järjettömyydellä ja holtittomuudella: kirjojen julistetaan olevan karheita, sumeilemattomia, räävittömiä tai vaikkapa sietämättömiä. Joka tapauksessa niiden täytyy olla jonkinlainen korvapuusti lukijalle ja hyvälle maulle, jonka tiedämmekin olevan sovinnaisennakkoluulo.

Lukukokemus tuollaisen kirjan jälkeen kuuluu yleensä aina olevan puhdistava, vapauttava tai voimaannuttava. Illuusiot maanpäällisestä idyllistä, ihmisten välisestä rakkaudesta ja onnesta osoitetaan valheeksi ja elämän todellisuus paljastetaan koko raadollisuudessaan: kaikki on yhtä ja samaa helvettiä, jonka synkkyys kaikessa kaameudessaan jäisi monelta kirjallista sivistystä vailla olevilta ymmärtämättä.

Tämä kirja on kuitenkin aivan toisenlainen. Mieli tekisikin verrata sitä niihin romaaneihin, joita oli tapana kirjoittaa ennen sotia ja vielä 1950-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisiin sodan jälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan saaristossa, näköjään jossakin suhteellisen lähelle Utötä, jossa uponneen Park Victoryn tarinakin mainitaan. Kirja pysyttelee siis todellisen historian piirissä tällaistakin detaljia myöten.

Muuten kirja kuvaa hienosti tuon ajan saaristolaiselämää, mistä kirjoittajalla lienee omakohtainen käsitys. Toisin kuin vaikkapa Matti Hällin kirjoissa, saariston luonnon monikasvoisuus säiden ja vuodenaikojen vaihdellessa ei nouse yhtä voimakkaasti esille, vaan pääosassa ovat ihmiset ja heidän kalenterinsa, jossa kalastus, linnustus, hylkeenpyynti ja maataloustyöt vaativat kukin aikansa ja paikkansa.

 Niin merivartioston moninaiset roolit kuin huvipurjehtijoiden ja muidenkin vieraiden aina toistuvat sesongit ovat tärkeä osa elämänkulkua. Yhteisöllisyys on kaiken avain, vaikka yhteisöissä ovatkin omat jännitteensä ja ne jakaantuvat luonnostaan asuinpaikkojen mukaan.

Luonnollinen yhteisö on siellä myös seurakunta, vaikka uskonnollisuus toimii lähinnä rituaalin ja sosiaalisuuden tasolla. Vaikka seurakunta on kova veisaamaan, ei se kaipaa herätystä ja kaikki hurmahenkisyys on sille vierasta.

Pappi, joka on henkisesti samaa maata seurakuntansa kanssa, tulee heti pidetyksi ja arvostetuksi. Hänestä tuntuu kaikkialla välittyvän se, että hän puhuu totta. No, raamatun kertomuksista nyt voi jokainen olla mitä mieltä haluaa, mutta tämä pappi ei ainakaan pidä tapanaan vääntää niistä valheita kulloiseenkin tarpeeseen.

 Falskia sanahelinää ei kukaan viitsisikään tulla kuuntelemaan, mutta tämä pappi ei sitä myöskään harrasta. Hänen tarmokas ja vieraanvarainen vaimonsakin saa seurakuntalaisten sympatiat ja kaksi pientä lasta ovat ihailtavan idyllisen perheen keskipisteessä.

Toki ihmissuhteissa on kaikkialla omat kiemuransa ja kitkatekijänsä. Etenkin naisväen piirissä syntyy kaikenlaista ristivetoa nuoren papin ympärille. Miehet taas viihtyvät hyvin reilun hengenmiehen kanssa, joka puolestaan osaa katsoa muualle, kun meri joskus antaa miehille jonkin alkoholilastin, joka oikeastaan pitäisi luovuttaa jonnekin muualle.

Amerikkalainen vaikutus ulottui ennen sotia Suomeen jo hyvin voimakkaana elokuvan ja musiikin kautta sekä siirtolaisten toimesta. Sotien jälkeen sieltä alkoi tulla kaikenlaista muutakin kulttuurista tavaraa. Muistan itsekin merkillisen liikkeen nimeltä MRA eli Moral Re-Armament, moraalinen varustautuminen.

Idean mukaan läntistä maailmaa uhkasi kommunismin saatanallinen herruus, ellei se kykenisi torjumaan sitä moraalista rappiota, joka levisi yhä laajemmalle. Niin sanottu nollatoleranssi, kaikkien idioottien varma tunnusmerkki oli myös tämän idedologian myyntiartikkelina. Se vaati ihmisiltä kolmea asiaa: ehdoton puhtaus, ehdoton rehellisyys ja ehdoton rakkaus.

Kirjan päähenkilö oli nuorena joutunut piikatytön viettelemäksi ja koki siitä hirveitä tunnontuskia. MRA:n innoittamana hän päätti julistaa koko maailmalle syntinsä ja pyytää niitä anteeksi. Tervejärkinen ja tuima nuori vaimo pelasti miehensä ja sai tämän ymmärtämään, että tuollainen merkitsisi ehdotonta typeryyttä. Maailma ei ole niin simppeli paikka, että siellä pärjättäisiin moisella hokkuspokkuksella.

Hieman haihatteluun taipuvainen, mutta sympaattinen pappi saa vaimostaan verrattoman kumppanin karuun saaristolaiselämään, jossa voi löytää maanpällisen onnen siinä kuin missä muualla tahansa. Tähänhän taitaa tutkimuskin viitata.

Idyllin katkaisee papin hukkuminen jäihin, mikä kuvataan asiallisen tarkasti ja ilman kaikkea paisuttelua. Kirja on kaiken kaikkiaan tyylillinen taidonnäyte, joka karun asiallisella kerronnallaan luultavasti itkettää useampia lukijoita kuin lukemattomat narsistiset paisuttelut, jollaisia ainakin taannoin piti kaikkien vakavasti otettavien kirjojen olla. Se ei kuitenkaan ole mikään itsetarkoitus.

Pidin kirjaa hyvänä ja lukukokemus oli paremmasta päästä, ei narsismia, ei suuria sensaatioita eikä käsittämätöntä tekosyvällisyyttä. Tällaista se elämä on ja voi olla, siinä sanottiin, katselkaa sitä ja osatkaa ihmetellä.

Merkillistä joka tapauksessa on se, että 2000-luvun romaani ja vieläpä vuoden parhaaksi arvioitu kirja käsittelee niinkin arkaaista teemaa kuin pappia ja hänen uskoaan ja sen rajoja sekä papin parisuhdetta ja perhettä ilman mitään ”paljastuksia” ja sensaatioita.

 Tarinan ytimessä on täysin normaali, heteroseksuaalinen pariskunta lapsineen ja kaikkine heikkouksineen ja vahvuuksineen. Mitään yhteiskunnallista sanomaa tai paatosta kirjassa ei ole, se keskittyy ajattomampiin kysymyksiin, mutta ei edes yritä tyrkyttää mitään vastauksia.

Nimenomaan oman aikamme tuotteena olen kirjasta ja sen vastaanotostakin kovin hämmästynyt ja imponoitu.

Tapahtui Venäjällä

 

Herrasmies Hersonista

 

Nikolai Gogol, Kuolleet sielut (1842), kääntänyt Samuli Suomalainen 1882, Otava 1977, 298 s.

Elmo Nüganen – Nikolai Gogol, Mjortvyje duši. Russki teatr v Estonii-Vene teatr, Tallinna 2022.

 

Koko sivistynyt maailma tuntee Kuolleet sielut, tarinan herrasmiehestä, joka osteli tilanomistajilta ”sieluja” eli maaorjia, jotka sitten siirrätti omiin nimiinsä ja panttasi huomattavaa rahasummaa vastaan.

Kuolleetkin maaorjat olivat henkikirjoilla ja niistä oli maksettava henkiraha siihen saakka, kunnes uudessa revisiossa todettiin heidät kuolleiksi. Venäläisessä on kolme osaa, sanottiin aikoinaan, ruumis, sielu ja dokumentti. Virkavaltiaiden maailmassa varsinaisesti väliä oli vain tuolla kolmannella osalla ja se tarjosi tässä tapauksessa yritteliäälle tilaisuuden tehdä helppoa rahaa.

Toki Venäjällä oli lakeja, jotka oli tarkoitettu estämään kaikki väärinkäytökset. Kuluneen sanonnan mukaan niiden ankaruutta lievensi se, ettei niitä pantu toimeen. Sivumennen sanoen, Putinilla on tapana esiintyä julkisesti hienojen ja siunauksellisten määräysten julistajana. Niiden toimeenpano on kokonaan eri asia, ja sitä valvoo nyt, kuten neuvostoaikanakin erityinen kansalaisaktiivisuuteen vetoava elin.

Gogolin aikaan kaikki tapahtui tilanomistajien hyväveliverkoston sisällä, joskin huonolla tuurilla saattoi saada vieraaksi Pietarista reviisorin, joka uskoi enemmän matematiikkaan kuin kestiystävyyteen ja molemminpuolisesti edullisiin suhteisiin.

Tšitšikov, herrasmies, joka osteli sieluja, tiesi, ettei niitä saanut myydä ilman maata -vaikka sitäkin koko ajan tapahtui. Asia ratkaistiin elegantisti siten, että hän muutti kirjansa Hersonin kuvernementtiin, väestöpulasta kärsivään Novorossijaan (Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jossa kaikille halukkaille oli tarjolla maata ilmaiseksi – tehkööt nuo vainajat sillä sitten mitä tahtovat…

Aluksi kuolleilla sieluilla tehty kauppa pidetään salassa, mutta tuleekin sitten yllättäen yleiseksi puheenaiheeksi. Tšitšikovin henkilö saa ympärilleen mystistä hohdetta: mihin hän oikein tarvitsee kuolleita sieluja, onko kyseessä jokin suorastaan saatanallinen juoni? Kuka tuo mies oikein on? Kaikki olivat olleet  aluksi häneen ihastuneita ja kuvernööri tarjosi jo tytärtäänkin puolisoksi. Olihan hän miljonääri vai eikö ollutkaan?

Lopulta keksitään, että kyseessä ei voi olla kukaan muu, kuin St. Helenan saarelta paennut Napoleon, jota muuten myös aikoinaan pidettiin ilmestyskirjan petona. Hersonilaista herrasmiestä alettiin kauhistua ja karttaa kuin ruttoa, hirmuista vauhtia ajaen hän sitten karistaakin NN:n kaupungin pölyt jaloistaan…

Koko Venäjä nauroi Gogolin humoristiselle kuvaukselle aikansa yläluokasta, vaikka kuvaus oli tulkittavissa myös yhteiskuntakritiikiksi, joka taas oli Nikolai I:n hallitessa suunnilleen samaa kuin majesteettirikos.

Venäjän nuori intelligentsija rupesi pitämään Gogolia omana miehenään, josta kauhistuneena tämä poltti teoksensa toisen osan. Nykyäänhän sellainen on ilmestynyt, mutta se on vain käsikirjoitusten rippeistä kyhätty kooste.

Korostaakseen alamaisuskollisuuttaan ja oikeaoppista kristillisyyttään Gogol julkaisi teoksen Otteita kirjeistä ystäville, joka taas pillastutti älymystön. Vissarion Belinski kirjoitti vuonna 1847 kuuluisan kirjeensä Gogolille (ks. Letter to N. V. Gogol by V. G. Belinsky 1847 (marxists.org) ), jota levitettiin salaa ja jonka pelkästä hallussapidosta saattoi saada rangaistuksen. Dostojevskin kuolemantuomio perustui siihen, että hän oli jopa syyllistynyt tuon kirjeen painattamiseen ja levittämiseen.

Belinskin kirje oli intohimoinen vallankumouksellinen manifesti ja siinä hän nyt syytti aiemmin ihailemaansa Gogolia sorron ja obskurantismin ylistämisestä, eikä aivan aiheetta.

Gogolin rooli yhteiskunnallisesta, kuten myös kansallisesta näkökulmasta onkin jäänyt kaksinaiseksi. Toisaalta hän oli aikansa vallanpitäjille naureskeleva totuudenpuhuja ja kotiseutunsa Ukrainan eli Vähä-Venäjän patriootti. Toisaalta hän nimenomaisesti julisti kannattavansa Nikolai I:n ajan komentoa ja ideologiaa, jota alettiin kutsua virallisen patriotismin nimellä. Gogol oli yksi sen tukipylväistä. Millekään ukrainalaisuudelle siinä ei ollut sijaa.

Olisi tietenkin väärin arvioida suurta kirjailijaa vain hänen yhteiskunnallisten mielipiteidensä perusteella, moiseen barbariaan pystyy vain henkinen bolševikki. Gogolista ja hänen huumoristaan onkin kirjoitettu varsin paljon sekä enemmän että vähemmän syvällistä ja niin henkevää kuin hengetöntä tekstiä.

Lukemisen arvoisena voi ainakin pitää Vladimir Nabokovin huikeaa esseetä, jossa hän korottaa Kuolleiden sielujen henkilöt hämmästyttäviin mittoihin ja ulottuvuuksiin. Tšitšikovinkin hän selittää itse asiassa olevan itse paholainen.

No, enpä tiedä. Jokseenkin varmana voi joka tapauksessa pitää, ettei kyseessä ollut ainakaan Napoleon enempää kuin muuan tietty kapteeni Kopeikin, jota NN:n kaupungin herrasväki myös epäili. Selvää myös on, että Tšitšikovin luonnehdinta itsestään vilpittömänä virkamiehenä, joka oli saanut kärsiä totuuden (pravda) tähden, on ymmärrettävissä vain aivan tietyllä tavalla.

Gogol kertoo mitä se totuus tässä yhteydessä tarkoitti: varastaa tietenkin sai ja lahjuksia sopi ja pitikin ottaa, mutta vain kohtuullisesti ja tuottamatta vahinkoa kenellekään erityisesti. Valtio taas oli eri juttu ja esimerkiksi armeijan hankinnat-sanaan liittyvän merkityksen tunsi jokainen. Kun Tšitšikov vihjasi hänellä olevan senkin alan tehtäviä, syttyi haluttomankin kauppakumppaninen mielenkiinto välittömästi.

Tuskinpa hersonilainen herrasmies nousi nyt ihan paholaisen mittoihin, vaikka saattoikin näytellä pikkupirun roolia rohkaistessaan NN:n kaupungin herrasväkeä tyhmyyksiin ja arveluttaviin bisneksiin. Epäilemättä romaanissa kuitenkin oli jotakin juuri tuon aikakauden kannalta paljon puhuvaa sen saavuttamasta valtavasta merkityksestä päätellen. Kaiketi siinä näytettiin yleisölle jotakin, jota se ei missään muualla ollut saanut nähdä eikä ehkä edes uskaltanut katsoa.

Samuli Suomalaisen käännös, joka lähes sadan vuoden kuluttua julkaistiin sanasta sanaan uudelleen, on hämmästyttävän elinvoimainen, sitä lukee vieläkin ilokseen.

Elmo Nügasen dramatisointi Tallinnan suuressa ja komeassa venäläisessä teatterissa on ihan viihdyttävä, tiettyine puskafarssin piirteineen. Sovitus on syntynyt jo ennen kuin Novorossija taas tuli ajankohtaiseksi, kuten myös nykyiset kuolleet sielut, jotka tiettävästi äänestävät noilla alueilla, jotta kaikki menisi lain ja asetusten mukaisesti ja tulos sataisiin oikeaksi.

Olen aina välillä esittänyt paralleelin Nikolai I:n ajan ja nykyisen putinismin välillä. Todettakoon, että salaisen poliisin ja santarmiston rooli oli myös tolloin Venäjällä hyvin keskeinen. Keisarin henkilökohtaisen kanslian kolmas osasto oli valvonnan ja tarkkailun ydin, jota kirjailijakin sai pelätä.

Pelätä saa nytkin, mutta juuri siksi olisi taas Gogolille töitä. Ja Belinskille aivan erityisesti.

 

Nuoren miehen näkökulma

 

Hullujen vuosien kronikkaa

 

Uutta aikaa ei uhreitta luoda. Lääkäri Martti Johannes Siiralan päiväkirja 1914-1918. Toim. Seppo Siirala, esipuhe Samu Nyström. Siltala 2022, 442 s.

 

Päiväkirjoja kansamme kohtalonhetkiltä, itsenäistymisen tienoilta on julkaistu useitakin, vaikka niistä tunnetuin eli Juhani Ahon Hajamietteet, eivät täytäkään varsinaisen päiväkirjan kaikkia kriteereitä, kuten tämän kirjan esipuheessa mainitaan.

Joka tapauksessa on erinomainen asia, että niitä taaskin on julkaistu yksi, lajissaan korkeatasoinen todistuskappale omasta ajastaan.

Venäjällä toimi erittäin aktiivinen ja perusteellinen historiahallinto parin sukupolven ajan koettaen mahdollisimman tarkoin poistaa lukijoiden saatavilta sellaista tietoa, oka olisi voinut toimia vastoin virallista valhetta, josta paisui yhä pöyhkeämpi tarina siitä, miten maailmanhistoriassa siirryttiin uuteen aikakauteen jalon venäläisen proletariaatin uhrautuvalla ja ihanteellisella taistelulla.

Kun bolševikkidiktatuuri sitten romahti, alettiin Venäjällä julkaista suuria määriä aikakauden lähteitä. Kansa oli iin perin pohjin menettänyt luottamuksensa tutkijoihin, että se halusi mieluummin itse tutustua lähteisiin ja tehdä johtopäätöksensä. Myös päiväkirjoja löytyi, yleensä lukkojen takaa, huomattavia määriä. Orlando Figesin A People’s Tragedy on hyödyntänyt niitä hyvin kiintoisasti.

Meillähän ei koko tuosta aikakaudesta ole viitsitty Venäjän osalta julkaista paljon mitään, mutta suuntaus saattaa olla muuttumassa.

Martti Siirala on hyvä päiväkirjan pitäjä, koska hän on kuvauksissaan varsin perusteellinen ja kirjaa muistiin kaiken sen, mikä juuri häntä ja hänen läheisiään koskee ja vaivaa. Politiikka, huhut ja uutiset eivät ole mielenkiinnon keskipisteessä ja se tekee niidenkin käsittelystä kiintoisampaa.

Nuori medisiinari oli jonkin verran saanut kosketusta ulkomaihinkin, opiskellut Berliinissä ja työskennellyt Kaspian meren rantamilla. Aineellisesti perheen elämä on niukkaa, joskin toimeentulo järjestyy, kun gulasseille maksetaan kiskurihintoja elintarvikkeista ja käytetään suhteita. Sosialistinen taloushan keksittiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana, se oli yritys päästä eroon kysynnän ja tarjonnan laista.

Siirala osasi suomen ja ruotsin lisäksi myös saksaa ja venäjää, joka auttoi häntä pysymään pahimmankin sensuurin oloissa selvillä myös siitä, mitä Venäjällä kirjoitettiin. Siellähän meidän kansalaissotamme aikana ilmestyi vielä muitakin kuin bolševikkilehtiä.

Jääkäriliikettä vastustivat melko laajat kansalaispiirit ja Siiralakin koetti mahdollisuuksien mukaan estää tovereitaan Saksaan menemästä. Luonteeltaan valtiopetoksellinen liike oli äärimmäisen vaarallinen sekä siihen osallistuville että Suomen oikeuksille Venäjän imperiumin yhteydessä. Sitä paitsi Siirala vainusi mahdollisessa Saksan voitossakin vaaran Suomelle. Preussilainen militarismi tympäisi häntä.

Kuten suurin osa Suomen kansaa, myös Siirala tempautui vähäksi aikaa mukaan Kerenskin ihailijoihin. Tätä miestähän suorastaan palvottiin ja nuori mies kirjoitti: Kerenski se henkilökohtaisuudellaan saa vielä vuosisadatkin vavahtelemaan. Hän on sosialisti. Hän on nero. Hän on historian opetuksia oikein lukenut. Hän on kansaansa rakastava jalo poika ja jalo ihminen… Siirala pelkäsi vain Kerenskin oman turvallisuuden puolesta.

Valitettavasti Kerenskin kaunopuheisuus ja jalot eleet vain eivät toimineet aikakauden ankeissa oloissa. Suomalaiset eivät olleet ainoat, jotka ajattelivat niistä liikoja.

Venäläinen oklokratia näytti pian medisiinarille oikean karvansa kaikessa kurjuudessaan. Helsingin upseerimurhat tulivat heti tutuiksi ja venäläisten pyssymiesten veljeily omien äärimmäisyysainesten tukena ja apuna teki masentavan ja tympäisevän vaikutelman.

Joskus kirjoittajan päähän pälkähtää, että vallitsevat olot eivät Suomessakaan taida olla ihan parhaat mahdolliset. Kukaties yhteiskunnan rakenteissa on jotain vanhentunutta. Siirala ei kuitenkaan nosta punaisten nousua nimenomaan demokratiaa vastaan samassa määrin esille kuin Santeri Alkio, joka omassa päiväkirjassaan purkaa pettymystään niihin parlamentaarikkoihin, joiden kanssa vielä vähän aiemmin oli voitu asioista sopia ja rauhallinen kehity näytti lupaavalta.

Sen sijaan maanpetos, ”ryssien” kanssa yhdistyminen tahraa myös Siiralan silmissä lähtemättömästi kapinoitsijat. Järjettömät murhateot saavat suuttumuksen nousemaan, mutta elettävähän on, myös punaisten ja venäläisten miehittämässä kaupungissa.

Vankileirien kurjuus tulee pian sodan jälkeen nuoren lääkärin tietoon ja hän protestoi näkemäänsä. Kesällä hän ymmärtää, että myös valkoinen terrori on ollut suurelta osalta täysin rikollista toimintaa, jonka laajuutta on vieläpä yritetty salailla. Varkauden murhien takia nousee taas moraalinen suuttumus Helsingin pääroistoja kohtaan, jotka ilman yritystäkään tutkia asioita valitsivat ammuttavia aluksi roomalaisen desimoinnin mukaan, mutta sitten aina tarpeen mukaan siitä poiketen…

Kun Helsinki vallataan Siirala seuraa tapahtumia todelliselta aitiopaikalta, Unioninkadun ja Liisankadun tienoilta, tarjoaapa apuakin haavoittuneille.

Sodan jälkeen kirjoittajaa suututtaa moni asia, muun muassa Viipurissa olleen Pietari Suuren patsaan särkeminen. Sitä paitsi koko Suomen ”nuori armeija” on häpeällisessä kunnossa, omaisuudesta ei huolehdita, juopotellaan ja ”besogartaan” eli varastellaan, eläimiä rääkätään ja laiminlyödään ja niin edelleen.

Siiralahan ei ollut ainoa, joka tähän kiinnitti huomiota. Armeija näyttää todella olleen sairas elin, jonka varain puute ja upseereiden mielivaltaisuus ja holtittomuus herättivät närää laajemmaltikin. Santeri Alkio oli tunnetusti myös asiasta huolissaan ja vieritti syytä ”ryssänupseereille”. Itse asiassa juuri jääkärit olivat niitä, jotka yhä uudelleen kunnostautuivat ajan uutisissa väkivaltaisuudellaan ja juopottelullaan. Kieltolaki vaikutti sitten vielä asiaan tunnetulla tavallaan…

Siiralan teksti on siitä kiinnostavaa, ettei hän esiinny kantansa lukkoon lyöneenä puoluepukarina, saati ksenofobina, vaan antaa arvoa saksalaisuudelle ja jopa venäläisyydelle silloin kun se näyttää sitä ansaitsevan. Toisaalta myös brittien ”kettumaisuus” ja juutalaisten kataluus epäilyttävät häntä, samoin kuin svekomaanien pöyhkeys ja gulassien röyhkeys.

Vuoden 1918 onnettomuuksien syitä pohtiessaan Siirala ei pysähdy vain venäläisten joukkojen ja poliitikkojen turmelevaan vaikutukseen, vaan nostaa esille sellaisiakin kotimaisia tekijöitä, kuin sveko-kagaalien myrkynkylvö toisin ajattelevia kansalaisia vastaan ”kansalaiskatekismuksen” tunnettujen ohjeiden mukaisesti. Siiralan pohdinnoissa ei esimerkiksi paljon porua herättänyt torpparikysymys tule lainkaan esille.

Mutta tämän historiallisen kavalkadin keskipisteessä ei olekaan Suomen äkillisen muutoksen tilassa ollut yhteiskunta tai edes sen poliitikkojen valtiolliset pyrkimykset. Siinä on esillä ennen muuta nuoren perheen alkutaival, ensimmäisen lapsen kasvaminen ja seuraavan alkuun saattaminen. Suomi rypi pohjamudissa, mutta sieltähän se oli nouseva.

Yrjön rooleista

 

Yrjöä tapaamassa

 

Yrjöjä ( oikeastaan ge- maa, ergon -työ eli maanviljeljä) on maailma täynnä. Upein tietämäni Yrjö on Tukholman Suurkirkosssa kaiketi Berndt Notken tekemä pompöösi ratsastajapatsas. Siihen aikaan taiteiljoilta vaadittiin taitoakin, muuten tuli äkkiä lopputili.

Lohikäärmettä keihästäviähän Yrjöt yleensä ovat kuvallisissa esityksissä, niin myös Moskovan vaakunassa, joka nyttemmin on koko Venäjän vaakunan ytimessä Kuvan viesti on yksinkertainen: hyvä voittaa pahan. Tosin tuo paha on usein käytännön syistä kuvattu aika pieneksi, kun Yrjölle ja hänen hevoselleen pitää antaa päähuomio.

Lissabonissa, Pyhän Yrjön linnassa sankari sen sijaan on kuvattu ilman hevostaan, vain keihäs kädessään. Ajan ihmiset tiesivät joka tapauksessa, mikä oli Yrjön urotyö. Itse asiassa se oli aika omituinen: sankari ja pyhimys ei voittanut eläessään taistelua toisia ihmisiä vastaan eli siis sotaa, sen sijaan hän voitti kuoltuaan hirviön, tosin ihan aseilla ja verta vuodattaen. Militaristiksi emme kai kuitenkaan voi Yrjöä kutsua.

Joka tapauksessa Yrjö on saanut kuolemansa (toisen kuolemansa?) jälkeen roolikseen palvella nimenomaan militarismia, ainakin Venäjällä, jossa hänen symboliikkansa tulee yhä uudelleen vastaan: peloton ja nuhteeton ritari antaa pahuudelle (natsismille ja satanismille) sen, mitä se ansaitsee.

Yrjön symboliikka nousi voimakkaasti esille Venäjällä 2000-luvulla, kun alettiin kaivella esiin kansallisia urotöitä. Tällaista kirjoittelin vuonna 2015:

maanantai 16. helmikuuta 2015

Yrjöjen aika

 

Pyhä Yrjö ja lohikäärme

 

Venäjällä ei nykyään voi olla törmäämättä nauhoihin, joissa on kolme mustaa ja kaksi oranssia raitaa. Nämä ovat ”yrjönnauhoja” ja ne ovat tainneet yleistyä vasta Putinin kauden jälkipuoliskolla. Nyt niitä näkee kaikkialla, milloin rusettina rinnassa, milloin auton antennissa liehumassa, milloin lippuna mielenosoittajilla. Pyhä Yrjö näyttää nyt symbolisoivan venäläisyyden ydintä, sen ajateltua ikuista puolustustaistelua etenkin länttä vastaan.

Pyhä Yrjö/Yrjänä kuitenkin tunnetaan koko kristikunnan piirissä ja kaikkialla siellä missä pyhimyksiä palvotaan tai pyhiä ihmisiä kunnioitetaan, myös hänet muistetaan. Me protestantit olemme jossakin määrin poikkeus, mutta hahmon symboliikka on toki meillekin tuttu.

 Pyhän Yrjön elämä ja pyhittäminen sattuivat aikaan ennen kirkkojen jakaantumista ja tarkemmin sanoen ne sijoitetaan keisari Diocletianuksen vainoihin 300-luvulle. Pyhimyksenä hän on siis yhteinen niin idän ortodoksiselle kuin lännen katoliselle kirkolle.

Yrjön ihmetyö eli lohikäärmeen tappaminen ja siihen liittyvä prinsessan pelastaminen herättävät jo sinänsä ihailua, mutta erityisen ihmeelliseksi asian tekee se, että kaikki tapahtui vasta sen jälkeen kun tämä uskon sankari oli tapettu kauhistuttavasti kiduttaen. Kidutukset hän oli kestänyt rauhallisesti ja hymyillyt vielä silloin, kun hänen päänsä lopulta katkaistiin. Hänestä tuli suurmarttyyri Pyhä Georgios, kuten idän kirkossa sanotaan. Hänen oikeaa kättään säilytetään pyhäinjäännöksenä Athoksen luostarissa.

Mutta ei tässä kyllin. Vielä kuolemansa jälkeen Pyhä Yrjö ratsasti paikalle, kun lohikäärme uhkasi syödä Beirutin kuninkaantyttären, joka oli annettu sille lepytyslahjaksi. Lohikäärme tapettiin ja pyhän ihmeen takia kansa kääntyi kristinuskoon. Pyhästä Georgioksesta tuli myös voittaja, pobedonosets, kuten häntä venäjäksi kutsutaan.

Suomessakin runoiltiin, pientä licentia poeticaa noudattaen:

Voi onnettomuutta Libyan,

Voi tuskaa ja hätää sen,

On eessä Libyan porttien

lohikäärme hirmuinen

 

Pyhän Yrjön voittoa lohikäärmeestä, oikeastaan siis draakista eli louhikäärmeestä on aikojen saatossa tietenkin tulkittu allegorisesti, vaikka tuskin on epäilystä siitä, että se vuosisatojen ajan käsitettiin kirjaimellisesti. Ehkäpä tarinalla halutaan itse asiassa kertoa, että suurmarttyyri kuolemallaan voitti synnin tai pakanuuden?

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että Pyhän Yrjön hahmossa yhtyvät sekä rohkeus ja sotainen tai ainakin aseellinen urotyö ja toisaalta marttyyrius ja kärsiminen uskon puolesta, vaikka ne toteutuvat eri yhteyksissä. Hyökkääminen ilmeisesti ylivoimaisen vastustajan kimppuun heikon ja viattoman puolustamiseksi on jalon urotyön perikuva ja ritariaikana juuri sellaiset olivat sankarien kunnianhimon kohteena. Cervantesin kuvaama Surullisen hahmon ritari oli vain yksi niistä monista, joille Yrjön laakerit eivät antaneet rauhaa. Pietari Suurta esittävä vaskiratsastaja kuvaa myös samaa aihetta.

Myös valtiot ovat mielellään omaksuneet Yrjön kunniaa kuuluttavia symboleita. Punainen Pyhän Yrjön risti on Englannin lipussa valkealla pohjalla ja kun se pannaan Skotlannin vinon Andreaksen lipun ja Irlannin Pyhän Patrikin lippujen päälle eli siis ylimmäksi, syntyy Union Jack eli Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu. Punaiset Yrjön ristit ovat toki myös Georgian eli Gruusian lipussa ja pyhän Andreaan ristin tunnemme myös Venäjän laivaston lipusta. Matti Klingen mukaan viimemainittu on ollut myös Suomen lipun mallina.

Heraldiikan tiet ovat ihmeelliset. Maailman partiolaiset kohtaavat tutun näyn nähdessään Moskovan vaakunan tai Venäjän vaakunan, jonka keskellä edellinen on kaksipäisen kotkan päällä symbolisoimassa sitä, että nykyinen Venäjä syntyi Moskovan ruhtinaskunnan kerättyä hallintaansa Rusin muut alueet, jotka jo ennen 1200-luvun mongolivalloitusta olivat hajallaan ”kuin tuulispäässä hapset”, kuten sanonta kuuluu.

Mahtavaksi paisuttuaan Moskovan ruhtinas omaksui aikoinaan Kiovalle kuuluneen suuriruhtinaan ja sittemmin jopa Rooman (Bysantin) keisariin viittaavan tsaarin tittelin, johon tuo kotka juuri viittasi. Pietari Suuren aikana, Uudenkaupungin rauhan jälkeen koko valtakunnan nimeksi tuli Rossija, tai Vserossijskaja imperija eikä siis enää Rus. Venäjä oli nyt imperiumi ja sen hallitsija oli keisari, imperaattori. Hänen titulatuuriinsa tulivat ennen pitkää kuulumaan myös Puolan tsaarin ja Suomen suuriruhtinaan tittelit ynnä muuta ynnä muuta.

Mutta Pyhä Yrjö pysyi valtakunnan symbolien keskipisteessä, jossa se oli ollut Iivana Julmasta lähtien. Vasta Pietari Suuri alkoi kuitenkin perustaa eurooppalaistyyppisiä ritarikuntia kunniamerkkeineen ja aluksi niitä oli vain kaksi, Pyhän Andreaksen ritarikunta miehille ja Pyhän Katariinan ritarikunta naisille.

Myöhemmin niitä tuli lisää ja Katariina Suuren aikana vuonna 1789 perustettiin myös Pyhän voittajan ja suurmarttyyrin Yrjön ritarikunta, jonka tunnuksena oli za službu i hrabrost. Rohkeudesta palveluksessa. Ritarikunnassa oli neljä luokkaa ja korkeinta voitiin antaa vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja harvinaisille henkilöille. Kaikki luokat olivat joka tapauksessa hyvin arvostettuja, sillä ne saattoi saada vain taisteluansioista. Ristien lisäksi upseerit saattoivat saada myös Yrjön kunniamiekkoja.

Kuten tunnettua, Mannerheim oli erityisen tyytyväinen saatuaan himoitsemansa neljännen luokan Yrjön ristin, jota sääntöjen mukaan oli kannettava aina. Se tuskin lienee ollutkaan vastenmielistä. Kunniamerkkiin liittyi myös rahapalkinto, vuotuinen eläke joka oli melko merkittävä. Sitä paitsi kunniamerkin saaneiden nimet kaiverrettiin Moskovan Kremlin Yrjönsalin seinään.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yrjönristejä alkoi Venäjällä näkyä tuhkatiheään. Kyseessä oli itse asiassa toinen instituutio, vaikka risti oli samannäköinen kuin alkuperäinen Pyhän Yrjön ritarikunnan risti. Se voitiin antaa myös miehistölle ja siinä oltiinkin melko avokätisiä. Neljännen luokan ristejä jaettiin toista miljoonaa kappaletta.

Yhtä kaikki, yrjönristi oli todistus rohkeudesta ja isänmaallisuudesta ja niitä sillä nykyäänkin ilmeisesti pyritään demonstroimaan. Musta- ja oranssiraitaiset yrjönnauhathan ovat alkaneet viime vuosina symbolisoida venäläistä kansallismielisyyttä. Ukrainalaiset nationalistit ovat puolestaan kutsuneet niiden kantajia tuon värityksen takia ”koloradokuoriaisiksi”. Heille Moskova ei merkitse valtakunnan sydäntä, vaan idästä tullutta orjuuttajaa.

Unohdamme helposti, että myös varsin monet suomalaiset palkittiin aikoinaan tuon kunniamerkin eri asteilla. Vuosittain pidettiin Talvipalatsissa Yrjön ristin ritarien tapaamisia ja siellä oli läsnä myös esimerkiksi Turkin sotaan osallistuneita suomalaisia, jotka kirjoittivat sanomalehdissä näkemästään ja kokemastaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana toimi myös Yrjönristin ritarien liitto, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin kesällä 1917 suomalainen ratsumestari Yrjö (Georg) Elfvengren, jonka monista seikkailuista Venäjällä ja Suomessa on paljon kirjoitettu, mutta vähän luettu. Muistettakoon ainakin, että hän oli Raudun taistelun voittaja ja Kirjasalon inkeriläisen ”valtakunnan” sotilaskomentaja.

Instituutiona Pyhän Yrjön ritarikunta muistuttaa erään entisen venäläisen kenraalin luomaa kunniamerkkiä, jonka näköinen se on myös muodoltaan. Kyseessähän on Mannerheim-risti, joka täällä tasavallan oloissa oli hieman demokraattisempi ja käsitti vain kaksi luokkaa. Kuitenkin myös sen sai vain taistelukentällä osoitetusta sankaruudesta ja sellaiseksihan tarpeen vaatiessa luettiin myös esikuntatyöskentely. Eihän korkea upseeri voinut mennä luotien keskelle kekkaloimaan, vaikka olisi mieli tehnyt. Se olisi ollut vastuutonta ja mieluummin ansainnut alennuksen palkakseen.

On hieman yllättävää, etteivät meikäläiset hurraisänmaalliset käytä Mannerheim-ristin symboliikkaa. Se, ettei varsinaisia yrjönristejä käytetä, on tietenkin ymmärrettävää. Periaatteessa se tietenkin sopisi symbolisoimaan yleistä jaloa partiolaishenkeä ja sitä internationalismia, jota tuhannet suomalaiset upseerit osoittivat palvellessaan tsaarin Venäjällä.

Käytännössä sen ovat kuitenkin napanneet käyttöönsä venäläiset sovinistit, joiden antama leima pysyy siinä kuin natsismin stigma hakaristissä. Ajatelkaapas, jos joku saisi päähänsä palauttaa ilmavoimillemme sen vanhat tunnukset? Eivät siinä taitaisi selitykset mennä perille.

Sillä ihmisten aivoissa on jokin tavattoman primitiivinen taso, joka tulkitsee merkkejä ja vastaavia symboleja. Ilmeisesti se assosioi ilman käsitteiden painolastia valittuihin visuaalisiin kohteisiin koko emotionaalisen potentiaalinsa ja erottautuu samalla uskon teolla muusta maailmasta. Aikoinaan meillä säädettiin ns. puserolaki, jota sittemmin 1970-luvulla alettiin räikeästi rikkoa, mutta kerran se oli jo tehnyt tehtävänsä. Jälkijättöisellä farssilla oli annettavana enää viihdearvoa.

Mutta silloin kuitenkin elettiin vielä valistunutta aikaa ja postmodernismille ja ISIS-järjestölle olisi jo ajatuksenakin vain naurettu. Nyt tilanne on toinen. En oikein jaksa sympatisoida niitä pietarilaisia mielenosoittajia, jotka mustan- ja oranssinraitaisia yrjönlippuja heilutellen kutsuivat kansaa Johtajan taakse pelastamaan synnyinmaata.

Näen siinä idiotismia, joka on syvää kuin jalkapallohuligaanin hengenelämä ja samalla syvää naiiviutta ja neuvottomuutta. Tuota joukkoa hyväkseen käyttävän orkesterin johtajat ovat varmastikin yhtä kyynisiä kuin se mustasotnialaisten aiempi sukupolvi, joka satakunta vuotta sitten kuulutti aivan samoja tunnuksia: Pimeyden vallat ovat käymässä kimppuumme! Pelastakaa Venäjä!

Tämän päivän maailmassa Yrjöllä olisi kyllä töitä, mutta juuri siihen nimenomaiseen urotekoon ei ole tarvetta, johon Katariinan kirkon edessä minuakin ilmeisen väärinkäsityksen vuoksi kutsuttiin mukaan. Siinä sankareille tarjotut viholliset ovat vain tuulimyllyjä, ja kuten muistamme suuren manchalaisen historiasta, hyökkääminen niitä vastaan ei lupaa hyökkääjälle lainkaan kunniaa, vaan tekee hänestä naurunalaisen. Sitä paitsi se antaa lujan potkun.