Tuhon fantasiat
Konrad
Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II).
Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.
20. vuosisadalla
voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta
suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli
mahdolliseksi.
Suomessa Arvid
Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen
keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien
välisenä aikana kokonaisen genren.
Työläiskirjailija
Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja
terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi,
mutta pelastui sentään.
Ainakin pari
Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta
väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka
alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.
Maailmansodan kauhuja
kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas,
jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin.
Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…
Kiinnostavin on
kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.
Novelli kuvaa
terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii
hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin
hävittäminen.
Hänellä on
käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa
myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla
on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.
Kuvitelmia
Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen
syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin
tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen
kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.
Lehtimäellä
hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.
Sitä todella
tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten,
niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja
väkivallalla.
Vihaa joka
tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa
ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli
voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.
Rakkaudesta ja
sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka
tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka
terroristien johtaja järjestää.
Surmanlentokoneet
todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen
kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja
yliopistoa myöten.
Suuren tuhon
järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja
terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat,
kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?
Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti.
Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä
kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli
suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.
Kaiken kadotessa
sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta
katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.
Kai tätäkin kirjallista
tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla
kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.
Mutta
amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan
infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä,
että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.
Oli se sellainen
vuosisata.