Muikkujen suolauksen peruskysymyksiä

Muikkujen suolauksen peruskysymyksiä

Muikku, jonka oikea nimi lienee riäpys (vrt. ven. ряпушка), on sisävesiemme kalojen aatelia. Aikoinaan riäpykset hapatettiin eli niistä tuli muikeita, minkä takia niitä ruvettiin –ehkä joidenkin muiden kalojen ohella- nimittämään muikuiksi, siis happamiksi kaloiksi.

Hapattaminen lienee ollut suosiossa erityisesti halpuutensa takia. Kuten kuivaus, myös hapattaminen oli käytännössä ilmaista eikä oltu riippuvaisia silakkavesien kalliista tuontitavarasta, suolasta, jota esimerkiksi Savoon rahdattiin Turun rauhan jälkeen hyvin vaivalloista reittiä Loviisasta. Sielläpä Loviisan Suolatorilla ne kansan kurnaajien elikkä nylkijöiden suolavarastot vieläkin nököttävät. Mutta muikku kosti heille pahimman ahneutensa.

Hapatetun, eli siis varsinaisesti muikean muikun kokeileminen olisi kiinnostavaa ja täytyy joskus kokeilla, ehkäpä jo tänä kesänä. Sitä ennen kuitenkin turvautunen nykyisen elintasomaailman luksustuotteeseen, suolattuun muikkuun.

Suolamuikkua, kuten kaikkia muita mahdollisia ruokia on olemassa hyviä, keskinkertaisia ja huonoja. Viimeksi mainittuja olen itsekin tehnyt aina silloin tällöin, aivan hiljattainkin.

Käsittääkseni vika oli raaka-aineessa. Helsingin torilta saa kyllä usein aika tuoretta muikkua, mutta sen pitää lisäksi olla sopivan kokoista, mielellään pientä. Lisäksi ainakin luulen, että siivottuina ostetut muikut on yleensä käsitelty hieman liian kovakouraisesti, jolloin niistä huuhtoutuu makua pois. Silakan kohdallahan tämä on hyvin selvästi havaittavissa.

Niinpä siis on syytä valita tuoreita, kauniisti kimaltelevia muikkuja, jotka ovat mahdollisimman tuoreita ja suht’ pienikokoisia. Tässä ei tarvitse liioitella.

Toki neulamuikut ovat erinomaisia suolattuina ja Kitkan viisaiden äärellä olen viettänyt monta antoisaa tuokiota. Tuntuu, kuin niiden tarumainen geneettinen oppi olisi jollakin tavalla kehittynyt myös palvelemaan ravintoketjun seuraavaa jäsentä mahdollisimman hyvin. Tarkoitan muikuista seuraavaa eli siis niiden syöjää ja syöjien syöjää, näitä lajitovereitamme.

Yhtä kaikki, niin makoisia kuin Kitkan viisaat (minne ne muuten hävisivät kaupoista?) ovatkin, ei täydellisen suolamuikun valmistaminen niistä ihan onnistu, vaikka kyllä melkein.

Asia on nimittäin niin, että todella herkullinen suolamuikku, se, jota hieman kohmeloinen savolainen himoitsee kesäisenä lauantaina, kun paistetun piirakan tuoksu leijailee pihalle tuvan ovesta ja joka  silloin odottaa jääkaapissa kirnupiimän kera, se todellinen muikkujen muikku ei ole maustettu pelkällä suolalla.

Täydellisimmän lisän karjalanpiirakan, maalaisvoin ja kylmän kirnupiimän sinfoniaan antaa sellainen muikku, joka on jo tekovaiheessa yhdistetty tuoreen sipulin jalostavaan seuraan ja vieläpä sen jälkeen, tai siis juuri siinä vaiheessa, ryyditetty pippurilla. Maustepippuri käy hyvin, mutta mustapippuri voi olla vieläkin parempi. Makuasia.

Mutta oleellista siis on, että jo siinä vaiheessa, kun muikkujen päälle pannaan hellästi karkeaa merisuolaa, jota ei saa olla liikaa eikä liian vähän, pannaan sekaan myös pippuria ja ehdottomasti sipulia –olkoon se mielellään tuoretta- juuri tässä vaiheessa. Jälkikäteen lisätty sipuli ei yksinkertaisesti toimi. Tai toimii, mutta eri tavoin ja aika vajavaisesti. Sipulin voi silputa muikkujen päälle, suola kyllä imee mehut. Vihje: sipulilla terästettyjen Kitkan viisaiden seuraksi sopii erinomaisesti smetana! Sitä kannattaa kaataa niiden päälle.

Puhe tönkkösuolatuista muikuista riipoo todellisen muikunystävän selkäpiitä. Kysymys on profanaatiosta, ehkäpä suorastaan epäsavolaisten ainesten harjoittamasta diversiosta ja pilkanteosta. Toivottavasti Supo löytää aikaa tutkia tätäkin asiaa.

Jalo muikku ei kaipaa tolkutonta suolausta ainoastaan sen lempeän hurman, jonka antaa muikun omia tarpeita ymmärtävä mitoitus. Hyppysellinen liikaa tai liian vähän voi olla kohtalokasta. En tiedä, onko asiaan selkeää ohjetta. Ehkäpä on, mutta en sitä tunne ja siksi ainakin itse joskus vähän hairahdun, mutta uskon, että kyse on aina raaka-aineiden erilaisuudesta.

Ehkäpä rakastamamme EU jonakin päivänä säätää standardimaun, joka ratkaisee asian? Itse asiassa pelkään, että se on jo säädetty ja voimakkaasti natriumpitoinen suolamuikku kuuluu jo kiellettyihin tuotteisiin.

Kaiken kaikkiaan, iso suolamuikku on tuote, jota ei lainkaan saa kaupasta. Ehkä näin on hyvä. Sen säilyvyys on vain muutaman viikon ja jos sitä suolattaisiin kuin silakkaa, se saisi vain huonoa mainetta. Silloin sitä ehkä tosin ymmärrettäisiin käyttää myös muikkulaatikkoon, joka näyttää olevan täysin unohtunut ruokalaji.

Helsingin torilla ja Savonlinnassa muurikkapannulla paistetut muikut ovat hittituote. Tavallaan hyvä niin, mutta jos suoraan sanotaan, niin eihän neulamuikkuja pitäisi edes käyttää paistamiseen. Tuleehan siihen tuotteeseen muikun makua, mutta lähinnä koko sörsseli on jauhoja ja voita. Oikea, makoisa paistettu muikku on pinnalta asianmukaisen ruskea, mutta haarukan jäljiltä paljastuu hohtavan valkoinen, mehevä ja tuoksuva liha… Elävän olion tappaminen on synti, mutta oikein valmistetun muikun kohdalla viettelys on pyhimyksellekin liian suuri.

Muikkujen suolauksen peruskysymyksiä

Muikku, jonka oikea nimi lienee riäpys (vrt. ven. ряпушка), on sisävesiemme kalojen aatelia. Aikoinaan riäpykset hapatettiin eli niistä tuli muikeita, minkä takia niitä ruvettiin –ehkä joidenkin muiden kalojen ohella- nimittämään muikuiksi, siis happamiksi kaloiksi.

Hapattaminen lienee ollut suosiossa erityisesti halpuutensa takia. Kuten kuivaus, myös hapattaminen oli käytännössä ilmaista eikä oltu riippuvaisia silakkavesien kalliista tuontitavarasta, suolasta, jota esimerkiksi Savoon rahdattiin Turun rauhan jälkeen hyvin vaivalloista reittiä Loviisasta. Sielläpä Loviisan Suolatorilla ne kansan kurnaajien elikkä nylkijöiden suolavarastot vieläkin nököttävät. Mutta muikku kosti heille pahimman ahneutensa.

Hapatetun, eli siis varsinaisesti muikean muikun kokeileminen olisi kiinnostavaa ja täytyy joskus kokeilla, ehkäpä jo tänä kesänä. Sitä ennen kuitenkin turvautunen nykyisen elintasomaailman luksustuotteeseen, suolattuun muikkuun.

Suolamuikkua, kuten kaikkia muita mahdollisia ruokia on olemassa hyviä, keskinkertaisia ja huonoja. Viimeksi mainittuja olen itsekin tehnyt aina silloin tällöin, aivan hiljattainkin.

Käsittääkseni vika oli raaka-aineessa. Helsingin torilta saa kyllä usein aika tuoretta muikkua, mutta sen pitää lisäksi olla sopivan kokoista, mielellään pientä. Lisäksi ainakin luulen, että siivottuina ostetut muikut on yleensä käsitelty hieman liian kovakouraisesti, jolloin niistä huuhtoutuu makua pois. Silakan kohdallahan tämä on hyvin selvästi havaittavissa.

Niinpä siis on syytä valita tuoreita, kauniisti kimaltelevia muikkuja, jotka ovat mahdollisimman tuoreita ja suht’ pienikokoisia. Tässä ei tarvitse liioitella.

Toki neulamuikut ovat erinomaisia suolattuina ja Kitkan viisaiden äärellä olen viettänyt monta antoisaa tuokiota. Tuntuu, kuin niiden tarumainen geneettinen oppi olisi jollakin tavalla kehittynyt myös palvelemaan ravintoketjun seuraavaa jäsentä mahdollisimman hyvin. Tarkoitan muikuista seuraavaa eli siis niiden syöjää ja syöjien syöjää, näitä lajitovereitamme.

Yhtä kaikki, niin makoisia kuin Kitkan viisaat (minne ne muuten hävisivät kaupoista?) ovatkin, ei täydellisen suolamuikun valmistaminen niistä ihan onnistu, vaikka kyllä melkein.

Asia on nimittäin niin, että todella herkullinen suolamuikku, se, jota hieman kohmeloinen savolainen himoitsee kesäisenä lauantaina, kun paistetun piirakan tuoksu leijailee pihalle tuvan ovesta ja joka  silloin odottaa jääkaapissa kirnupiimän kera, se todellinen muikkujen muikku ei ole maustettu pelkällä suolalla.

Täydellisimmän lisän karjalanpiirakan, maalaisvoin ja kylmän kirnupiimän sinfoniaan antaa sellainen muikku, joka on jo tekovaiheessa yhdistetty tuoreen sipulin jalostavaan seuraan ja vieläpä sen jälkeen, tai siis juuri siinä vaiheessa, ryyditetty pippurilla. Maustepippuri käy hyvin, mutta mustapippuri voi olla vieläkin parempi. Makuasia.

Mutta oleellista siis on, että jo siinä vaiheessa, kun muikkujen päälle pannaan hellästi karkeaa merisuolaa, jota ei saa olla liikaa eikä liian vähän, pannaan sekaan myös pippuria ja ehdottomasti sipulia –olkoon se mielellään tuoretta- juuri tässä vaiheessa. Jälkikäteen lisätty sipuli ei yksinkertaisesti toimi. Tai toimii, mutta eri tavoin ja aika vajavaisesti. Sipulin voi silputa muikkujen päälle, suola kyllä imee mehut. Vihje: sipulilla terästettyjen Kitkan viisaiden seuraksi sopii erinomaisesti smetana! Sitä kannattaa kaataa niiden päälle.

Puhe tönkkösuolatuista muikuista riipoo todellisen muikunystävän selkäpiitä. Kysymys on profanaatiosta, ehkäpä suorastaan epäsavolaisten ainesten harjoittamasta diversiosta ja pilkanteosta. Toivottavasti Supo löytää aikaa tutkia tätäkin asiaa.

Jalo muikku ei kaipaa tolkutonta suolausta ainoastaan sen lempeän hurman, jonka antaa muikun omia tarpeita ymmärtävä mitoitus. Hyppysellinen liikaa tai liian vähän voi olla kohtalokasta. En tiedä, onko asiaan selkeää ohjetta. Ehkäpä on, mutta en sitä tunne ja siksi ainakin itse joskus vähän hairahdun, mutta uskon, että kyse on aina raaka-aineiden erilaisuudesta.

Ehkäpä rakastamamme EU jonakin päivänä säätää standardimaun, joka ratkaisee asian? Itse asiassa pelkään, että se on jo säädetty ja voimakkaasti natriumpitoinen suolamuikku kuuluu jo kiellettyihin tuotteisiin.

Kaiken kaikkiaan, iso suolamuikku on tuote, jota ei lainkaan saa kaupasta. Ehkä näin on hyvä. Sen säilyvyys on vain muutaman viikon ja jos sitä suolattaisiin kuin silakkaa, se saisi vain huonoa mainetta. Silloin sitä ehkä tosin ymmärrettäisiin käyttää myös muikkulaatikkoon, joka näyttää olevan täysin unohtunut ruokalaji.

Helsingin torilla ja Savonlinnassa muurikkapannulla paistetut muikut ovat hittituote. Tavallaan hyvä niin, mutta jos suoraan sanotaan, niin eihän neulamuikkuja pitäisi edes käyttää paistamiseen. Tuleehan siihen tuotteeseen muikun makua, mutta lähinnä koko sörsseli on jauhoja ja voita. Oikea, makoisa paistettu muikku on pinnalta asianmukaisen ruskea, mutta haarukan jäljiltä paljastuu hohtavan valkoinen, mehevä ja tuoksuva liha… Elävän olion tappaminen on synti, mutta oikein valmistetun muikun kohdalla viettelys on pyhimyksellekin liian suuri.

Ilmiöpohjainen oppiminen

Ilmiön opiskelu ennen ja nyt

Tunnetun tarinan mukaan isä Stalin pyysi kerran tytärtään Svetlanaa kertomaan jotakin Katariina Suuresta.

”Hän oli yhteiskunnallinen ilmiö!” vastasi mallioppilas, kuten koulussa oli opetettu.

Tarina saattaa olla tosi tai sitten muuten vain hyvin keksitty. 1920-luvulta 1930-luvun lopulle Neuvostoliiton kouluissa oli historia korvattu yhteiskuntateorialla, jossa asiat selitettiin M.N. Pokrovskin ”luokkakantaisen” näkemyksen mukaisesti. Ihmisen ”yhteiskunnallinen oleminen” määräsi hänen tietoisuutensa eikä Katariina tietenkään mikään poikkeus ollut.

Järkyttynyt Stalin ryhtyi tämän jälkeen keskittymään kouluasioihin, sen minkä terrorilta ehti. Etenkin uusien historianoppikirjojen luominen koettiin keskeisenä tehtävänä ja sitä ohjasi tiukasti komitea, johon kuuluivat Stalin, Ždanov ja muistaakseni Vorošilov.

Työn tuloksena saatiin lapsille vuosikymmenen lopulla uudet oppikirjat ja yksin tein luotiin myös koko älymystön käsikirjaksi tarkoitettu Yleisvenäläisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historian kuuluisa ”lyhyt kurssi”, jonka keskuskomitea hyväksyi vuonna 1938. Sitä väitettiin eri kielillä painetun peräti 50 miljoonaa kappaletta.

Tuota lukua ei tarvitse uskoa, mutta itse historiankirjoituksen ja opetuksen vallankumous oli tosiasia. Pokrovskin ”niin sanottu koulukunta”, joka oli yksinvaltiaasti hallinnut historiankirjoitusta, kirottiin alimpaan Haadekseen ja aloitettiin sen sijaan yksilöiden, sankarien merkitystä korostava suuntaus. Siitä tuli myös toisen viisivuotissuunnitelman tunnus: ”Kaaderit ratkaisevat kaiken!” Edellisellä viisivuotiskaudella oli vielä uskottu tekniikkaan, kunnes järki palaili, kun tosiasiat eivät käskyttämisestä huolimatta ottaneet totellakseen.

Kouluissa oli ollut vallalla systeemi, joka näyttää kovasti muistuttaneen sitä, mitä meillä nyt kutsutaan ”ilmiöpohjaiseksi opetukseksi”. Siellä oli luovuttu jaosta eri oppiaineisiin, koulukurista ja oliko peräti luokkajaostakin, en muista. Joka tapauksessa useissa muistelmakirjoissa ja ajan lehdissä on kuvattu tuon ajan koulua ja tuomio on ollut tyly: ei siellä opittu oikeastaan mitään. Oppilaat sen sijaan olivat siellä herroina ja opettajat, joita ilmeisesti pidettiin jonkinasteisina luokkavihollisina, olivat vailla auktoriteettia ja valtaa.

Svetlanan kertomuksista viisastuneena Stalin päätti palauttaa vanhan, perinteisen koulun, jossa opittiin tekemään työtä ja päntättiin päähän perusasiat. Opettaja oli jälleen herra talossa eikä oppitunneilla enää juoksenneltu sinne tänne, vaan tehtiin töitä.

Toki neuvostokoulun väitettiin yhä olevan ylivertainen kapitalististen maiden vastaaviin verrattuna, olihan siellä opetus ”polyteknistä” eli jokaiselle opetettiin usean ammatin perusvalmiudet. Kapitalistisissa maissahan yksi riiston keinoja oli opettaa ihmisille vain yksi ammatti, joten he eivät pystyneet vaihtamaan työpaikkaa ja olivat kapitalistin armoilla. Tai niin ainakin väitettiin ja lienee joku uskonutkin.

Oliko paluu vanhaan koulujärjestelmään Venäjällä askel taaksepäin vai estikö se peräti uhkaavan katastrofin? Historiassa tällaisten vaihtoehtojen punnitseminen ei ole helppoa. Joka tapauksessa asialla oli analogiansa esimerkiksi työpaikkademokratiassa. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman alkuvuosina 1928-1931 työläiset oli julistettu herroiksi työpaikoilla eikä johtajilla ollut auktoriteettia. Kun lisäksi vielä pyrittiin tasapalkkaisuuteen, oli seurauksena pyrkimys hakeutua mahdollisimman helppoihin töihin ja kaikki karttoivat vastuuta ja itsensä kehittämistä.

Tästä Stalin teki lopun vuonna 1931. Jo edellisenä vuonna hän oli kieltänyt perustamasta maatalouskommuuneja, joissa tulot jaettiin syöjien lukumäärän mukaan ja kaikki oli yhteistä. Niitä talonpojat pelkäsivät kuin ruttoa ja teurastivat mieluummin karjansa ja hevosensa kuin antoivat niitä kommuunille. Kun Stalin keväällä 1930 julisti, ettei kommuuniin tule eikä edes saa pyrkiä eikä varsinkaan ketään sinne pakottaa, pelastui maa ilmeisesti nälänhädältä pariksi vuodeksi, kunnes se aikaansaatiin Ukrainassa liian kovilla luovutusvelvollisuuksilla.

Kaiken kaikkiaan Stalinin politiikassa voidaan havaita kyky oppia katastrofeista, kun niitä ensin oli saatu aikaan utopistisilla haihatteluilla. Ilmeisesti kouluopetus oli sellainen esimerkki. Oppiaineista, auktoriteeteista ja vastaavista vanhoista ja ikävistä asioista luopuminen oli paperilla nerokas idea, mutta näyttää tuottaneen aivan luokattomia tuloksia.

Nyt maamme rohkeat virkamiehet ovat päättäneet kokeilla, mitä Suomessa saadaan aikaan, kun siirrytään ”ilmiöpohjaiseen oppimiseen”. Kaksi alan asiantuntijaa, Jari ja Timo Salminen, kirjoittavat tämän päivän Helsingin Sanomissa, ettei tällaisen opetuksen tuloksista ole olemassa riittävää tutkimusnäyttöä. Kyseessä on siis kokeilu, teoreettinen malli, jota aiotaan testata oppilailla.

Toivottavasti koe onnistuu paremmin kuin Stalinilla aikoinaan ja ellei onnistu, täytyy ainakin toivoa, että alan päättäjillä on yhtä paljon kykyä itsekritiikkiin kuin tuolla vuosisataisnerolla, joka onnistui ainakin toisinaan korjaamaan itse aiheuttamiaan katastrofeja. Joskus ne kyllä paisuivat valtaviksi, kuten Ukrainan nälänhätä 1932-33.

Sankarit ja myytit

Sankarimyyttien totuus

Kulttuurintutkija Kurt Hϋbner on kirjoittanut teoksen ”Myytin totuus”. Nimi ei oikeastaan yllätä niitä, jotka jostakin syytä ovat viehättyneet C.G. Jungin ajatuksista, joissa myyteistä suorastaan tulee salaperäisen  viisauden lähteitä.

Tämä on toki suora tie humpuukiin ja obskurantismiin, mutta vaikka siihen suhtautuisi torjuvasti, ei ajatusta myytin totuudesta tarvitse hylätä. Hϋbnerin mielestä myyttinen ajattelu tarjoaa oman kokemusjärjestelmänsä, joka poikkeaa tieteellisestä ja jolla on omat sääntönsä ja myös suhteelliset etunsa verratuna tieteelliseen ajatteluun.

Joskus kuulee lausuttavan sen ilmeisen typeryyden, että lapset syntyvät ateisteina. Itse asiassa he syntyvät myyttisinä ajattelijoina ja maagikkoina. Satu on lapsen luonnollista maailmaa, eikä tietenkään tiede. Sen tunkeminen lapsen maailmaan on pelkkää väkivaltaa. Kaikelle on aikansa ja lapsi kehittyy sitten kun kehittyy. Nietzsche runoili joskus hieman karskisti, mutta optimistisesti:

Seht das Kind umgrunzt von Schweinen,
Hülflos, mit verkrümmten Zeh'n!
Weinen kann es, Nichts als weinen—
Lernt es jemals stehn und gehn?
Unverzagt! Bald, solle ich meinen,
Könnt das Kind ihr tanzen sehn!
Steht es erst auf beiden Beinen,
Wird's auch auf dem Kopfe stehn.

Lapset rakastavat satuja ja sepittävät niitä itsekin. Sama koskee luonnonkansoja ja yleensä kulttuurikehityksensä alkuasteella olevia kansoja. Lasten naiivi mielikuvitus ja tunne-elämä näyttävät luonnostaan sekä synnyttävän että kaipaavan tarinoita, joissa ylivertaiset sankarit tekevät ihmeitä. Jokaiselle lapselle isä on sankari, joka pystyy mihin vain. Tätä uskoa hänen turvallisuutensakin vaatii.

Kun lapsi kasvaa, isän hahmo alkaa palautua oikeisiin mittasuhteisiinsa ja hänelle alkaa selvitä, että yhteiskunnassa on muitakin mahteja kuin kaikkivoipa oma vanhempi. Silloin kuvaan tulevat uudenlaiset myytit sankareista. Joskus ennen ne olivat ehkä lähellä tai kaukana asuneita, todellisia tai fiktiivisiä alfauroksia. Nykyään ne ovat urheilijoita, näyttelijöitä ja muita vastaavia hahmoja, joilla on omat fan-clubinsa ja joiden ympärille on luotu omat myyttinsä. Nuoriso, joka irtautuu vanhemmistaan, kokoontuu omien sankariensa ja myyttiensä ympärille.

Nuoruuteen kuuluva narsismi tekee sitten sankareista eräänlaisia oman minän jatkeita, joihin identifioidutaan ja joista luodaan ihannekuva, jonka kaltaisiksi halutaan tulla ja enemmän tai vähemmän jo kuvitellaan oltavan.

Kun ihminen sitten aikuistuu ja sikäli kuin hän täysin aikuistuu, hän ei enää tarvitse myyttisiä sankareita, vaan ottaa täysikasvuiselle kuuluvan vastuun. Hän ymmärtää, ettei yli-inhimillisillä sankareilla ole hänelle käyttöä enempää reaalisena esikuvana kuin käytännön auttajana ja että hän joutuu kohtaamaan oman elämänsä uhat ja mahdollisuudet niiden todellisissa mittasuhteissa ja omien edellytystensä varassa. Sankarit kutistuvat omaan todelliseen kokoonsa. Niitä voidaan ihailla ja kunnioittaa, mutta niiltä ei vaadita enempää kuin on ihmiselle kohtuullista.

Vastaavanlainen kehitys toteutuu myös kansojen kohdalla. Sankariaikaansa elävät kreikkalaiset loivat huiman myyttisen maailman, jota ilmeisesti pidettiin myös todellisena, joskaan ei kaiketi aivan todellisena, ainakaan helleenisen kulttuurin kukoistuskaudella, jolloin kriittinen ajattelu alkoi syntyä. Mytologiaa ei silloinkaan yksinkertaisesti hylätty valheellisena tietämättömyytenä ja typeryytenä. Sen totuusarvo ei ollut sen ainoa arvo. Myytti nimittäin on myös osa todellisuutta.

Antiikin mytologia oli aikansa ihmisten maailmanselitys. Enää se ei sitä ole, mutta siitä huolimatta sen tunteminen kuuluu yhä eurooppalaiseen sivistykseen. Siinä heijastuivat tietyt yleisinhimilliset asiat sellaisina kuin ne nähtiin alkukantaisen ihmisen silmin. Nykyihminen tunnistaa ne hyvin, sillä hän on vaisto- ja viettielämältään yhä samanlainen. Siksi myös hän tarvitsee myyttejä.

Nykyajan mytologia ei selitä luonnonilmiöitä, mutta kyllä sen sijaan monia tärkeitä asioita, kuten kansakuntien syntyä, niiden kohtalon suuria käänteitä, ihmeellisiä pelastumisia ja historiallista tehtävää. Ei ole kansakuntaa ilman myyttiä ja myytteihin liittyvät aina myös sankarit, jotka usein ovat yli-inhimillisiä kykyjä omaavia isähahmoja, ainakin lapsuuttaan tai nuoruuttaan elävillä kansoilla.

Suomalaisten suhtautuminen myytteihin on ollut melko suorasukaista. Myytit ovat meillä olleet aika lyhytikäisiä ja sitten, kun ne ovat käyneet tarpeettomiksi, niitä on yleensä kohdeltu tylysti pelkkänä epätotuutena ja sen mukaisesti paljastettu ja sen jälkeen unohdettu.

En luule, että kaikkien kansojen suhtautuminen myytteihinsä olisi aivan yhtä tylyä. Usein niitä päinvastoin pyritään hellimään vaikka jokaiselle olisi selvää, ettei niillä ole ainakaan paljon totuusarvoa. Jonkinlainen sankarien kaipuu näyttää olevan yleistä myös aikuisille ihmisille, ainakin silloin kun asia koskee kansakunnan kunniaa.

Suomessa voitto jääkiekkokisoissa sai aikaan valtavan kansallisen hurmoksen, vaikka asiallisesti kysymys oli vain äärimmäisen vähäpätöisestä asiasta, onnenkantamoisesta, joka liittyi kiekon liukumiseen maaliin. Etenkin nuorille aikuisille ja ilmeisesti monille vanhemmillekin tämä oli syy julistaa, että ”olemme sankareita kaikki”, mitä voi pitää asiallisesti varsin outona väitteenä.

Kriittisen ajattelun korvaaminen myyteillä on toki naiivia, mutta myyttistä hahmoa eli siis kertomusta voidaan kohtuuden rajoissa kunnioittaa ja kumartaa, vaikka tiedettäisiin, ettei se varsinaisesti vastaa todellisuutta. Olennaisempaa kuin sankarin todelliset suoritukset saattaa olla hänen kulttinsa yhdistävä merkitys kansakunnalle tai alakulttuurille. Kritiikitöntä palvontaa ovat meillä saaneet osakseen erityisesti urheilijat, mikä panee epäilemään tuon harrastuspiirin jääneen ja ehkä suorastaan jättäytyneen lapsenomaiselle tasolle.

 No entäs sitten? Eipä mitään. Moninaisuus on rikkautta.