Musta surma ja maailman napa

Naisten ympärille kokoontuva keskiaika

Giovanni  Boccaccio, joka 1300-luvun puolivälissä kirjoitti kuuluisan Decameronensa, kertoi tarkoituksenaan olevan lohduttaa noilla lemmentarinoilla nimenomaan naisia, joilla käytännössä usein oli huonot mahdollisuudet toteuttaa itseään tuolla alalla. (suom. esim. Tammi, Kurki-kirjat 1995, 589 s.)

Tämä ei tietenkään johtunut siitä, että naisilla olisi ollut erityisiä vaikeuksia saada seksiä, päinvastoin. Erinäisistä syistä naisen seksuaalista käyttäytymistä nyt vain vahdittiin erityisen tarkoin, mikä tietenkin juontui tarpeesta pysyä selvillä siitä, kuka on kenenkin lapsi.

Itse asiassa toki naisten valta seksin alueella oli mitä melkoisin ja nuoret miehet saivat yhä uudelleen kärsiä Tantaloksen tuskia sen takia. Toki jossakin vaiheessa, kuten Boccaccio itsestään kertoo, tuska hälveni ja jäljelle jäi vain suloisen mielihyvän tunne ja kiitollisuus naissukupuolta kohtaan.

Musta surma, aikansa todellinen pandemia, sai ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Toisaalta syntyivät ruoskijakulkueet, jotka katumustaan ja kurjuuttaan voivotellen vaelsivat seudulta toiselle ja anoivat luojalta armahdusta. Toisaalta syntyi hillittömyyttä, rikollisuutta ja irstautta.

Boccaccion henkilöiksi sen sijaan valikoitui seitsemän kunniallista naista, joista jokainen edusti jotakin kardinaalihyvettä ja kolme säädyllistä nuorta miestä. Yhdessä nämä vaelsivat maaseudulle ja alkoivat kukin vuorollaan kertoa tarinoitaan.

Muuan läpikäyvä teema niissä on se havainto, että naisilla on samat halut kuin miehelläkin ja mikäli se vain käy päinsä, hän pyrkii niitä myös toteuttamaan. Tässä naissukupuolen rooliin luonnostaan kuuluva oveluus sitten puhkeaa kukkaansa ja aviomiestä petetään jopa aivan hänen silmiensä edessä.

Koska ihminen on vajavainen ja syntinen olento, paljastuu, että munkit ja nunnat ovat yhtä himokkaita kuin kaikki muutkin ja saattavat tilaisuuden tullen lipsua ihanteistaan. Kukapa ei voisi? Vai heittikö joku jo sen ensimmäisen kiven?

Decameronessa on syystäkin nähty renessanssin uuden yksilöllisyyden ilmaantuminen historiaan. Nyt ei enää kirjoitettu vain sakraalisista asioista tai antiikin taruista, vaan myös täysin lihallisista nykypäivän seikoista, tosin antiikin allegorioilla ja viittauksilla usein höystettynä.

Mutta tokihan itse asiassa rakkaus ei suinkaan ole mikään uusi, saati nyt romantiikan aikakauden keksintö, vaikka mokomaa silloin tällöin näkee väitettävän. Pelkästään raamattua lukemalla oppii pian, että sen mahti oli valtava jo tuhansia vuosia sitten. Tarvittaessa antavat antiikin auktorit lisää tukea asialle.

Decamerone, joka on suomeksi luettavissa kahtenakin käännöksenä, on mainiota vastalääkettä niille tylsille historiantulkinnoille, joita saamme nykyään yhä uudelleen lukea. Niissähän menneisyyden nainen alennetaan pelkäksi objektiksi, jolla ei ole enempää kykyä kuin haluakaan ohjata itse elämäänsä.

Boccaccion luettuaan ei enää tarvitse kuvitella turhia. Suosikkini tämän alan teoksista on kuitenkin Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita (Suomentanut Toivo Lyy, WSOY 1962, 613 s.).

Chaucer on Boccaccion aikalainen ja ilmeisesti tälle suoranaisestikin velassa. Häntä on kuitenkin pidetty syvempänä psykologina eikä ole todisteita siitä, että hän olisi lainkaan edes tuntenut Decameronea.

Joka tapauksessa lukijalle jää teoksen perusteella mielikuva hyvin samanlaisesta miljööstä: toinen ryhmä miehiä ja naisia on Englannissa, toinen Italiassa, toinen pakenee ruttoa ja toinen on pyhiinvaellusmatkalla. Kuitenkin molempien tärkein mielenkiinnon kohde on sama ja se kyllä sijaitsee niin sanoakseni siellä navan alla.

Canterburyn tarinat ovat runomittaisia, mikä usein säikäyttää proosallisemmat henget pois niiden ääreltä. Tässä tapauksessa se on kuitenkin turhaa: teksti on miellyttävän sujuvaa eivätkä keinotekoiset sanat häiritse.

Chaucerin psykologiset havainnot ovat tosiaankin tarkkoja ja niiden suurena ansiona on, että niistä puuttuu myöhempien aikojen teennäisyys. On toki mahdollista, että niissä olisi ollut oman aikakautensa poliittisen korrektiuden vaikutusta, mutta sitä en pysty havaitsemaan.

Ajatelkaamme vaikkapa sitä havaintoa, että antiikin aimo urho Phoebus piti vaimoaan kaikin tavoin hyvänä, mutta kuitenkin rajoitti hänen vapauttaan joten vaimon osa oli hieman kuin häkkilinnun, joka aina kaipaa vapauteen:

Jumala tietää, ettei palvoa

mies milloinkaan voi eikä valvoa

niin naistaan, että saisi muuttumaan

sen luonteenlaadun, jonka aikanaan

on itse luonto luonut luodulleen

… Kun puhun, puhun uskottomista

miesheittiöistä, miesten omista

vioista nyt –en syytä naisia,

Kas miehet ovat irstaanlaisia,

 kun kyseessä on lemmen atriat:

he lutkain luokse innoin juoksevat,

lie oma vaimo mitä ihanin

ja uskollisin, puhdastapaisin.

Lihamme, Jumala sen kirotkoon,

on kevytmielinen: myös nautintoon

se kyllästyy ja väsyy yhtenään,

jos hyvettä on siinä hivenkään…

Ja niin kävi, että Phoebuksen vaimo otti vastaan erään omaa miestään paljon kurjemman huoripukin (sit venia verbo!). Häkkivaris kuitenkin pani muhinat merkille ja alkoi laulaa kotiin palanneelle sankarille: ”aisankannattaja, aisankannattaja!”

Siitä sitten seurasi rangaistus sekä rikolliselle, että viestin tuojalle. Jutun moraalina on, ettei kannata kaikkea tietämäänsä ruveta lavertelemaan, päättelee Chaucer, jonka ajatusmaailmalle ns. nollatoleranssi näyttää vielä olleen tuntematon.

Tarinoissa esiintyy myös merkittävä naishahmo, Bathin rouva, jolla on ollut viisi aviomiestä ja epälukuinen määrä rakastajia. Hän ilmeisesti dominoi sekä makuuhuoneessa, että muutoin kotitaloudessa ja vaatiikin, että naisten olisi saatava määrätä kaikkialla:

Kuningatar, siis kuulkaa: hallita

jokainen nainen tahtoo, vallita

aviomiestään, rakastajiaan

ja olla heidän yläpuolellaan.

Se naisen suurin halu on, jos kuolen

tai en nyt: siitä jätän teille huolen.

 

Näin kiteyttää Bathin rouvan kertomassa tarinassa totuuden muuan nuori mies, jota uhkaa teloitus, ellei hän saa selville, mitä nainen haluaa.

Kun mies ja vaimo sitten tämän mukaisesti omassa avioliitossaan vallanjaosta sopivat, saa mies vuoteessa sellaista kestitystä, ettei paremmasta väliä:

Niin elivät he mitä rakkaimmasti

ilossa ainaisessa hautaan asti-

ja Jeesus Kristus suokoon meillekin

niin nuoren, reippaan vuodetoverin

sen miehen, joka niin käy avioon

Mut lyhentää sen päivät Jeesus saa,

sen, joka vaimon valtaa vastustaa,

ja kitsaat ukot, kärkkäät rettelöön,

Jumalan rutto maahan iskeköön!

Kuten on helppo ymmärtää, määräysvalta yhteiskunnassa ei kuitenkaan lähtenyt pelkästä halusta, vaan siihen vaadittiin myös kykyä luoda elämälle asianmukaiset olosuhteet, joiden vallitessa sitten saatettiin turvallisesti jatkaa sukua ja kasvattaa lapsia.

Toki ihmiset siihenkin aikaan aina sentään halusivat kaikenlaista ja usein hairahtuivat menemään halujensa mukana vastoin järjen ja säädyllisyyden vaatimuksia. Asiaa ei silloin pidetty ansiokkaana, mutta ei sen olemassaoloakaan haluttu kieltää enää Chaucerin ja Boccaccion aikoina. Nykyäänhän tilanne on jo tainnut muuttua.

Joka tapauksessa nuo molemmat kirjat tarjoavat todellisen ensyklopedian siitä maailmasta, jossa elettiin keskiajan kallistuessa syksyynsä ja renessanssi-ihmisen ilmaantuessa maailmaan.

Eikö kaikki paras ala sairaudesta kysyy Egon Friedell omituisesti suuren Kulttuurihistoriansa alussa. Enpä tiedä, mutta sen voinee ainakin todeta, että mustan surman jälkeen eurooppalaisen kulttuurin kehitys näytti ikään kuin lähtevän lentoon. Paradoksaalisesti se ei ilmennyt niinkään ikuisten totuuksien ja luonnonlakien tutkimisessa, vaan aluksi juuri humanismina: ihmisen oman, vajavaisen olotilan tutkimisena ja tunnustamisena.

Toivotaan nyt, että tämäkin nykyinen pandemia voisi jotakin hyvää saada aikaan. Edes kunnon kirjallisuutta.

Allioli

Allioli

Allioli eli aioli (la. allium -valkosipuli, esp. ajo, ransk. ail, it. aglio) on yksinkertaisimpia herkkuja, jota valkosipulin ystävät yhtä kiivaasti rakastavat kuin sen viholliset kammoavat.

Sehän on lyhyesti sanoen valkosipulimajoneesia ja sen valmistamiseen siis soveltuvat normaalit majoneesin valmistamisen säännöt.

Mutta siinäkin voi epäonnistua. Miksi kaupassa myytävän alliolin valmistajat ovat siinä aina varsin surkeasti epäonnistuneet, on minulle salaisuus. Asia liittynee säilyvyyteen, väärennökseen tai johonkin vastaavaan.

Vasta viime aikoina on kaupoissa joskus näkynyt keltaisia alliolipurkkeja, joissa on aivan kelvollista ainetta, siis aito maku ilman tunkkaista liiallisen viinietikan ja ties minkä lisukkeiden makua, saati vatkatun veden aiheuttamaa löperyyttä.

Kunnon alliolin valmistamiseen ei paljoa tarvita: vain muutama valkosipulin kynsi, kananmunan keltuainen, öljyä ja vähän suolaa. Sitä etikkaakin voi kokeille pikkuruisia määriä. Tuoreeltaan lisättynä se voi antaa hyvinkin pirteän äjäyksen.

Lyhyesti sanoen homma sujuu siten, että ensin erotellaan keltuainen valkuaisesta totuttuun tapaan puolittamalla muna. Sen jälkeen siihen lisätään esim. puolenkymmentä murskattua valkosipulin kynttä ja aletaan vatkata vispilällä tai konevehkeellä, samalla lisätään varovasti öljyä ohuena norona. Öljyä voi käyttää esim. 2-3 dl.

Jos öljyä pannaan kerralla liiaksi, emulsio tuhoutuu eikä sitä enää synny, vaikka kuinka vatkaisi. Ainesten on myös syytä olla saman lämpöisiä.

Kun seosta on saatu sopiva määrä, se maustetaan vielä pienellä määrällä suolaa (jonka voi panna heti alusakin) ja sitä etikkaakin voi panna sekaan. Älkää kuitenkaan panko mitään balsamicoetikkaa. Myöskään öljyn ei tule olla neitsytöljyä, vaan ohuempaa sorttia. Oliiviöljy käy ja rypsiöljy on tässä erinomaista. Halutessa voi lisätä hiukkasen neitsytöljyä maun vuoksi, jos siitä tykkää.

Ja ainahan maustaa voi, jos nyt ei jalo ja yksinkertainen maku tyydytä. Muuan mahdollisuus on sambal oelek-kastike tai muu chili, hyvin pieninä määrinä.

Tämä on siitä hyvä resepti, että sitä voi käyttää ilman mitään erityistarvikkeita. Olen monet kerrat murskannut valkosipulin kynsiä suolarakeiden ja pullon avulla ja vatkannut sitten alliolia tavallisessa vadissa puukauhalla. Nehän löytyvät jokaisesta apartamentosta ainakin Espanjassa. Homma on yllättävän helppo.

Alliolin lisukkeena voi sitten olla vaikka ryppyperunoita kanarialaisittain. Ne syntyvät helposti panemalla keitinveteen suolaa niin paljon, ettei se kaikki enää liukene, siis esim. puoleentoista litraan noin kahvikupillisen.

Silloin perunoiden kiehumislämpötila nousee ja kypsinä ne muistuttavat hieman uuniperunoita. Kun vesi kaadetaan pois ja perunoiden annetaan kuivua, jää niiden pintaan hyvin ohut suolakerros ja ne rypistyvät. Ne syödään tietenkin ehdottomasti kuorineen.

Perunoiden on syytä olla vanhoja ja pieniä.

Mutta voihan sitä alliolia syödä vaikka minkä kanssa!

Soome sild

Suomen sillan insinöörit

Seppo Zetterberg, Viro ja Suomi 1917-1920. Docendo 2018, 405 s.

Meillä ei Kekkosen aikana kovinkaan paljon puhuttu Virosta ja Baltian maista ja vielä vähemmän niistä tiedettiin.

Kuitenkin niitä tutkittiin ja tieto oli halukkaiden saatavissa. Vilho Niitemaan Baltian historia oli alan yleisesitys, Seppo Myllyniemen Baltian kriisi kertoi siitä dramaattisesta vaiheesta, jossa eteläiset naapurimme menettivät nuoren itsenäisyytensä. Seppo Zetterbergin väitöskirja taas kertoi siitä, miten se saavutettiin ja Kalervo Hovi kirjoitti Baltian maiden ulkopolitiikasta.

Ja olihan meillä saatavana muun muassa Ants Orasin kirja Viron kohtalonvuodet. Sivumennen sanoen muistan hyvin, miten eräs tuttavani 1970-luvulla tuhahti mokomalle nimelle: tapahtuiko Virolle muka jotakin pahaa? Eivätkös he viihdy Neuvostoliitossa oikein hyvin, kuten joka päivä vakuutetaan?

Tämä vain esimerkkinä siitä, ettei pelkkä tutkimus sellaisenaan riitä tekemään edes historian perusasioita tunnetuiksi. Ehkä pitäisi kehittää jonkinlainen tunnettuuden asteikko, jossa ”yleisesti tunnettu” historiallinen tosiseikka määriteltäisiin. Kriteerinä voisi vaikka olla, että se on niin hyvin tiedossa oleva asia, ettei edes iltapäivälehden toimittaja kehtaa tehdä siitä lööppiä.

Joka tapauksessa Viron asiat ovat meillä aina olleet niin huonosti tunnettuja, että niistä on voinut halutessa tehdä lööpin.

Tämä huono tiedon taso mainittiin usein vuosien 1917-1920 keskusteluissa. Virosta tunnettiin lähinnä vain perunat ja sieltä sortovuosina Suomeen tuodut poliisit. Maan historian ja yhteiskunnan erikoislaatu oli meillä tuntematon.

Virolaiset sen sijaan tunsivat Suomea paljon paremmin, sillä sikäläinen nuoriso oli ottanut tavakseen tulla maahamme keväisin ja opiskeli muun muassa maatalousoppilaitoksessa ja muissakin opistoissa -tietenkin myös maamme yliopistossa.

Viron kansallisuusryhmien -virolaisten, saksalaisten ja venäläisten- suhteet olivat sen sijaan meillä useimmille aivan käsittämättömiä. Moni luuli voivansa rinnastaa sikäläiset saksalaiset meidän ruotsinkielisiimme, mikä oli paha virhe.

Erilaisiksi muodostuivat myös Suomen Vapaussota, josta tuli ennen muuta sisäinen luokkasota ja Viron Vapaussota, jossa myös sikäläiset sosialidemokraatit nousivat ulkoista hyökkääjää vastaan.

Niinpä maidemme suhteet muodostuivat sangen mielenkiintoisiksi, ei vähiten sen vuoksi, millaisen asenteen ja roolin maiden sisäiset ryhmittymät omaksuivat keskinäiseen yhteistyöhön ja kansainvälisiin kysymyksiin.

Suomessa on taas viime aikoina vatkattu sitä käsitystä, että Saksa olisi vuonna 1918 vallannut Suomen alusmaakseen. Tästähän ei suinkaan ollut kysymys, minkä vertailu Viroon osoittaa. Siellä näin todella tapahtui ja sen mukaisesti sitten myös saksalaiset, niin omat kuin vieraat, suhtautuivat Viron kansaan ja sen pyrkimyksiin.

Kun Saksa romahti, saattoi Suomen ja Viron lähentyminen vasta alkaa. Se tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä ja on ilmeistä, että Suomi antoi naapurille ratkaisevaa apua vapaaehtoisten joukkojen, aseiden ja lainojen muodossa juuri silloin, kun Viron kansallinen hallitus joutui käytännöllisesti katsoen vailla mitään kättä pitempää bolševikkien hyökkäyksen kohteeksi.

Kiitollisuus oli ylenpalttista eivätkä kotimaisetkaan tahot meillä panneet kynttilää vakan alle. Suomalaiset vapaaehtoiset todella merkitsivät hyvin paljon Viron itsenäisyyden pelastamiselle, mutta tuskin he ansaitsivat sitä ylitsevuotavaa ihanteellisen uhrikielensä ylistystä, jota esimerkiksi Ilkka heille vuodatti. Sen porukan mukanahan oli melkoisesti suoranaisia roistoja ja ryöväreitä.

Mutta kullakin aikakaudella on tyylilajinsa. Merkittävämpi oli aikoinaan kysymys Viron itsenäisyyden säilyttämisestä. Se oli tosin julistettu, sen jälkeen maa oli ollut saksalaisvallan sortamana ja nousi sen jälkeen taas henkiin.

 Itsenäisyyden kansainvälinen tunnustaminen de iure oli kuitenkin paljon hankalampi asia, sillä se vaikutti suoraan myös suurvaltojen intresseihin ja suhteisiin.

Itse asiassa Suomikin -vaikka olikin ulkomaista ensimmäinen Neuvosto-Venäjää lukuun ottamatta-  tunnusti Viron de iure vasta kesällä vuonna 1920.

Viron tulevasta kohtalosta nimittäin oli kauan laajaa epätietoisuutta. Pariisin rauhankonferenssissakin virolaiset pitivät kauan vielä yhtenä mahdollisuutena liittyä tulevaan Venäjän federaatioon. Tämä olisi tietenkin tapahtunut vain hyväksyttävillä ehdoilla eikä tietenkään bolševistiseen Venäjään.

Reunavaltioiden itsenäisyyden säilyttämisen ymmärrettiin monella taholla olevan ajan mittaan hankalaa ja asian riippuvan käytännössä suurvallloista. Viron omat voimat tai edes vireillä olleen Suomen ja Viron valtioliiton yhdistyneet voimat eivät ajan mittaan paljoa painaisi.

Kaikkihan eivät asiaa kyenneet ymmärtämään ja esimeriksi Svinhufvud kannatti Venäjän sulkemista tykkänään pois mereltä ja Pietarin merkityksen vähentämistä asian vaatimalla tavalla. Vain näin voitaisiin myös Inkerille taata vapaus…

Kuten tunnettua, enempää Saksa kuin Englanti eivät olleet kiinnostuneita Suur-Suomesta, pikemminkin päinvastoin. Myös saksalaiset ymmärsivät mainiosti, mitä geopolitiikka tässä asiassa vaati. Sehän oli erityisesti Saksassa suosiotaan kasvattava kvasitiede ja toki terveen järjenkin avulla voitiin päästä samantapaisiin tuloksiin.

Zetterberg kuvaa elävästi sitä jatkuvassa liikkeessä ollutta miljöötä, jonka Suomenlahden ympäristö noina vuosina muodosti.

Yksityiskohdat ovat usein herkullisia, kuten kuvaus Suomen ensimmäisen valtionlainan antamisesta Virolle. Se annettiin seteleinä ja vietiin Suomen Pankista kelkalla satamaan, parin virkamiehen varmistaessa kuljetusta revolverit taskussa.

Ylittämätön kuvaus tuon ajan suomalaisen ensi polven sivistyneistön edustajan psykologiasta on lainaus konsuli Erkki Reijosen kirjeestä, jossa tämä kertoo:

…mieluummin olisin ottanut paikan jossain muualla, en kuitenkaan Norjassa, koska lähettilääksi en pitänyt itseäni sopivana, talonpoikaismies kun olen ja tomppeli. Tänne kansanvaltaiseen maahan sen tähden tulin, sillä täällä eivät muodot ja seremoniat ole vielä niin kehittyneet…

Ilmeisesti Reijonen kuitenkin oli mies paikallaan ja hänet nimitettiin ensin Tallinnaan ja sittemmin Riikaan täysivaltaiseksi lähettilääksi. Suurlähettiläitähän Suomella on ollut vasta sotien jälkeen.

Näihin aikoihin puhuttiin lahden molemmin puolin paljon käsitteestä Suomen silta/Soome sild. Sehän oli jo Lydia Koidulan viljelemä käsite, joka lienee mainittu vanhoissa virolaisissa kansanlauluissakin.

Ajatuksia valtioliitosta esitettiin useaankin otteeseen, mutta ne osoittautuivat lopulta epärealistisiksi. Myös Suomen ulkopolitiikan reunavaltiosuuntaus jäi lyhytaikaiseksi. Senhän voi katsoa päättyneen jo vuonna 1922, jolloin ulkoministeri Rudolf Holsti joutui eroamaan ns. Varsovan sopimuksen solmimisen takia. Samalla kaatui koko hallitus.

Tämä menee jo Zetterbergin kirjan ulkopuolelle, mutta kerrattakoon nyt tässä, ettei totuus unohtuisi.

Varsovan sopimuksen kohtalossa voimme myös nähdä Suomen ja reunavaltioiden erilaisen suhteen Saksaan, joka solmi keväällä 1922 Rapallossa eräänlaisen YYA-sopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa.

 Varsovan sopimuksen tarkoittama reunavaltioiden ja Suomen välinen Puola-vetoinen yhteistyö olisi luultavasti ollut Baltian maille ja Puolalle vain edullinen.

Suomen taa tuo sopimus olisi Saksan ja Venäjän Rapallo-yhteistyön oloissa saattanut vastakkain sekä Neuvosto-Venäjän että Saksan kanssa. Tämä jo sentään ymmärrettiin liian hankalaksi asemaksi, vaikka Ranskasta olisikin voinut sen ansiosta saada lukkarinrakkautta.

Saksa oli toki tuohon aikaan heikko ja käytännössä aseista riisuttu, mutta sen toipumiseen suhtauduttiin sentään pitkällä tähtäimellä optimistisesti.

Vuosina 1917-1920 kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan vielä tuntenut Rapallo-yhteistyötä, jonka syntymistä tuskin monikaan osasi odottaa.

 Koko asetelma oli herkässä muutoksen tilassa ja sen taustalla vaikutti Venäjän hajoaminen ja heikkous, jonka väliaikaisuutta kaikki eivät kyenneet näkemään.

Olisi kuitenkin väärin väittää, että kaikki olisivat tässä suhteessa olleet yhtä tyhmiä ja lyhytnäköisiä, enempää silloin kuin nyt tässä viime vuosinakaan.