Talvisodan alkamispäivän johdosta

 

Miten sytytetään maailmansota?

 

motto: “Just for a scrap of paper, Great Britain

was going to make war on a kindred nation who desired nothing

better than to be friends with her.”

– Sir Edward Goschen, British Ambassador to Berlin, Germany, 1908 – 1914.

 

Monilta lienee jo aivan unohtunut, ettei Hitlerin tarkoituksena ollut maailmansodan sytyttäminen. Itse asiassa hän oli kovin pettynyt rappeutuneisiin länsivaltoihin, jotka ottivat Puolalle annetut takuut tosissaan. Taas pääsi tapahtumaan kuten jo vuonna 1914, jolloin ”pelkän paperinpalan takia” Englanti aloitti sodan sukulaiskansaa vastaan, joka ei ”mitään enempää halunnut kuin olla ystävä sen kanssa.”

Niinpä Hitler tarjosikin heti länsivalloille rauhaa ja myös Neuvostoliitto tuki Saksan rauhanponnisteluja. Kuten Molotov puheessaan Saksan ja Neuvostoliiton raja- ja ystävyyssopimuksen (ks. Vihavainen: Suuri ystävyys (timo-vihavainen.blogspot.com) ) johdosta totesi, nyt rauhan asialla oli Saksa ja sodanlietsojia taas olivat imperialistiset Ranska ja Englanti.

 Saksan rauhanponnisteluja velvoitettiin myös Kominternin puolueet tukemaan, siinä joukossa myös Ranskan kommunistinen puolue, jonka saksalaisystävällinen tehtävä jatkui vielä sen jälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Ranskan. Olihan siinä nieleskelemistä.

Lienee syytä uskoa, ettei myöskään Putin helmikuussa 2022 arvellut joutuvansa sotaan yhden pienen, mutta reippaan erikoisoperaation takia. Eihän nyt ollut edes noita paperinpalasia asioita sotkemassa.

Etenkin Saksalla ja koko Euroopalla oli valvottavina niin suuria etuja Venäjällä ja Venäjän-kaupassaan, että ne nielisivät kyllä Venäjän toimet omassa etupiirissään, vaikka kaikenmoisia lappusia tietysti kirjoitettaisiin asian tuomitsemiseksi.

Mutta niinpä vain Eurooppa suorastaan katkaisi välinsä Venäjään ja mikä pahinta, myös USA ryntäsi paikalle antamaan arsenaalinsa Ukrainan käyttöön. Alkoi olla yhä hankalampaa selittää, ettei tässä mitään sotaa käyty, vaan jokapäiväinen teurastus kuului suunnitelmaan.

Hitlerilläkin oli aikoinaan aivan väärät käsitykset Euroopasta, kuten myös Neuvostoliitosta ja vielä Saksastakin ja sen kyvystä kestää lähes koko uuta maailmaa vastaan. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyö ensin sokeudella.

Vuonna 1939 sotaa valmisteltiin disinformaatiolla ja muilla erikoisoperaatioilla, jotka muuttivat hetkessä kansat toistensa kiukkuisiksi vihollisiksi. Saksalaisten tekniikka oli yhtä röyhkeää ja räikeää kuin Neuvostoliiton, joka valmistautui talvisotaan massiivisella propaganda- ja agitaatiohyökkäyksellä.

Viime sotia on meilläkin tutkittu valtavasti, eikä sotien syntykään ole suinkaan jäänyt tutkimatta. Heikoksi kohdaksi on jäänyt propagandarintama, josta on ilmestynyt lähinnä kuvailevaa materiaalia, jonka konteksti jää hämäräksi.

Kuitenkin sitä, miten sotien alku koettiin niin sanotulla ruohonjuuritasolla, on suuri merkitys sen ymmärtämiselle, mitä ne psykologisella tasolla ihmisille oikein merkitsivät.

Näin talvisodan alkamispäivänä haluan taas kerran muistuttaa siitä, että myös talvisodan valmistelusta ja sen koko kulusta on olemassa erinomaisia teoksia venäjäksi. Tekijä on muuan venäläinen ja siellä tänäkin päivänä asuva intellektuelli, jonka kirjoja olisi jo vihdoinkin aika suomentaa.

 

 

 

torstai 16. huhtikuuta 2020

Kun maailmansotaa sytytettiin

 

Häpeämättömän valehtelun aika

 

Frederick Taylor, 1939. A People’s History. Picdador 2019, 432 s.

 

Kansan syvien rivien historia on muutaman viime vuosikymmenen mittaan rikastunut valtavalla määrällä kirjoja, jotka on pääasiassa kirjoitettu ns. pienen ihmisen perspektiivistä. Asiassa ei olekaan mitään valittamista niin kauan kuin itse iso kuva ja päätöksenteon taso eivät unohdu.

Parhaimmillaan tuollainen kadunmiehen näkökulman rekonstruointi voi antaa hyvinkin virkistävän uuden näkökulman asioihin. Itse asiassa Taylorin kirjaa voi pitää juuri tällaisen lähestymistavan malliesimerkkinä.

Taylorin kirja ulottuu ajallisesti Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehityksestä toisen maailmansodan alkutapahtumiin Puolassa. Sen polttopisteessä ovat erityisesti Englannin ja Saksan eri yhteiskuntakerrosten ja poliittisten suuntausten edustajat, mutta myös aivan nuoret ja epäpoliittiset henkilöt.

Politiittisten konstellaatioiden suuria siirtymiä tarkastellaan tässä etupäässä yksilöiden ja jopa kansanihmisten silmin ja materiaali on saatu etenkin päiväkirjoista, mutta myös muistelmista ja lehdistöstä.

Tunnettuja päiväkirjoja ovat tietenkin Goebbelsin julkaistut ja varsin antoisat muistiinpanot ja myös Italian ulkoministerin ja Mussolinin vävyn Galeazzo Cianon päiväkirjat, jotka pari kertaa vilahtavat lähdeaineistossa.

Saksan taitoisella tutkijalla on lisäksi ollut onni saada useita päiväkirjoja Saksan päiväkirja-arkistosta, joka sijaitsee Emmendingenissä. Saksalaisista lehdistä eniten siteerataan paikallista Freiburger Zeitungia, mikä lienee hyvä valinta. Joku Völkischer Beobachter oli niin sidoksissa johdon politiikkaan ja omiin obsessioihinsa, että sen korottaminen kovin korkealle olisi saattanut olla vähemmän kiinnostavaa.

Englannista tekijä on hyödyntänyt lehdistöä ja parlamentin keskusteluja laajemmin, mikä on tietenkin mielekästä ottaen huomioon, että siellä yleinen mielipide ei ollut valtiojohdon pihdeissä ja asenteet Saksan politiikkaan nähden vaihtelivat hyvin suuresti, lepytyspolitiikan vastustamisesta aina Hitlerin avoimen fasistiseen myötäilyyn.

Lisäksi on käytettävissä ollut muun muassa mielipidetarkkailun materiaalia ja muuta oman aikansa analyyttistä ainesta. Henkilökohtaisia vaikutelmia sisältävien päiväkirjojen lisänä sellainen on varsin tarpeellista.

Kun tätä aikakautta yleisesityksissä on käyty läpi, on esimerkiksi Neville Chamberlain yleensä leimautunut surullisen hahmon sateenvarjomiehksi, joka heilutteli kansallemerkityksetöntä paperinpalaa kehuskellen sitä suureksi saavutukseksi, joka pelasti rauhan nykyiselle sukupolvelle.

Chamberlainin politiikan epäonnistuminen teki hänestä sitten aikanaan naurettavan hahmon, jonka tilalle nousi buldoggimainen Churchill, perään antamattoman John Bullin ruumiillistuma.

Itse asiassa Chamberlainin suosio säilyi koko ajan ja hänen hallituksensa myös sai julistaa sodan Saksalle ja johtaa maata aina seuraavan vuoden kevääseen saakka.

Chamberlainin epäsuosio on jälkikäteen syntynyt projektio. Münchenin nyt surullisen kuuluisana pidetyn sopimuksen jälkeen hänen kansansuosionsa nousi aikoinaan pilviin ja hänen politiikkansa sopi myös hyvin yhteen rivikansalaisten pyrkimysten ja mielialojen kanssa. Sotaa kammoksuivat kaikki.

Kun Hitler keväällä 1939 vastoin lupauksiaan tuhosi koko Tšekkoslovakian, nousi Saksan vastaisuus kaikkialla aivan uusiin korkeuksiin. Näinhän kävi Suomessakin, jossa edes IKL ei enää kehdannut puolustella ihannemaansa politiikkaa. Sehän ei enää merkinnyt oman kansan vapauttamista, vaan myös toisten kansojen sortamista.

Saksan barbaarinen juutalaispolitiikka saavutti juuri näihin aikoihin uuden huippunsa, jota symbolisoi Kristallnacht -vandalismin ja pogromien aalto, joka muka syntyi spontaanina reaktiona Saksan Pariisin-lähettilään vom Rathin murhaan, mutta oli itse asiassa huolellisesti organisoitu. Sen jälkeen seurasi nopeassa tahdissa joukko lakeja, joissa juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeudet tallattiin ennenkuulumattoman röyhkeästi lokaan.

Tämän seurauksena syntynyt suuri pakolaisaalto oli keskustelujen ja poliittisten kiistojen aiheena kaikkialla Euroopassa ja kauempanakin. Taakanjaosta ei syntynyt yksimielisyyttä, vaikka sellaista yritettiin saavuttaa Evianissa pidetyssä konferenssissa. Tuohon aikaan aiheesta eri maissa käydyt keskustelut ovat kiintoisia. Asiahan kosketti meitäkin.

Taylorin kirja kertoo paljon myös normaalista elämästä tuon ajan oloissa, elintaso vaihteluista ja jopa lemmikkieläimistä. Viime mainittuja lopetettiin Englannissa valtava määrä, kun sodan syttyminen alkoi näyttää väistämättömältä. Näin haluttiin sekä suojella eläimiä kärsimyksiltä, että säästää saarivaltion elintarvikevaroja, joiden tiedettiin käyvän niukoiksi.

Toki sodan syttymiseen kieltäydyttiin viimeiseen saakka uskomasta niin Englannissa kuin Saksassa. Viimemainitussa maassa asia herätti viranomaisten paheksuntaa, koska näin itse asiassa ilmaistiin sodan vastaisuutta.

On varsin merkille pantavaa, miten suuressa määrin henkinen valmius sotaan vaihteli myös samojen maiden sisällä. Ennen Müncheniä se oli Saksassa hyvin kehnolla tasolla ja vastahakoisuutta löytyi myöhemminkin runsaasti, vaikka entusiasmiakin oli. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset eivät houkutelleet niitä, joilla oli siitä kokemusta, eivätkä aina nuorempiakaan.

Aivan uskomaton vaikutus saavutettiin kuitenkin propagandakampanjoilla. Puolan tapaus on valaiseva.

Vielä keväällä 1939 Hitler puhui Puola-suhteista mitä ystävällisimmin, kunnes päätyi siihen lopputulokseen että asia on ratkaistava voimalla. Hitlerin tavoitteena oli aluksi kansallisuudeltaan saksalaisena pysyneen Danzigin annektointi ja Puolan käytävän saaminen saksalaisen liikenteen rajoittamattomaan käyttöön.

Puolalaiset omaksuivat non possumus-kannan. Kunnia oli se, mistä he eivät voineet tinkiä- kuten ne ilmoittivat. Se oli se kallis omaisuus, josta puolalaiset olivat vuosisatojen mittaan jo yhä uudelleen maksaneet hyvin paljon.

Kirjoittajan vi katsoa kallistuvan sille kannalle, ettei Stalinin-Hitlerin pakti 23.8.1941 ollut ratkaiseva sodan syttymiselle. Tälle onkin hyvät perusteet.

Kiinnostavaa on, että Hitler ilmeisesti loppuun saakka säilytti uskonsa jonkinlaiseen sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa. Englantilaisetkaan kun eivät olleet taanneet Puolan rajoja, vaan ainoastaan sen itsenäisyyden. Siellä voisi syttyä korkeintaan rajoitettu sota.

Maailmansotaa ei siis haluttu aloittaa Danzigin takia, vaikka niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Kun sitä paitsi myös tuo länsivaltojen takaama Puolan itsenäisyyskin tuhottiin, kuten Tšekkoslovakiassa sitä ennen, menettivät puheet saksalaisten kansallisista oikeuksista sotatoimien syynä kaiken uskottavuutensa.

Hitlerin propagandakampanjat ennen hyökkäystä olivat malliesimerkki täysin häikäilemättömästä totaalisen valheen käytöstä sotavalmisteluissa ja sen oikeuttamisessa.

Tähtäimessä olleilla Puolalle luovutetuilla alueilla oli saksalaisia tietenkin ihan oikeasti myös sorrettu. Monet olivat muuttaneet alueelta ja menettäneet maansa puolalaisille, jotka olivat aluetta hallinnet parisataa vuotta aikaisemmin.

Nyt Saksan erikoispalvelut suorittivat provokaatioita, joiden tuloksena oli mahdollista tiedottaa suurista saksalaisvainoista ja kuvaamattoman törkeistä kidutuksista. Saksalainen yleisö, joka paria kuukautta aiemmin ei ollut lainkaan kiinnostunut Puolasta, uskoi auliisti valheet ja vaati kostoa.

Itse asiassa saksalaiseen vähemmistöön kohdistuvaa väkivaltaa kyllä syntyikin melkoisesti sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Jossakin määrin saksalaiset toimivat myös viidentenä kolonnana, mikä erityisesti Danzigissa oli hyvinkin merkittävä tekijä.

Propagandahyökkäys oli eräänlainen henkinen tykistövalistelu, jota suorastaan Hitlerin tasolta saakka määrätietoisesti ohjailtiin. Voidaan todeta, että se muistutti miltei yksi yhteen sitä kampanjaa, joka laukaistiin neuvostolehdistössä Suomea vastaan marraskuussa. Kyseessä eivät olleet mitkään propagandistiset tulkinnat asioista, vaan aivan alaston valehtelu, jolla ei ollut mitään todellista pohjaa.

Sodan syy Puolassa saatiin parista lavastetusta hyökkäyksestä, joista toinen suuntautui erästä radioasemaa vastaan. Reinhard Heydrichin SD ei tässä siekaillut edes murhia, vaan tappoi puolalaisiin uniformuihin puettuja keskitysleirivankeja, joiden ruumiit jätettiin paikalle muka todistamaan siitä, että Puola oli se, joka oli häpeämättömästi hyökännyt Saksaa vastaan.

Koko tämä roska meni Saksassa kansaan kuin häkä. Sodan mahdollisuutta Puolassa oli vielä aivan hiljattain kammoksuttu ja sitä oli pelätty myös kenraalikunnan keskuudessa (mistä Taylor ei kerro), nyt lehdistön suorittaman ”tykistövalmistelun” jälkeen vaadittiin kostoa ja Saksan kunnian palauttamista.

Saksalaisten sodankäyntimenetelmät olivat äärimmäisen raakoja. Hitler jopa erityisesti vaati unohtamaan valheellisen humanismin vaatimukset. Ulospäin asiat esitettiin kuitenkin toisin: Saksan armeija toimi Puolassa muka herrasmiesten tavoin ja kunnioitti naisten ja lasten oikeuksia.

Itse asiassa heti sodan alussa tuhottiin totaalisesti muuan strategisesti aivan merkityksetön puolalainen kylä lentopommitusten vaikutuksen tutkimiseksi. Se terroripommitus ei jäänyt viimeiseksi.

Loppuvuodestahan sitten Molotov samaan tapaan vakuutti, että neuvostokoneet pommittivat Suomessa vain ja ainoastaan sotilaskohteita. Neuvostolentäjien kerrottiin suorastaan olevan -ei enempää eikä vähempää kuin aikamme todellisia humanisteja.

Paralleelit talvisotaan ovat hämmästyttävän selviä. Jopa Puolan ulkoministeri Beck, jota saksalaiset aivan järjettömästi syyttivät sodanlietsonnasta, sai pian palvella myös neuvostopropagandaa: Pääministeri Cajander oli Suomen Beck ja tulisi saamaan samanlaisen kohtalon.

Nämä uudet veljeskansat totalitarismissa, saksalaiset ja venäläiset solmivat tunnetusti lokakuussa, Puolan tuhoamisen jälkeen raja- ja ystävyssopimuksen, jolloin Molotov julisti Saksan olevan nyt maailmanrauhan puolella ja Ranskan ja Englannin taas lietsovan imperialistista sotaa.

Mutta tämä ei enää kuulu Taylorin kirjan teemaan.

Olisi erittäin valaisevaa saada vastaavanlainen kirja myös suomen ja Neuvostoliiton suhteista vaikkapa ajalta 1.1.1938-31.12.1939 sekä suomeksi että venäjäksi. Käytettävissähän on paljolti aivan samanlaista materiaalia. Venäläistä relevanttia materiaalia onkin jo Jevgeni Balašov koonnut maanmainioksi kokoelmaksi Prinimaj nas Suomi-krasavitsa.

Se esittää yhtä hätkädyttävän kuin kiintoisan kuvan siitä, miten natsien oppia saaneet kommunistit esittivät asiat.

Yleinen mielipide ja yksilöiden tuntojen kehitys, yleistilanteen kehittymisen kronologia ja absoluuttisen valheen käyttöönotto Neuvostoliiton puolella tarjoaisivat samojen kansien väliin koottuina mainion näköalan siihen tragediaan, johon myös meillä tuolloin jouduttiin. Samalla asettuisivat yhteyksiinsä ne totalitaarisen valtion propagandasodan luomukset, joiden jäänteitä taitaa yhä löytyä naapurimaassa takapajuisipien ainesten ajattelussa.

Vastaväite, jonka tällaiset ehdotukset aina kustantajilta saavat on, että se käännös maksaa liikaa…

Kysymys on kuitenkin vain ehkä 10000-15000 eurosta. Mikäli kansakunta haluaa kuulua ns. sivistyskansojen yhteisöön, ei se voi antaa moisten summien määrätä julkaisupolitiikkaansa.

 

Alkaako tyhmeneminen yliopistoista?

 

Tämä on haaste tutkijoille ja älymystölle

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Pari viikkoa sitten kirjoitin jo tästä erittäin tärkeästä kirjasta ja jäin odottelemaan lehdistön ja erityisesti hesarin reaktioita (ks. Vihavainen: Haun ari helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki päivälehtien reagointi tärkeisiinkin kirjoihin saattaa usein tapahtua kuukausien viiveellä, eikä harvinaista ole, että ne saattavat jäädä kokonaan vaille huomiota tai sitten ne kuittaa arvostelullaan joku tomppeli, jolla ei ole mitään käsitystä kirjan merkityksestä.

Jos ajatellaan vaikkapa hesarin kulttuuriosastoa, se näyttää nykyään olevan viritetty tuolle kuuluisalle 11-vuotiaan tasolle tullakseen mahdollisimman laajaa lukijakuntaa kiinnostavaksi. Sitä paitsi sen mielenkiinnon kohteet ovat tulleet yhä naisellisemmiksi ja seksuaalisuus eri muodoissaan on kaiken ehdoton keskipiste.

Toki suvunjatkamiseen ja jatkamattomuuteen liittyvät kysymykset kuuluvat ihmiskunnan keskeisiin, kuten myös ravintokysymykset, olkoonkin, ettei niin sanotulla lifestyle-tasolla niistä yleensä voi sanoa mitään pintaa syvempää. Tärkeää on näköjään nyt se, miltä asiat näyttävät, kampauksista ravintolahifistelyyn. Olennaiseksi nousee muoti, joka taas ei tunne argumentteja, vaan vaatii seuraamista ja noudattamista.

Helon kirja käsittelee myös erästä muotivirtausta, joka on hyvin nopeasti vallannut Amerikan kampuksia ja levinnyt meillekin, hämmästyttävää kyllä, ja saanut tutkijoita pohdiskelemaan oman valkoisuutensa kirousta ja sen oletetusti aiheuttamaa tiedollista ja moraalista heikkoutta.

Helon kirja avaa kritiikille niin olennaisia ja ajankohtaisia asioita, että se haastaa kaikki asianosaiset vastaamaan huutoonsa. Kirjassa ruoditaan sellaisten tahojen kaikella vakavuudella esittämiä tutkimuksia, analyysejä, suosituksia ja vaatimuksia kuin suomalaiset viranomaiset, erityisesti THL, yleishyödylliset yhdistykset kuten Yhteiset lapsemme, koko taannoinen valtioneuvosto julistettuine ideologioineen, sekä pari professoria ja pari väitöskirjaa.

Helon ote tässä kirjassa ei ole muodikkaasti pintaliitävä, helppohintaisen lyttäävä tai moralisoimalla kuittaava. Se on vakavan tieteellinen ja hän analysoi kohta kohdalta esimerkeiksi ottamiensa tutkimusten metodologiaa. Kohteet ovat sekä amerikkalaisia että suomalaisia. Metodologiaan erikoistuneena Pohjois-Amerikan aatehistorian dosenttina hänellä on tehtäväänsä erinomaiset eväät ja hän tuntee hyvin myös Helsingin yliopiston, joka ei suinkaan jää rauhaan hänen tutkijankatseeltaan.

Kirjan aiheita ovat sisällysluettelon mukaisesti intersektionaalinen ymmärrys tasa-arvosta, teoreettisesti käsitetty ”valkoisuus”, valkoisen ylivallan käsiteharha, narratiivisuuden hylkääminen historiassa, toivottoman maailman sosiologia, näennäistutkimus suomalaisten valkoisuudesta, sorto, syrjäytyminen ja koulutuksen rakenteet sekä woke-ilmiö intersektionaalisena tunnepuheena.

Kuten edellisessä asiaa käsitelleessä bogissa todettiin, kirjoittaja yrittää vakavasti löytää järjellisiä perusteita sille näennäistutkimukselle, joka eri tapauksissa pyrkii selvittämään, noudattaako maailma intersektionaalisen pappeuden julistamia periaatteita vai ei ja lisääkö tuon teorian käyttäminen ymmärrystämme asioista vai vähentääkö se sitä.

Valitettavasti koko se mumbo-jumbo, jota jo useissa ja kenties useimmissa läntisissä yliopistoissa, Helsingin yliopisto mukaan lukien ainakin jonkin verran tuotetaan, osoittautuu täysin tyhjäksi kuvitelmien jauhamiseksi, joka ei millään tavalla edistä ymmärrystämme asioista ja niiden synnyn ja häviämisen ehdoista. Historian sijasta on menty kumartamaan irrationaalisia aivokummituksia.

Intersektionalismi liitetään kuitenkin lähtökohtana ja argumenttina niin tärkeisiin asioihin, ettei sen intellektuaalinen kelvottomuus ole yhdentekevä asia. Kyllä esimerkiksi vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa on tutkittava, mutta tehtävä se pätevällä tavalla, että saataisiin kelvollista tietoa päätöksenteon pohjaksi.

Rasismikin on todellinen ilmiö ja sen sijaan, että sitä lähestyttäisiin ilmoitukseen perustuen, sen merkitystä ja ilmaantumisen ehtoja on tutkittava ankaran tieteellisesti.

Intersektionalismi on halunnut haastaa länsimaisen tieteellisen perinteen ja liberaalin yhteiskuntafilosofian eräänlaisella irrationaaliseen ja järjen tuolla puolella olevaan synnynnäiseen ilmoitukseen perustuvalla tunteella. Sen historiattomuus on suorastaan metodista ja se haluaa olla immuuni ulkopuoliselle kritiikille kuten kaikki totalitaariset ideologiat.

Koko tuo muoti on kotoisin Amerikasta, jonka historia on Eurooppaan ja erityisesti Suomeen verrattuna aivan toisenlainen. Siitä huolimatta voidaan havaita, että muotitietoiset yliopistosopulit ovat joukoittain rynnänneet sen tunnusten alle, syistä, jotka eivät ainakaan liity sen korkeaan intellektuaaliseen tasoon.

Historian valitettava taantuminen suomalaisessakin kouluopetuksessa lienee yksi niistä tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet tuon ideologian hämmästyttävän suosion myös meillä. Toki muodikkuus on asia, jolta eivät edes professorit ole turvassa, kuten suomalaisetkin esimerkit osoittavat.

Helo koskettelee myös Suomen taannoista yliopistouudistusta, joka teki meikäläisistä alan instituutioista yhä amerikkalaisempia ja yhä enemmän liikelaitosta muistuttavia. Todellisille tutkimusansioille voidaan eri syistä yhä useammin antaa palttua ja jatkaa ideologisella linjalla, mikäli se on edullisempaa.

 Kehitys näyttää meilläkin menevän yhä enemmän siihen suuntaan, joka suosii intersektionalismin tapaisia anti-intellektuaalisia muoteja. Tällä menolla tyhmentymistä ei voi estää, kirjoittaja toteaa. Tästä asiasta hän tarjoaa konkreettisia esimerkkejä.

Uusi, muodikas ajattelu tuottaa myös meillä -tietenkin englanniksi- nyt sellaisia opuksia kuin Finnishness, Whiteness and Coloniality. Ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho& Elisabeth Peterson. Helsinki University Press 2022.

 Helo on tutkinut kohta kohdalta tuon kirjan artikkelit, joissa Suomesta on aivan kritiikittömästi tehty eräänlainen pikku Amerikka. Molemmissa on kaiken selittävänä tekijänä historiasta riippumaton valkoisuus, vai pitäisikö sanoa whiteness.

Muuten, Yhdysvalloissa suositellaan nykyään, että esimerkiksi Black tai Indigenous people kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, mutta white people sen sijaan pienellä…

Yliopistojen ideana on aina ollut vapaa tieteenharjoitus, on uskallettava käyttää järkeään: Sapere aude, sanoi aikoinaan Immanuel Kant.

Nykyään sen sijaan intersektionalismiin vahvasti nojaava woke-ajattelu pyrkii suojaamaan opiskelijaa kaikelta väärältä tiedolta ja tarjoamaan turvallisen tilan niille, jotka eivät syystä tai toisesta kestä ajattelunsa perusteiden haastamista ja kriittistä analyysiä.

Siis turvallinen tila yliopistossa? Turvssa miltä? Kritiikiltä? Vääriltä mielipiteiltä?

Ylliopiston perinteisen idean kannalta koko ajatus on kauhistuttava. Ellei tutkija ja opiskelija, jonka tehtävänä on oppia ymmärtämään, mitä tutkiminen merkitsee ja mihin tietomme ja luulomme perustuvat, voi koetella käsityksiään ja tuloksiaan muita näkemyksiä vastaan, eivät ne enää ole paljon arvoiset.

Keskiajallakin oli väitöksissä mukana usein paholaisen asianajaja, advocatus diaboli, jonka tehtävänä oli yrittää etsiä argumentaation heikkouksia. Olemmeko taantumassa jo myöhäiskeskiajan henkisestä rohkeudesta yhä syvemmälle siihen aikakauteen, jota täydellä syyllä nimitettiin pimeäksi?

Virassa olevien yliopiston opettajien on syytä ottaa tämä Helon kirja pakolliseksi kurssikirjaksi. Sen pohjalta voidaan esimerkiksi järjestää seminaareja, joissa sen johtopäätökset pyritään kumoamaan ja selvitetään, millä ehdoilla sellainen olisi mahdollista.

Pallo on nyt paitsi lehdistöllä, myös yliopistoilla, ainakin niiden yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla osastoilla. Kaipa nyt ainakin nimeltä mainitut tutkijat reagoivat Helon haasteeseen ja tekevät sen normaaleja metodologisia periaatteita noudattaen.

 

 

 

 

Kohti valistunutta kansalaisuutta

 

Valistuksen virittäjä

 

Ilmari Kohtamäki, Pietari Hannikaisen ”Kanava”. Uudenaikaisen lehdistömme ladunavaaja. SKS 1959, 240 s.

 

Yhä uudelleen sitä joutuu hämmästymään tajutessaan, miten tavattoman nuori tämä meidän nykyinen intellektuaalinen maailmamme on.

Kun ajattelee, että vain muutama sukupolvi sitten valtaosa kansasta oli ”pelkkiä” lukutaidottomia moukkia ja suomen kielikin oli vasta kehdossaan, on jo miltei valmis antamaan anteeksi sen kaikkialla vallitsevan idiotismin, joka nykyään niin totaalisesti läpäisee kaikki mediamme.

Lehdistö, jonka ensimmäiset edustajat meillä nähtiin 1700-luvun lopulla, koostui aluksi parin sivun vihkosista, joissa esitettiin enimmäkseen ihan muuta aineistoa kuin sitä, mitä pidämme varsinaisesti journalistisena.

Kansan ylösrakennukseksi saatettiin vaikkapa kuvailla, millainen otus oli elehvantti tai kertoa eräästä herostraattista kuuluisuutta tavoittelevasta aikansa hupakosta, joka oli lähtenyt kävelemään puujaloilla Ranskasta Kreikkaan, mutta loukkaantunut matkalla ja ontui nyt toista puujalkaansa.

Tuo mainittu anekdootti sisältyi Antti Lizeliuksen julkaisemiin Suomenkielisiin tietosanomiin, jotka ilmestyivät vuosina 1775-1776.Sen jälkeen saatiinkin odotella seuraajaa 1800-luvulle saakka.

Toki Suomessa oli ennen Vanhan Suomen vuonna 1812 tapahtunutta liittämistä vielä vain vajaat miljoona asukasta, mutta olisihan siinäkin ollut pohjaa lehden tilaajille, jos kiinnostusta olisi riittänyt. Sitä nyt vain puuttui, eikä pelkästään talonpojilta.

Mainittakoon, että Venäjälläkin oli painettu lehti, Kuranty (vrt. ranskan courier, juoksija, kuriiri;  it. correre, juosta) alkanut ilmestyä jo Pietari Suuren aikana ja vuodesta 1728 Pietarissa ilmestyi Sankt-Peterburgskije vedomosti, joka ilmestyy yhä, oltuaan välillä nimeltään Leningradskaja Pravda.

Ei sekään lehti vielä 1700-luvulla ollut niin sanotusti moderni. Siinä oli lähinnä kuulutuksia, tietoja satamassa olevista laivoista ja lyhyitä ulkomaiden uutisia. Tiedettiinpä siinä keväällä 1788 Ruotsin sotavarusteluistakin ja 7000 sotilaan lähettämisestä Suomeen. Itse sodasta sen sijaan kerrottiin äärimmäisen niukasti ja sen aikana lakattiin jopa mainitsemasta satamassa olevien laivojen nimiä.

Uudenaikaisessa lehdessä erään määritelmän mukaan pitää olla virallisen materiaalin lisäksi myös uutisia ja ilmoituksia sekä mielipidekirjoituksia. Sellaiseksi suomenkieliseksi lehdeksi tuli Kanava, jonka perusti ja jota toimitti Säämingin Kiilamäen kylässä syntynyt Pietari Hannikainen.

Hannikainen, jonka suku tunnetusti kehittyi talonpoikaisesta juuresta merkittäväksi kulttuurisuvuksi, kävi Savonlinnassa saksankielistä reaalikoulua, jossa hänen nimensä oitis ”hienonnettiin” muotoon Petter Hanén. Välitunneillakin kiellettiin puhumasta suomea ja niin sitä muutamassa vuodessa leivottiin talopojasta herra.

Hannikainen, joka opiskeli maanmittariksi, otti ennen pitkää takaisin alkuperäisen nimensä ja hänestä tuli yksi suomalaisuusaatteen pioneereja.

Hannikainen toimi Viipurissa, jossa tuossa vaiheessa oli vain vähän yli 4000 asukasta ja lisäksi 2000 sotilasta. Kaupungissa oli suhteellisen merkittävä saksankielinen porvaristo ja lisäksi puhuttiin venäjää, ruotsia ja suomea. Suomenkieliset olivat kuitenkin enemmistönä, toisin kuin monissa muissa rannikon kaupungeissa, kuten Helsingissä, jossa venäläinenkin aines oli 1800-luvun ensi puoliskolla hyvin vahva.

Viipurin ensimmäiset lehdet olivat saksankielisiä kuten Wiburgs Mancherley Zum Nutzen und Vergnügen 1821 tai Wiburgs Wochenblatt 1823-1832. Viimemainittu julkaisi myös monta Jaakko Juteinin suomenkielistä runoa.

Suomenkielinen Sanan Saattaja Viipurista ilmestyi vuosina 1833-1836 ja 1840-1841 ja siinä oli kuulutusten ja ilmoitusten ohella yleishyödyllisiä tietoja ja jopa yleisesti tunnettuja tärkeimpiä poliittisia uutisia. Lehden taustavoimiin kuuluivat myös Jaakko Juteini sekä Abraham Poppius, joka sitten siirtyi Juvan kirkkoherraksi. Lehden päätoimittaja oli Anders Cedervaller.

Mainittakoon, että Juvan poika K.A. Gottlund julkaisi tuohon aikaan myös omia suomenkielisiä lehtiään. Suomi oli ensimmäinen Helsingissä ilmestynyt suomenkielinen lehti vuonna 1846. Vuosina 1847-49 ilmestyi Suomalainen, joka muuten kävi Kanavan kanssa kiivasta sanasotaa. Poliittiset kiistat olivat jo päiväjärjestyksessä.

Kanavan suomenkieli oli vielä varhaisessa kehitysvaiheessa ja lehteen keksittiin paljon uusia sanoja, joita ei talonpoikien kielessä vielä ollut eikä tarvittu. Samaa toki voi sanoa myös Gottlundin lehdistä, mutta hänen suosimansa savon murre ei kestänyt kilpailussa läntisempiä muotoja ajavien kanssa.

Kanavaa julkaistiin vuosina 1845-1847. Se oli sangen pirteä lehti, jossa oli useinkin ajankohtaisia aiheita. Julkaisulupaa anoessaan se oli ilmoittanut keskittyvänsä rakennettavana olevaan valtavaan Saimaan kanavaan, asiaa hoitavien virkamiesten suureen mainetekoon, josta riitti ylistyksen aihetta myös talonpoikaisrunoilijoille.

Tosiasiassa kaivettava kanava ei kovin pitkälle riittänyt pelkäksi aiheeksi, niin mahtava työmaa kuin se olikin. Uutisia julkaistiin eri maista, muun muassa jokseenkin säännöllisesti Pietarporista ja myös yleensä Venäjältä. Sivumennen sanoen, 1800-luvun lopulla Suomi-syöjät saivat aihetta pöyristyä sitä, että suomalaisissa lehdissä saattoi olla otsikko Ulkomailta ja siinä eräänä alaotsikkona Venäjältä.

Tässä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista, raja suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä oli koko ajan aivan selvä, eikä suinkaan syntynyt vasta vuonna 1918, kuten eräässä Jörn Donnerin varsin joutavassa elokuvassa esitetään.

Joka tapauksessa, uutisten, kuulutusten ja neljällä kielellä ilmestyneiden mainosten lisäksi siis myös oli eräänlaisia lehden linjaa julki tuovia pääkirjoituksia. Muuten, tuota mainosten monikielisyyttä eräät suomalaisuusmiehet irvistelivätkin.

Kuitenkin kannanotot ajankohtaiseen politiikkaan koituivat lehden tuhoksi. Kanavaa oli suojellut se, että sensori Thesleff oli lempeä ja suvaitsevainen eikä Viipurin äänin maaherra Casimir von Kothen osannut suomea.

Sitten kuitenkin sattui sellainen onnettomuus, että J.V. Snellman julkaisi Saimassaan erään Kanavan poleemisen jutun ruotsiksi käännettynä, mikä sai von Kothenin pillastumaan. Asia koski talonpikien häätämistä suurtilalta.

Venäjän keisari oli paitsi itsevaltias, samoderžets, myös yksinvaltias eli jedinoderžets ja tämä tarkoitti, että kaikki valta koko valtakunnassa kuului hänelle. Käytännössä sitä oli tietenkin jaettu myös esimerkiksi Suomen senaatille, joka teki päätöksensä keisarin nimissä, sekä keisaria edustaville maaherroille. Niin sanotulle kansalle politiikka ei sen sijaan kuulunut millään tavalla.

Niinpä von Kothen päätti lakkauttaa Kanavan ja varmisti vielä asian konsultoimalla Pietarissa asustavaa Suomen kenraalikuvernööriä, ruhtinas Menšikovia. Kanava ymmärsi lopettaa toimintansa jo ennen kuin varsinaista lakkautuspäätöstä oli tehty. Myös Snellmanin ruotsinkielisen Saiman taival päättyi pian.

Kuten tiedetään, Snellmania ja hänen seuraajiaan nimitettiin sarkatakkisiksi jakobiineiksi, joiden takin alla oli punainen paita. Kommunisti oli myös käypäinen haukkumasana ja viittasi ranskalaisiin utopistisosialisteihin.

Myös Lenin omaksui sitten aikoinaan kommunisti-nimen, joka itse asiassa oli jo arkaainen jäänne toiselta aikakaudelta. Kommuunien perustaminen, jota sitten uuden nimityksen mukaisesti yritettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, oli katastrofi ja Stalin, jota kannattaisi kai nimittää 1900-luvun merkittävimmäksi antikommunistiksi, teki niistä pikaisen lopun vuonna 1930.

Mitä nyt tulee tuohon 1840-luv kommunismin pelkoon, se oli sinänsä perusteltua, kuten hullu vuosi 1848 osoitti. Sen jälkeen, vuonna 1850 annettiinkin vertansa vailla oleva sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta.

Nikolai I:n kuoltua vuonna 1855 asetusta alettiin jo yleisesti rikkoa ja uusi ja uljas suomenkielinen sanomalehdistöhän se sieltä pian nousi hämmästyttävän elinvoimaisena rahvasta valistamaan ja heitä kansalaisen tasolle nostamaan.

Ja nyt meillä sitten on sellainen media kuin on. Mutta se on jo toinen juttu, kuten Kiplingillä oli tapana sanoa.

Pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta (Suvorov).

 

Niin kaunista on sovinto veljesten keskuudessa

 

Vanhassa virsikirjassa oli joskus tuon otsikon mukainen virsi. Kun lapsena luulin, että kyse oli väitelauseesta eikä kehottavan esikuvan nostamisesta, minua aina nauratti, kun muistelin paria tuntemaani veljestä, jotka eivät muuta tehneet kuin tappelivat keskenään.

Toki yleensä edellytetään, että veljesten täytyy pitää yhtä ja olla toisilleen solidaarisia. Kainin ja Abelin välinen suhde on jyrkästi tuomittava ja käsitettävä poikkeukseksi, jollaista esimerkiksi Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksessa ei oteta edes huomioon: fraternité on vertaiseksi asettumista ja tunnustamista, veljeilyä, joka lopettaa sodat ja väkivallan.

Ruotsin kuningas Oskar II, joka oli myös Norjan kuningas vuosina 1872-1905, laski joskus liikkeelle rahan, jossa oli hänen tunnuslauseensa ”brödrafolkets väl”, joka kaiketi viittasi Ruotsin ja Norjan veljeyteen.

Ruotsin ja Tanskan veljeydestä sen sijaan on harvemmin puhuttu, vaikka Tanskan ja Norjan veljeys on sitäkin helpommin ymmärrettävissä -kuuluivathan nuo maat ja kansat yhteen vielä paljon kauemmin kuin Ruotsi ja Norja.

Ruotsin ja Tanskan suhteelle oli sen sijaan vuosisatojen ajan ominaista perivihollisuus sanan aidossa merkityksessä. Viha oli katkeraa ja purkautui sukupolvesta toiseen verisiin sotiin. Pakkoruotsalaistetut Skoone, Blekinge ja Hallanti yrittivät nekin kapinoida, mutta turhaan.

Vaan mikäpä olisi pohjoismaiden ollut elää yhdessä ja samassa valtakunnassa, voimansa yhdistäen ja saaden synergiaetuja toistensa etevyydestä eri aloilla: Norjan merenkulku ja kalastus, Tanskan maatalous ja Ruotsin malmivarat ja insinööritaito olisivat yhdessä tuottaneet sellaisen paketin, että sen turvin olisi jo voinut eurooppalaisessa politiikassakin puhua suulla suuremmalla.

Mitkä asiat noita maita oikeastaan edes erottivat? Tanskassa ja Norjassa puhuttiin käytännössä samaa kieltä, jota myös ruotsalaisten oli helppo ymmärtää tai ainakin teeskennellä ymmärtävänsä. Kielellä oli oma nimensäkin: skandinaviska. Ruotsalaisten puheet tanskan kielestä pelkkänä kurkkutautina voi jättää omaan arvoonsa. Ero on kuitenkin paljon pienempi kuin venäjän ja ukrainan välinen ero.

Katolinen ja sittemmin luterilainen usko on ollut kaikille yhteistä ja aika pitkälle samanlaiset olivat myös luonnonolot ja niiden mukainen elämäntapa ainakin maiden eteläosissa.

Ja tosiaan, kyllähän nämä maat liittyivätkin yhteen. Kalmarin unioni 1397-1523 vei veljekset saman vallan piiriin yli vuosisadaksi ja se valtahan ulottui myös tänne Pohjanlahden itäpuolelle saakka.

Mutta unionit ovat unioneja, keskus on keskus ja periferia on periferiaa. Tanska nousi unionissa johtavaan asemaan ja etenkin Rotsia kaihersi sen perifeerinen asema ja niin sanoakseni puuttuva subsidiariteetti. Vapaussodallahan moisesta tyranniasta oli erottava.

Niinpä nuo olennaisissa kysymyksissä niin samankaltaiset veljeskansat ovat sitten olleet enimmäkseen erillään ja etenkin Ruotsi(-Suomi) ja Tanska-Norja tapelleet verissä päin keskenään. Pelkästä veljellisestä nahistelusta ei enää kannata puhua.

Kuitenkin maat ovat säilyttäneet paljon yhteistä. Jokainen toki tietää, että kansanluonteissa on aika selviäkin eroja ja että ruotsalaisen ja tanskalaisen mentaliteetin erottaa jo heti rajalla ensimmäisen yksilön kohdatessaan. Kenen hyväksi ero on, on makuasia.

Mutta tunnettu World Values Survey (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) sijoittaa kaikki pohjoismaat ja muutkin Euroopan protestanttiset maat sangen lähelle toisiaan arvojen maailmankartalla. Tämä perustuu laajaan ja pitkäaikaiseen tutkimukseen eikä mihinkään mututuntumaan.

Meillä Pohjolassa, minne Suomikin kuuluu, ehkäpä hieman poikapuolen oikeuksin, ollaan niin ikään maallistuneita, suvaitsevia ja individualistisia. Arvojen maailmankartalla sijaitsemme aivan maailman toisella laidalla kuin islamilainen maailma tai Afrikka. Myös Euroopan ortodoksiseen osaan meiltä on henkisesti pitkä matka.

Samuel Huntignton, jota edistysmieliset tutkijat vielä taannoin halusivat pitää vain epätieteellisenä taantumusmiehenä, osui sangen hyvin maaliin piirtäessään kulttuuripiirien rajoja.

Ortodoksinen kulttuuri oli Huntingtonin mukaan oma kulttuurialueensa ja sen ja läntisen Euroopan välinen raja oli selkeä. WVS:n tulokset vahvistavat tätä johtopäätöstä. Venäjä ja Puola ovat rajanaapureita, mutta arvokartalla ne ovat aika kaukana toisistaan. Niin ovat myös Venäjä ja Suomi, mutta niiden välinen etäisyys on vielä suurempi.

Saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta Venäjä ja Ukraina sijaitsevat tulla kartalla aivan toistensa lähellä ja samaan joukkoon kuuluvat myös Valkovenäjä ja Serbia. Slovenia ja Tšekki ovat Puolan ja Kroatian tavoin myös selvästi erillään Venäjästä, omassa katolisen Euroopan ryhmässään.

Tässä näkyy se ongelma, joka vainosi jo 1800-luvun panslavisteja: läntiset slaaviveljet olivat jo siinä määrin eurooppalaisuuden turmelemia, että niiden liittäminen Venäjään voisi olla kulttuurinen katastrofi Venäjälle itselleen.

Mutta toisin oli ja on Ukrainan ja Valkovenäjän laita. Valkovenäjällä kieli on jo hyvän aikaa sitten vaihtunut venäjäksi, kuten se Skoonessa vaihtui tanskasta ruotsiksi, mutta Ukrainan kanssa oli ja on toisin. Tiettyjen perustavien elämänarvojen suhteen se kuitenkin on hyvin lähellä Venäjää, mutta kieli ja poliittinen tahto ovat toiset.

Kun Ruotsi ja Tanska joutuivat vuosisataiseen valloitussotien ja revanssisotien kierteeseen, alkoi puhe veljeskansoista niiden kohdalla tuntua lähinnä rienaukselta. Kainin ja Abelin veljeyshän tietenkin myös on muuan veljeyden klassinen muoto, mutta se ei tässä auttanut asiaa.

On totta, että Venäjä on kohdellut Ukrainaa suunnilleen yhtä pahoin kuin Englanti aikoinaan Irlantia. Niinpä yhteinen kieli ei tee näistä kansoista suinkaan veljeksiä, vaikka Pohjois-Irlannissa brittiläisyys onkin saanut vankan suosion.

On pääteltävissä, että Venäjän ja Ukrainan suhteellinen kulttuurinen ja kielellinenkin läheisyys joutuu yhä enemmän taka-alalle sitä mukaa kuin niiden välisen sodan ruumisvuoret kasvavat ja kasvattavat maiden välistä kuilua. Sodan jälkivaikutus saattaa olla hyvinkin pitkäaikainen, vaikka rauha pian solmittaisiin ja veljeily alkaisi. Perivihollisuuskin voi syntyä, veljesten välille, kuten Ruotsin ja Tanskan esimerkki osoittaa.

 Näiden kahden maan välisessä historiassa kyseessä on uusi vaihe, vaikka toki jo Pietari Suuri kuritti ankarasti mazepalaisia. Silloin voimasuhteet olivat kuitenkin liian epätasaiset, että riitaa olisi voinut kauan ylläpitää. Lyödyn oli vain alistuttava.

Toki Ukrainalla on ihan oikeasti jo perinteisesti ollut tiettyjä läntisyyden elementtejä, joita Venäjältä puuttuu. Olennaisempaa sovinnon tai sen puuttumisen kannalta on kuitenkin poliittinen tahto ja ehkä vielä sitäkin olennaisempaa on sodan oma logiikka. Kukaan ei voinut ennalta arvata tällaisen näännytyssodan puhkeamista, kaikkein vähiten sen ylimielinen ja todellisuudesta irtautunut aloittaja, jonka päämääränä oli veljesten jälleenyhdistäminen.

On kummallista ajatella, että vielä aivan hiljattain venäläiset ja ukrainalaiset pitivät keskinäisiä suhteitaan hyvinkin läheisinä ja lämpiminä ja hyvin monet halusivat, ettei maiden välillä edes olisi normaaleja itsenäisten valtioiden rajamuodollisuuksia ( ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on sovinto veljesten väliltä poissa. Sikäli kuin olen veljesriitoja seurannut, ne usein jatkuvat aivan irrationaalisesti hautaan saakka, vaikka alkuperäinen riidanaihe olisi jo aikoja sitten menettänyt merkityksensä. Riita synnyttää lisää riitaa ja hyökkäykset revanssipyrkimyksiä.

Täällä Pohjolassa sentään on opittu tyytymään status quohon (post bellum) vaikka se aikoinaan koettiinkin huutavaksi vääryydeksi. Ajattelen nyt lähinnä Skoonea ja Karjalaakin. Se on joskus hedelmällinen asenne.

Ihmisuhreilla on aina metafyysinen merkitys

 

Sota Venäjällä

 

Pertti Luntinen kirjoitti aikoinaan paksun kirjan Sota Venäjällä -Venäjä sodassa (SKS 2008, 1037 s.). Hän aikoi päättää sen Venäjän ”viimeiseen” sotaan, joka oli Tšetšeniassa, mutta ennen ilmestymistä käytiinkin vielä Gruusiassa eli Georgiassa sota.

 Kirjoittaja arveli sen olleen FSB:n provosoima. Sotaa paheksuttiin laajalti, mutta siihen se sitten jäikin. Itse asiassa siihen vielä liittyi se, että gruusialaiset aloittivat sotatoimet, provosoituina, mutta silti. Läntisen pääoman pako Moskovasta tässä vain oli riskinä ja jossakin määrin sitä kai tapahtuikin.

Venäjä oli sotinut ikänsä kaiken, totesi Luntinen kirjansa loppusanoissa, mutta tässähän ei ole mitään erityistä. Sitä samaa ovat tehneet useimmat muutkin eurooppalaiset valtiot. 1800-luvun alkuun saakka Ruotsi oli tässä suhteessa yksi sotaisimmista.

Venäläisten sotia ei kirjoittajan mukaan voi pitää erityisen raakoina, vaan aivan tavallinen ihminen muuttuu pian ja helposti massamurhaajaksi; pahinta ei ole petomaisuus, vaan me (länsimaalaiset) olemme parhaita tappajia, julmempia ja määrätietoisempia kuin pedot tai raakalaiset.

Näinhän se taitaa olla. Joka tapauksessa sotaan lähtemistä opittiin toisen maailmansodan jälkeen tämä tietäen jo Euroopassa kammoksumaan ja kynnys sodan aloittamiseen näytti joskus 2000-luvun alussa jo demokraattisten valtioiden piirissä nousseen ylittämättömäksi, erinäiset poikkeukset säännöstä huomioiden.

Demokratia Venäjällä ei toteutunut aivan vailla väkivaltaa, mutta kaiken kaikkiaan prosessi, johon liittyi myös suuren imperiumin hajoaminen, oli omassa lajissaan aivan poikkeuksellisen ja jopa hämmästyttävän veretön. Vasta Tšetšenian sodat muuttivat kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Venäjä joka tapauksessa näytti myös kasvaneen ulos väkivaltaisesta vaiheestaan ja sen armeijaakin oltiin jo puolustusministeri Serdjukovin johdolla ( 2007-2012) supistamassa pelkiksi kriisinhallintajoukoiksi, joista ei olisi merkittäviin hyökkäysoperaatioihin. Siitähän talouskin tykkäsi.

Kun Venäjälläkin perheet olivat jo pieniä, eikä suurta tyytymättömien nuorten miesten laumaa ollut, voitiin päätellä, että kansakunnalla mahtoi olla hyvin vähän haluja suuriin aggressiivisiin sotiin, joissa perheet menettäisivät ainokaisia poikiaan.

Mutta diktaattoriksi pyrkivä Putin oli päättänyt toisin. Jo vuonna 2008 voitiin havaita monien kansalaisten pöyhistyvän isänmaallisesta ylpeilystä, ikään kuin naapurissa olevan pikkuvaltion sotilaallinen kurittaminen olisi ollut hyvinkin vaikuttava suurvallan mahdin osoitus. Suurvaltana useimmat eivät kyllä Venäjää pitäneetkään.

Kun Krimin valtaus sitten aiheutti todellisen isänmaallisen hysterian (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), alkoi Kremlissä käydä selväksi, mitä tietä voitiin kulkea.

Krimin kaappauksen aiheuttamat pakotteet eivät Venäjän kannalta olleet kovinkaan vakavia ja osittain ne päinvastoin tukivat kotimaisen tuotannon kehittämistä. Niin sanottu taloudellinen keskinäisriippuvuus näytti toimivan samoin kuin neuvostoaikana, jolloin Lenin kerskaili myyvänsä kapitalisteille sen köyden, johon nämä hirtettäisiin.

Tiedämme nyt, miten asiat ovat menneet. Venäjän talous on kestänyt hyvin pakotteita maailmassa, joka ei enää ole yksinapainen. Suurin osa maailmaa käyttää mielellään hyväkseen tilaisuutta käydä kauppaa Venäjän kanssa, eikä asialle voi mitään. Venäjän resilienssi on historiassa yhä uudelleen yllättänyt asiantuntijat, joiden mielestä kaiken olisi pitänyt mennä aivan toisin.

Ukrainan sota on myös tietenkin mennyt aivan toisin, kuin Kremlin erikoisoperaation suunnittelija laskeskeli. Mitään sotaahan ei pitänyt ollakaan ja koko sana oli kielletty.

Juuttuminen kulutussotaan (erikoiseen kulutusoperaatioon?) oli tietenkin yllätys kaikille, mutta yhtä lailla yllättävää näyttää olleen se, ettei Putin sen takia ole suinkaan menettänyt suosiotaan. Sehän kasvoi sodan sytyttyä huimaksi ja on vain pysytellyt ylhäällä kaikesta tulosten ja suoritusten surkeudesta huolimatta.

Suuri yleisö on ilmeisesti osoittautunut kykeneväksi selittämään itselleen kaiken parhain päin. Usko siihen, että Ukrainaan oli mentävä puolustautumaan aggressiivista länttä vastaan, näyttää tulleen yleisesti hyväksytyksi ja myös usko siihen, että ulkomaisiksi agenteiksi leimatut todella olivat vaara Venäjälle, kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syksyllä 2022 sitä kannatti jo 57 prosenttia venäläisistä.

Venäjän idea, tarkoittaen sitä ajatusta, että Venäjän ja lännen välillä vallitsee sovittamaton vastakohtaisuus, on tullut muutamien vuosien mittaan normaalioletukseksi Venäjällä ja sitä tuetaan voimalliseksti kaikilla valtion resursseilla, kouluopetuksesta lähtien. Ortodoksinen kirkko on innolla mukana.

Näinhän eivät asiat olleet vielä aivan hiljattain. Sota on suuri yhdistäjä kaikissa maissa ja Venäjällä sen kultti ei koskaan ole päässyt todella kuihtumaan.

Kuolemattomien rykmentti veti jo vuosia sitten mukaansa paljon aivan tavallisia, liberaalisti ajattelevia ihmisiäkin. Kun n tuon rykmentin riveihin nyt saadaan yhä lisää nuoria miehiä, kasvaa samaa tahtia ihmisten sisäinen pakko selittää itselleen, etteivät nuo uhrit ole turhia. Valtio ja kirkko tukevat heidän pyrkimyksiään.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä Andrei Kolesnikov kirjoittaa venäläisestä ideasta Putinin Venäjällä ja uskoo, että sen nousu ei ole vain hetkellinen ilmiö, vaan jää vaikuttamaan myös sen jälkeen, kun tämä sota on ohi. Putin käy sotaa historiallista muistia vastaan ja pystyy rakentamaan uutta totalitarismiaan vanhalle perustalle.

Ovatko sodan uhrit itse asiassa valtion kulttia vahvistava asia? Rohkenenpa ajatella, että asia on juuri näin. Muutaman ihmisen murhaaminen on aina vain vastenmielistä rikollisuutta, mutta kun uhreja tulee tuhansin ja kymmenin tuhansin, alkaakin kyseessä olla kansallinen sankaritarina, joka tavalla tai toisella koetaan välttämättömäksi hyväksyä.

Tahtoisin, että minun maani on suhteissa toisiin maihin aina oikealla asialla, mutta olipa se oikeassa tai väärässä, minun maani se joka tapauksessa on, muotoili asian aikoinaan muuan amerikkalainen kirjailija (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ei se tarkoita sitä, että oma maa olisi aina oikeassa. Lojaalisuus väärälle asialle on vaativampaa ja ehkä myös palkitsevampaa.

Isänmaalliset tunteet aiheuttavan yllättäviä asioita. Leo Tolstoin tytär kertoo muistelmissaan, miten hänen suurena pasifistina tunnettu isänsä arvosteli kitkerästi venäläisten toimia Japanin sodassa: he taistelivat huonosti. Kun häneltä kysyttiin, eikö tämä ollut ristiriidassa pasifismin kanssa, hän vastasi, että jokaisella alalla on omat sääntönsä, kun kerran soditaan, niin soditaan sitten kunnolla… En muista tarkoin, miten asia ilmaistiin, mutta idea oli tämä.

Tolstoit ovat harvinaisia ja sitäkin yleisempiä ovat nuo Aleksandr Kuprinin kuvaamat kvassipatriootit, jotka kokevat oman arvonsa olevan riippuvaisen isänmaansa mahdista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Suomi-parkakin ansaitsi heidän mielestään kunnon löylytyksen oppiakseen kunnioittamaan suurta Venäjää.

Venäjä ei palaa ennalleen tämän sodan päättyessä. Jos ja kun sodan uhrien määrä nousee kuusinumeroiseksi, siitä tulee suuri isänmaallinen merkkitapahtuma, jota vuosittain kunnioitetaan yhä uudelleen tuhansilla hautausmailla.

Venäjän ja lännen suhteet olivat tutkimusten mukaan jo kansalaistasolla melko luottamukselliset ennen tätä sotaa. Nyt niiden palauttaminen tulee viemään kauan. -Tai mistäpä sen tietää, Venäjän palautumiskyky kun on yhä uudelleen yllättänyt.

Kestääkö vai ei?

 

Anteeksi ja kiitos!

 

Ihmisen sosiaalisuus kiteytyy jokapäiväisessä elämässä usein käytettyihin sanoihin, Kiitos! ja Anteeksi!

Nehän osoitetaan molemmat lajitovereille siinä muodossa, kuin tällä/näillä olisi merkittävääkin valtaa itse sanojaan nähden.

Kiitos ilmaisee saajan tiettyä vähintäänkin hypoteettista riippuvuutta antajasta, joka voisi hyvin olla antamattakin sitä konkreettista tai abstraktia asiaa, jonka häneltä saamme. Anteeksipyyntö taas asettaa sekin esittäjänsä alistettuun asemaan ja hän voi anomansa saada tai olla saamatta.

Hän heittäytyy -käytännössä usein aivan groteskin teatraalisesti itse asian merkitykseen nähden- toisen armoille ja julistaa olevansa servus tuus, ödmjukaste tjänare jne, kuten ennen oli tapana sanoa.

Koska ihmisen sosiaalisuus on hyvin syvällä ja siis myös riippuvuus toisista, ovat keskinäiset kohteliaisuudet välttämätöntä voidetta käytännön elämän muuten ehkä liiankin raastaviin kohtaamisiin ja odottaa voi aina vastavuoroisuutta. Ellei sitä saa, on jo aika loukkaantua, ellei nyt suorastaan pöyristyä.

Koska kyseessä ovat niin perustavat suhteet, on ne projisioitu uskontoihinkin ja kuuluvat esimerkiksi kristinuskossa aivan peruskäsitteisiin. Kiittämisen ja anteeksipyynnön uskonnollinen terminologia onkin monissa kielissä aivan samaa kuin arkipäivän kohtaamisissa.

Ajatelkaamme kiitosta. Ranskalainen imaisee asian sanomalla merci!, mikä tarkoittaa armoa. Tulkitsen asian siten, että kiittäjä rukoilee herran armoa sille, jota hän kiittää. Espanjassa gracia/s ja italian grazia/e tarkoittavat myös armoa. Me luterilaisethan muistamme aina tulevamme autuaiksi sola fide, sola gratia, propter Christum. Yksin armosta.

Venäläisellä uskonto on vieläkin lähempänä kiittäessä: spasibo on hieman lyhennetty muoto pyynnöstä spasi Bog (tebja), armahtakoon/pelastakoon Jumala (sinut). Portugalissa sanotaan sen sijaan obrigado/a, mikä viittaa siihen, että kiittäjä tuntee pakkoa/velvoitusta (vrt. englannin obligation) vastata jollakin tavalla kokemaansa hyvyyteen.

Saksassa kiitos on Danke, ruotsissa Tack ja englannissa Thank, jotka kaikki ovat ilmeisesti saman sanan eri muotoja. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Saksalainen sanoo Ich danke Ihnen, eli kiitän teitä, ruotsalainen tackar (dig) ja anglosaksi thanks (you).

En suoraan sanoen tähän hätään nyt keksi kantasanaa, mutta ehkäpä idea ainakin on sama kuin suomen kiittämisessä. Sehän on samaa kuin ylistäminen, kehuminen. Virolainen taas sanoo tänan (sind) tai suur tänu! Lyhyesti sanotaan aitäh!

Japanissa voidaan käyttää sanaa arigato tai sitten vähemmän juhlallista sanaa sumimasen. Se on kieltomuoto verbistä sumimasu, joka tarkoittaa päättymistä. Kun se sanotaan, tarkoitetaan, ettei kiitollisuudenvelka lopu koskaan. Kiinassa santaan xie-xie (nin). En ihan tiedä miksi.

Mutta samaa sanaa voidaan siis ainakin japanissa käyttää myös anteeksi pyydettäessä. Silloin se tarkoittaa, ettei sanojan syyllisyydellä ole loppua. Anteeksipyytäminen ja kiittäminen ovat siis, tai ainakin voivat olla merkitykseltään sama asia. Yhteinen piirre on ainakin toisen ihmisen (vähintäänkin näennäinen) huomioon ottaminen ja hänelle myönnetty valta sitoa tai päästää.

Mitäpä tarkoittakaan suomen anteeksi? Ainakin jotakin, jota annetaan. Armostahan siinä on kai kyse ja ratkaisuvalta jää sille, jolta pyydetään. Anteeksipyyntö on anomus, ane. Välttämättä ei anneta.

Kuten todettiin, myös kiittäessä puhutaan ainakin latinalaisissa kielissä ja venäjässä armosta, silloin tosin Jumalan armosta, jota toivotetaan. Anteeksipyynnössä armahtajan rooli annetaan toiselle ihmiselle. Viron vabandage ei kaivanne selityksiä enempää kuin englannin sorry. Sitä kerrotaan, että se, mitä tapahtui, teki pyytäjän itsensä surulliseksi eikä siis ainakaan todennäköisesti ollut tahallinen teko.

Saksaksi sanotaan entschuldigen (Sie) eli vapauttakaa syyllisyydestä (Schuld). Voidaan myös sanoa Verzeichen Sie, jolloin ainakin minulle idea jää epäselväksi. Ehkä tarkoitus on pyyhkiä yli jokin merkintä Zeichen.

Ruotsin förlåt-sanan kantana on ainakin låta-verbi, joka merkitsee vaikkapa jonkin sallimista. Ursäkta taas on oudompi. Ehkäpä joku ruotsinkielinen vaistoaa tai tietää sen merkityksen? Ur ainakin tarkoittaa jostakin lähtemistä/pääsemistä. Syyllisyydestä kai sitten.

Venäjäksi voidaan sanoa izvinite menja eli päästäkää minut syyllisyydestä (vina). Voidaan myös sanoa prostite menja, jossa pro myös viittaa jostakin päästämiseen. Käytännössä sanotaan usein vinovat/a, joka suorastaan merkitsee syyllisyyden tunnustamista (ja vinovat -olen syyllinen). Tosin venäläisessä perinteessä tärkeä rooli on myös sillä, jota on syyttömänä rangaistu koko porukan puolesta (bez viny vinovatyi).

erikoista kyllä, hyvästit voidaan sanoa samalla sanalla, jolla pyydetään anteeksi: proštšajte. Toisen maailmansodan aikana saksalaisia kehotettiin antautumaan sanomalla Gitler kaputt, proštšaj Moskva. Mitenkähän moni ei edes osannut sitä sanoa? (Hitler kaputt, proshchtschai Maskva).

Romaanisten kielten anteeksipyyntöjä on esimerkiksi ranskan pardon, pardonnez-moi. Armoahan siinäkin anotaan. Espanjaksi sama on perdon ja voidaan myös sanoa permiso eli pyytää lupaa edes jälkikäteen.

Ranskalainen voi myös sanoa excusez-moi, jolloin sana on sama kuin englannin excuse, jossa viitataan syyllisyydestä poistumiseen (ex-eo). Excuse on tunnetusti myös pätevä tai sellaiseksi ajateltu syy tehdä jotakin tai sitten tekosyy.

Portugalin desculpe pyytää päästämään syyllisyydestä (lat. culpa). Italian scusi (scusame) viittaa samaan tapaan excusiin ja mikäli sanotaan mi dispiace, on merkitys sama kuin englannin sanoilla (I am) sorry. Tuntuu siis pahalta eikä hyvältä(piacere).

On joskus väitetty, että suomalaiset ovat kovin haluttomia käyttämään enempää kiitosta kuin anteeksipyyntöäkään.

En ole ihan varma siitä, päteekö tuollainen enää. Joskus tuntuu siltä, että meillä päin vastoin kiitellään aivan kohtuuttomasti. Esimerkiksi kaupassa saatetaan kiittää kiitoksista ja niin edelleen. Päättymätön kehä tuntuu joskus olevan uhkaamassa, kun ei kukaan kiitoksen sijasta sano esimerkiksi ole hyvä! Ehkä meiltä puuttuu kyllin arkinen ilmaus, jollainen on esimerkiksi englannin You are welcome!

Mutta hypoteettisesti on jännittävää ajatella täysin epäsosiaalista henkilöä, joka kiittää ja pyytää anteeksi  vasta silloin, kun siihen todella on aihetta, jos silloinkaan. Ulkonäöltään tällainen henkilö voisi muistuttaa Martti ”Huuhaa” Innasen ensimmäistä suomalaista (ks. innanen ensimmäinen suomalainen nousee turvesuosta - Поиск Изображения (bing.com) ).

Kun tämä meilikuvitushenkilö tönäisee vahingossa jotakuta, hän ei sano mitään tai sitten tokaisee oho! Tällöin kyseessä on kohtelias tapa ilmaista, että on itsekin hämmästynyt. Tämä tarkoittaa sitä, ettei teko ollut tahallinen. Kyseessä on suunnilleen saman tason kohteliaisuus kuin sen ilmoittamisessa, että tapahtunut tekee surulliseksi (I am) sorry!

Saatuaan jotakin sankarimme ei osoita mitään teatraalista taipumusta asettua onnellisen armonosoituksen kohteeksi, vaan vaikenee tai toteaa, että tavara tai muu saatu on nyt sitten omaa, vassogo fan!

Kyseessä on ehdottoman rationaalinen käytös, joka kuitenkin unohtaa sosiaalisen elämän perimmäisen irrationaalisuuden. Ei kanssaihmisiltä vain saada ja anneta jotakin sellaisenaan arvokasta, vaan myös huomiota, syystä ja syyttä.

Hyvästä syytä annettu huomio esimerkiksi kauniille naiselle on kuitenkin vaikea yhtälö, kuten jo aiemmassa blogissa on todettu. Täytyy myös ottaa huomioon, että naiset ovat mestareita vaistoamaan, piileekö kaiken ulkokultaisuuden ja höveliyden takana vokottelun pukinsorkka.

Mutta siitä erikseen. Vaikkapa tästä:  Vihavainen: Haun sumimasen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun enemmistö on uhri.

 

Sitä on liikkeellä

 

Tästäkin asiasta olen joskus kirjoittanut (vrt. Vihavainen: Haun häirintä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta otetaan nyt taas kerran.

Ratikkapysäkillä näin valtavan tulipunaisen mainostekstin, joka nykyaikaiseen tapaan aina välillä muuttui toiseksi. Siinä kerrottiin koiran kokoisin numeroin, että yhdeksän kymenestä naisesta oli kokenut seksuaalista häirintää.

Se nyt sai lähinnä kohauttamaan olkapäitä. Kuinkapa noin yleinen ilmiö voisi olla jossakin suhteessa kiinnostava? Kiinnostavaksi jäi lähinnä se harvinaisempi osa eli se kymmenys, joka ei ollut tuota ilmiötä kokenut. Miksi se oli jäänyt sitä vaille? Ilmassa oli tragedian tuntua.

Seuraavaksi mainos kuitenkin muutti muotoa ja siinä pyydettiin lahjoittamaan rahaa. Valitettavasti ei käynyt ilmi, mitä rahalla tehtäisiin. Asiaa tuntematta olin jokseenkin varma siitä, ettei tuota rahaa ollut tarkoitus jakaa noille 90 prosentille enempää kuin tuolla 10 prosentillekaan. Joku halusi pitää sen itse.

Koska pyydetyn rahan käyttöä ei mitenkään avattu enempää kuin tuon mainitun häirinnän merkitystäkään, poistuin syvän hämmennyksen vallassa. Entäpä, jos 90 prosentille miehistä tai sitten sille ilman jääneelle 10 prosentille ruvettaisiin myös keräämään rahaa? Oliko kyseessä jonkinlainen kärsimyskorvaus? Eikö noin laaja ilmiö jo olisi valtion hoidettava meikäläisen sosialismin puitteissa?

Mitä tuo häirintä sitten oli? Takavuosina naiset kertoivat silmät innostuksesta palaen, miten etelän maissa heitä osattiin todella arvostaa. Lähes joka kadunkulmassa seisoskeli sopivaan aikaan komeita nuoria miehiä, jotka huusivat ”guapa!” tai ”bella!” ja saattoivat kaihoisasti vislata perään. Meidän juntit eivät osanneet mitään vastaavaa. Sinnepä sitten mieli paloi: Till Spanien vill jag fara… laulettiin laulussakin.

Mutta eihän kaikki seksuaalinen huomion osoittaminen ole toivottua. Mitäpä iloa nuorille naisille oli vaikkapa seitsenkymppisen partajeesuksen ponnettomasta vislauksesta? Saattoiko edes vastenmielisyyttä tuntematta ottaa vastaan rumien kaljupäiden kohteliaisuuksia ja avuliaisuuden osoituksia? Ikään kuin tässä ei itse kyettäisi omin voimin toimeen tulemaan.

Toki nuori nainen käyttää suuren osan energiaansa tullakseen noteeratuksi ulkonäöllään. Komeiden urosten huomio kutkuttaa mukavasti itsetuntoa, mutta ongelmana on, että samaan aikaan todennäköisesti myös saa osakseen suuret määrät huomiota sellaisiltakin, joiden reaktioista olisi mieluummin mitään kuulematta. Mutta elämä on. Oheisvahingot kuuluvat siihen.

Miksi tuon mainoksen lanseeraaja oikein oli sen tehnyt? Rahan saaminen oli siis selvästi toiveissa, mutta mitä niillä itse ongelmalle voitaisiin tehdä? Olisiko aloitettava suuri mainoskampanja, jossa ehdottomasti kiellettäisiin rumia, vanhoja tai muuten vastenmielisiä miehiä kiinnittämästä pyytämättä häiritsevää huomiota kauniisiin tai muihinkaan naisiin?

Mutta eikö tuo harkiten suloja esittelevä pukeutuminen juuri ole huomion pyytämistä? Ehkäpä olen ymmärtänyt äidinkieltäni väärin? Jospa häirintä tarkoittaakin tässä ja vain tässä ahdistelua, kourimista, pikkuveljen esittelyä, vapauden rajoittamista ja ties mitä pakottamista ns. seksuaaliseen tekoon? Mutta silloinhan ollaan jo rikoslain tunteman toiminnan piirissä.

Mitä asiasta sanookaan kaikkitietävä wikipedia? Kas näin se sanoo: Seksuaalinen häirintä loukkaa joko tarkoituksella tai tiedostamatta kohteensa henkistä tai fyysistä koskemattomuutta luomalla uhkaavan, vihamielisen, halventavan, nöyryyttävän tai ahdistavan ilmapiirin. Seksuaalinen häirintä voi olla esimerkiksi koskettelua, härskejä tai vihjailevia juttuja, ehdottelua, liian lähelle tulemista, huutelua tai kuvia.

Ei tuossa häirinnässä siis mitään koskettelua tarvita, vaikka sekin luetaan mukaan ja loukata voi joko tiedostamatta tai tarkoituksella. Olennaista on, että toinen loukkaantuu. Ilmapiiri syntynee nimenomaan ajatellun uhrin omassa päässä ja on täysin hänen tulkinnastaan riippuvainen. Häirintää voi siis harjoittaa hyvässä uskossa, eikä sitä koskevista syytöksistä voi valittaa, koska niillä ei ole mitään objektiivisia tuntomerkkejä.

No, 90 prosenttia naisista on siis tutkimusten (mitä niissä oikein on kysytty ja miten?) mukaan ainakin joskus elämässään ollut jonkinlaisen seksuaalisen häirinnän uhreja. Miehistä tämä prosenttiosuus on pienempi, mutta varsin huomattava sekin. Mitä sitten tulee esimerkiksi pahoinpitelyyn, on miehistä suurempi osuus kuin naisista kokenut sellaista omassa kodissaan.

Aleksis Kiven teoksista muistamme hyvin Eskon äidin tervapamppuineen ja myös Juhanin ja Timon aviosiipat, jotka herkästi kävivät miestensä tukkaan kiinni. Väkivaltamonopoli näytti siellä olevan kokonaan naissukupuolella, koska naisten kurittaminen nyt oli sopimatonta, eikä mitään miehisten miesten hommaa.

Miten heidän traumojaan sitten hoidetaan, on kysymys, johon en tiedä vastausta. En tiedä, kerätäänkö heille edes rahaa terapiaan, turvakoteihin (niitäkin he käyttävät) tai edes jaettavaksi kärsimyskorvauksina. Ja tässä en nyt puhu asiasta irvaillakseni, ongelma on täysin todellinen ja vakavakin. Elämänhallinta on monilla tänään aika heikko ja se koskee myös naisia.

 Ihmettelen kuitenkin sitä, miten nimenomaan naisten ongelmat kehdataan nostaa esille ja samalla kokonaan vaieta vastakkaisen sukupuolen ongelmista. Kyllä asioilla on aina kaksi puolta ja mikäli pyritään niiden ymmärtämiseen ja oikeudenmukaiseen ratkaisuun, on molempia kuunneltava.

Olipa sukupuolten suhteellisen kärsimisen kanssa miten tahansa, yksi asia nousee tässä mainoskampanjassa taas kerran esille ja se on yleiskäsitteiden häikäilemätön väärinkäyttö.

Kun käsitteitä venytetään mieleisiksi, saadaan aina haluttuja tuloksia ja tyhmimpien mielestä mahdollisimman suuret luvut ovat aina vakuuttavimpia. Niitä voi myös aina perustella simppeleillä väitelauseilla, joiden alaan voidaan vakavasti otettavan sisällön ohella pumpata myös tarpeellinen määrä aivan yhdentekevää tai itse asian kannalta aivan vähäpätöistä ainesta.

Tiedän jo, että edellä olevan tekstin perusteella minua tullaan syyttämään sellaisten ongelmien vähättelystä, jotka monille naisille ovat aivan todellisia ja traumatisoivia.

Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Kritisoin sitä, ettei vakavia ja vähemmän vakavia asioita haluta tai kyetä erottamaan toisistaan vaan niputetaan ne yhteen, jolloin saadaan haluttuja tuloksia. Tämä näyttää aivan säännöllisesti koskevan niin feministisiä meemejä kuin esimerkiksi rasismitutkimuksia.

Onko tämä toiminta tahallista vai onko se puutteellisen älyllisen ja/tai moraalisen kapasiteetin johdosta syntynytttä, voi vain ihmetellä. Mikäli todella halutaan puuttua vakaviin ongelmiin, on ne syytä mahdollisimman selvästi rajata erikseen eikä sen sijaan esittää valtavirran normaaleja tapahtumia suurina ongelmina ja vähintäänkin potentiaalisesti rikollisina tekoina.

Sana ”häirintä” on tässä yhteydessä aivan sopimaton käytettäväksi. Luulen, että kyseessä on englannin harassment-sanan epäonnistunut käännös. Harassment tarkoittaa ennen muuta ahdistelua, ”häirintä” taas ei normaalisuomessa suinkaan anna ensi sijassa, jos koskaan tällaista vaikutelmaa.

Ahdistelutapaukset jääkööt poliisin ja tuomioistuimien käsiteltäviksi, normaalit huomionosoitukset, olivatpa ne sitten toivottuja tai ei-toivottuja, taas kuuluvat normaaliin aikuisen elämään ja niiden olemassaolo on normaalissa yhteiskunnassa hyväksyttävä. Ei-toivottuun häiritään voi aina vastata asian vaatimalla töykeydellä ja ainakin ennen saattoivat naiset jopa läpsäyttää avokämmenellä.

 Tasa-arvosta huolimatta pidän sellaista käytöstä miesten taholta vastaavissa tilanteissa kuitenkin sopimattomana. Vai olisiko sekin hyväksyttävä?