Briteillä on vakava ongelma

Mikä on tarpeeksi, mikä liikaa?

Brittiläisen Prospect-lehden lokakuun numerossa keskustellaan siirtolaisuudesta ja Paul Collierin sitä käsittelevästä kirjasta. Collierin artikkelin otsikkona on Miten paljon on tarpeeksi? Alaotsikossa sanotaan, että ”Jo liian kauan on annettu ksenofobien määrätä maahanmuuttokeskustelun ehdoista. Meillä täytyy olla maahanmuuttajien kontrollikeinoja, mutta parempia kuin nykyiset.”

Järkipuheen julkaiseminen herättää, kuten huomataan Britanniassa heti oikeinajattelijoiden (bien-pensants) keskuudessa refleksinomaisia epäilyjä rasismista, vihapuheesta ja muusta moraalisesta kelvottomuudesta. Niinpä myös tutkijoilla on paineita selitellä tuloksiaan ja jättää joitakin kysymyksiä kokonaan esittämättä mikäli haluavat välttää monenmoisia ikävyyksiä.

Tämän keskustelun osanottajat siis ainakin esittäytyvät moraalisesti moitteettomina kansalaisina, jotka ovat huomanneet, että nykymenon jatkumisesta on ikäviä seurauksia, olipa tarkoitus miten hyvä tahansa.

Kysymys on siitä, että maahanmuutto on kiihtynyt. Tämä taas johtuu siitä, että tiettyyn kokoon kasvaneet diasporat helpottavat erittäin paljon uusien muuttajien saapumista. Ellei mitään tehdä, tämä prosessi loppuu periaatteessa joko sitten, kun lähtömaan ihmiset loppuvat tai kun elintasokuilu maiden välillä umpeutuu.

Muuttovirta mullistaa vastaanottavan maan väestörakenteen ja sen on syytä päättää, millainen maahanmuuttajien määrä on optimaalinen –paras sekä kanta-asukkaille, muuttajille että lähtömaille.

Vaikka talousmiehet kaipaavat muuttajia oman etunsa takia, ei siunaus jakaudu tasaisesti. Tietty määrä muuttajia ilmeisesti kohentaa maan taloutta yleisestikin, mutta ´määrän lisääntyessä edut jäävät haittoja pienemmiksi. Muuttuvan ikärakenteen aiheuttamien ongelmien korjaaminen maahanmuutolla on yksinkertaisesti mahdotonta. Korkeintaan se tuo hetken lievityksen ongelmaan, joka jokaisen yhteiskunnan on itse ratkaistava. Maahanmuuttajat aiheuttavat painetta sosiaalialalla, kunnallisten asuntojen saatavuudessa ja palkoissa. Kotimainen alaluokka kärsii paitsi taloudellisesti, myös moraalisesti. Liian suureksi kasvanut diversiteetti ja sulkeutuneet yhteisöt vähentävät luottamusta, sosiaalista välittämistä, kansalaisaktiivisuutta ja yleistä solidaarisuutta. Myös yhteiskunnan yläkerroksissa itäaasialaisten ”tiikeriäidin lasten” kilpailu syrjäyttää kotimaisia voimia ja niin edelleen.

Maahanmuuttajaryhmien koostumus on Britanniassakin hyvin kirjava, eikä niitä voi järkevästi käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Selvää on, että eri ryhmillä on hyvin erilainen ennuste ja niihin myös suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Maahanmuuttopolitiikassa olisi myös tärkeää ottaa huomioon tulijoiden työllistettävyys, pelkät kokonaismäärät eivät kerro mitään siitä, mitä tuleman pitää.

Viimeisten kahdeksan vuoden aikana brittien asenteet maahanmuuttoon ovat muuttuneet merkittävästi ja asia on ruvettu näkemään yhä suurempana ongelmana. Nyt 68 prosenttia briteistä näkee sen ”melko suurena” tai ”hyvin suurena” ongelmana. Muutos on kahdeksan prosenttiyksikköä. Monissa alakysymyksissä muutos on kuitenkin paljon suurempi. Esimerkiksi EU-kansalaisten vapaata muutto-oikeutta kannatti vuonna 2005 56 prosenttia, nyt vain 38.

Vihjeitä siitä, mihin asia liittyy, voi tehdä johtopäätöksiä tarkastelemalla eri kansanryhmien nauttimaa suosiota. Tutkijoiden asettama kysymys koski arviota siitä, onko kyseisten ryhmien edustajilla myönteinen vai kielteinen merkitys nykypäivän Britannialle. Australialaisten osalta myönteinen arvio oli 54 prosentilla ja kielteinen 8:lla. Intialaisten osalta luvut olivat 46 ja 20, puolalaisten osalta 38 ja 29, nigerialaisten osalta 17 ja 43 ja romanialaisten osalta 15 ja 48.

Vaikuttaa siltä, että Collierin kirja on asiallinen yritys selvittää, millainen siirtolaisten määrä ja laatu Britanniaan mahtuu ilman, että se pysyvästi vahingoittaa sikäläistä yhteiskuntaa. Tätä kannattaa meilläkin miettiä jo nyt, kun aikaa vielä on ja kun kysymys vielä voidaan vakavasti asettaa sellaisesta maahanmuutosta, joka oikeasti hyödyttää Suomea. On turha sanoakaan, että yritys ratkaista maailman konflikteja Suomeen suuntautuvalla maahanmuutolla on mielettömyyttä.

Tässä suhteessa kannattaa varmaan noteerata myös Pekka Himasen tuore tutkimus, jossa pannaan suurta painoa arvokkaalle elämälle. Meidän maahamme kaukaisista kulttuureista muuttaville maamme tarjoaa kulttuurisokin, jossa juuri ihmisarvon riistäminen on keskeisellä sijalla. Se, jonka elämään on kuulunut suvun ja heimon kunnioitus ja vanhuuden mukanaan tuoma arvostus, putoaa täällä tyhjyyteen, ellei tuo mukanaan sukuaan ja heimoaan, jotka joutuvat elämään täällä omana kulttuurienklaavinaan.

Tiedän, että meidän niin sanotun kulttuurimme piirissä on monia, joiden mielestä vain aineellisella hyvinvoinnilla on merkitystä ja sossuraha korvaa täysin määrin inhimillisen arvokkuuden menetyksen. Heidän olisi kuitenkin syytä vakavasti miettiä omia asenteitaan.

Maahanmuuttajat eivät ole villi-ihmisiä, jotka voidaan sopeuttaa meikäläiseen arvomaailmaan yksinkertaisesti vain kouluttamalla. Myöskään me suomalaiset emme ole vain suvaitsemattomia impivaaralaisia, jotka voidaan sopeuttaa monikulttuurisuuteen, kunhan vain oikeat asenteet saadaan vallitseviksi hieman keppiä ja porkkanaa käyttäen.

Suuret kulttuurierot ovat asia, joka on huomioitava täydellä vakavuudella. Kuvitelma Suomen muuttamisesta New Yorkiksi, jossa lukemattomat eri kulttuurit aiheuttavat jännää säpinää ja tekevät elämän kiinnostavaksi, on epärealistinen päämäärä.

Jotta maahanmuuttopolitiikan peruskysymykset voidaan rationaalisesti selvittää, on maamme sivistyneistöltä voitava vaatia sellaista keskusteluilmapiiriä, jossa näitä asioita voidaan käsitellä täysin kiihkottomasti ja vastuullisesti, ilman hurskastelua ja leimaamista.

 Englannissa virtahepo on jo olohuoneessa eikä sen kieltäminen enää vakuuta ketään. Meillä asiaa voidaan halutessa vielä vähätellä ja hankkia irtopisteitä emotionaalisilla hyökkäyksillä tai maailmansyleilyillä. Totuuden aika on kuitenkin tulossa ja sitä varten kannattaa vähintäänkin harjoitella jo nyt.

Russofobia selittää kaiken?

Russofobia selittää kaiken?

Suomessakin tiettävästi toimiva Venäjän presidentin hallinnon alainen Strategisten tutkimusten instituutti (RISI/RISS) on ainakin periaatteessa arvovaltainen laitos. Se ei ole pelkästään eliittiä palveleva think tank, vaan pyrkii myös vaikuttamaan suoraan suureen yleisöön. Keinoina ovat oma julkaisutoiminta, mukaan lukien TV-kanava. Nykyiselle Venäjälle tyypillisenä voinee pitää sitä, että instituutin johtaja Leonid Petrovitš Rešetnikov on ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp.

Toimenkuvansa mukaisesti instituutti järjesti kuluvan vuoden keväällä pyöreän pöydän keskustelun aiheesta ”Ilmiö nimeltä russofobia. Sen lähteet ja nykyaika”. Keskusteluun osallistuivat sekä instituutin johtaja Rešetnikov että erinäiset muut instituutin tutkijat ja muutkin asiantuntijat. Se on julkaistu Russki dom-aikakauslehdessä joka on luettavissa internetissä.

Laajan keskustelun yleisenä johtopäätöksenä voi pitää sitä, että keskustelijoiden mielestä russofobia on tyypillistä nimenomaan läntisen –eikä siis itäisen-  maailman asennoitumiselle Venäjään ja että siinä heijastuu hyvin syvällinen kulttuurien ristiriita. Toinen merkittävä konsensus koski jakoa ”sisäiseen” ja ”ulkoiseen” russofobiaan. Vaikka russofobian nähtiin olevan läntistä perua, sillä oletettiin olevan myös merkittävä ”venäjää puhuva” kannattajakuntansa Venäjällä.

Erityisen yllättävää tuskin on, että sisäisen russofobian edustajiksi leimattiin Venäjän historiassa länsimaistajat, zapadnikit ja että sisäisten russofobien katsottiin olevan ortodoksisen kirkon ulkopuolella. Juutalaisuutta ei tässä yhteydessä erityisesti nostettu esille.

Russofobiaa edustivat keskustelijoiden mielestä niin liberalismi kuin kommunismi. Jälkimmäisen Venäjä onnistui voittamaan, mutta edellinen on nyt vaarallisesti leviämässä.

Liberalismin edustamaa russofobiaa pidettiin keskustelussa Venäjälle sovittamattoman vihamielisenä kuolemanvaarana, jota oli tarmokkaasti vastustettava niin kotimaassa kuin muuallakin. Viime kädessä kysymys ei kuitenkaan ole vain politiikasta tai julkisuudenhallinnasta, ilmiön olemus on hyvin syvällinen, jopa mystinen, arveli kenraaliluutnantti Rešetnikov.

On kovin kiinnostavaa, että arvovaltaisena pidettävän tieteellisen instituutin edustajat varsin yksimielisesti hyväksyivät ajatuksen, että läntistä maailmaa ja Venäjää toisistaan erottava kuilu on viime kädessä väistämätön ja asioiden olemuksesta johtuva. Näinhän ajateltiin myös neuvostovallan aikana. Aiemmasta poiketen, nyt ei oletettu, että koko maailma tulisi ennemmin tai myöhemmin omaksumaan Venäjällä vallitsevan ajattelutavan.

Nykyinen slavofiilinen nationalismi, joka näyttää Venäjällä koko ajan voimistuvan, ei halua, että Venäjä jakaisi samat arvot kuin Eurooppa. Kuten yllä selostettu keskustelukin osaltaan osoittaa, merkittävä osa maan eliittiä katsoo, että kyseessä on kaksi vastakkaista maailmaa, joita erottaa ylittämätön kuilu. Tosin ”sisäiset russofobit” ovat ylittäneet tämän kuilun ja toimivat siis eräänlaisena viidentenä kolonnana kuten aikanaan kommunistit kapitalistisissa maissa.

On huomionarvoista, että kulttuurirajaa selitetään ortodoksisella uskonnolla, jonka aktiivisia harjoittajia Venäjällä sentään on vain muutama prosentti kansasta. Joka tapauksessa uskonto tarjoaa ainakin symbolisella tasolla sopivan vastavoiman sille oppositiolle, joka esiintyy yleensä liberaalein tunnuksin. Täytyy tosin muistaa, ettei oppositio koostu pelkistä liberaaleista.

Russofobian käsite ei ole suinkaan ollut vain RISI-instituutin kiinnostuksen kohteena. Se on nykyään käsite, jota käytetään yhä laajemmin. Sillä on selitetty venäläisiä syrjivä Magnitski-laki, Suomen viranomaisten suorittamat lasten huostaanotot, Putinin politiikan arvostelu, Venäjän historian aliarviointi niin Venäjällä kuin ulkomailla ja miltei mitä muuta tahansa, mikäli kärsineenä osapuolena pidetään Venäjää ja venäläisiä, etenkin virallista Venäjää ja puhdasverisiä venäläisiä. ”Russofobian” käyttökelpoisuus on siinä, ettei se kaipaa rationaalisia perusteluja.

Aivan epäilemättä russofobiaa on historiassa esiintynyt paljon ja esiintyy vieläkin. Olisi kovin kummallista ellei Neuvostoliiton kaltainen aggressiivista ideologiaa edustava supervalta olisi herättänyt pelkoa ja vihaakin. Myös Nikolai I:n Venäjää vihattiin ja pelättiin ja saman kohtelun saivat myöhemmätkin keisarit ainakin eräillä Euroopan kulmilla. Venäjästä oli tullut liian vahva ja se näytti kasvavan ja voimistuvan loputtomiin.

Mutta koska politiikassa vihollisen vihollinen on ystävä, on Venäjälläkin ollut rolinsa myös ystävänä. Se on ollut juhlittu vapauttaja, kuten Bulgariassa 1870-luvulla, ylistetty liittolainen, kuten Ranskassa 1890-luvulla ja jopa kunnioitettu isäntä, kuten Suomessa 1800-luvulla, siihen saakka kunnes kontrahtia torpparin mielestä rikottiin.

Suomessa russofobia oli merkittävä asenne useita vuosikymmeniä, mutta nyt se on lähinnä marginaalista. Esimerkiksi parin vuoden takainen mielipidetutkimus (HS12.11.2011) osoitti, että suurin osa kansaa suhtautui venäläisiin myönteisesti ja kolmasosa neutraalisti. ”Hyvin kielteisesti” suhtautuvia toki oli, mutta vain kolme prosenttia, mitä voinee pitää varsin normaalina asiain tilana.

Toisaalta niin puolalaisilla, saksalaisilla, ranskalaisilla, balteilla, georgialaisilla kuin suomalaisillakin on jossakin historiansa vaiheessa ollut aivan oikeasti aihetta sekä pelkoon että katkeruuteen Venäjää kohtaan. Suurvallan ja pienen naapurin eturistiriidat on historiassa ollut tapana ratkaista muualla kuin raastuvanoikeudessa.  Monessa tapauksessa voidaan näiden kansojen ”fobiat” selittää paljon rationaalisemmin Venäjän omalla politiikalla kuin jollakin mystisellä kulttuurien kuilulla.

Olisi kuitenkin helppohintaista väittää, että kulttuurisella tekijällä ei ole mitään tekemistä siinä pelossa ja antipatiassa, jota Venäjä on aikoinaan herättänyt ja eräillä tahoilla nytkin herättää. Laaja kansainvälinen projekti World Values Survey (WVS), joka tutkii ihmisten arvosuuntautumista, on osoittanut, että venäläiset keskimäärin ovat huomattavasti konservatiivisempia monien elämänarvojen suhteen kuin Länsi-Euroopan kansat tai vaikkapa amerikkalaiset. Tämä koskee esimerkiksi perhearvoja ja suhtautumista homoseksualismiin ja feminismiin. WVS:n tutkijat kuitenkin katsovat, että kaikissa kehittyneissä maissa on menossa modernisaatioprosessi, joka lopulta tekee niistä yhä samankaltaisempia myös näiden arvojen suhteen.

Tulevaisuuden ennustaminen on toki vaarallista, mutta koska Venäjä arvojensa siis puolesta ainakin vielä poikkeaa useimmista länsimaista, voisi ajatella, että tämä erilaisuus toistaiseksi hyväksyttäisiin tosiasiana eikä käytettäisi sitä informaatiosodan aiheena, kuten nykyään näyttää tapahtuneen. Meidän mielestämme jotkut arvot voivat olla oikeampia kuin toiset, mutta tällaiset asiat on ollut tapana hoitaa esimerkiksi lähetystyöllä pikemmin kuin kansainvälisellä painostuksella.

Kampanjat, jotka ulkoa käsin kajoavat suvereenin valtion tunnustamiin arvoihin, sen lainsäädäntöön ja lainkäyttöön ovat jo periaatteessa melko arveluttavia. Aivan ilmeistä on, että ne Venäjällä ruokkivat käsityksiä siitä, että maata yritetään määräillä ulkoa käsin. Ne myös pönkittävät sitä uutta nationalistista ideologiaa, jonka välineistöön väitteet ”russofobiasta” kuuluvat. Pussy riotin performanssin tai Artic Sunrisen kiipeilyfarssin kaltaisten, sinänsä tavattoman vähäpätöisten asioiden nostaminen valtavan julkisuuden keskipisteeseen tukee väistämättä ajatusta, että kyse ei ole tosiasiassa jostakin jonninjoutavasta performanssista, vaan jostakin muusta. En lainkaan ihmettelisi, mikäli keskivertovenäläisen mielestä todistustaakka kuuluu niille, joiden mielestä näiden asioiden saama julkisuus nyt yksinkertaisesti vain vastaa niiden tärkeyttä.

Värssy

Jostakin syystä innostuin kääntämään venäjästä tunnetun gruusialaisen runoilijan Soselon runon "Ninika" vuodelta 1896. Soselo oli hyvin lahjakas lyyrikko, eikä tämä käännös tee oikeutta edes venäjännökselle. Originaalia en edes tunne.
Joka tapauksessa Soselo sai aikoinaan runsaasti arvostusta runoilijana. Myöhemmin hän omistautui politiikalle ja nousi kerrassaan neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi. Sääli.

Ninika-ukko

Käy kumaraan jo vanhan pää

Ja askel hällä raskas on

Jo luisuiks kävi olkapäät

On käsivarsi voimaton

Voi aikoja! Kun sentään hän,

Voimallaan pellot niitti vain,

Lens’ luoko eestä viikatteen,

Se miehen voimaa väistää sai

Jäi sänkipellot jälkeen työn,

 Se on palkka kaunis raatajain,

Hien, vaivan jälkeen katsahtain,

Myös riemun tunsi syön

Ja jalat enää kanna ei,

On vanhuus julma, armoton,

Pangolla ukon paikka on,

Tie lasten ratoks’ vei

Vaan kaikuu joskus pelloilta

Työn laulu uljas, riemuisa

Ja vanha sydän vavahtaa

Se taasen muistaa nuoruuttaan

Viel ulos käy hän keppeineen

Luo pellon, päivän paisteeseen

Työn riemun siellä kohtaamaan,

On hymyn hohde kasvoillaan…

Niin, Soselon toinen ja tunnetumpi taitelijanimihän on Stalin.

Eurooppalainen sekamelska ja siitä selviytyminen

Chekhovista Chaikovskyyn. Imperiumi painaa päälle

Euroopan kirjoitusjärjestelmät ovat varsinainen sekasotku. Ne ”tavalliset” aakkoset, joita me käytämme, eivät riitä enää edes Suomenlahden takana. Tilanne vain pahenee, kun siirrytään etelään. Puolan oikea kirjoittaminen on jo niin vaativaa, että siinä ei kymmensormijärjestelmästä ole paljon apua, kun joka viides kirjain on houkuteltava erikseen ulos koneesta. Balkanilla tilanne vain pahenee eikä Kreikka ole sen parempi.

Toki meidän pohjoismainen aakkostomme riittää hyvin niin englannissa, italiassa kuin saksassakin, ainakin pienellä varauksella. Espanjassa on jo ongelma ja ranskan aksentit vaativat myös lisätyötä. Mutta mitäpä pienistä!  Ainakin siis suuret maat ovat onnistuneet ainakin jossakin määrin integroimaan kirjoitustapansa.

Mutta se vain näyttää siltä. Suomi on lähes ainoa kieli, jossa sanat kirjoitetaan niin kuin ne äännetäänkin. Mutta pankaapa vaikka saksalainen tai ranskalainen lukemaan suomea. Niinkin ”helppo” sana kuin muikkukukko vaatii pitkän opiskelun onnistuakseen. Äng-äänne on sitä paitsi salakavalasti jätetty ilmaisematta muka ääntämyksenmukaisessa kirjoituksessamme.

PISA-testissä pärjäämistä kyllä auttaa se, että kirjoitus on meillä niin lähellä ääntämistä kuin on, mutta ei se ulkomaalaiselle helppoa ole. Lukekaapa vaikka Berlitzin englanninkielisestä parlööristä, miten suomea äännetään…

Englantilaisittain kirjoitettu suomi näyttää aivan hurjalta siansaksalta ja taitaa vähän kuulostaakin. Mutta aivan vastaavasti me äännämme ja kirjoitamme hyvin monia aasialaisia ja jopa läheisempiäkin kieliä anglosaksisen kaavan mukaisesti, sikäli kuin nyt emme kutsu niitä suoranaisesti englanniksi: Mount Everest, Mexico City…

No, mitäpä väliä. Täytyy tässä Baabelissa jokin selkeys olla, emmehän voi opetella kaiken maailman kieliä eikä niitä IT-väkikään viitsi ohjelmoida kansojen käyttöön, ei edes skandimerkkejä. Puhutaan nyt sitten sitä globaalikieltä, kun kerran pitää. Sen ongelmana kyllä on, että kirjoitus on niin tolkuttoman epäsäännöllistä, että natiivit ja juuri he erityisesti osaavat sitä hyvin huonosti. Keskiajan munkkien synnit ovat nyt siis siirtyneet koko maailman maksettaviksi. Tavauskilpailut muistuttavat anglosaksisissa maissa tietokilpailuja ja edellyttävät hyvää yleissivistystä. Meillehän tavauskilpailun järjestäminen muille kuin ala-asteikäisille olisi pelkkä vitsi.

Mutta ihan oikeat ymmärtämisvaikeudet vaanivat silloin, kun länsieurooppalaisia kieliä pitää translitteroida venäjään tai ja vallankin venäjästä muualle. Balkanilla ilmikö lienee myös tuttu, kuten se on kiinassa ja muissa eri kirjoitusjärjestelmiä käyttävissä kielissä.

Venäjän kieli oli tarkoitus siirtää latinalaisille aakkosille siinä vuoden 1930 tietämissä. Harmi, että jäi tekemättä, eihän se olisi suurikaan muutos ollut. Toki kyrilliset kirjaimet ovat suurimmaksi osaksi samoja kuin latinalaisetkin, ne ovat siis hyvin paljon lähempänä eurooppalaisuutta kuin vaikkapa gruusialaiset ja armenialaiset.

Käytännössä siirryttiin 30-luvun puolivälissä aivan toisenlaiseen politiikkaan. Niiden Neuvostoliiton kielten kirjaimistot, jotka oli jo siirretty latinitsalle, siirrettiinkin nyt kyrillisille. Kun nuo edellä mainitut kielet oli aiemmin kirjoitettu arabialaisilla aakkosilla, saivat kansalaiset nyt lyhyen ajan sisällä kolmannen kirjaimisto opeteltavakseen… Pysyipähän hajurako Eurooppaan.

Mutta vaikka kyrilliikka siis on varsin eurooppalainen järjestelmä ja hyvin lähellä sivilisaatiomme juurilla yhä viipyilevää kreikkalaista, on se kuitenkin oma kirjaimistonsa ja kun esimerkiksi nimiä siirretään kielestä toiseen, tarvitaan translitterointia. Tämä taas edellyttää kulloinkin kyseessä olevan kielen ainakin jonkinasteista tuntemista. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, ettei tuloksesta ota kukaan selvää muutoin kuin salapoliisityön avulla.

Yksi esimerkki riittää osoittamaan, mistä on kyse. Lähes kaikissa eurooppalaisissa kielissä on tullut tavaksi merkitä erilaisia äänteitä kirjainyhdistelmällä ch. Suomessa sitä ei oikeastaan ole lainkaan, koska c:tä tarvitaan vain lainasanoissa, mutta käytännössä se äännetään luontevasti sh:ksi. Saksassa se on voimakas h. Espanjassa se on tš, samoin yleensä myös englannissa. Italiassa se on k ja ranskassa š.

Näillä kansallisen ääntämisen erikoisuuksilla on se merkitys, että vastaavat äänteet venäjässä on korvattava kunkin kielen translitteroinnissa eri tavoin. Muuten voi käydä niin, että kukaan ei ymmärrä, mitä oikein tarkoitetaan. Koska venäjää oli ennen tapana translitteroida ranskan mukaisesti esimerkiksi passeissa, luki siellä esim. että kyseisen passin omistaja on herra Pouchkine tai Tchaikovsky. Kun näiden passit nyt on vaihdettu englanninkielisiin, lukee nissä Pushkin ja Chaikovsky. Saattaa myös lukea Chaikovskiy, koska sekin on oikea ja vieläpä tarkempi translitterointi. Jos passit olisivat saksaksi, lukisi niissä Puschkin ja Tschaikowsky. Suomeksi mitään näistä muodoista ei kuitenkaan pitäisi käyttää, sillä meidän kielessämme ei c:llä merkitä mitään äänteitä. Niinpä kirjoittakaamme Puškin ja Tšaikovski. Suhuässää meillä ei ole, mutta sen voi korvata ”hatulla”, joskus käytettiin sh:ta.

Meillä on oma kielemme, oma tapamme ääntää ja siksi myös oma translitterointijärjestelmämme. Jos näemme venäläisen sanan, jossa esiintyy c-kirjain, tiedämme heti, että kyseessä on joko virhe tai suora laina, jossa heijastuu jonkin vieraan kielen (ei venäjän) vaikutus.

Tietenkin on olemassa myös ns. tieteellinen translitterointi, jossa c on hyvin yleinen elementti. Kirjastoissa käytetyssä standardissa c:llä merkitään kaikki venäjän muut s:t, kuin tämä liki meikäläinen terävä, joka s:llä kirjoitetaan. Kone sitten selvittää, mikä on kyseessä. Muuten eksyttäisiin erikielisten translitterointisääntöjen kanssa aivan Siinain korpeen.

Ikävä totuus on, että harva viitsii johdonmukaisesti käyttää suomalaista translitterointia. Se onkin jopa epäkorrektia silloin, kun kyseessä on esim. vakiintunut emigranttinimi. Muutenkin se on ehkä toisaalta turhan tarkka (je:t, jo:t ym.) ja toisaalta epätarkka: loppu й: unohtaminen, pehmeän merkin pois jättäminen. Lisäksi ne ulkomaalaiset, jotka lukevat tätä translitterointia, kokevat sen outona (esim. j –jonka venäläiset ranskan mukaisesti aina ymmärtävät ž:ksi). Ranskalaisten Žukov, esimerkiksi on Joukoff ja Žerbin =Jerbine. Niinpä j on jotenkin siellä jäänyt merkitsemään jotakin pörräävän ampiaisen ääntä, jota venäjässä sittiäisen kuvalla ж merkitäänkin. Ei siinä muuten mitään, mutta ellei tiedä, mistä kielestä on kysymys, ei voi ymmärtää, mitä asia koskee. Ei siinä auta googlekaan, meinasin kirjoittaa, mutta taitaa se sentään auttaa.

Pitäisikö siis yksinkertaisesti antautua edistyksen edessä ja alkaa käyttää anglosaksista translitterointia? On muutama mielestäni pätevä syy vastustaa tätä: englannin kirjoitustapa on niin epäsäännöllinen ja tolkuton, että luvassa on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja. PISA-tulosten pitäisi jo varottaa kumartelemasta siihen suuntaan. Toiseksi, silloin meidän tulisi johdonmukaisuuden nimessä alkaa kirjoittaa Chekhov, Chaikovsky ja niin edelleen. Se olisi taas yksi askel siihen suuntaan, että kielemme erittäin onnistunut äänteenmukainen kirjoitustapa häviää yleisemminkin ja kenties lopullisesti käytöstä.

Venäläiset translitteroijat puolestaan ovat nykyään englannin kannalla. He ovat usein käsittäneet tehtävänsä melko yksioikoisesti, kuten jokainen Pietarista Helsinkiin autolla matkustanut tietää. Kun kyltissä lukee Khel’sinki, on kyseessä tarkka ja oikea translitterointi venäjästä englantiin. Kuitenkin ainakin minä haluan vielä kirjoittaa kaupungin nimen muodossa Helsinki. Olkoon nyt sitten vaikka ahdasmielistä impivaaralaisuutta, mutta jossakin se raja on. Kirjoitetaan nyt siis vain Suomessa suomeksi. Tämä koskee myös venäjää!