Bellman. Ruotsi ja Suomi

 

Bellman Suomessa

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Suomi oli 1700-luvulla jo vankasti olemassa, vaikka ei ollutkaan hallinnollisesti oma yksikkönsä. Se oli valtiollisesti osa Ruotsia, mutta sillä oli jo kautta 1700-luvun kehittynyt huomattavasti tietoisuutta omasta erikoislaadustaan. Kuninkaatkin ottivat asian huomioon, kuten viisasta oli.

Joka tapauksessa virkakoneisto toimi ruotsiksi ja siirtyminen lahden poikki Ruotsista Suomeen tai Suomesta Ruotsiin oli normaalia. Ainoastaan suomenkielisten seurakuntien papiston kohdalla kielitaidon puute saattoi olla este.

Sotilasalallakin siirrot Ruotsista Suomeen sujuivat sujuvasti etenkin korkeampien arvojen kohdalla (esim. Sandels), vaikka niiden upseerien, jotka olivat suorassa kosketuksessa miehistön kanssa, oli käytännön syistä osattava suomea. Sitä he osasivatkin asuessaan suomenkielisen väestön keskellä hoitamassa virkatalojaan.

Kielitaito ei välttämättä ollut hyvä, mutta sen tarve ymmärrettiin ja suomea, kuten ranskaakin opetettiin myös Haapaniemen kadettikoulussa. Upseerin oli osattava kommunikoida sekä ylempiensä että alempiensa kanssa.

Missä määrin säätyläistö osasi suomea on vaikea kysymys selvitettäviksi. 1700-luvun lopulla on väitetty, että se Itä-Suomessa osasi sitä paremmin kuin ruotsia. Ylimmän aateliston piirissä asiat ilmeisesti kuitenkin olivat aivan toisin.

Tämän tutkielman tekijä on löytänyt Joensuun (Åminne) kartanosta Bellmanin laulun suomenkielisen käsikirjoituksen, joka ilmeisesti on peräisin 1700-luvulta. Kartanon maineikas isäntä G.M. Armfelt sen sijaan näyttää osanneen suomea tuskin lainkaan, mikä ilmenee hänen keisari Aleksanteri I:lle kirjoittamastaan kömpelöstä suomenkielisestä lauseesta.

Ruotsiksi Bellmanin laulut sen sijaan kuuluivat etenkin nuorten miesten yleissivistykseen jo 1700-luvulta lähtien ja siitä eteenpäin jopa nyyhetkeen saakka. A.I. Arwidsson kertoo 1819 Turussa olleen kaksinkertaisen kvartetin joka perjantaisin kokoontui esittämään tuttuja ruotsalaisia lauluja ja Bellmania. Vuonna 1834 Turun ylioppilaat perustivat Collegium cantorum Bellmanianumin.

Vaasassa Bellman tunnettiin myös ja nuori J.L. Runeberg sai kouluasunnossaan melkein jopa päivä kuunnella, kun nuoret merikoulun oppilaat lauloivat Bellamanin lauluja alusta loppuun viulun säestyksellä.

Myös Bellmanin sävelmiä, kuten Ukko Noaa käytettiin ahkerasti täkäläisten runoniekkojen tekemien laulujen melodiana.

Laulussa Papin-frouville (1792) sanottiin mm. seuraavaa:

Vijnan vilja:/: monda virvoitta.

Oluttakin nähdä

yllyttävät tehdä,

joka monen:/: janost’kirvoitta.

Muuan 1700-luvun loputa peräisin oleva arkkivirsi (erikseen myytäville arkeille painettu) sisältää suomenkielisen käännöksen Bellmanin laulusta 15.

Siinä pistää silmään kehotus särkeä laseja. Kun juhlien tunnelma nousi erityisen korkealle, oli tapana särkeä lasit, ettei kukaan enää niistä joisi. Tällaista kuvaa jo Goethe muistelmissaan ja Venälän armeijassa se oli yleinen tapa.

Näin siis suomeksi 1700-luvulla:

Nyt pohjat poix´juoda,

Toverit! pitä sixensä;

Ei tässä seuras suoda

Ett’ joku juomat jää

Helistäkän

Klasejam

Juodeam,

Nijtä myöskin rickokam.

Samma på svenska:

Så drickom nu i botten,

Ach hjertans gubbar! gör er flit;

I denna sällhets lotten

Så vankas ingen nit

Klingande glas

Gå i kras i Calas

När många klunkar tas.

 

Jaakko Juteiniakin voidaan ptää Bellman innoittamana ja kaikki kai tuntevat hänen laulunsa Juoma janon sammuttaa, kalja kestin kaunistaa. Juteinia, joka oli suuri moralisti, moitittiin kuitenkin kevytmielisyydestä ja hänen runoilemisensakin joutui vaikeuksiin (ks. blogin hakutoiminnalla sanaa ”juteini”).

Aivan huima suomalainen juomalaulu löytyy pappismieheltä, Kaarle Theodor Stråhlmanilta. Siitä näytteeksi vain muutama rivi:

Jos mä pyörin penkin alla.

 Nijn en huoli helvetistä,

Engä pelkä perkelettä.

Vaik’ on otzani verine,

Nijn on sieluni iloinen.

Näin mä huoleni hukutan

Vijnan virtahan upotan.

 

Savon prikaatin värväysalue oli täynnä sotilasvirkataloja, joiden isännät tunsivat ruotsalaista kulttuuria ja hieman ranskalaistakin, ainakin ne, jotka olivat käyneet Haapaniemen kadettikoulun ja niitä taisi olla suurin osa.

Kun Kustaa Mauri Armfelt talvella 1779 oleskeli jonkin aikaa Y.M- Sprengtportenin luona Brahenlinnassa, hän kertoo siellä lauletun Bellmanin lauluja, ruotsiksi tietenkin.

Muuan Savon prikaatin upseeri, kersantin poikana syntynyt Gustaf v. Becker, joka otti aliluutnanttina osaa Suomen sotaan, käänsi sangen etevästi Bellmania suomeksi. Sodan jälkeen hän ryhtyi komissionimaanmittariksi ja asui Kangasniemellä.

K.A. Gottlundin suuresta ja mainiosta Bellman käännöksestä (savonnuksesta) on jo ollut puhetta (ks. hakusanaa gottlund blogin hakutoiminnolla). Hän suomensi tai savonsi yli sata Bellmanin laulua.

Tutustuminen niihin alkoi jo vuonna 1815, jolloin hän kävi Juvalla tervehtimässä nuorta ystäväänsä Kalle Grotenfeltiä. Välillä käytiin Kyyhkylässä von Fieandtien luona ja nuoret miehet ajoivat matkalla rikki vaununsa hoilatesaan Bellmanin lauluja.

Ensimmäiset käännöksensä Gottlund julkaisi vuonna 1829, mutta painolupa laajemmalle kokoelmalle lauluja ja loiluja oli tiukassa ja ilmestyminen tapahtui vasta vuosina 1863-64, jolloin ne ilmestyivät kolmena vihkona.

Muitakin suomennoksia oli ja kirjoittajan mielestä parempiakin. Gottlund sai myös suomalaisuusmiehiltä (A. Ahlquist) pyyhkeitä siitä, että hän ylipäätään käänsi noita toiseen kulttuuriin kuuluvia lauluja suomeksi. Toki ”Bellman kuvailee enimmin Tukhulmin juoma- ja naispeliä, osiksi semmoisiakin, joita Suomessa ei vielä löydykään…”

Gottlund itsekin havaitsi kyllä, ettei Suomen kansan vanhoissa runoissa ollut mitään juomalauluja, eikä myöskään rakkauslauluja, ellei nyt kovin laajasti asioitra tulkita.

Gottlundin mukaan Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla.

 Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia (vrt. viron ruttu -nopeasti), Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäsen kerrallaan; sillä välillä taas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaset juovat harvoin vaan silloinkin -täysiä lasia.

Noinkohan lie asia ollut? Panepa tuonne vastinpareiksi saksalaiset ja venäläiset, niin samanlaiseksi tulee tulos.

 

 

 

 

Juomalaulujen aikaa

 

Tuttu vanhastaan

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Carl Michael Bellmania (vrt. Vihavainen: Haun bellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on luonnehdittu jopa Ruotsin kansallisrunoilijaksi ja merkille pantava onkin hänen laulujensa ikivihreys. Muut 1700-luvun ruotsalaiset kirjailijat maistuvat jo aika puisevilta, mutta Bellman on yhä täysin elävä lyyrikko.

Tämä voi selittyä siitäkin, että hänen laulujensa aiheet ovat ikuisia ja usein jopa ruumiillisia sanan kahdessakin merkityksessä, käyttääkseni tätä muotitermiä. Rakkaus ja kuolema, nälkä ja jano, seksi ja herkut, päihtymys ja autuus sanan maallisessa mielessä kuuluvat yhä tänäkin päivänä elämään ja tulevat kuulumaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Bellman runoilee tai pikemminkin laulaa niistä omalla persoonallisella tavallaan, kertoen nimeltä mainittujen ystäviensä edesottamuksista ja hetkistä niin iloisessa hummauksessa kuin myös sen jälkeen, jopa katuojassa rypien.

Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen.

Voidaan ajatella, että noin hurjasta menosta laulaminen ei välttämättä tarkoita, että sitä oikeasti oltaisiin toteuttamassa. Kyseessä voi olla vain bravado, jossa uhotaan, ettei tässä seurauksia pelätä, annetaanhan mennä vaan. Samaan aikaan voidaan visusti pitää silmällä ja aisoissakin sitä tosiasiallisesti juotua määrää.

Kaikenlaistahan nuoriso on aina ryypätessään lauleskellut, kuten monet vanhemmatkin.

On Bellmanilla hyvin herkkiä lyyrisiä tunnelmiakin, joihin kuitenkin liittyy usein aisti-ilo sen eri muodoissa:

Nu har vi flickor och flaskor och ljus!

(Fredmanin epistola 21)

Tai:

Lähteelle istukaamme,

niin hiukan aamiaista saamme

pullon tai pari jaamme

ja ehkä pikku purtavaa.

Korissa kurppapaisti

se tuoksullansa huumaa aistit

Kippistä Ulla-kulta,

ei meillä ole surtavaa

(epistola 82, käännös Liisa Ryömä).

Tai vaikkapa tämä:

Ullani, sulle mä tarjolle toisin

viiniä, makeutta mansikkain,

ruutanan tuoreen painikkeeksi joisimme

lähteestä solisevaa vettä vain

(Epistola 71, käännös Liisa Ryömä)

Nämä tuovat oitis mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin.

Sotasukupolven kerrotaan sodan jälkeen ottaneen vastaan Haijamin aistilliset runon kuin ilmestyksen ikään. Siinä nyt kerrankin annettiin ihmiselle hänen tarpeidensa mukaan eikä vain saarnattu iänikuisista velvollisuuksista, sankaruudesta ja uhrautumisesta.

Näin runoili Toivo Lyyn käännöksen mukaan tuo kuuluisa matemaatikko ja filosofi, joka oli myös suufilainen mystikko ja torjui känisevien mullahien saarnat koraanin oikeasta noudattamisesta:

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Mitä hurskauteen tulee, totesi Haijam kaikkia tiukkapipoisia loukkaavalla tavallaan:

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Vrt. Vihavainen: Haun en ole pahin pakana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kuten arvata saattaa, myös Bellmanilla oli kannattajana ja vastustajansa jo eläessään.

Vallitsevan ranskalais-klassisen tyylisuunnan mukaan arvioiden jo Bellmanin aihepiirit olivat ala-arvoisia. Toisaalta ne vastasivat hyvin pastoraalista rokokoorunoutta, joka myös oli muodikasta. Kävikin niin, että ajan johtava kriitikko Johan Henric Kellgren manasi ensin Bellmanin syvimpään hornaan, mutta kääntyikin sitten tämän ihailijaksi ja ehdotti runoilijalle akatemian palkintoa, minkähän myös sai.

Reippaat juomalaulut eivät sinänsä olleet ihan tuntemattomia arvokkaissa pappispiireissäkään. Jakob Tengström, teologian professori ja myöhempi Suomen arkkipiispa runoili vuonna 1800 seuraavasti:

Mer lycklig än Kresus, de lydiers kung,

jag sorglös vid bägaren sitter

Och sjunger och skämtar, som vore jag ung,

och dricker så länge jag gitter

och ledsen vid allt det pedantiska gräl

I höglärda hjärnor regerar

De tomma begreppen om sällhet och väl

I bålen jag realiserar

Ja se kaikkein hirmuisin kohta seuraa tässä:

Försvärjom då, bröder, de kätterske bud

Man ger oss -att grubbla och törsta

Och resom ett tempel åt drufvornas Gud

af fornvärldets gudar den största!

Och invid åt Fröja ett litet kapell,

Där glada prästinnor servera!

Vid Bålen, hos flickan förtjusad och säll,

Hvad vill man väl önska sig mera!

 

Mitä ihmettä! Oliko tämä prelaatti ilmeinen pakana samoin kuin hänen koko seurapiirinsäkin? ettäkö oikein valantehneitä pakanoita ja epäjumalien palvelijoita koko porukka? Sävellettynä tästä runosta tuli joka tapauksessa seuraavan ajan suosituimpia juomalauluja sekä Suomessa että Ruotsissa, kuten kirjoittaja kertoo.

Epäilemättä ajan klassismin mukanaan tuoma antiikin mytologian aihepiiri oli kaikille eräänlainen toinen henkinen koti, jonka esille tuomisesta ei kenenkään pitänyt pahentua. Lisäksi tuossa laulussa kyllä mainittiin skandinaavisiakin epäjumalia, jonka nyt olisi voinut ajatella olevan pappismiehelle jo vähän liikaa, mutta ehkäpä se toisille oli ja toisille taas ei.

Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan. Yleensä papit sentään koettivat pysytellä poissa varsinaisten juoppolallien kirjoista, niitäkin kun tuohon naikaan oli valtakunnassa vaivaksi asti ja joitakin myös papistossa (vrt. Vihavainen: Haun kansallisen läträyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä 1800-luvun alun suuri klassikko, ”runoruhtinas, piispa Franzén” korosti kohtuuden merkitystä:

Drick vid en högtid ett glas eller par,

För att glädjas, ej blott för att dricka.

Drick, som du drucke, om munskänken var

Din brudstolen rodnande flicka.

Joka tapauksessa juomalauluja löytyi niin rahvaalta kuin herrasväeltäkin jo tuohon aikaan paljon. Niistä enempi ensi kerralla.

 

Kultapossukerho?

 

Älymystön ansiot ja synnit

 

Älymystö on käsite, joka voidaan ymmärtää ja on ymmärretty monella tavoin. Sen hahmo on sen historiassa ollut koko ajan muuttuva. Tuntuu siltä, että tämä monimielisyys jää tämän meidän aikamme lapsilta usein ymmärtämättä, kohti uuslukutaidottomuutta kun ollaan menossa.

Itse olen kirjoittanut aiheesta monia blogeja ja yhden kirjankin, ellei kaksi, mutta pakkohan se on lähteä siitä, ettei suurin osa kansaamme ole lukenut niitä eikä usein paljon mitään muutakaan.

Niinpä syntyy helposti harhakäsityksiä. Luulen olevani oikeassa, kun oletan, että eilisestä blogistani närkästyneet ja suorastaan vihastuneet henkilöt eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mistä kirjoitettiin.

Älymystö ei tarkoita niiden ihmisten joukkoa, jotka ovat erityisen älykkäitä. Se ei myöskään välttämättä ole kunnianimi kaikkien hyvien asioiden uhrautuville puoltajille, kuten venäläiseen älymystön, intelligentsijan itsensä lukevat ovat usein olleet taipuvaisia ajattelemaan. Se on sosiaalinen kategoria, jolla on poliittinen rooli.

Älymystöä ja erityisesti Venäjän intelligentsijaa (Vihavainen: Haun älymystö ja muut tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on myös kitkerästi arvosteltu ja joidenkin mielestä sitä voidaan syyttää siitä, ettei Venäjällä 1800-luvulla syntynyt normaalia kansalaisyhteiskuntaa. Intelligentsijan moraalinen maksimalismi esti kaikki rakentavat kompromissit.

Kyllä älymystöä on käytetty myös haukkumasanana ja syystäkin. Ei siihen kuuluminen suinkaan ole itsestään selvästi laadun tae.

Vuonna 1909 ilmestynyt kuuluisa artikkelikokoelma Vehi (tienviitat, ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arvosteli venäläisiä intelligentsijaa juuri tuosta hedelmättömästä asenteesta ja katteettomasta itsekehusta. Toisaalta myös bolševikit olivat siihen syvästi tyytymättömiä ja Lenin sanoi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, kuten se kuvittelee olevansa, vaan sen paska.

Bolševikkivalta määritteli sitten koko käsitteen uudelleen ja yritti luoda mieleisensä älymystön. Seurauksena oli lähinnä käsitteen merkityksen muuttuminen entistä moninaisemmaksi.

Historiallinen tosiasia tietenkin on, että naiset olivat tuossa ryhmässä kauan aliedustettuina ja syykin oli ilmeinen. Venäjällä heitä kuitenkin ajan oloon nähden oli paljon ja muutama terroristi on jäänyt historiaankin.

Myös Dostojevskin Riivaajissa tapaamme naispuolisen nihilistin eli siis intelligent-tyypin, joka on ammatiltaan kätilö.

Naisten ja erityisesti keskiluokkaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään oli pakostakin suhteellisen vähäistä ja kätilön koulutus oli yksi harvoja tarjolla olevia koulutusväyliä yleissivistävien koulujen lisäksi.

Menneisyyttä emme enää voi muuttaa ja siihen vihastuminen lienee asenteista hedelmättömimpiä.

Täytyy kyllä sanoa, että hieman yllätyin huomatessani, että vähäinen pohdiskeluni, jossa sivuttiin naisten historiallista roolia älymystön piirissä, sai aikaan kovin aggressiivisia reaktioita, joille yhteistä oli se, että niitä puuttui kaikki informaatio siitä, minkä nimenomaisen asian kanssa oltiin eri mieltä ja miksi. Kun varsinainen ajatus puuttui, olisi aikamme tavan mukaan voitu yhtä hyvin piirtää ns. emoji.

Samaa tasoa edusti syytös misogyniasta. Tämä käsite muistuttaa lähes joka suhteessa taannoista neuvostovastaisuuden käsitettä. Sillä ilmaistaan pahastumista sen takia, ettei joku ajattelekaan siten, kuten hänen ainoan oikean ideologian mukaan pitäisi ajatella. Asian määrittely sitten jää kokonaan pahastujan oman harkinnan varaan.

Neuvostovastaisuuden käsite ja etenkin älymystömme suhtautuminen siihen huvitti minua aikoinaan suuresti ja samaa täytyy sanoa sen nykyisestäkin vastineesta.

Molemmat olivat/ovat ortodoksisen intelligentsijan (sellaiseksi ne yleensä kehittyvät) piirissä suuria tabuja, jonkinlaista syntiä henkeä vastaan, jota ei tarvinnut analysoida ja jota ei saanut antaa anteeksi.

Mutta eihän se maailma siitä muuksi muutu, jos joku yrittää selittää mustaa valkoiseksi tai haluaa uskotella, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Tällaiset yritykset ovat kyllä aina olleet ns. älymystölle ominaisia sen taistelussa tervettä järkeä vastaan.

Lopulta jälkimmäinen aina kuitenkin vie luonnin pakosta voiton, mutta siihen aikaan älymystö onkin jo rakentamassa uutta pilvilinnaansa, jota se tarjoaa vajavaisen maallisen todellisuutemme pyhäksi vertauskohdaksi.

 

Viipuri tyttölöi

 

Naispuolinen intellektuelli

 

Naissukupuolen älykkyyden ovat monet perinteisesti panneet kyseenalaiseksi, eikä syyttä. Hannele Laurin roolihahmo Speden ohjelmissa edusti mainiosti tuota niin sanottua naisen logiikkaa, joka käytteli aivan asiallisesti yleiskäsitteitä, ymmärtämättä, että liitti niihin merkityksiä, joilla ei ollut mitään sijaa todellisuudessa.

Itse asiassa tällainen on aina ollutkin juuri intellektuellien ja muiden lapsenmielisten tapa kaikkialla. Kun asioita riittävästi yksinkertaistetaan, on niistä helppo tehdä vakuuttavalta kuulostavia johtopäätöksiä, joita terrible simplificateur saattaa sitten omistautua tässä maailmassa edistämään kaikella kiihkollaan, ellei hänellä ole suhteellisuuden tajua.

Intelligentsija on kuitenkin perinteisesti ollut miesvoittoinen luokka, johtuen kai naisellisen maailman perinteisestä kuulumisesta erityisesti yksityisyyden maailmaan, tuohon kaikkein perustavimpaan sfääriin, jossa ratkotaan puolisonvalintaan ja rodun ja lajin kohtaloon kuuluvat kysymykset.

Miehet sen sijaan ovat keskittyneet suuriin politiikan ja hallinnon, sodan ja rauhan, kulttuurin ja barbarian kysymyksiin, joita he tosiasiassa ovat enimmäkseen olleet aivan voimattomia ratkaisemaan millään tavalla.

Naisvalta on ollut luonteeltaan yleensä pehmeää tai ainakin halunnut sellaisena esiintyä. Älyään naiset ovat perinteisesti käyttäneet maailmanpolitiikan kaukaisten kysymysten sijasta lähiympäristönsä hallitsemiseen, psykologian ymmärtämiseen ja sanattomaan vaikuttamiseen, joka on voitu peittää vaikkapa monisanaisuuteen.

Nythän kaikki on toisin. Niin sanotun älymystön piirissä naiset puuhaavat kärkijoukoissa ja heidät nähdään aina siellä, missä radikalismi haastaa normaaliin terveeseen järkeen perustuvan hallinnon ja esittää sille mahdottomia vaatimuksia ja uhkauksia.

Asian tausta on helppo ymmärtää. Naisten mielenkiinnon siirtyminen julkiselle sektorille on seurausta siitä vallankumouksesta, jonka miessukupuoli sai hiljattain aikaan uurastaessaan elintason nousua ja arkielämän helpottamista edistävien keksintöjen ja innovaatioiden parissa.

Nyt on kaikki työ, ellei nyt helppoa, niin ainakin fyysisesti kevyttä. Se raskas ja vaarallinen työ, jota on jäljellä, on jätetty miehille, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla kuulluksi sorrettua asemaansa valittavien äänekkäiden naisryhmien rinnalla. Tästä ei tarvinne antaa esimerkkejä.

Eihän kukaan voisi vakavalla naamalla kuunnella oman kurjuuden ruikutusta, mikäli sen esittäisivät raavaat miehet.

Mutta tässä nyt tuli innostuttua noihin yleistyksiin, joista kai toki jokainen normaalijärkinen ymmärtääkin, etteivät ne sellaisenaan koske yksilöitä, ovatpahan vain karkeita yleistyksiä siitä, mitä megatrendin puitteissa tapahtuu. Sitäkin kannattaa tarkkailla ja koettaa ymmärtää.

Naispuolisia älykköjä, jotka eivät ole erikoistuneet ainoastaan oman napansa tai edes sukupuolensa navanalaisen maailman erityiskysymysiin, vaan ajattelevat laajemmin, on toki myös ollut olemassa. Yllättäviäkin nimiä saattaa tulla vastaan.

Tässä muuan esimerkki, joka sattui löytymään vanhojen blogieni joukosta. Mitenkähän paljon nyky-Suomestakaan löytyisi vastaavaa?

 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Katsahduksia menneeseen

Kansallinen kosmopoliitti

 

Kersti Bergroth, Löytöretki. Otava 1973. 188 s.

 

Tämä pieni kirja ei oikeastaan ole muistelmat, vaan pikemminkin joukko merkintöjä vanhuuden näkökulmasta. Ainakin minut se yllätti.

Kersti Bergrothin (1886-1975) tunsin oikeastaan vain nimeltä. Kannakselaisnäytelmä Anu ja Mikko oli nimeltä tuttu, muilla nimillä julkaistuista kymmenistä kirjoista en ollut kuullutkaan, en myöskään siitä, että ensimmäiset kirjat kirjoitettiin ruotsiksi ja viimein muuan vanhuuden runoteos saksaksi.

Bergroth ei nimittäin ollut pelkkä kannakselaisen kansanelämän kuvaaja, vaan alun perin urbaani dagdrivare ja tuon ryhmän aktiivinen jäsen. Myöhemmillä päivillään hän asui pitkiä aikoja ulkomailla, sekä Englannissa että peräti pari vuosikymmentä Roomassa.

Pariisi oli tietenkin myös sydäntä lähellä, sehän oli vuosisadan vaihteen (siis 1800- ja 1900-lukujen) henkinen pääkaupunki kaikille vapaamielisille ja ketäpä muita olisi sivistyneistöön siihen aikaan kuulunut.

Bergroth ihmettelee itsekin, miten hän tuli kirjoittaneeksi ensimmäiset kirjansa ruotsiksi, vaikka perhe oli lujasti suomenmielinen ja lapsetkin pantiin suomalaiseen kouluun. Se vain kävi jotenkin luonnostaan.

Tuohon aikaan ruotsi näyttääkin olleen luontevampi kieli myös suurelle osalle suomenmielistä sivistyneistöä. Järnefeltien perhe, jossa venäläissyntyinen Elisabeth ei edes osannut ruotsia, oli erikoistapaus. Poikkeuksina ruotsinvoittoisuudesta kirjoittajan seurapiirissä olivat lähinnä Otto Manninen ja Anni Swan.

Ranskan kolmas tasavalta liberaalisuudessaan ja antiklerikaalisuudessaan taas oli se toinen henkinen kotimaa, jonka symboliksi kirjoittaja asettaa Anatole Francen, jonka antina itse asiassa oli vain jonninjoutava ateismi, mutta se tuntui silloin kovalta jutulta. Toki saksalainen runous, Goethe, Heine, Hölderlin ja Novalis kertoivat myös jonkin korkeamman todellisuuden mahdollisuudesta.

Vanhemmiten Bergrothista tuli antroposofi, Rudolf Steinerin oppilas, mikä näyttää antaneen hänelle syvempää henkistä tyydytystä. Nuoruuden ateismiinsa hän suhtautuu nyt huvittuneen alentuvasti.

Ylioppilasvuotensa kirjoittaja oli Ranskan lumoissa. Saksalaiset taas ovat hänen mielestään aina pystyneet parhaiten varsinaiseen ajatteluun. Englannissa oli järkyttänyt fair play-ritarillisuus ja venäläiset klassikot olivat olleet melkein uskonnollisen ihmisrakkauden esikuvina. Skandinavia oli edustanut aavistamattoman korkeaa vapaudentajua ja Suomessa taas tekee vaikutuksen sen asukkaiden pohjattoman syvä mietiskely, jonka Matias Aleksanteri Castrén on maininnut.

Yllättävästi Italia puuttuu koko tästä luettelosta, vaikka tulee sitten myöhemmin voimakkaastikin esille. Ilmeisesti se ainakin, jopa huumaavasti edusti nimenomaan kauneutta, jonka arvostusta, etenkin miesten kohdalla, kirjoittaja näyttää pitävän nykymaailmassa kohtuuttoman vähäisenä.

Hänelle kauneutta edustaa myös esimerkiksi Mannerheimin hahmo. Näkökulma lienee oikeutettu. Tarvitsee vain lukea Mannerheimin kirjeitä havaitakseen tämän puolen hänessä.

Tässä lyhyessä kirjassa kirjoittaja ei lainkaan mainitse sotaa, mitä itsekin näyttää hieman ihmettelevän. Sillä on kuitenkin syynsä. Nuoren lotan päiväkirjan kirjoittajalle sota ei vanhuudenpäivien näkökulmasta ole lopultakaan edes tärkeä asia. Se on jo täysin luonnoton ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä modernin ihmisen todellisen kehityksen kanssa. Se on kuin pyörremyrsky tai maanjäristys, joka sinänsä on kaiken inhimillisen ulkopuolella.

Ihminen on vaarallinen ja tuhoava niin sanotussa vapaudessaan ja voi päästä sodasta ja muista kehittymättömyytensä seurauksista vain terveemmäksi kehittyvän ajattelun avulla, pohdiskelee kirjoittaja.

Nuoruudet ja vanhuudet olivat kirjoittajan mukaan seuranneet toisiaan hänen elämässään. Vielä yli 80-vuotiaana hän odotti kiinnostuneena, mahtoiko elämällä olla taas joitakin yllätyksiä tarjottavanaan. Kuten kirjan nimestäkin voi havaita, kirjoittajaa oli aina kiehtonut uuden löytäminen ja sitä oli kiinnostuneelle aina ollut tarjolla.

Mainio asenne!

 

Aikansa aarteita

 

Parin sukupolven takaa

 

Lasten aarreaitta. V osa.  Toimittaneet Tauno Karilas ja Olli Nuorto. K.J. Gummerus 1954, 128 s.

Tauno Karilas oli merkittävä nuorisokirjailija ja puuhasi monessa muussakin. Hänen veljensä Yrjö Karilas oli legendaarisen Pikku jättiläisen kokoaja. Taunon kunniaksi muuten jaettiin aikoinaan hänelle nimettyä nuoriskirjallisuuden palkintoakin. Nimi Karilas oli ilman muuta laatumerkki meikäläiselle pieneläjälle.

Itse sain Pikku jättiläisen luettavakseni samoihin aikoihin, kuin tämä kirja ilmestyi. Tämän niteen näyttää kuitenkin saaneen sisaren joululahjaksi vuonna 1954, joka oli erittäin merkittävä vuosi ennen kaikkea Sulkavan maatalousnäyttelyn takia.

Tietenkin myös minä luin tätä kirjaa ja muistan vieläkin sieltä pari riimiä ja repliikkiä sieltä täältä, esimerkiksi: ”Hölmö raapi päätään, paksua päätään -synkeästi suuttui, päästä ruuvi puuttui”. Tai vaikkapa tämän: ”Kaikki kirjat vieköön emähiis, ma soturiksi riennän siis. Jos luoti otsahani lentää, se siitä varmaan kimmahtaa, kun mull’ on hurjan kova pää!”

Kun kirjan sisältöä katsoo, pistää silmään se, että monet sen tarinoista olivat peräisin noin sadan vuoden takaa ja Sakari Topeliuksen kirjoittamia. Toki kunnon kirjallisuus on ikuista, mutta nykyään tällaista olisi vaikeampi kuvitella.

Topeliuksen lisäksi tähän kokoelmaan on päässyt monia Kantelettaren runoja ja jokunen pätkä Seitsemästä veljeksestä. Mukana on myös virolainen kansansatu, Aaro Hongan seikkailutarina pojista ja vääränrahan tekijöistä, jokunen Tauno Karilaan kertomus, liikennesääntöjä lapsille ja vastaavaa. Jussi Talvenkin kirjoittama tarina löytyy.

Menneisyyttä ei siis ole unohdettu eikä nykyisyyttäkään, mutta myös tulevaisuus on mukana, etten sanoisi jopa futurologia. Luku Tulevaisuuden ruoka alkaa lapsen kysymyksellä: ”Äiti, joko meillä nyt taas on päivälliseksi hiivatiivistettä ja leväsalaattia? Laitetaan vaihteeksi toki muutakin. Tehdään leväpihvejä tänään”.

”Näin voi joku lapsenlapsistamme huudahtaa tyytymättömänä äidilleen” arvelee nimetön kirjoittaja. Maailmaa uhkaa nimittäin ruokapula. Ihmiskunta kasvaa, mutta viljeltävä pinta-ala ei suurene. On siis hankittava ravinto merestä.

Siellä onkin potentiaalia yllin kyllin ja levien kasvua voidaan vielä nopeuttaa pusertamalla niiden joukkoon hiilidioksidia. Tanskan kokoisella alueella voitaisiin viljellä koko nykyisen ihmiskunnan tarvitsema valkuaisaine. Sitä paitsi levät maistuvan ihan hyviltä, lähinnä tuoreelta kurkulta.

Mutta ihmisiähän olikin tuohon aikaan vain kolmisen miljardia henkeä. Venezuelassa joka tapauksessa tiedemiehet olivat kehittäneet jo ravitsevaa leväkeittoa, toisaalla oli tehty myös leväspaghettia, leväleipää ja jopa leväjäätelöä. Mikäpäs siinä oli lapsen odottaessa huomista ja miettiessä lastenlastensa ruokavaliota.

Seuravana oi kirjassa Afrikan lasten laulu, jossa oli myös kuva lapsista äitinsä kanssa jauhamassa jotakin, ehkä jamssia majan edessä. Runo päättyi säkeisiin:

”Oi jospa vaarat viidakon

voittaisi isä peloton

ja norsunlihaa meille tois

niin että nälkä häipyis pois!”

Mainio on virolainen kansansatu Huonosti kävi -hyvin kävi. Siinä kaksi talonpoikaa keskustelee ja toinen aina välillä kertoo, miten häntä oli elämässä lykästänyt. Kun naapuri asiaa ihastelee ja kiittelee, lisääkin onnenpekka aina, että ei se onni kauan kestänyt.

 Heti tuli aina jotakin, joka pilasi koko jutun: nauriit tulivat palstalle suuria kuin isävainaan kirkkohattu, mutta sitten tulikin naapurin vuohi, joka pisteli ne poskeensa.

Antti, tämä onnen pekka ja onnettomuuksien uhri löikin sitten pukin hengiltä ja sai koko tynnyrillisen lihoja. Siinä kävi hyvin, mutta lihoja savustaessa paloi sauna, niin että kovin huonostihan siinä lopultakin kävi.

Mutta eipä sitten niinkään huonosti: palaneen saunan tilalle tehtiin oikea kunnon sauna, uutta paljon parempi. Kävi siis hyvin.

Kuitenkin lauteita laittaessa ne sortuivat ja akka kuoli niiden alle. Huonosti siis kävi. Mutta ei lopulta niinkään huonosti: pahansisuinenhan oli näet emäntäni, vanha ja rumakin kuin syöjätär ikään. Ka, kun kuoli, otin uuden emännän, nuoren ja korean simasuun.

No sepä hyvä oli, mutta ei aikaakaan, kun uusi emäntä karkasi mustalaisen matkaan. Mutta Antti lähti takaa-ajoon ja sai haltuunsa mustalaisen rattaat, joista löytyi tuhat riksiä.

Hyvin siis kävi, mutta emännättäpä taas oli Antti raasu. Mutta loppujen lopuksi tämä olikin hyvä ratkaisu: Yksin näet on lystimpi asuakseni kuin pahan emännän kanssa…

Satuun liittyy kaksi hauskaa kuvaa, toinen esittää vanhaa akkaa kuolemassa lauteiden alle ja toinen taas hupakkomaisesti keimailevaa simasuu-emäntää lipevän mustalasien rattailla.

Kirjassa on myös kertomus Hampurin Hagenbeckin eläintarhan synnystä ja sen valloittavista kasvateista. Ne muuten, kun ovat vankeudessa syntyneet, eivät osaa muualle kaivatakaan.

Muistan tosiaan aika paljon tästä kirjasta ja se oli mukava aikoinaan lukea, vaikka itsekin kyllä tajusin, että se oli aika lailla suomalaispainotteinen. Oli siinä mukana myös jotakin anglosaksista, mutta ei mitään tuosta villistä lännestä, joka minua silloin eniten kiinnosti, kun oli saanut leikkikaluksi oikean revolverinkin.

Mutta mitäpä sanoikaan Albert Einstein: jos haluatte, että lapsistanne kasvaa älykkäitä, lukekaa heille satuja. Jos haluatte, että heistä kasvaa erittäin älykkäitä, lukekaa heille paljon satuja.

No, en minä nyt missään tapauksessa tuohon jaloon joukkoon tuppaudu, mutta ilman noita loputtomia satuja olisi voinut jäädä tyhmäksi tai erittäin tyhmäksi. Kiitoksia Karilaan veljeksille onnellisen lapsuuden aineksista.

Kohti totuuden hetkeä

 

Sekurokratian agonia

 

Arto Luukkanen, Putinin perukirja. Tarina Venäjän sekurokratian itsetuhosta Ukrainassa ja siitä, kuinka Suomi karkasi idän karsinasta Naton pilttuuseen. Docendo 2024, 461 s.

 

Kroisoksen kohtalo on tunnettu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Häntä ylistettiin ja hän itse ylisti itseään ihmisistä onnellisimpana. Kaikki meni hyvin.

Yhtäkkiä Kroisos sai kuitenkin nähdä menettäneensä kaiken. Persian suurkuningas Kyyros oli tehnyt lopun hänen koko maallisesta onnestaan ja häntä itseään uhkasi piinallinen kuolema polttoroviolla.

Hätiköity oli ollut johtopäätös siitä, että Kroisos olisi täytynyt julistaa onnelliseksi. Ihmisen elämän tilitys voidaan tehdä vasta hänen kuoltuaan: kukaan ei ole onnellinen (latinaksi Nemo ante mortem beatus) ennen kuolemaansa sanoi Solon, ihmisistä viisain.

Onnellisen Putinin perukirja voisi olla uljasta luettavaa: Venäjä nostettiin polviltaan, nälänhädästä siirryttiin maailman suurimmaksi viljan viejäksi, raunioituneeseen ruostevyöhykkeeseen pumpattiin elämää, Venäjä nousi elintasoltaan maailman hyvinvoivien maiden kastiin, ja sen rappeutuneet kaupungit pesivät kasvonsa. Itse Putinista tuli maailman rikkain mies.

Kansansuosio kasvoi suureksi, mutta alkoi sitten horjua, kun politiikka muuttuikin vaihtoehdottomaksi. Venäjän uusi keskiluokka osoitti vakuuttavasti tyytymättömyytensä demokratian pilkkaamiseen. Se oli alkanut uskoa tuohon demokratiaan. Se halusi vaihtoehdon.

Se oli silloin, mutta nyt, kuten runoilija sanoo. Putin ja hänen lähipiirinsä eivät demokratiaan uskoneet. Sen sijaan he uskoivat joukkojen manipuloitavuuteen, siihen, että mitä tahansa oli mahdollista ja usein syöttää kansalle, kunhan vedettiin oikeasta narusta. Venäjäksi käytettiin verbiä piarit, se oli ja on huikean kansallinen versio käsitteestä PR.

Kuten muuan Luukkasen siteeraama tutija huomauttaa, neuvostovallan kaudella totuutta toki loukattiin ja vääristeltiin ehtimiseen, mutta sitä pidettiin joka tapauksessa tärkeänä käsitteenä. Sen olemassaoloon uskottiin. Nyt on toisin.

Venäjän tapauksessa parasta piaria tuon kriisin ratkaisemiseksi oli vetoaminen kansalliseen suuruuteen ja ulkoiseen vaaraan. Krimin palauttaminen pyyhki pois sen tyytymättömyyden, jota Putinin hallinnon mielivaltaisuus oli aiheuttanut. Itä-Ukrainan interventio ja sittemmin Ukrainan sota tiivistivät kansakunnan itse hankittua ulkoista uhkaa vastaan.

Mutta sota oli vahinko. Tarkoitushan oli tehdä vain erikoisoperaatio ja jatkaa näin imperiumin palauttamista, joka oli ollut helppoa ja jota kukaan ei kyennyt vastustamaan.

Sodat ovat kuitenkin aina vaarallisia ja laskemattomia, vaikka niiden ennustamiseen on värvätty kokonaisia asiantuntijoiden armeijoita kaikissa maissa.

Ennusteet ovat olleet varsin ennustettavia: kahdessa kuukaudessa asia ratkeaa, ellei se ratkea jo kahdessa viikossa. Roviolla istujan kohtalo on jo määrätty, epäselvää on yhä vain se, milloin se sytytetään.

On olemassa runsaasti syitä siihen, miksi Putinin täytyy hävitä sota, johon hän taitamattomuuttaan syöksi maansa. Ne ovat luonteeltaan sekä taloudellisia että poliittisia ja lisäksi kilpailevien voimaryhmien ristiriidat odottavat vain purkautumistaan.

Tämä on se yleinen kuva, joka meillä on Putinin kohtalosta ollut jo hyvän aikaa. Arto Luukkanen on hyvin perehtynyt sekä länsimaiseen että venäläiseen keskusteluun tästä aiheesta ja selostaa sitä monipuolisesti uudessa kirjassaan.

Kirja on hyvä Venäjän lähihistorian kertaus nimenomaan sen poliittisen järjestelmän kannalta. Itse Ukrainan sodankin vaiheet ovat monen mielessä jo mennet pahasti sekaisin ja tämän kirjan avulla on mahdollista palauttaa mieleen, miten kaikki on kehittynyt, missä vaiheessa on milloinkin oltu.

Itse asiassa Putinin perukirjaa on vielä aikaista kirjoittaa. Diktaattorin väistymistä tavalla tai toisella on ennustettu yhä uudelleen, mutta se on vain itsepintaisesti jäänyt tapahtumatta. Toki Venäjä Putinin jälkeen on todennäköisesti paljon mahtavampi kuin ennen häntä, mutta edes se ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto.

Mikä pahinta, Venäjä näyttää nyt oleva sodassa niskan päällä ja on täysin mahdollista, että se voittaa taistelun. Voittaako siinä samalla Venäjän kansa, kansakunta, onkin jo sitten aivan  toinen asia.

 Todennäköisesti se on jo tuomittu häviämään tässä kaupassa ja menettämään hyvinkin paljon jopa sellaista, joka ei ole ajan mittaan korvattavissa, kuten tapetut ihmiset, mutta tulevaisuus nyt on vain yhä avoin.

Kirjoittaja valottaa kiinnostavasti Ukrainan sodan seurauksia sekä Venäjällä että sen valtapiirissä, kuten Kaukasuksella, jossa se on menettänyt kasvonsa ja uskottavuutensa. Myös Putin itse osoitti olevansa heikko, kun Prigožinin Wagner-joukot lähestyivät Moskovaa. Hänen puolustajansakin olivat hampaattomia.

Luukkanen kuvaa Prigožinina, ”Putinin kokkia” todelliseksi alamaailman aateliseksi, jotka tunnetaan nimellä vor v zakone. Termin kirjaimellinen kääntäminen ei kannata, siitä seuraa vain sekaannuksia.

Joka tapauksessa nämä oman rikollisen alakulttuurinsa kunniakoodin puitteissa toimivat pomot ja heidän käskyläisensäkin ovat kivikovaa ainesta. Siinä porukassa Putin on vain nöössipoika ja tajuaa sen itsekin. Hänellä on kyllä nyt valtaa yli koko Venäjän maan, mutta se taitaa olla heikoissa kantimissa. Monet eivät kunnioita häntä lainkaan.

Entä kansa? Onko se tyytymätöntä? Miten sillä menee taloudellisesti? Saattaisiko se taas tulla kaduille, kuten vuonna 2012 tai vaikkapa vuonna 1917?

Entä uskalletaanko Venäjällä kritisoida Putinia? Kyllä vain. Luukkanen nostaa esille erään akateemisista piireistä nousseen kriitikon, joka ruotii säälimättömästi Putinin politiikkaa useammissakin artikkeleissa.

Ne on julkaissut Nezavisimaja gazeta, joka on merkittävä lehti, vaikka sen nimi ”riippumaton lehti” onkin pelkkä vitsi. Riippumatonta ajattelua joka tapauksessa on ja sitä jopa hieman julkaistaan.

Luukkanen on sitä mieltä, että ennen pitkää loppuvat niin hallitukselta rahat kuin kansalta pelko. Nykyinen meno tulee tiensä päähän. Vaihtoehtoja Putinille on useita, eikä mikään niistä näytä erityisen miellyttävältä.

Venäjä ei silti ole mikään pahan valtakunta, josta ei mitään hyvää voi löytyä ja joka nyt vain aina käyttäytyy kuten se käyttäytyy, toisin kuin muut maat. Se on sitä paitsi aina naapurimme ja sen kanssa on pärjättävä.

Paradoksi on, että Suomi on nyt potentiaalisesti vaaranalaisessa asemassa. Natoon liittyminen oli historiallinen mullistus, jolla on ansionsa, mutta myös vaaransa ja varjopuolensa. Suhteet Venäjään on vielä palautettava ja asia on syytä ymmärtää jo nyt.

Mutta miten sodasta päästään irti? Naiiveimmat poliitikot ovat edustaneet jonkinlaista fundamentalismia, jonka mukaan rauha on mahdollinen vain palauttamalla status quo ante bellum ja viemällä rikollisen hyökkäyssodan syylliset ja sotarikolliset oikeuden eteen.

On selvää, ettei nykyinen hallinto suostu sellaisiin ehtoihin eikä niitä vaativilla toisaalta ole ollut ja tuskin tuleekaan olemaan voimaa pakottaa niitä hyväksymään. Tuollaisen variantin piarisointi Venäjän kansalle saattaisi myös olla ylivoimaista.

 Onko tulevaisuuden realistisin vaihtoehto Korea-varaintti, jossa rintamalinja jää maiden tosiasialliseksi rajaksi?

Kirjoittaja on varma, että nykyinen hallinto on suuren romahduksen edessä, mutta kukapa tietää, milloin se tapahtuu. Tai tapahtuuko se sittenkään ihan varmasti? Ja mitä merkitseekään BRIKCS-maiden tuki Venäjälle ja niiden pyrkimys moninapaiseen maailmaan, jossa USA:n ylivalta olisi murrettu. Sitä olisi voinut ruotia enemmänkin kuin vain Kiinan, Turkin, Venäjän ja Iranin ”kelmien kerhon” touhuja.

Putinin roviota ei vielä ole sytytetty. Hän voisi nyt huutaa uutena Kroisoksena Solonin nimeä ja tunnustaa, että tuhosi onnensa hybriksellään. Ehkäpä Kiinan Xi haluaisi näytellä nykyaikaisen Kyyroksen roolia ja pelastaa Putinin neuvonantajakseen?

Venäjä ansaitsisi jo jonkun paremman johtajan, eikä se Putinin johdolla pääse onnettomuudestaan.

Totuuksia

 

180 totuutta

 

Juho August Hollo on tehnyt kansakuntamme kulttuurin hyväksi enemmän kuin kymmenet muut ahkeratkaan kulttuurin alalla ahertaneet.

Hän oli kasvatustieteen professori ja kriitikko, mutta ennen kaikkea kääntäjä, suurten klassikkojen uupumaton kääntäjä. Hänen kääntämiään ovat muun muassa monet Cervantesin, Francen, Stendhalin, Dickensin, Swiftin, Goethen, Dostojevskin, Tolstoin, Hamsunin ja Nietzschen teokset.

 Kielitaito oli paitsi syvällinen, myös monipuolinen. Hän suomensi ainakin 16 kielestä, eikä suinkaan vain helppoa asiatekstiä, vaan myös vaativaa kaunokirjallisuutta, kuten havaitaan.

Niinpä tunnen syvästi vähäpätöisyyteni ja kainostelen hieman nostaessani esille erään pienen detaljin Hollon käännöksistä, koska se sattuu liippaamaan teemaa, joka on viime aikoina ollut paljon esillä muun muassa blogeissani, nimittäin totuuden kielellistä ilmaisemista.

Joka tapauksessa kysymys on mielestäni kiinnostava ja se koskee sitä, miten olisi suomeksi käännettävä V.W. von Goethen kolmiosaisen muistelmateoksen nimi Aus meinem Leben: Dichtung und Wahrheit. Se muuten kannattaa lukea.

Kuten tunnettua, Hollo käänsi sen muodossa: Tarua ja totta elämästäni. Joudumme siis ajattelemaan, että muistelija on kirjoittanut paitsi totta, myös sepittänyt kirjaansa yhtä ja tolista.

Kuitenkin otsikko kuuluu suoraan suomennettuna: Elämästäni: Runous ja totuus/Sepitystä ja totuutta. Voi sen ymmärtää myös siten, kuin Hollo on ymmärtänyt. Dichtung merkitsee paitsi runoutta, myös muuta kirjallista toimintaa, sepittelyä.  Sana taru on tässä varsin kekseliäs valinta, joka ei edes tuo mieleen runoutta.

Goethe ei joka tapauksessa kirjoittanut otsikkoa muodossa Die Dichtung und die Wahrheit, jolloin hän olisi ehdottomasti ajatellut nimenomaan noiden kahden asian ja niiden suhteen pohtimista. Aus- partikkeli alleviivaa sitä, ettei muistelija yrittänyt väittää kuvaavansa koko elämäänsä sellaisen kuin se oli ollut. Hän oli vain nostanut siitä jotakin esille.

Venäjäksi otsikko kuuluu Poezija i pravda: iz moej žizni ja ranskaksi Poésie i verité, souvenirs de ma vie. Samankaltaisia ovat käännökset muillakin romaanisilla kielillä: latinan veritas esitetään eri kielten tapaan, espanjaksi De mi vida: poesia y verdad, italiaksi Dalla mia vita. Poesia e verità.

Kuten huomataan, järjestys vaihtelee. Jos totuus ja runous ovat ensimmäisinä, ne korostuvat, muussa tapauksessa korostuu muistelu, muistelijan elämä.

Suomalainen käännös on aika rohkea esittäessään, että kirjoittaja halusi nimenomaan kertoa sekä sepitettä että totta eikä sen sijaan ilmoittanut niiden olevan aiheenaan. Toisinkin olisi voinut tehdä.

En muista enää, mitä Goethe itse kirjoitti alkusanoissaan. Ne saattaisivat selittää yhtä ja toista. Joka tapauksessa otsikko jää monimieliseksi ja se tulee eri kielten käyttämien sanontojen kautta ymmärretyksi eri tavoin.

Tässä nyt joka tapauksessa totuus on saksalaisittain Warheit, joka näyttää olevan samaa sukua kuin latinan veritas ja nuo sen johdannaiset romaanisissa kielissä. Saksalaisten suhde totuuteen on tunnetusti ollut komplisoitu. Miten runoilikaan Nietzsche viehättävään tapaansa:

Die Wahrheit-

ein Weib, nichts besseres:

arglistig in ihrer Scham:

was sie am liebsten möchte,

sie will’s nicht Wissen,

sie hält die Finger vor…

Wem gibt sie nach? Der Gewalt allein!-

So braucht Gewalt…

Itse asiassa tuo asenne ei ajan tieteenfilosofiasakaan ollut vieras: luonto oli kokeilla eli kidutuksilla pakotettava ilmaisemaan salaisuutensa.

Mutta Nietzsche nyt oli vain yksi saksalainen, niitähän on ollut paljon muitakin. Sitä paitsi myös hän runoili eräässätoisesa paikassa:

On lemmittyni pohjoismainen,

näöltä tuima vanha nainen:

Totuus sen naisen nimi on.

Wahrheit tuntuisi olevan lähellä tieto-opillista olemassa olemista. Wahrnehmung, joka suomennetaan meikäläistä ukkoa huvittavasti vaariotoksi, on havainnon kautta saatavaa informaatiota.

Varmaankin myös saksalaisten Wahrheitista, ruotsalaisten sanningista, suomalaisten totuudesta ja roomalaisten veritaksesta voisi kustakin kirjoittaa monia oppineita monografioita. Monenkarvainen on totuus, kuten myös kyltyyri.

Venäläisten pravda (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja toisaalta istina (ks. Vihavainen: Haun istina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ovat viime aikoina olleet monenlaisen kirjoittelun kohteena. Yleensä ne on ymmärretty aika yksioikoisen simppelisti ja jopa harhaanjohtavasti.

Toki näin yleiset käsitteet saattavat merkitä kovin monia erilaisia asioita tai ainakin saada erilaisia sävyjä ja korostuksia eri asiayhteyksissä. Näinhän se on suomenkielenkin totuuden kanssa.

Pravda ja istina sanoja käytetään yleensä kumpaakin tietynlaisissa yhteyksissä, mikä selittyy siitä, että sanaa pravda (vrt. pravyi -oikea, spravedlivost, oikeudenmukaisuus) käytetään paitsi valheen, myös vääryyden vastakohtana sanan moraalisessa mielessä.

 Pravyi merkitsee oikeaa, sen vastakohta krivoj ei kuitenkaan merkitse vasenta, vaan väärää ja jos suoran totuuden kanssa aletaan vehkeillä, se merkitsee sielun vääntämistä (krivit dušoj, oikeastaan vääristämistä sielulla). Silloin pravdasta tulee krivdaa eli totuuden vääristelyä tai suorastaan valehtelua, lož, vranjo, nepravda. Sitähän on maailma ja erityisesti Venäjä väärällään juuri tällä hetkellä.

Istina taas tulee kaiketi sanasta jest ja sen perusmerkitys viittaa siis olemassa olevaan, todelliseen. Rupesin huvikseni katsomaan, millaisia eri merkityksiä sanalle on annettu ja huomasin, että niitä väitetään olevan peräti 180 erilaista.

Tämä kyllä jo pani savolaisellekin jauhot suuhun. Ettäkö norsujen isänmaassa yhdellä sanallakin voisi olla niin paljon merkityksiä. Tämähän merkitsisi kovaa kilpailua savolaisuudenkin kanssa. Siinä jo Wahrheit ja veritas kalpenevat. Onko tämä edes totta?

Sivulla slovar russkih sinonimov (Синонимы «истинно» (jeck.ru) annetaan sanalle istina adverbimuodossa istinno eli todella, 89 synonyymiä. Luettelon alussa vakuutetaan, ettei joukossa ole rivoja sanoja (netsenzurnyh slov), joten intelligentti henkilökin voi sitä pahentumatta lukea.

 Luettelossa ovat myös sanojen käyttöfrekvenssit, jotka on saatu 300 miljoonan sanan tekstimassasta. Mahdollisesti käytössä on ollut Kansalliskirjastossakin käytössä oleva lähinnä venäläisiä tiedotusvälineitä skannaava systeemi nimeltä Integrum. Sitä ei kerrota.

Sinonim.org panee paremmaksi ja antaa peräti 180 synonyymiä adjektiiville istinnyj (ks. Синонимы к слову «истинный» (180+ слов) (sinonim.org). Niistä 70 on näköjään ensisijaisia ja loput kai sitten enemmän tai vähemmän kaukana alkuperäisestä istinasta, joka siis tarkoittaa havaitsijasta ja hänen arvoistaan riippumatonta olemassaoloa.

Joka tapauksessa ”synonyymit” ovat tässä tapauksessa hieman laajasti ymmärrettyjä. Katsotaanpa vaikka jälkimmäistä luetteloa.

Siinä ovat muun muassa sanat  podlinnyj -aito, tshistyj, puhdas realnyj, todellinen, totshnyj, tarkka, s bolshoj bukvy, isolla kirjaimella, sobstvennyj, varsinainen, oma, svjatoj, pyhä, nastojashtshi, todellinen, konkretnyj, konkreettinen, pravilnyj, oikea, vernyj, uskollinen, s golovy do nog, päästä jalkoihin,  v polnom smysle slova, sanan täydessä merkityksessä, spravedlivyj, oikeudenmukainen, naturalnyj, luonnollinen, biologitsheski, biologinen, soverhsennyj, todellinen, loppuun saatettu.

  Vielä löytyy iskrennyj, vilpitön, tshistejshej vody, täydessä merkityksessä (puhtainta vettä), dejsvitelnyi, todellinen, dostovernyj, luotettava, kakih malo, jollaisia on vähän nsomnennyj, epäilemätön, pravilnyi, oikea, besspornyi, kiistaton, stoprotsentnyi, sataprosenttinen, nepoddelnyi, väärentämätön,  neosporimyi, kiistaton, vyshei marki, korkeinta laatua,  istovyi harras, auntentitshnyi, autenttinen, nedumannyi, ei-keksitty, ne falshivyi, ei valheellinen sootvetsjujushtshi istine, todellisuutta vastaava, ne iz polednyh, ei viimeisten joukossa, prjamoj, suoranainen jne.

110 vähemmän tarkan joukossa löytyvät vaikkapa priznannyj, tunnustettu, faktitsheski, tosiasiallinen, nepogreshimyi, tahraton, bozhestvennyj, jumalainen, samyi, itse-, pravednyj, hurskas, polnyi, täydellinen, postojannyi, vakituinen, otshevidnyi itsestään selvä, besuslovnyj, ehdoton, rodnoi, oma ja jopa portret sekä kopija.

No, tässähän on itse asiassa kyseessä eräänlainen thesaurus, aarrearkku eli synonyymisanakirja, joka antaa erilaisia mahdollisuuksia korvata sana istinnyj, silloin, kun tarvitaan jokin muu sana, jolla on jossakin mielessä sama merkitys, mutta ei kuitenkaan aivan.

Joka tapauksessa tuonkin luettelon pituus panee ajattelemaan, ettei kysymys todellisesta ole

niinkään helppo. Lieneekö edes triviaali.

 

Luokkataistelun korkein muoto

 

Vihan päivä

A.H. Tammsaare, Surmatulet. Totuus ja oikeus III. Suomentanut Juhani Salokannel. Otava 2007, 348 s.

 

Vuonna 1905 ampui sotaväki Tallinnassa kuoliaaksi noin 90 mielenosoittajaa ja haavoitti paria sataa. Maaseudulla poltettiin Baltiassa 184 kartanoa, joista 44 tuon aikaisessa Viron kuvernementissa. Liivinmaalla poltettiin myös 18 kirkkoa.

Meno oli siis kuin Venäjällä, johon Viro toki kuuluikin. Koko valtakunnassahan 9.1.1905-3.7.1907 eli ”Ensimmäisen Venäjän vallankumouksen” aikana joutui terrorin ja vastaterrorin uhreiksi tuhansia ihmisiä ja poltettiin ja ryöstettiin tuhansia kartanoita.

 Uuden pääministeri Stolypinin ”kravattiin” eli hirttonuoraan menehtyi sitten jälkiselvittelyissä myös yli 3000 ihmistä. Rangaistusretkikunnat kiertelivät maaseudulla niin Virossa ja Liivinmaalla kuin muuallakin valtakunnassa.

Tästä on jo helppo päätellä, että Viron historia kulki tähän aikaan -kuten muulloinkin- toista latua kuin Suomen. Suomessa vuodet 1905-1906 olivat riemullista oikeuksien palauttamisen ja laajentamisen aikaa, aina yleistä äänioikeutta myöten. Aseellinen yhteenotto venäläisen sotaväen kanssa oli lähellä, mutta jäi tapahtumatta.

Sangen erilaiseksi Viron historian tuohon aikaan tekivät Suomeen verrattuna kartanoiden polttamiset ja vandalisoinnit. Vuonna 1918 tapahtui jokunen tätä muistuttava ilmiö, mutta kaiken kaikkiaan se joukkomittainen nousu saksalaisia paroneita, entisiä vuosisataisia sortajia vastaan olisi ollut Suomessa vaikeasti kuviteltavissa.

Tammsaaren teosta Totuus ja oikeus, jonka kolmatta osaa tässä nyt käsitellään, voi verrata omaan kansallisromaaniimme, Linnan Pohjantähteen(ks. Vihavainen: Haun tammsaare tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 Tässä kirjassa ensimmäisen osan päähenkilö, Vargamäen vanha isäntä saa viisitoista ruoskaniskua symbolisena muistutuksena siitä, kenelle valta maassa kuuluu ja ketä kuuluu pelätä. Kuvittelepa tuota Koskelan Jussin kohdalla.

Toki historia on oikullinen. Elleivät suomalaiset olisi kyenneet pitämään hallinnassa sitä niin sanoakseni suomettunutta pidättyvyyttä, jolla suhteet venäläiseen esivaltaan hoidettiin, olisimme suurella todennäköisyydellä kokeneet samantyyppisen rangaistusretkikuntien kauden kuin Virokin.

Mutta meidän historiallinen perintömme on ollut toisenlainen kuin Viron tai Puolan, joiden kokemuksia monet nyt näyttävät suorastaan kadehtivan. Ehkä sekin glooria on lopulta pettävää katinkultaa, vaikka historiankirjoituksessa näyttää kärsimys aina saavan marttyyriuden loistetta.

Mikäli nyt kuitenkin palataan Tammsaaren kirjaan, on juuri tämä nide arvattavasti se strateginen piste, joka määräsi sen, miten neuvostomiehittäjät saattoivat kansalliskirjailijaan suhtautua.

Nykyään unohdetaan helposti se, ettei Neuvostoliiton virallinen valtionideologia ollut pelkästään läpinäkyvä viikunanlehti sille väkivallalle, jota valtio harjoitti. Se oli keino sekä oikeuttaa oma politiikka että vetää sen kannattajaksi paikallista väestöä niin itse Venäjällä kuin provinsseissakin.

Tässä kirjassa Vargamäen pikkutilan poika Indrek, joka edellisessä osassa opiskeli Tartossa yksityislukiossa, joutuu vallankumouksellisten seuraan, kuten opiskelijoille tuohon aikaan kaikkialla Venäjällä, paitsi Suomessa, kuuluikin.

Se maailma on innostava, mutta vaarallinen. Siellä voi joutua viranomaisten kynsiin ja sen agenttien kavaltamaksi. Kenestäkään ei voi varmuudella sanoa, onko kyseessä mitä innokkain ja aktiivisin vallankumouksellinen vai ohranan agentti ja provokaattori.

Päähenkilö on ihanteellinen nuori mies, joka talonpoikaismiljöössä kasvaneena ei osaa edes kuvitella sitä petollisuutta ja kaksinaamaisuutta, joka vallankumouksellisten keskuudessa vallitsee. Hänellä on myös naiivin puhtaat kuvitelmat siitä, mitä vallankumous oikeastaan tarkoittaa ja jopa siitä, kenelle valta jo oikeastaan kuuluu.

Esivalta osoittaa koko häikäilemättömyytensä ampumalla rauhallisia mielenosoittajia ja kansa taas vandalisoimalla ja polttamalla kartanoita, joiden ylellisyyttä ei kuitenkaan voitaisi jakaa tasan kaikkien kesken.

Tämä kaikki tapahtuu vielä aikana, jolloin kunnon terveellinen jokapäiväinen ravinto, hyvät vaatteet ja lämmin asunto olisivat olleet enintä, mitä oikeastaan voitiin koko kansalle kuvitella. Se tolkuton yltäkylläisyys, jonka vallitessa tänäänkin moni tuskailee ahdinkoa, usein syystäkin, oli vielä kuvittelunkin ulkopuolella.

No, kuvitella sentään voitiin, kuten teki vaikkapa Nikolai Tšernyševski teoksessaan Mitä on tehtävä? Mutta kyseessähän olivat vain unelmat, unet, kuten jokainen täysipäinen sentään ymmärsi.

Miten oikein päädyttiin mielettömään ”oman” omaisuuden tuhoamiseen, jonka mielettömyyttä Indrek yritti riehujille selittää, on psykologinen ongelma sinänsä. En väitä, ettei Suomessa olisi missään tapauksessa voinut niin tapahtua, mutta eipä sentään tapahtunut.

Näitä hetkiä kuvatessaan kirjailija on minusta parhaimmillaan. Ne myös varmaankin miellyttivät stalinistista sensoria. Talonpoika oli kuin elukka, jolla saattoi kyllä olla käyttökelpoista luokkavihaa, mutta joka olisi tarvinnut puolueen aivojen ohjauksen, kuten ratsuväen päällikkö Tšapajev Furmanovin kuuluisassa romaanissa.

Indrek ei tietenkään ollut saavuttanut todellista ja oikeaa, leninististä tietoisuutta, mikä oli hänen kohtalokas puutteensa. Kuitenkin luokkataistelu vaistonvaraisellakin tasolla oli kypsyttänyt kansaa neuvostovaltaan, joka sitten ilmeni vuoden 1940 vallankumouksessa (sarkasmivaroitus).

Valta oli pakotettu toimiin, jotka merkitsivät sen omaa itsemurhaa. Vanha Andres, jota häväistiin pieksämällä, vihoitti mielensä myös Jumalalle. Hän oli koko ikänsä elänyt hurskaasti ja siitä palkkioksi häneltä oli Jumala vienyt monta lasta ja kruunu tappanut kaksi poikaa ja häväissyt hänet.

Sellaista Jumalaa ei voinut enää kunnioittaa ja vanha Andres kirosikin koko entisen uskonsa. Se oli asenne, jota neuvostovalta saattoi arvostaa ja ilmeisesti sitä todella ilmenikin Virossa ja Liivinmaalla tuohon aikaan paljon. Eivät ne kirkot itsestään syttyneet.

Tammsaaren komea patsas sijaitsee Tallinnassa hänelle nimetyssä puistossa Viru-keskuksen ja Estonia-teatterin välissä. Se pystytettiin sinne neuvostoaikana. Miten näin saattoi tapahtua, on kysymys, joka pakostakin herää itse kunkin mielessä.

Tämä kirja jo sellaisenaan oli vahva suositus patsaan puolesta uusille vallanpitäjille, vaikka sitä ei suinkaan ollut tehty heitä miellyttämään, vaan jo paljon ennen Viron sovjetisointia.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä osaa parhaana kolmesta lukemastani, vaikka sitä on paljon arvosteltu. Kaksi odottaa vielä lukemista. Juhani Salokanteleen jälkisanat ovat taas kerran tärkeä tietolähde lukijalle.