Koordinaattien muutokset

Koordinaatiston muutokset ja naapurimaat

Luulen, että meidän kannattaa yrittää nähdä oma maamme ja kansamme ikään kuin topologisena pisteenä avaruudessa, suhteessa toisiin kansoihin. Se auttaa historiamme asianmukaista tajuamista.

Vaikka maantieteellisesti sijaintimme säilyy aina suunnilleen samana, on kulttuurinen sijaintimme suhteessa muihin koko ajan ollut ja on yhä suhteellisen nopeasti liikkuvassa tilassa.

Ottakaamme nyt vaikkapa yksi naapuri kerrallaan. Joskus sijaitsemme jossakin suhteessa sen alapuolella, joskus taas yläpuolella, joskus liikumme sen edellä, joskus sen jäljessä.

Muuttujia on epälukuinen määrä, jopa loputtomasti, mutta me ihmiset tietenkin kiinnitämme huomiota eli havaitsemme vain muutamia tärkeinä pidettyjä kerrallaan.

Ottakaamme vertailukohteeksi Venäjä ja näkökulmaksi urheilu.

Suomesta tuli urheilun ihmemaa jo 1900-luvun alussa ja olimme selvästi Venäjää parempia, ainakin Tukholman olympialaisissa vuonna 1912.

Sen jälkeen Neuvostoliitoksi muuttunut naapuri pysyikin erossa koko olympialiikkeestä aina sodanjälkeiseen aikaan saakka. Tämä olikin aikaa, jolloin suomalaisille ei oikein löytynyt vastusta. Me olimme urheilun suurvalta, Neuvostoliitto ei ollut.

Myöhemmistä ajoista ei sitten juuri kannata puhuakaan, ellei halua mieltänsä pahoittaa. Urheilijamme ovat enimmäkseen pelkkiä surkimuksia, kaikkien maiden penkkiurheilijoiden silmissä. Venäläiset taas loistavat palkintosijoilla alalla kun alalla.

Tai ottakaamme nyt esimerkiksi aineellinen toimeentulo, elintaso.

1800-luvulla Venäjä oli leveän leivän maa ja Suomessa taas elettiin hyvin vaatimattomasti. Esimerkiksi Fadei Bulgarin ihmetteli vuonna 1808 suomalaisen aatelin tavattoman vaatimatonta elämäntapaa. Syrjäseutujen rahvaasta nyt ei kannattanut puhuakaan. Se eli kädestä suuhun ja aina 1860-luvulle saakka myös nälänhädän vaarassa.

Mainittuna aikana Pietarissa järjestettiinkin arpajaisia Suomen nälänhätäisten auttamiseksi, mutta logististen ongelmien takia mikään apu ei voinut pelastaa suurta osaa kansastamme.

Kun Aleksanteri II:n uudistuskauden päihdyttämät suomalaiset alkoivat osoittaa levottomuuden merkkejä omien valtiopäivien kokoontumista odotellessa, palautti uuden tyylin lehtimies Mihail Katkov heidät järjestykseen: suomalaisten ei kannattaisi kovin paljon uhota, sillä heidän maansa kuuluu Euroopan köyhimpiin ja intelligenssinsäkin puolesta he ovat häntäpäässä. Olisi paras vain jokaisessa iltarukouksessaan kiittää venäläisiä.

Rotutiedehän otti juuri ensi askeleitaan ja suomalaisten ominaisuuksista voitiin heti sanoa, ettei esimerkiksi valtiota muodostava kyky kuulunut sen ominaisuuksiin. Suomalaista valtiota ei ollut missään eikä tulisi olemaankaan, joten sen kohtalona oli kuulua jonkin itseään lahjakkaamman kansan alaisuuteen.

Ruotsi oli tässä suhteessa sille kuolemaksi, sillä pienenä kansana se ei olisi voinut sietää yhteydessään kilpailijaa. Venäjä taas oli kyllin suuri voidakseen suoda suomalaisille täyden etnografisen itsenäisyyden ja muustahan heidän olikin turha uneksia. Tämä oli normaali slavofiilinen näkemys.

Itse asiassa tässä olikin se hylly, jolle suomalaiset sijoittautuivat. Venäläisyyden ylivoimaisuus väikkyi kansallisena vaarana, joka ennemmin tai myöhemmin aktualisoituisi. Siihen mennessä oli suomalainen kulttuuri kehitettävä elinkelpoiseksi ja viriiliksi.

Se oli nationalismimme suuri tehtävä ja snellmanilaisittain siihen kuului myös taistelu ei-suomenmielistä ruotsalaisuutta vastaan, venäläisten tuella.

Tästä suomalaisuuteen kohdistuvasta potentiaalisesta uhasta kirjoitti muuan Hämäläinen-lehden lukija vuonna 1883:

”Mutta jos nyt niin on, ettemme voi säilyttää valtiollista itsenäisyyttämme, taidankin ennemmin tulla läheiseen yhteyteen venäisten kuin ruotsalaisten kanssa”, miettinee joku.

Tämä olisi suomalaisen rodun perikato. Venäläinen on luonnoltansa vilkkaampi ja älyltänsä terävämpi sekä hoksaavampi kuin suomalainen.

Ennenkuin Matti on ennättänyt pyörähtää ympäri, on Iivana jo kymmenen kertaa pistänyt hänet pussiin. Hän on myös joutuisampi työmies ja tulee vähemmällä muonalla toimeen. Kun vielä otetaan huomioon hänen petollinen luontonsa, huomaa, ettei suomalainen voi kestää hänen rinnallaan taistelussa olemista. Tämän todistaa meidän veljesheimotkin Venäjällä, jotka ovat jääneet takapajulle. He ovat ilman siitä jo mieleltänsäkin venäläisiä, heidän ja meidän välille asettaa heidän uskontonsa suuren juovan…

Muistamme, että Matti ja Iivana olivat Topeliuksen Maamme-kirjassa esittämiä suomalaisen ja venäläisen stereotypioita eli ideaalityyppejä.

Me onnistuimme, mitä voi pitää ihmeenä. Vielä vuoden 1883 näkökulmasta katsoen oli hyvin vaikeaa nähdä kansakunnan rakentamisessa onnistumisen mahdollisuuksia maalla, joka oli yhä hyvin köyhä, vaikka nyt hyvää vauhtia kehittymässä. Venäjän loppumattomat rikkaudet ja ihmismassat olivat meitä vastassa ja meillä oli vain kulttuurimme, joka sekin oli yhä kovin vaatimaton.

Myöhemmin suomalaisilla on, yllättävää kyllä, sitten ollut tilaisuus katsella venäläisten köyhyyttä ja kurjuutta pitkin nenänvarttaan, erityisesti 1920- luvun ja 1980-90-lukujen romahduksen aikoihin ja jppa muulloinkin. Neuvostoaikana maamme yleensä kuului keskivertovenäläisen silmin kadehdittavan hyvinvoinnin maailmaan johtuen sosialistisen talouden erikoispiirteistä.

Nyt tämäkin tilanne on suuresti muuttunut, vaikka ne, jotka eivät käy Venäjällä, eivät näytä asiaa ymmärtävän.

Koska sijaintimme Venäjään nähden on koko ajan olennaisestikin muuttunut niin talouden, politiikan, kulttuurin kuin muiden keskeisten asioiden suhteen, emme hevin pysty ymmärtämään, miten totaalisesti erilainen tuon asian tilanne joskus aiemmin ja jopa vielä melko äskettäin oli.

Muuan tällainen, historian myöhempien kerrosten alleen peittämä alue on suomalaisten ja venäläisten välisten hyvien suhteiden kausi, joka käsittää suurimman osan 1800-lukua, alkaen Aleksanteri I:n siunatusta hallinnosta, jonka ansiosta meille muun muassa palautettiin Karjala ja osa Savoa.

Aikakauden merkittäviin piirteisiin kuului se ihailu, jota Pietarin kaltainen modernisuuden kärjessä kulkeva maailmankaupunki herätti suomalaisissa kävijöissä.

Ne 1800-luvun loppupuolen kuvaukset Pietarista ja Moskovasta ja muualtakin Venäjältä, joita lehdistömme tuohon aikaan julkaisi, ovat vilpittömän ja luontevan ystävällisiä ja vailla kaikkea kaunaisuutta, vaikka silloin tällöin muistetaankin mainita maamme yllä makaava varjo, kuten edellä olevassa Hämäläisen jutussa.

Myös poliittisluontoiset kiistat värittivät jo niin sanottua yleistä mielipidettä 1800-luvun jälkipuoliskolla ja etenkin 1880-luvulta alkaen, jolloin niin sanottu perustuslakikiista tuli julkiseksi.

Myös Suomen liberaalien aika uskomaton idea julistaa suuriruhtinaskunta puolueettomaksi Venäjän ja Englannin välisessä sodassa (jota ei tullut) oli omiaan turmelemanaan suhteita.

Samaan aikaan sanomalehtiemme reportaasit Venäjältä todistivat yksimielisesti, ettei yksittäisten venäläisten keskuudessa ollut mitään kaunaa Suomea kohtaan, vaan siitä hyvin yleisesti pidettiin.

Poliittiset kiistat kuuluivat politikoitsijoiden maailmaan.

Tilanne taisi kuitenkin muuttua 1900-luvun puolella, kun terroristien havaittiin pesiytyneen maahamme. Aiemminhan Suomi oli aina demonstroinut lojaalisuuttaan ja keisarit olivat nimenomaan Suomessa voineet tuntea olevansa turvassa heitä rakastavan kansan keskuudessa.

Passiivinen ja etenkin aktiivinen vastarinta olivat luoneet uuden tilanteen. Nyt suomalainen nationalismi myös kykeni vastaamaan siihen aggressiivisen venäläisyyden haasteeseen, kun se kerran tuli.

Niinpä valtakunnanduumassa -siis Venäjän kansaa edustavassa laitoksessa- saatiin vuonna 1912 läpi niin sanottu yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan venäläisillä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, on samat oikeudet maassamme kuin kantakansallisuudellakin.

Se oli monikulttuurisuuden suuri päänavaus se…

Nyt nämä naapurikansat sijoittuivat jo aivan uudella tavalla toisiinsa nähden. Konfrontaatio oli tullut ja jatkui kauan.

Mitä meillä oikein tapahtuu?

Mihin Niinistö viittasi?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö moitti maamme poliittista elämää siitä, että  siinä esiintyy tapauksia, joissa poliittisen vastustajan sanomisia vääristellään ja sitten hyökätään itse kyhättyä olkiukkoa vastaan.

Kun poliittinen vastustaja ei todellisuudessa anna mitään aihetta kauhistelulle, saati boikotille ja parjaukselle, otetaan käyttöön yleiskäsitteitä, joita tarpeeksi venyttämällä saadaan aivan uudenlainen maali, jota vastaan kuuluukin jokaisen säädyllisen ihmisen kiivaasti hyökätä ja samalla tuntea inhoa, pöyristymistä ja muita asiaankuuluvia tunteita.

Niinistön kielikuvaa käyttäen, tehdään sellainen maali, johon on sitten helppo osua. Tällainen merkitsee poliittisen kulttuurin rämettymistä.

Aikoinaan Neuvostoliitossa suoritettiin kollektivisointi, johon liittyi riistosta elävien luokkien omaisuuden pakkoluovutus. Nuo riistäjäluokkien jäsenet suljettiin muodostettavien kolhoosien ulkopuolelle ja jäljelle jäävät saivat jakaa heidän omaisuutensa.

Ongelmana oli, että tällaisia toisten työstä eläviä talouksia oli maassa vähän, jos lainkaan. Asia ratkaistiin julistamalla tietty osuus parhaiten toimeentulevista talonpojista joka tapauksessa kulakeiksi eli juuri riistäjäluokan jäseniksi.

Ei siinä mikään auttanut, ei edes se, että kylän oma väki viittasi kintaalla mahdollisuudelle ryöstää noiden onnettomien omaisuus ja vetosi heidän puolestaan. Lehdet pilkkasivat tätä asennetta ja leimasivat sen epätieteelliseksi: kas kummaa, että kaikki myöntävät kulakkien olevan loiseläimiä, mutta juuri nämä oman kylän kulakit ovatkin vain aina poikkeus säännöstä. Ketäs tässä sitten oikein likvidoitaisiin, mitä?

Vastaavasti meillä Kekkosen aikana julistettiin Perustuslaillinen kansanpuolue äärioikeistolaiseksi eli siis sellaiseksi, jota jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus oli vastustaa ja jopa inhota henkeen ja vereen.

Toisaalta jokainen kyllä tiesi, että puolue kannatti pohjoismaista demokratiaa, eikä sen ohjelmassa ollut mitään äärisuuntauksiin viittaavaa.

Mutta tämä puolue vastusti Kekkosen valintaa poikkeuslailla ja väitti, ettei mitään poikkeustilaakaan ollut ja että perustuslakia oli sen vuoksi kunnioitettava normaaliin tapaan. Ja tämä se nyt ei vaan käynyt.

Eihän se kaikkien todisteiden puute mitään merkinnyt, sillä itse Kekkonen julisti, hieman epäsuorasti, puolueen olevan äärioikeistolainen eikä tästä tuomiosta voinut valittaa. Kristilliset olivat perustuslaillisten kannalla ja pääsivät mukaan samaan kastiin.

Muuan kristillisten edustaja jopa kehtasi viitata mahdollisuuteen, että Kekkonen saattaisi kuolla, jolloin koko yhden miehen varaan rakentuva poliittinen järjestelmä olisi vaarassa.

Kekkonen hyökkäsi heti moista julkeutta vastaan ja leimasi sen ”kuoleman majesteetin” alistamiseksi poliittiseen käyttöön. Itse valtionpäämie antoi ymmärtää ymmärtää, että häntä oli uhkailtu: ”jos Kekkonen sattuisi kuolemaan… sattuisi sattumalta kuolemaan…”

Lehdistö hymisteli kuorossa tälle härskille vääristelylle. Silloin elettiin aikaa, jolloin julkiseen sanaan voitiin mainiosti soveltaa sopulivertausta. Kuitenkin suurimmissakin lehdissä oli muutama itsenäinen ja rohkea toimittaja, joka ei antanut virran viedä mukanaan. Olihan se aika erikoista aikaa.

Muistan, miten masentavan vaikutuksen julkinen valehtelu –sillä sitähän se oli- aikoinaan teki. Kun kyseessä olivat arvovaltaisesti leimatut tahot, ei mitään faktantarkistusta tarvittu eikä edes hyväksytty, vaan koko sopulilauma ryntäsi kilvan samaan suuntaan ja ulvoi samaa laulua.

En kuitenkaan muista, että mitään tahoa olisi vielä tuhon aikaan kieltäydytty suorastaan hyväksymästä keskustelukumppaniksi. Likaisia temppuja sen sijaan riitti ja niistä taidettiin ylpeillä yhtä paljon kuin nykyäänkin. Kaipa ne ymmärrettiin ammattitaidon osoituksiksi.

Koetin nyt sitten miettiä, mihin Niinistö puheessaan oikein viittasi. Luulen, että hän ei puhunut syyttä suotta, vaan halusi nimenomaan puuttua näkemäänsä konkreettiseen epäkohtaan. Mutta mihin, ah mihin?

Kun en ole saanut asiaa ratkaistua, luulen, että asiasta ehkä voisikin julistaa kilpailun: mitä Niinistö siis oikein tarkoitti? Kenen sanomisia on vääristelty, jotta niitä voitaisiin ampua ja vielä osuakin?

En tosin tiedä, suostuisiko Niinistö pyydettäessä täsmentämään sanomaansa. Ehkä se ei kuulu hänen rooliinsa.

Mutta itse asiaan: olisivatkohan kyseessä olleet sosialidemokraatit tai kokoomus vaiko taas kerran nuo obskurantit kristilliset ja ehkä ruotsalaiset? Vai olisiko mahdollisesti vasemmistoliiton, feministien ja vihreiden sanomisia väännelty aivan muuksi  kuin he itse tarkoittivat ja sitten ruvettu miehissä heitä demonisoimaan ja eristämään yhteisten asioiden hoidosta?

Vai kuka kumma tässä nyt mahtaa olla kysymyksessä? Pyydän perusteltuja ehdotuksia?

Humpuuki marssii

Humpuuki puujaloilla

Länsimaiden historian suurimpia filantrooppeja on epäilemättä Jeremy Bentham, jonka radikaali ajattelu otti kerralla tyrmätäkseen kaikki vanhan iloisen Englannin tekopyhät tabut.

Se tappava ase, jolla Bentham perusteli ihmisystävällisen missionsa, oli filosofia, jota ruvettiin nimittämään utilitarismiksi.

Bentham selitti, ettei ole olemassa mitään muuta mahdollista kriteeriä pitää jotakin asiaa hyvänä ja tavoiteltavana kuin se, että ihmiset todella sitä halusivat ja siis saivat siitä tyydytystä, mielihyvää.

Kaikkia ihmisen yläpuolelle meneviä kyhäelmiä Bentham piti tyhjänä puheena. Hänen mielestään oli esimerkiksi pelkkää humpuukia puhua synnynnäisistä ihmisoikeuksista. Sellainen puhe perustui vain tyhjiin sanoihin. Puhe synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista  (Innate and inextricable natural rights) oli sitten jo humpuukia puujaloilla (humbug on stilts).

Tämä ei sitten tosiaankaan tarkoittanut sitä, ettei ihmisillä ollut mitään syytä kunnioittaa toistensa pyrkimystä elää hyvää ja tyydyttävää elämää, päinvastoin.

Mutta se tarkoitti sitä, mettä asian perusteleminen oikeuksilla, saati luovuttamattomilla oikeuksilla, ei ollut mahdollista. Se oli Benthamin mielestä karkea virhe, joka ei kestänyt tieteellistä kritiikkiä.

Benthamin oma lähestymistapa asioihin ei kenties ollut yhtä vastaansanomattoman tieteellinen, kuin hän olisi halunnut, mutta joka tapauksessa hän sai aikaan paljon käytännön tuloksia, esimerkiksi vankeinhoidon alalla.

Itse asiassa koko meidän nykyinen moraalinen maailmamme on erittäin paljon velkaa juuri Benthamin ajattelulle ja tämä koskee erityisen suuressa määrässä liberaaliin perinteeseen pohjautuvaa ajattelua ja politiikkaa.

Vanhaa Englantia pidettiin aivan erityisesti tekopyhyyden tyyssijana. Rehellinen puhe vaiennettiin siellä ja leimattiin helposti rabulismiksi. Radikaalia julistusta yksinkertaisesti kieltäydyttiin kuulemasta, kun vanha mairea valheellisuus tuntui palkitsevammalta.

Tälle asenteelle oli oma sanansakin, cant. Nyt se taitaa olla jo jäänyt pois muodista ja asia saattaa liittyä tekopyhyyden yleisen arvostuksen nousuun.

Toinen ja edelliseen liittyvä pahe oli ja on suvaitsemattomuus, bigotry. Vanha niin sanottu establishment ei halunnut kuulla mitään radikaaleista aatteista ja yksinkertaisesti leimasi ne sopimattomiksi ja moraalittomiksi. Sitä paitsi ne olivat pahasti maataomistavan yläluokan etujen vastaisia.

No, utilitarismia vastaan voidaan kyllä esittää monenlaista kritiikkiä, mutta mikäli kunnioitamme länsimaisen ajattelunvapauden perinteitä, meidän täytyy kyllä myöntää, että Benthamin pohdinnat moraalin alkuperästä ja etiikan perusteista ansaitsevat kaiken kunnioituksemme.

Tämä tuli vain mieleeni, kun huomasin, että notorisessa Kirkko ja kaupunki-lehdessä oli aloitettu suurimittainen hyökkäys Jussi Halla-ahoa ja koko hänen puoluettaan vastaan leimaamalla nämä niin kelvottomiksi ihmisvihaajiksi, että julkinen keskustelu heidän kanssaan vahingoittaisi koko ihmisystävällisen politiikan asiaa.

Että moinen kauhistus Herran edessä vältettäisiin, ovat keskusteluun kirkkopäiville ilmoittautuneet prelaatit nyt boikotoimassa koko tapahtumaa, siis keskustelua. Ks. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/paakirjoitus-onko-piispan-sopimatonta-puhua-sopivan-puheen-rajoista-sopimattomia-puhuvan-poliitikon-kanssa- .  Ja pian sen jälkeen tämä: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kritiikki-jussi-halla-ahon-osallistumisesta-kirkkopaiville-yltyy-juhlaseminaarin-puhujat-jaavat-pois-vastalauseena-vakivaltaa-ja-syrjintaa-hyodyntaval .

Jaakko Heinimäki-niminen mainitun lehden päätoimittaja on asiassa ilmeinen aloitteentekijä. Hänen pääkirjoitustaan lehden uusimmassa numerossa täytyy pitää kaikessa jesuiittamaisessa hurskastelussaan säälittävänä.

En nimittäin pidä mahdollisena, etteikö hän ihan todella olisi ymmärtänyt, mitä Halla-aho noissa hänen kauhistelemissaan kirjoituksissa ihan oikeasti on sanonut.

Sen sijaan hän leimaa ne rasismiksi ja ties miksi misantropiaksi ja vertaa Halla-ahoa katumattomaan rattijuoppoon ja seksuaalirikolliseen yrittämättäkään selittää, mihin puheenvuoroon hän oikeastaan viittaa ja mikä siinä mahtaa olla vikana.

Ainoastaan päätoimittajan oman puheenvuoron syvä epä-älyllisyys tulee ilmeiseksi: ei saa edes puhua tuollaisen kanssa.

Mitä Halla-ahon pysyväisen kohun aiheiksi nostettuihin puheenvuoroihin tulee, luulisi jokaisen vähänkin itsenäiseen tai edes yleensä loogiseen ajatteluun kykenevän näkevän vaivatta, mitä niissä itse asiassa on sanottu. Nehän on taas nostettu esille (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=halla-aho ).

Jos niissä sitten on kritisoitavaa, kuten kaikkien meidän ajattelussa usein on, se pitäisi kyetä reilusti osoittamaan.

Mutta ei…

Olen aidosti hämmästynyt siitä, etteivät ihmiset joko lainkaan ymmärrä lukemaansa tai sitten eivät viitsi lukea tekstejä, joiden merkityksen joku jo on heille selittänyt.

Kyseessä voi olla –kenties syystäkin- epäluottamus omaan järkeen tai sitten vain halu mennä joukon mukana siihen vaunuun, missä soitetaan (bandwagon effect).

En ole herkkä tuomitsemaan kenenkään ajattelua, toki jokaisella oin oikeus järkensä käyttöön, olivatpa valmiudet mitkä tahansa. Sitä korosti jo Luther.

Sen sijaan en voi olla halveksimatta sitä kyynistä farisealaisuutta, joka tässä tapauksessa näkyy aivan liian selvästi läpi ohuen teeskentelyn harson takaa.

Tällaisille ihmisille on pakko sanoa Samuel Johnsonia seuraten: ”You are a Humbug, Sir”. Siihen voisi vielä lisätä benthamilaisittain: ”A Humbug on stilts”.

Putinlandia

Putinlandia

Pekka Hakala & Juha Metso, Putinlandia. Tarinoita Venäjältä. Otava 2019, 256 s.

Vanhat kirjeenvaihtajat pyrkivät aina ymmärrettävästi kertomaan myöhemmin myös sen, mitä ei ollut aikoinaan soveliasta kirjoittaa uutisiin.

Näin on tässäkin tapauksessa. Jos joku kuvittelee saavansa kirjasta käsityksen siitä, millaista on Venäjän arkipäivä, hänen kannattaa etsiä käsiinsä jokin muu kirja, vaikkapa Kalle Kniivilän kirjoittama.

Toki tämäkin on sujuvasti ja viihdyttävästikin kirjoitettu kirja ja kuvaa monia kuvaamisen arvoisia tapahtumia. Yleensä ne joka tapauksessa ovat päässeet mukaan juuri harvinaisuutensa takia.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa niitä taivaalta sataneita ruumiita, joiden keskelle toimittaja huomaa joutuneensa tehdessään juttua alasammutusta malesialaisesta matkustajakoneesta.

Onhan siinä kuvaamisen syytä kylliksi, mutta tuskinpa kannattaa ajatella, että tällaistahan siellä Venäjällä juuri sattuu. Sitä paitsi se sattuikin Ukrainassa, vaikka tuskin ilman naapurin myötävaikutusta.

Onhan siellä tietysti paljon muutakin. Nemtsovin murhaa voi pitää kyllä hyvin venäläisenä tapahtumana tarkoittaen, että harvan muun maan poliittiseen kulttuuriin sellainen yhtä hyvin istuisi.

Sensaatio ja skandaali se toki oli Venäjälläkin.

Mitä sitten tulee Tšetšeniaan ja sen hallitsemiseen, tunnettuihin suuriin terrori-iskuihin ja muuhun uutismateriaaliin, on se tietenkin kiinnostavaa ja uutisarvoista. Mutta klassisen sanonnan mukaan uutisarvoista onkin aina poikkeuksellisuus: ei se, että koira puree miestä, vaan se, että mies puree koiraa.

Lööppitekstin mukaan kirjan tarinat ”valottavat monipuolisesti venäläistä kansanluonnetta, historiaa, nykypäivää ja arkea”.

Tästä rohkenisin olla hieman eri mieltä. Kyllä asia on pikemminkin niin, että nuo tarinat keskittyvät enimmäkseen vallanpitäjiin ja heidän suhteisiinsa sekä toisaalta arkipäivän osalta siihen, mikä on meistä kummallista ja poikkeavaa.

Mikäli joku haluaa todella tutustua venäläiseen kansanluonteeseen, historiaan, nykypäivään ja arkeen, hänen siis kannattaa etsiä käsiinsä muita kirjoja.

Tällä en kyllä tarkoita, että kirja mitätön olisi, mutta sillä on selvästi oma näkökulmansa, jota tuo lööppi kuvaa huonosti.

Voimme kuvitella, millainen olisi ulkomaisen politiikan toimittajan vastaavanlainen kirja Suomesta. Kyllä sellaisesta varmaan itsemme tunnistaisimme, mutta eihän se vielä maantuntemuksessa kovin pitkälle auttaisi.

Tämä on myös vähintäänkin puoleksi kuvakirja.

Lööpin mukaan valokuvaajan otokset tuovat katsojan eteen karuja, hurjia ja rosoisia näkymiä ihmisyyden eri kerroksiin.

Näin epäilemättä on, mutta ainakin minulle jää kiusallinen tunne siitä, että juuri noita asioita kuvaaja on erityisesti metsästänytkin.

Jos hän olisi kuvannut omaa maatamme samalla periaatteella, olisi kirja täynnä puliukkoja, huumehörhöjä ja muita syrjäytyneitä. Niitähän on myös Venäjältä löytynyt, mutta luulenpa, että niiden suuri yliedustus kuva-aineistossa antaa asioita tuntemattomalle kovin väärän vaikutelman venäläisestä arkitodellisuudesta.

Mitään kirjaa ei oikein sovi syyttää siitä, ettei se ole sellainen kuin minkä arvostelija itse haluaisi tehdä. Mikäli kirjoittaja/kuvaaja on halunnut korostaa juuri tiettyjä asioita, niin se on hänen/heidän asiansa. Luulen, että he ovatkin onnistuneet varsin kohtuullisesti.

Siitä huolimatta jään kaipaamaan sellaista kirjaa, jossa esiintyisi myös Venäjän keskiluokka, tuo määrittelyltään vaihteleva ja hieman epämääräinen ihmisryhmä, jonka vähäisyyttä ja voimattomuutta vanhalla Venäjällä on usein korostettu.

Nyt se kuitenkin on jo kiistattomasti todellisuutta ja me näemme sen edustajia joka päivä keskuudessamme turisteina.

Mikäli haluamme ymmärtää, keitä he ovat ja mistä he tulevat, ei Putinlandia meitä auta, vaikka sen mainostekstit näin vihjailevatkin.

Joskus tuntuu kummallisesti siltä, että itärajamme kulttuurisen madaltumisen sijasta siitä on tullut niin sanotusti puoliläpäisevä kalvo, joka on auki vain yhteen suuntaan eli idästä länteen.

Täällä meillä suurin osa kansaa muodostaa kuvansa itäisestä naapurista edelleen pelkkien uutisten perusteella. Uutiset taas, kuten tiedämme, syntyvät vasta silloin, kun tapahtuu jotakin normaalista poikkeavaa.

Toki myös vain pieni osa venäläistä tuntee Suomen omasta kokemuksestaan ja useimmiten he ovat naapurialueilla asuvia. Uutisista hekin normaalisti käsityksensä ammentavat.

Takavuosina nuo uutiset saattoivatkin Venäjällä toisinaan saada aivan mielettömiä muotoja, kun jotkut mielenterveydeltään epäilyttävät henkilöt pääsivät esiintymään asiantuntijoina ns. lapsikiistoissa.

Nykyään ne kuitenkin ovat olleet huomattavan asiallisia. Niissä myös seurataan tarkoin ja monipuolisesti maamme talouselämän, kulttuurin ja huviteollisuuden normaaleja kehitystrendejä ja tapahtumia ja itse asiassa olen huomannut usein saaneeni tiedon kiinnostavasta kotimaan tapahtumasta vasta venäläisen uutisen kautta.

Mutta ne nyt ovat sitä peruskauraa, jonka pohjalta ei mitään lukemisen arvoista kirjaa synny.