Verimeri

Verimeri ja Euroopan häpeä

Maailmassa lienee pian seitsemän miljardia ihmistä, mikä ennustaa erästä sangen ikävää asiaa. Tiedossa nimittäin on juuri saman verran kuolemantapauksia pelkästään tämän populaation osalta. Sitten tulevat jälkeläiset, joille käy aivan samoin.

Joskus joutuu hämmästelemään, miten tämä traaginen ja tavallaan tietenkin myös koominen perusasia näyttää joiltakin kokonaan unohtuvan. Sen sijaan joku kauhistelee gammasäteilyä, joka tuosta tappotyöstä edesauttaa ehkä promillen sadasosan siirtymistä ajasta ikuisuuteen, kuka taas on kuohuksissaan mikrohiukkasista tai siitä, että yksityiset ihmiset saattavat pitää hallussaan tuliaseita, jopa pistooleja. Niillä kuitenkin meidän hyvässä maassamme toimitetaan vuosittain pois päiviltä vain muutama tapaus niistä kymmenistä tuhansista, jotka joka vuosi päästävät viimeisen henkäyksensä.

Tosiasia on, että pelkästään Kekkosen aikana Suomessa kuoli noin puolitoista miljoonaa ihmistä. Hyvin harva heistä ammuttiin, mikä toki myös on tärkeää.

Mutta eikös jokainen tapaus ole aina liikaa? Tähän voi vastata että kaikki on suhteellista ja juuri tuo suhteellisuus pitäisi yrittää huomioida. Joskus näyttää siltä, että jotkut arvelevat olevan hyvinkin ansiokasta, ettei siitä välitä yhtään mitään, vaan päinvastoin panee yhden tapauksen ja koko maailmanhistorian vastakkain ja julistaa, että oikeus ei maailmassa tapahdu lainkaan ellei se tapahdu tuossa yhdessä tapauksessa. Fiat iustitia, pereat mundus! Tällainenhan oli Dostojevskin Ivan Karamazovin näkemys maailman onnesta, joka perustuisi viattoman lapsen kyynelille.

Ivan sopisi aikamme sankariksi, mutta kaikessa sympaattisuudessaan hän taisi pohjimmiltaan olla satanisti, kapinassa Jumalaa vastaan. Syyt voi hyvin ymmärtää, mutta itse asetelma ei ole vailla koomisuutta. Sen ikuisti joskus takavuosina joku pilapiirtäjä, joka kuvasi isännän pellon laidalla päästelemässä ärräpäitä taivaalle, kun ukkoskuuro pilasi hyvän heinäpäivän. Akat seurasivat näytelmää ladon räystään alta ja yksi kuiskutteli toiselle: ”Siin’ on nyt kaks’ kovvaa vastakkain: meijän Jussi ja Jumala!”

Sentimentaalisille empaatikoille suon mielelläni sen tyydytyksen, jonka heidän myötäkärsimyksensä heille antaa. Toisin kuin usein kuvitellaan, hyvillä aikomuksilla ei kuitenkaan voi maailmaa pelastaa, vaikka sen aivan ilmeisesti kyllä voi tuhota.

Jo muutaman vuosikymmenen ajan on ennusteltu, että Välimerestä tulee veren meri. Tämä ei johdu demokratian puutteesta sen eteläpuolella, vaan aivan muista tekijöistä, jotka kyllä nekin ovat kotoperäisiä. Väestön määrä on hallitsemattomasti lisääntynyt samaan aikaan kun ei ole kyetty luomaan edellytyksiä sen toimeentulolle. Kyseessä on siis klassinen liikaväestöongelma, jollaisen luonto on yleensä ratkaissut korjaamalla tilejään punakynällä eli lähettämällä viikatemiehen viemään pois ylimääräiset esimerkiksi kulkutautien kautta, jotka ennen niittivät nälkiintyneitä ihmisiä ja jättivät jäljelle jääneille vastaavasti paremmat lähtökohdat. Kysymys on siis kestämättömän kehitystrendin katkaisemisesta ja paluusta normaaliin. Niin siinä vain käy, kun yrittää mahdottomia, ikävä juttu, mutta tosi.

Globalisoituneessa maailmassa luonnon työtä vastaan taistellaan ns. kehitysavulla, joka tappaa vähäisenkin paikallisen yritteliäisyyden ja jättää ihmisille vain heidän onnettomuutensa. Mekanismi on todella pirullinen ja ihminen ei olisi ihminen, ellei hän etsisi pelastusta ja selitystä uskonnosta tai sitten saduista, jotka kertovat, että kaiken pahan on matkaan saattanut valkoinen mies.

Tulevaisuus ei kuitenkaan ole kokonaan synkkä. Myönteisiä viestejä kuuluu jo. Useissa Afrikan maissa hallinto on saatu ainakin jossakin määrin säädylliseksi ja tuotanto alkaa jo olla vakavasti otettavaa. Vastuu voidaan silloin ottaa omiin käsiin, toisin kuin niissä maissa, joissa kansat ovat nostaneet itseään hallitsemaan kyvyttömiä rikollisia. On mahdollista ja toivottavaa, että onnistujien esimerkki ja säteilyvaikutukset saavat tuon aurinkoisen mantereen lopulta tuottamaan muutakin kuin uusia ihmisiä ja uusia onnettomuuksia. Se on ainoa vaihtoehto loputtomille katastrofeille.

Mikäli Eurooppa yrittää briljeerata epäitsekkyydellään ja vain jatkaa katastrofaaliseksi osoittautuneen kehitysavun toimittamista, se pitää samalla autettavansa lapsen asemassa ja pitkittää onnettomuutta. Sen syntyyn se on vaikuttanut vähentämällä kuolleisuutta, mutta laiminlyöden syntyvyyden rajoittamisen. Vasta yhteiskunnan modernisoituminen, mikä alkaa naisten lukutaidosta, on nyt viho viimein alkanut vähentää hallitsematonta syntyvyyttä, joka oman maanosamme historiassa kuuluu jo kaukaiseen menneisyyteen.

Lähivuosina Afrikan väestö joka tapauksessa jatkaa hurjaa kasvuaan. Vuonna 2100, jonka monet tänään elävistä vielä joutuvat näkemään, Afrikan väkiluvun ennustetaan oleva 3.5 miljardia. Niistä ns. liikaväestön määrä siellä tulee olemaan satoja miljoonia tai ehkä pari miljardia, samanaikaisesti, ellei jotakin tehdä. Tarkoitan siis sellaista väestöä, joka ei saa kohtuulliseksi katsottavaa elatustaan synnyinmaassaan tai lähialueilla ja on alttiina katastrofeille.

Tämän väestöongelman voi hoitaa vain paikallinen talous ja yhteiskunnan modernisaatio. Talouskasvu sinänsä on ympäristölle kirous, mutta siihen liittyvä yhteiskunnan modernisaatio, joka johtaa perhekoon pienenemiseen, on ainoa vaihtoehto satojen miljoonien, jopa miljardien kurjuudelle.

Toki täältä puolen miljardin asukkaan Euroopasta näyttää löytyvän avuliaita aatuja, jotka kieltäytyvät suhteuttamasta asioita ja vaativat, että ongelmaa on ainakin alettava ratkaista avaamalla tuolle väestömassalle ovet Eurooppaan. Ovathan ihmiset ennenkin muuttaneet maasta toiseen toimeentulon perässä, kuuluu hölmöläisten argumentti. Näinhän globalisaation mekanismi juuri toimii.

Tarkemmin sanoen, näinhän toimisi täysin sääntelemätön globaalinen kapitalismi, jonka ainoana tarkoituksena olisi tuottaa maksimaalinen määrä rahaa sen huipulla istuvalle pienelle joukolle hinnalla millä tahansa. Koska tällainen kehitys olisi lähes kaikkien muiden osapuolten kannalta katastrofi, on myös globalisaation tuhovaikutuksia pyrittävä hillitsemään samoin kuin on koetettava vaikuttaa syntyvyyden vähenemiseen siellä, missä se tuottaa onnettomuutta.

On nähtävissä, että jo pelkästään sadan miljoonan siirtolaisen saapuminen Eurooppaan aiheuttaisi peruuntumattomia vaikutuksia, jotka todennäköisesti tuhoaisivat vanhan rauhallisen ja laillisen elämänmenon sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan. Sen, mitä tapahtuisi, voi jokainen tykönään yrittää kuvitella. Empiirinen aineisto antaa siitä varsin yksiselitteisen kuvan. Ja, ikävä kyllä, tuo sata miljoonaa on vain murto-osa muuttohalukkaista. Pantaisiinko sen jälkeen ovet kiinni ja jos, niin miksi?

Mitä sen sijaan tapahtuisi Afrikan liikaväestölle? Sen paine kohti Eurooppaa ei varmastikaan tuon sadan miljoonan muuton johdosta vähentyisi, vaan sen sijaan koko ajan lisääntyisi. Tässäkin syyt ovat helposti nähtävissä. Kuten suljetussa astiassa, paine pyrkii joka suuntaan ja kun sille löytyy purkautumistie, se hyödynnetään maksimaalisesti. Sitä voidaan rajoittaa esimerkiksi aukkoa pienentämällä, mikä vain hidastaa prosessia, mutta ei sitä lopeta. Sekin siis johtaa samaan lopputulokseen.

Sanottakoon varmuuden vuoksi, ettei ihonväri mielestäni tee kenestäkään ihmisestä parempaa tai huonompaa. Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen maahanmuutto toisi Eurooppaan aluksi samanlaisen rotuongelman kuin Amerikassa, jossa se on vaikea aivan siitä huolimatta, ettei rotuja ole edes olemassa, kuten jokainen tietää. Sen jälkeen ongelma helpottuisi, kun Euroopan alkuperäisväestö jäisi yhä pienemmäksi vähemmistöksi omassa maassaan, siis entisessä omassa maassaan.

Kyse ei sitä paitsi ole vain Afrikasta. Aasiasta löytyy myös runsaasti muuttohalukkaita, jotka tänäkin päivänä osittain tulevat Afrikan kautta. Käytännöllisesti katsoen muuttohaluisten määrä on rajaton ja koko ajan kasvava.

Liikaväestöongelma voidaan ratkaista vain ja ainoastaan siellä, missä se syntyy. Merkkejä sen hellittämisestä on olemassa, mutta sen ratkeaminen vie vielä muutaman sukupolven.

Euroopalla on siis kaikki syyt rajoittaa muuttoa. Massamaahanmuutto ei voisi missään tapauksessa ratkaista maailman liikaväestön ongelmia ja tuskin niitä edes merkittävästi lieventää. Sen sijaan se toisi uusia ongelmia, joiden laatua tunnemme jo riittävästi.

Hämmästyttävää on, että vakavan harkinnan ulkopuolelle näyttää keskustelussa jääneen mahdollisuus hyödyntää vierastyöläisiä molemminpuolisesti edullisella tavalla. Tällaiset Gastarbeiterit, voisivat solmia sopimuksen, jonka mukaan heillä on oikeus tiettyjen ehtojen mukaisesti työskennellä Euroopassa tietyn ajan, minkä jälkeen seuraa muutto takaisin. Tämä toisi lähtömaahan paljon kaivattua valuuttaa ja sitä kautta edesauttaisi myös paikallista toimintaa Sen sijaan se ei synnyttäisi kultuurienklaaveja, gettoja, jotka eivät lisää kenenkään onnellisuutta.

Järjettömin tapa reagoida tilanteeseen on sallia hallitsematon maahanmuutto. Esimerkkinä tästä on se käytäntö, että Eurooppaan vastoin lakia saapuvat palkitaan maahanmuuttajan ja ennen pitkää myös kansalaisen statuksella sen sijaan, että heidät aina ja jokaisessa tapauksessa palautettaisiin lähtömaahan ja pantaisiin jonossa sille paikalle, jonne he kuuluvat.

Tässä on itse asiassa kyse rikollisuuden suosimisesta, mikä ei tietenkään jää miltään osapuolelta huomaamatta. On häpeällistä, että siihen syyllistyvät Euroopan viralliset tahot, joiden tulisi olla takapajuisille maille esimerkkinä laillisuudesta. Asia näyttää heijastelevan totalitaariseen ajatteluun kuuluvaa ”oikeuden” asettamista ”lain” yläpuolelle myös käytännön toiminnassa eikä vain moraalifilosofiassa. Kun sadat ihmiset hukkuvat, on asia kovin ikävä, mutta sen korjaaminen ei enää ole mahdollista ihmisvoimin. Sen sijaan vastaavia tragedioita voidaan ehkäistä palauttamalla joka ainoa laiton maahantulija sinne, mistä hän on lähtenytkin.

Tämä ei ratkaise liikaväestöongelmaa, mutta on syytä tunnustaa, ettei sitä voi ratkaista mikään muu kuin tuo väestö itse. Siihen saakka se tuottaa yhä uusia katastrofeja. Ennemmin tai myöhemmin, ehkäpä noin sadan vuoden kuluessa ongelma eli hallitsematon väestönkasvu ilmeisesti ratkeaa ja kaikkien asianosaisten velvollisuutena on pyrkiä siihen, ettei sen sivutuotteena synny uusia ja luonteeltaan pysyviä ongelmia, jotka jatkuisivat vuosisadasta toiseen.

Euroopan häpeä ei ole, ettei se ota luokseen kaikkia halukkaita, vaan se, ettei se osaa suhteuttaa asioita eikä uskalla puhua niistä niiden oikealla nimellä. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

Hakkarainen ministeriksi

Hakkarainen ministeriksi

Täytyy sanoa, että Teuvo Hakkarainen, jota tosin en henkilökohtaisesti tunne, kuuluu niihin kansanedustajiin, joita aidosti arvostan. Monta heitä en tunnekaan, enkä Teuvostakaan tiedä paljon mitään. Tiedän kuitenkin, että hän on mies, joka sekä osaa jotakin vaativaa työtä tehdä että myös tekee, siis omalla alallaan tai on ainakin tehnyt ja paljon. Lisäksi hänellä on ensikäden tietoja maailman asioista laajemmaltikin.

Miten moni kansanedustaja pystyisi käyttämään ja huoltamaan kenttäsirkkeliä siten, että saa aikaan kunnon jälkeä ja sitten vielä tekisi sitä jälkeä? Miten moni ymmärtää esimerkiksi Hondurasin todellisuudesta muutakin kuin että sinne olisi työnnettävä suomalaista rahaa, koska kansaa siellä on sorrettu tai että Euroopasta vietiin Amerikkaan orjia tai jostakin muusta syystä?

Tiedän, ettei Hakkaraisen taitoja ja kokemusta arvosteta, koska ne monen mielestä ovat vääränlaisia, elleivät nyt sitten vallan tarpeettomia. Miksi yleensä sahata lautoja ja lankkuja, kun ne voi ostaa kaupasta? Tarvitsee vain löytää sellainen kauppa ja ainahan sen nykyään saa selville netistä. Ja miksi ylipäätään matkustella ulkomailla, ellei sieltä löydä lisää uskon vahviketta monikulttuurisille näkemyksilleen?

Ja tietenkin sopii kysyä, missä määrin erilaisten hakkaraisten matkustelu on omiaan lisäämään arvostusta maatamme kohtaan. Verratkaapa vain herra Hakkaraisen habitusta sellaiseen nuoreen naiseen, joka on ollut vaihtarina jenkeissä ja jonka voisi luulla olevan natiivi, siis sikäläinen natiivi, kun hän keskilännen aksentillaan harjoittaa small talkia erittäin tyylikkäästi puettuna. Onpa siinä ihmisillä eroa!

Hakkaraiseen kohdistettu halveksunta on aivan käsin kosketeltavaa. Näyttää siltä, että sitä erityisesti tulee sellaisen ihmisaineksen taholta, jonka työtehtävät kuuluvat erilaisen suunnittelun, mainonnan ja seurustelun piiriin. Niin sanottu luova luokka näyttäisi olevan tässä joukossa yliedustettuna, samoin nuoret naiset, jotka kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut äänestävät itseään edustamaan tuollaisen sangen vähän puoleensavetävän henkilön eikä juuri sitä nuorta naista, joka kipeästi tarvitsisi tuonkin paikan. Toki heistä moni pääsi eduskuntaan, mutta miten moni jäikään rannalle tässä miesvaltaisessa junttien maassa!

Kuka oikeastaan äänesti Hakkaraista ja miksi? Hakkarainen itse arveli, että häntä äänestettiin siksi että hän on mies ja oli luultavasti oikeassa. Feminismin näkökulmasta tämä tietenkin oli väärin, mutta poliittinen järjestelmämme vielä toistaiseksi sallii tällaisen tapahtuvan, joten syytökset on osoitettava sinne.

Hakkarainen ei myöskään ole nuori, mutta ei järin vanhakaan. Nuoruuden puuttuminen on kuitenkin vakava virhe, mikäli olen oikein tulkinnut esimerkiksi Sanna Ukkolan kolumnia. Hän hekumoitsi etukäteen, miten hassua tulee olemaan, kun kepun yli viisikymppinen puheenjohtaja julkaisee listansa liki seitsemänkymppisistä ja jopa vanhemmista ministereistä, jotka sitä paitsi ovat miehiä. Kyllä mahtaa nauru maittaa!

Oikeat henkilöt maan asioita hoitamaan ovat siis ilmeisesti paitsi naisia, mikä on itsestään selvää, myös nuoria ja suotavaa on, etteivät he ole ansainneet elatustaan millään turhanpäiväisillä asioilla, jotka kuuluvat esimerkiksi alkutuotannon tai jalostuksen piiriin. Mihin tämä tällainen ajatus perustuu, on tosin minulle suuri arvoitus.

Vanhat ihmiset ovat usein enemmän tai vähemmän konservatiivisia, mikä estää heitä tempautumasta täysin rinnoin minkään riemukkaan muodin mukaan kaikkien asioiden ratkaisemiseksi kerralla, kuten nuoret niin usein ovat halunneet. Vanhat ovat jo nähneet maailmassa kaikenlaista ja pystyvät asettamaan asiat perspektiiviin, kun heillä sellainen on.

 Mutta mitä erinomaista nuoret voisivat tarjota? Miksi pitäisi uskoa, että se olisi jotakin ylivertaisen hyvää? Kyllä todistustaakka tässä asiassa kuuluisi heille. Ikävä tosiasia vain on, ettei asiaa voi ratkaista empiirisesti antamalla kaksi samanlaista maata samaan aikaan vanhan ja nuoren hallituksen hallittavaksi. Sen sijaan voidaan kyllä seurata erilaisten nappulaliigojen ja toisaalta iäkkäämpien ministeristöjen suoritusta menneisyydessä, joskin vertailut ovat vaikeita.

Nuori, kaunis nainen, joka käyttäytyy sulavasti ja on hyvin koulutettu, on toki edustava hahmo, jota kehtaa näyttää vaikka ulkomaalaisille, jos he sattuisivat kunnioittamaan maatamme vierailullaan. Sen sijaan on epätodennäköistä, että hänestä tulisi kunnollinen ministeri, vaikka avustajat käytännössä tekevätkin ministerille niin sanotun raskaan työn. Ei siitä kunnian kukko laula, että yrittää puskea läpi täysin valmistelematonta kuntauudistusta, runnoo läpi mielettömän jätevesilain tai poukkoilee milloin minkinlaisen vanhustenhoitonormin välillä. Äiti Amman halaaminenkaan ei riitä poliittiseksi meriitiksi, niin pehmeä teko kuin mahtaakin olla.

Tietysti siinä on jotakin upeata, että nainen esimerkiksi pannaan puolustusministeriksi tai yleensä vain hoitamaan jotakin sellaista asiaa, jonka hallitsemista häneltä ei ole totuttu odottamaan. Samuel Johnson letkautti joskus, että naisten suoritukset saivat yleistä lisäarvoa siksi, että ne olivat odottamattomia: ”Se on kuin koira kävelisi kahdella jalalla –eihän se oikein hyvin mene, mutta herättää hämmästystä, että se yleensä onnistuu!” Ja tätä psykologiaahan esimerkiksi Helsingin Sanomat on täynnä. Asiat, jotka eivät miesten tekeminä olisi yhtään mitään, ovat naisten suorittamina upeita ja sensaatiomaisia. Hyvä näin. Siitäpä vain miehetkin tekemään jotakin perinaisellista ja odottamaan siitä hyvästä aplodeja, ehkä niitä sitten tulee.

Mutta olisi absurdia, jos vaadittaisiin, että kansan olisi valittava edustajikseen joitakin muita kuin se haluaa valita. Ymmärrän hyvin, että Teuvo Hakkarainen oli se, jonka monet eduskuntaan halusivat. Täytyy nostaa hattua hänelle siitä, että hän viitsii sinne taas mennä, vaikka tietää jo, millaisia aggressioita se joissakin herätti. Tämä kyllä saattoikin olla yksi niistä syistä, joiden takia häntä äänestettiin. Demokratiaan kun nyt kerta kaikkiaan kuuluu, että kansa valitsee edustajansa kenenkään sitä estämättä. Hipstereillä on jo nyt todennäköisesti parlamentissa huomattava yliedustus, mutta silti kuului voivottelua ja uhkauksia muutosta ulkomaille, kun ilmeni, ettei koko Suomi olekaan heidän kanssaan samaa mieltä.

Millainen ministeri Hakkaraisesta tulisi? Globalisoituneessa Euroopassa hän joutuisi varmaankin aika paljon edustamaan maataan ja hallinnonalaansa myös ulkomailla, mikä ei hänelle sinänsä ole uutta, rooli kyllä olisi. En luule, että tämä olisi erityinen ongelma, vaikka ministerin kielitaito ehkä ei olisi tehtävän vaatimalla tasolla, mutta juuri sitä vartenhan valtionhallinnossa ja Euroopan virastoissa kuhisee tulkkeja ja kielenkääntäjiä. Hakkarainen aitona ruumiillisen työn tekijänä herättäisi varmasti entusiasmia kaikkien maiden työväenpuolueiden rasvanahkaedustajien keskuudessa. Vanha proletaarisen internationalismin henki vielä varmaan joissakin leijailee, vaikka Teuvokin oikeastaan on varakas yrittäjä eikä mikään työläinen.

Ne, jotka muistavat Topeliuksen tarinan karoliinin korvapuustista, ehkä virittäytyisivät odottamaan sitä, miten brysseliläiset seurapiirit huudahtaisivat ihastuksesta nähdessään autenttisen takametsien miehen epateeraavan Euroopan mahtailijoita: Quel ours! Est-ce qu’ils sont tous comme ca! Ehkäpä Hakkarainen piruuttaan hörppäisi konjakkipullosta Europarlamentin vastaanotolla. Miksipäs ei? Tehdäänhän sitä piireissä kaikenlaista ja ehkä tämä on vielä tekemättä? Voisipa jo olla aika.

Mikäli minulta kysytään, kannatan ilman muuta Hakkaraisen nimittämistä jonkinlaiseksi ministeriksi. Kulttuuriministerin virka olisi muuten sopiva, mutta pelkään, että ministeri siinä pian ikävystyisi ja tuntisi, etteivät hänen kykynsä pääse oikeuksiinsa. Tosin hän varmaan mielellään istuisi erilaisia matseja katsomassa ja jättäisi iloisesti oopperat väliin. Sitä en ihmettelisi enkä paheksuisi eikä siinä mitään uutta olisi.

Pää- ja ulkoministerin salkut lienevät niin varattuja, etteivät tietyt henkilöt niitä taistelutta kuitenkaan antaisi, joten ne voi jättää rauhaan. Kauppa- ja teollisuusministerin salkku sen sijaan tuntuisi hyvinkin kolahtavan oikean miehen pöydälle. Muitakin vaihtoehtoja on.

Puolustusministerin tehtävänä lienee lähinnä allekirjoittaa sotilaiden tekemiä vaatimuslistoja, eikä tällainen voisi olla turhauttamatta oikean työn tekijää, etenkään kun kenraaleja ei voi komennella samaan tapaan kuin aikoinaan alokkaita kentällä. Sen sijaan sisäministeriö vaatisi nyt miehen otteita oltuaan kauan hunningolla. Idioottimaiset juustohöyläykset ovat tuhonneet järjestyksenpidon maaseudulla ja vankien lellittely houkuttelee niitä rikoksen teille ja tekee niistä yhä röyhkeämpiä. En tiedä, mitä Hakkarainen asioille tekisi, mutta vaistoan, että jotakin oikean suuntaista.

Tässä lienee turha letkautella siitä, että ministeri olisi itse vanha virkavallan asiakas. Monet hyvät ministerit ja vielä useammat kulttuuripersoonat ja muut suurmiehet ovat sitä aikojen saatossa olleet. Ministeri, siinä kuin hallintoalamainen saa sopivassa tilaisuudessa vetää ns. lärvit, tästä lienee Suomen laki yksiselitteinen. On aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta etukäteen profiloida Hakkaraista ja olettaa, että hän saattaisi sortua johonkin sopimattomaan käytökseen. Tämähän olisi yhtä härskiä kuin arvella, että lentokoneeseen voisi pommin kantaa todennäköisemmin kaapuun pukeutunut mullahin näköinen tyyppi, kuin kantasuomalainen nuori perheenäiti. Sellaiset oletukset nyt vaan yksinkertaisesti ovat sopimattomia.

Eipä siis oleteta mitään keilteistä eikä syytetä etukäteen mistään. Hakkarainen nauttii äänestäjiensä luottamusta ja on yhden kauden saavutuksillaan tuplannut suosionsa. Kateelliset voivat pysähtyä miettimään, miksi heillä menee huonommin. Ehkä kuitenkin on parempi idea muuttaa mieluummin omaa käytöstään ja arvojaan kuin demonstroida omaa erinomaisuutta asettumalla rehellisen suomalaisen rasvanahkaisen duunarin yläpuolelle. Ei arvostus synny julistamalla, se on ansaittava, kuten Hakkarainenkin on tehnyt.

Profanovin oodeja

Profanovin oodeja

Odi profanum vulgus et arceo

Favete linguis

(Horatius)

Suomessakin erään dosentin seurassa vieraillut Aleksandr Prohanov, venäläinen nationalistikirjailija ja yksi ns. Izborskin klubin kantavista voimista kirjoitti Argumenty i fakty-lehdessä tammikuussa 2015 Suuren isänmaallisen sodan historiografiasta pienen artikkelin, joka kaikessa lakonisuudessaan kertoo olennaisen siitä, miten venäläinen äärioikeisto nyt haluaisi tuon sodan historiaa kirjoitettavan.

Otsikolla ”Unohtuiko voitto?” kirjailija tuohtuneena muistuttaa mieleen, miten Ukrainan pääministeri Jatsenjuk oli sanonut Neuvostoliiton tunkeutuneen sodan aikana Ukrainaan ja fasistiseen Saksaan ja miten puolalaiset olivat ”unohtaneet” kutsua Putinin Auschwitzin vapauttamisen juhlaan, vaikka sen olivat vapauttaneet juuri neuvostojoukot. Tämä tällainen kertoi valmiudesta kirjoittaa Venäjään kohdistuvan vihan takia uusiksi koko historia.

Prohanovin mielestä venäläiset suhtautuivat kummallisesti siihen, miten esimerkiksi Baltiassa puhutaan niin sanotusta miehityksestä. Venäläiset vain valittavat naapurien lyhyttä muistia ja odottavat, että amnesia menisi ohi ja että vapautuksen tuoneita naapureita ruvettaisiin taas suutelemaan, kuten heidän ansionsa oikeasti edelyttävät.

Eivät ne aio tulla järkiinsä. Länsi oli nyt riistänyt Venäjän vaikutuspiiristä sekä Baltian että Puolan ja yritti samaa Ukrainassa. Lepertely ”kiittämättömistä” naapureista oli unohdettava. Näistä naapureista oli tullut osa aggressiivista, russofobista sivilisaatiota. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi Ukrainassa Venäjä ei ainoastaan vapauttanut sitä fasisteista vuonna 1943, vaan loi koko Ukrainan valtion ja myös Puola sai olemassaolostaan kiittää Leniniä ja neuvostovaltaa…  Entäpä Baltian maat, nämä Hoffmanin kertomusten ”pikkuruiset Zachesit” –nekin syntyivät ”kirotun” neuvostovallan ansiosta täräyttää Prohanov  varsin hämmästyttävästi.

Hyökkäykset Suuren isänmaallisen sodan historiaa vastaan olivat itse asiassa hyökkäyksiä neuvostovaltaa vastaan. Sen koko historiassa kaikkine Gulageineen ja kollektivisointeineen on keskeinen asia kuitenkin voitto vuonna 1945. Traagista on, että monet Venäjälläkin katsovat, ettei Neuvostoliiton hajoaminen ollut onnettomuus, vaan päinvastoin myönteinen asia. Sellaiset ihmiset eivät mitenkään poikkea puolalaisista, ukrainalaisista ja balteista!

Venäläisten onnettomuuksien lähteenä oli heidän oma ideologinen löperyytensä. He tarvitsivat nyt itse uutta näkökulmaa voittoonsa ja koko neuvostokauteen. Kas tällainen se Prohanovin mielestä on:

”Hitler oli saatana ja saatanaa ei voinut voittaa toinen saatana. Sen voi voittaa vain Kristus. Ne kolmekymmentä miljoonaa (sic!) ihmistä, jotka kaatuivat sodan rintamilla olivat kollektiivinen Kristuksen uhri. Karbyšev, Talalihin, Gastello, Matrosov, 28 panfilovilaista –nuo kaikki ovat neuvostopyhimyksiä, marttyyrejä, jotka eivät kaatuneet vain synnyinmaan ja Stalinin puolesta, vaan Kristuksen puolesta.

Tämän muistaen meidän on kuljettava tulevaisuuteen rakentaen koko XXI vuosisadan elämämme Voiton filosofialle eikä vaivauduttava kiinnittämään huomiota poliittisten kääpiöiden hyökkäilyihin.”

Kirjoitus on tietenkin kiintoisa psykopatologiselta kannalta. Puuttumatta siihen, että klassiset neuvostopropagandan sankarit saavat taas kerran kunnian tulla koko kansan taistelun symboleiksi tai siihen, että sodassa Neuvostoliiton puolella väitetään rintamalla kaatuneen (eikä vain kaiken kaikkiaan tuhoutuneen) 30 miljoonaa (eikä Putinin esittämät 25 miljoonaa) henkeä, on artikkelin varsinainen helmi tietenkin siinä, että Stalin ja hänen johdollaan koko neuvostokansa tekivät Kristuksen työtä. Itse asiassa venäläiset (eikä puolalaiset) olivatkin kansojen Kristus.

Tulevaisuuden rakentaminen tällaisen makaaberin filosofian perustalle, erottautuen jyrkästi ”russofobisesta” lännestä näyttää kirjoittajalle väikkyvän ylevänä kohtalona, jonka jumalallisista korkeuksista katsoen pahaisten pikkukansojen omat vähäiset näkemykset eivät ansaitse edes huomiota.

Kyseessä siis on vanha kunnon kansallisbolševismi siinä mielessä kuin Mihail Agurski sen aikoinaan esitti, mutta vahvistettuna uskonnollisella mystiikalla, joka ei kaihda Stalinin esittämistä Jumalan välikappaleena (voisiko Herralle muka mikään olla mahdotonta?).

Idea ei sinänsä ole suinkaan uusi, mutta nyt se näyttää jälleen tunkevan esille ennen tuntemattomalla voimalla, koska valtio tukee senkaltaisia näkemyksiä ja vastustaa kiivaasti Stalinin ja Hitlerin rinnastamista toisiinsa rikollisina diktaattoreina. Tästä on vain askel Stalinin jumalointiin ja täyteen maineenpalautukseen.

Prohanov, Dugin ja muu Izborskin klubin väki kaikkine pesrkärpäsineen ei tietenkään ole samaa kuin virallinen Venäjä. Herättää kuitenkin tiettyjä ajatuksia, kun huomaa, miten suopeita ja huomaavaisia viralliset tahot ovat olleet näille höyrypäille, jotka kuvittelevat voivansa tehdä vaikka Stalinista Jeesuksen, jos niin päättävät. Tässä heijastuu kovin ikävänä kaikessa alastomuudessaan nihilistinen asenne totuuteen: historian kuvitellaan loputtomasti taipuvan poliittisen tarkoituksenmukaisuuden suuntaan. Vaikka eiväthän venäläiset tässä yksin asialla ole.

Nyt tarvittaisiin uutta Solženitsyniä, mutta vanhakin taitaa olla jäänyt varjoon ajan mittelöissä. Aleksandr Isajevitš ei kelpaa oikein kenellekään: liberaaleille hän ei ole kyllin radikaali, vaan haisee jopa slavofiilisyydelle.  Nationalistisille taantumuksellisille hän taas on liian liberaali ja sitä paitsi armoton antistalinisti.  Eipä siis ihme, ettei 1900-luvun vaikuttavimmalle kirjailijalle ole vieläkään pystytetty patsasta. Kuka sen pystyttäisi?

Kun nyt sattuu, että Prohanovin ajatukset kuulostavat kovasti profanaatiolta, otan vapauden yrittää asian johdosta pientä epigrammia:

Prohanov, Profanov! Stultitiae dicens,

peccavis sacrilegiis.

Cave! Non licere bovi constat, quod semper

 Iovi, Optimo Maximo licet et placuit!