Yhteisen elämän sisaret ja veljet

 

Utopisti

 

Lannistumaton. Matti Kurikan haaveet ja haaksirikot kolmella mantereella. Toimittaneet Sami Suodenjoki, Kirsti Salmi-Niklander, Mikko-Olavi Seppälä, Päivi Salmesvuori, Anna Rajavuori, Mikko Pollari ja Anne Heimo. SKS 2022, 293 s.

 

Matti Kurikka, inkeriläistaustainen teosofi, sosialisti ja utopisti oli aikansa politiikan väriläiskä, joka onnistui pelottamaan milloin porvareita ja milloin sosialisteja ja joutui usein molempien hampaisiin pilalehtien suosikkihahmona. Häntä syytettiin joskus myös tsaarin kätyriksi, mutta itse asiassa hän jopa puuhasi aseellisen aktivismin puolesta.

Ennen muuta Kurikka epäilemättä oli utopistisosialisti, jonka suurin projekti Sointula on yhä monille tuttu. Siitä muuten teki Masalan nuorisoteatteri muutama vuosi sitten näytelmän, joka oli erittäin onnistunut. Sitä käytiin sitten esittämässä jopa tuon utopistiyhteiskunnan tapahtumapaikoillakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sointula ).

Utopistisosialisteja yhdisti yleensä kommunismin aate eli pyrkimys elää kommuuneissa (lat. communis, yhteinen). Lenin kuvitteli vielä Venäjän vallankumouksen aikaan, että kommuuni olisi myös tulos ns. tieteellisen sosialismin mukaisesta kehityksestä ja hänen ansiostaan myös Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen ns. enemmistösiipi eli bolševikit, alkoi käyttää itsestään kommunistipuolueen nimitystä.

Kommunismissa on paljon houkuttelevaa, etenkin teoriassa, siinähän eletään kuin yhdessä suuressa perheessä, jossa kaikista pidetään huolta tarpeidensa mukaan ja jokainen tuo yhteiseen pesään sen, mitä omilla kyvyillään kykenee.

Koko yhteiskunnan muuttuminen kommunistiseksi oli aika vaativa tukevaisuuden päämäärä, kuten kaikki ymmärsivät, mutta pienen yhteisön kohdalla ei periaatteessa voinut olla mitään erityisiä ongelmia. Tämä piti paikkansa etenkin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa, jossa maata oli halukkaille tarjolla hyvin edullisesti.

Tuon ajan perspektiivistä hyvinvointi, joka voitaisiin saavuttaa maataloustyöllä pienessä yhteisössä, oli täysin mahdollinen: leipää, voita ja sosiaalista turvaa voitiin hankkia riittävästi ja jopa tarvittaessa kahvia, sokeria ja vehnäpullia. Kulutusyhteiskunta, jossa jokaisella piti olla oma auto, määrättömästi erilaista muotivaatetusta ja ties millaisia ajanvietteeseen ja statukseen härpäkkeitä, ei ollut vielä syntynyt edes Amerikassa. Ei utopiaa voinut pitää mahdottomana asiana.

Mitä ihmisen perustarpeisiin tulee, nälkä ja vilu oli ainakin periaatteessa helppo kukistaa. Seksin ja lisääntymisen kanssa asiat olivat vieläkin paremmin. Nimenomaan kommuunien ulkopuolella haittasivat elämää kapitalistien, valtiovallan ja muiden rosvojen lisäksi myös kirkko ja yleisen mielipiteen ahdasmielisyys.

Naisista tuli Kurikan pääasiallinen mielenkiinnon kohde myös utopioita kaavaillessa ja toteuttaessa. Naiset olivat hänen käsityksensä mukaan yhteiskunnassa altavastaajina, mikä tosin pitkälti perustui heidän ominaisuuteensa negatiivisen sähkön passiivisina lähteinä, mutta olisi ollut helppo asia muuttaakin. Olihan nimenomaan naisissa toki niin paljon kaikkea sitä, mikä maailmassa oli ihaninta, ymmärsi Kurikka monien muiden tavoin. Ja positiivinen sähkö oli naisille ehdottoman välttämätön asia.

Kurikka oli komea mies mahtavine, mustine kuontaloineen ja hänen esiintymisissään oli magnetismia, itse asiassa siinä lienee ollut runsain mitoin myös hänen kuvaamaansa positiivista sähköä, sillä naiset ja Kurikka vetivät toisiaan niin vastustamattomasti puoleensa, että siitä tuli yhä uudelleen ongelmia.

Naiskysymys oli yleensä kaikkien utopistien agendalla keskeisenä ja myös naiseuden ihailu ja usko sen voimaan utopian liimana. Charles Fourier ja Henri de Saint Simon, jotka tuohon aikaan tulivat kaikille mieleen silloin kun kuultiin sana ”kommunisti”, pitivät vapaata tai ainakin rationaalisesti järjestettyä seksiä aivan keskeisenä asiana uuden elämänmuodon luomisessa.

Utopiayhteisöjä oli syntynyt paljonkin, mutta harvoin ne jaksoivat kukoistaa kauan. Kukaties asia liittyi siihen, että ne käytännössä henkilöivät sosiaaliset suhteensa. Ei mikään yleinen vapaa seksi näytä sopivan ihmisille, joilla on taipumusta leimautua tiettyihin yksilöihin. Se, että vaihtelu virkistää, on eri asia.

Kurikankaan kommuuneissa ei itse asiassa seksi ollut rajoituksista vapaata eikä promiskuiteettiin edes pyritty. Sen sijaan luovuttiin kyllä porvarillis-kirkollisesta avioliitosta, jota pidetiin virallistettuna haureutena. Myös erinäiset tekopyhät käsitykset ja mielettömät ja jopa normaalia järkeä loukkaavat rituaalit, kuten naisen kirkottaminen, hylättiin inhoten.

Kaikuja samoista käsityksistä näemme monilla tuon ajan kirjoittajilla, muun muassa Kiannolla, johon vaikutti myös Tolstoin uskomattoman ahdasmielinen ja luonnoton siveyskäsitys. Tolstoilaisuudella oli merkitystä myös Kurikalle ja esimerkiksi kapteeni Johan Kockille. Voi sanoa, että elettiin jonkinlaisessa synkretismissä, jossa tärkeiksi nousivat myös teosofiset opit apokryfisine teksteineen. Koko tarjonnasta poimittiin usein eklektisesti sitä, mitä kulloinkin tarvittiin.

Seksuaalinen vapautus ja rationaalinen lasten kasvatus vanhemmista erillään olivat utopiayhteiskuntien tärkeitä tavoitteita, mutta Kurikkaa kiehtoi myös ajatus Suomen vapauttamisesta Venäjän vallasta ja vieläpä aseellisesti. Tämä idea jäi kyllä tavallistakin enemmän paperille.

Amerikassa toimi salaseura Kalevan ritarit, joka ei suinkaan ollut mikään huumorimielessä syntynyt kerho, vaan usean tuhannen jäsenen organisaatio, jolla oli omia taloja eli ”majoja” ja rahoja, jolla se saattoi auttaa tarvitsevia suomalaisia. Viimeisinä vuosinaan Kurikka toimi aktiivisesti tässä seurassa, joka myös hautasi hänet, yhdessä kahden muun jäsenensä kanssa samaan hautaan.

Loistavalahjainen, mutta myös niin sanotusti tuulella käyvä puuhamies Kurikka oli koko Suomessa tunnettu ja hänen maineensa tunnettiin myös Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Aikansa lapsena Kurikka innostui samanlaisista aatteista kuin monet muutkin tulisielut. Ihanneyhteiskuntiahan perustettiin jopa tuhansia.

Kun Venäjälle vallankumouksen jälkeen perustettiin kommuuneja, myös ne perustuivat aluksi jäsentensä entusiasmiin -ja myös purkautuivat pian. Vasta kollektivisoinnin aikana, vuodesta 1929 lähtien sellaisia alettiin perustaa myös pakolla. Se tarkoitti, että kaikki talonpojan vähäiset tuotantovälineet kanoja myöten otettiin yhteiseen omistukseen ja pyrittiin muutenkin yhdistämään kaikki mahdollisimman tarkoin, päällekkäisyydet hävittäen.

Pyrkimys oli siis samanlainen, kuin nykyisillä pölhöbyrokraateilla ja tuloksena oli katastrofi: vuoden 1930 alussa ymmärrettiin, että oli tulossa nälkävuosi, kun kevätkylvöt epäonnistuisivat.

Silloin Stalin piti kuuluisen puheensa ”menestys panee pään pyörälle” ja pilkkasi siinä kommuunien perustamista idiotismina, mainitsematta, että oli itse siitä määrännyt. Nyt kommuunit purettiin, eikä uusia sen jälkeen Venäjälle perustettu ainakaan valtiollisella määräyksellä ns. tieteellisen sosialismin merkeissä.

Mutta onhan niitä sellaisia nuorisolla tänäkin päivänä ja varmaan tässäkin maassa. Ehkäpä niiden suuri aika on vielä tulossa, kun yhä laajemmalle leviää käsitys siitä, että riittävä elintaso voidaan ihan hyvin saavuttaa alkeellisella maataloustyöllä, luontoa säästäen.

Se seksipuoli vain saattaa yhäkin muodostua kompastuskiveksi ja myös yhteinen lasten kasvatus. Tulokset sellaisesta eivät useinkaan ole olleet rohkaisevia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=r%C3%B6hl ). Tosin nykyinen päivähoitojärjestelmä on kyllä pitkä askel siihen suuntaan, mikäli vertailukohteena käytetään noita yli sadan vuoden takaisia aikoja, mutta onhan se vielä eri asia. Kohtuus säilyttäen utopistien ideoissa saattaa olla järkeäkin.

 

Suurta aikaa

 

Hulluja vuosia

 

Peter Englund, 1914. Stridens skönhet och sorg. Första världskrigets inledande år i 68 korta kapitel. Natur&Kultur 2014, 292 s.

Peter Englund, 1915. Stridens skönher och sorg. Första världskrigets andra år i 108 korta kapitel. Natur&Kultur,  2015 (2021), 401 s.

 

Jokainen historian harrastaja tässä maassa tuntee Peter Englundin ja ainakin jonkin hänen mainioista historiallisista tiiliskivistään, jotka ulottuvat 1600-luvulta Poltavan taisteluun.

Nobel-komitean sihteerinäkin toiminut Englund on armoitettu historiamaalari, joka näkee kohteensa sen taustoja vasten eikä yksinäisinä ja irrallisina merkillisyksinä. Hänen historialliset esseensä ovat loistavia (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=englund ).

Tässä kirjasarjassaan Englund käyttää vanhaa tekniikkaansa eli tarkkailee maailmaa aina jonkun yksittäisen havainnoitsijan perspektiivistä. Sodan niin sanotut suuret kuviot eivät tule esille ja harvoin tarkkailijat niitä ymmärtävätkään kuin siltä pieneltä osin, kuin ne välittömästi koskevat heitä itseään.

Englund itse sanoo, ettei hän halua kuvata, mitä ensimmäinen maailmansota oli (vad det var), vaan sen sijaan sitä, miten se koettiin (hur det var).

Tekniikkana on ottaa kullekin sodan päivälle yksi tai useampia havainnoitsijoiden päiväkirjamerkintöjä ja asettaa ne taustaansa vasten.

Tämä tekniikka ei sinänsä ole mitenkään uusi. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla sitä jossakin muodossa sovelsi jo Barbara Tuchman teoksessaan Elokuun tykit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tuchman ).

Ja onhan niitä vastaavia. Mutta kyllä tämä kiinnostava sarja on, vaikka kovin suuri osa siitä käsittelee vain niin sanottuja arkipäivän banaalisuuksia.

Henkilögalleria on hieman yksipuolinen. Venäläisiä on tuskin nimeksi ja esimerkiksi Paul von Gerich (josta on olemassa ruotsinkielinen Lars Westerlundin kirjoittama elämäkerta ”Polle”, ei ole tyypillisimpiä venäläisiä, joskaan ei lajissaan suuri harvinaisuuskaan. Myöskään esimerkiksi turkkilaisia ei ole mukana.

Sen sijaan itävaltalaisista löytää heti vanhoja tuttujakin: Franz Kafka, Robert Musil ja Oskar Kokoschka. Saksalaisista löytyy punaisen paronin äiti Kunigunde von Richthofen. Muuten joukko on yleensä tavallista kansaa, sen eri kerroksista, ei suuria historiallisia hahmoja.

Kuten tunnettua, sodan puhkeaminen aiheutti euforisen innostuksen kaikissa sen osanottajamaissa. Sodan puhdistavaan vaikutukseen uskottiin laajasti ja kaikki himoitsivat päästä lyömään aggressorit, jotka olivat ilman mitään syytä hyökänneet rauhallisten ihmisten kimppuun. Tosin Englannissa oli aluksi hieman skruupeleita saksalaisiin nähden.

Mutta ”Jouluksi Berliiniin” oli iskulause, joka vetosi. Hyvin yleisesti miehet pelkäsivät, että sota olisi ohi, ennen kuin he ehtisivät päästä sinne mukaan. Ne, jotka olivat linjojen takaisissa tehtävissä, kadehtivat niitä, jotka saivat olla itse kunnian kentillä. Naiset olivat katkeria siitä, etteivät päässeet etulinjaan.

Autenttiset päiväkirjat ovat korvaamattomia, kun halutaan tietää, millaista tuo sota oli ja millaiseksi se kuviteltiin.

Muuan saksalainen myöhempi laulu kertoo: Man schrieb von stolze und ernste Zeit, und man schrieb Neunzehnhundert und Vierzehn… (esittää Hildegard Knef).

Sodassa nähtiin paljon ylevyyttä, siis periaatteessa. Suotta ei tämän kirjan nimi ole taistelun ihanuus (kauneus) ja suru. Sehän muistuttaa Alfred de Vignyn klassista otsikkoa Grandeur et servitude militaires (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=grandeur+et+servitude ). Kaikilla tai ainakin useimmilla oli tunne siitä, että he saavat olla mukana jossakin hyvin suuressa.

Toden totta, rintamaelämä vapautti kaikesta arkielämän typeryydestä, siellä ihmisestä tuli osa jotakin suurempaa. Sanoisinpa itse asiassa, että rintamakokemukset tässä suhteessa olivat samanlaatuisia kuin sosialismin tarjoamat. Ehkäpä se kuolemanvietti, autuus, jonka omasta itsestään irtautuminen aiheuttaa, on takana molemmissa?

Mutta kuten sosialismi, myös sota on vain osittain ihanaa, jos edes sitä. Raadollisuus tulee ennen pitkää vastaan ja riisuu kuvitelmat uudesta, muka korkeammasta todellisuudesta. Itse asiassa nyt onkin menty ihmisyyden haiseviin kellareihin, joissa yksilö on vain ulosteen arvoista.

Kevyt risteilijä Emden kävi tunnettua loistokasta risteilijäsotaansa eteläisillä merillä herrasmiesten tapaan, kunnes kohtasi vahvempansa ja ammuttiin hylyksi, jossa olevien sadan vainajan kirjoittaja toteaa varmasti haisseen hirvittävästi, kun kirjassa olevaa valokuvaa otettiin.

Sotilaan arvoinen kuolema oli jonkin aikalaisen mielestä kyseessä silloin, kun srapnellinkuula tappoi miehen silmänräpäyksessä tai räjähdys hajotti hänet riekaleiksi. Mutta nämähän olivat poikkeustapauksia.

Oliko siis arvotonta menettää vaikkapa puolet kasvoistaan tai joitakin muita ruumiinosiaan ja jäädä henkiin tai kuolla monen vuorokauden kitumisen jälkeen? Ainakin se oli kammottavan todellista ja tietenkin vihollisen syytä, kenenkäs muun?

Sodan oikeutusta eivät päiväkirjat pohdi. Lähes aina kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä. Miten voitaisiin edes kuvitella, että koko se valtava mullistus, joka koko maata oli kohdannut, olisi jotenkin perusteeton? Kun sota nyt ainakin oli syttynyt, oli se voitettava.

Saksalaisten uusi maine hunneina (joka nimitys perustui keisari Wilhelmin puheeseen, kun rankaisuretkikuntaa lähetettiin boksarikapinaa kukistamaan) levisi englantilaisessa propagandassa nopeasti ja tuntui vakuuttavalta.

Hunnit olivat loukanneet Belgian puolueettomuutta ja tappaneet häikäilemättä satoja siviileitä. Louvainin korvaamattoman arvokas ylipiston kirjasto oli poltettu. Kaikki oli vandalisoitu. Tällaisen inhotuksen tuhoaminen oli sivistyneen maailman kunniatehtävä.

Toki saksalaisillakin oli jonkinlaisia puolusteluja esitettävänä. Paikalliset patriootit olivat ampuneet heitä puskista ja ikkunoista. Sotimaan ryhtyneet siviilit eivät olleet minkään lain suojeluksen alaisia. Mutta tehdyt ilkityöt pysyivät, eivätkä siitä hävinneet puolustelemalla. Sivistyneen maailman mielestä saksalaisille oli vielä kostettava ja kyllähän heille kostettiinkin.

Joku totesi mielissään, ettei marsalkka Joffre todellakaan ollut mikään keisarin (Kaiserin) ystävä…

Niin kuljettiin tietä, joka oli johtava Versailles’n rauhaan, mutta sehän jäi vain välirauhaksi. Jo aikoinaan V.A. Koskenniemi riimitteli:

 

Oli Jahve ja piru noppasilla

piru voitti heitolla kaunihilla,

veti ”maailmansodan” hän arvastaan

Mutt’ seuraava kerta oli vuoro Herran,

Hän heitti ja ”maailmanrauhan” sai,

vaan piru se hymyili toisen kerran,

sen rauhan nimi oli Versailles…

Ennen suuren tuhon aikaa

 

Israelin lapset Suomessa 

 

Ester Ståhlberg, Katso, unennäkijä tulee… Kertomuksia. WSOY 1933, 288 s.

 

Tämän kirjan nimi viittaa Joosefiin, jota hänen veljensä kadehtivat ja halusivat tappaa.

Ester Ståhlbergin, maamme ensimmäisen presidentin puolison ja aktiivisen liberaalin kirjailijan teos on tavattoman mielenkiintoinen, johtuen aivan erityisesti sen ilmestymisajankohdasta.

Kirjan päähenkilöillä oli esikuvansa todellisuudessa eli kyseessä on avainromaani, jonka pääosissa on Suomen tai pikemmin Helsingin pieni juutalainen yhteisö ja lisäksi kaksi kantasuomalaista naista, jotka ovat sen kanssa kosketuksissa. Toinen heistä menee naimisiin juutalaisen kanssa ja vaihtaa uskontoa.

Kuvatun pariskunnan esikuvina olivat Jonas Jakobsson ja Helmi Virtanen, Max Jakobsonin vanhemmat. ajallisesti kuvaus ulottuu Suomen itsenäistymistä edeltävältä ajalta nykyaikaan eli siihen vuoteen, jolloin Hitler tuli valtaan Saksassa ja tuossa maassa aloitettiin juutalaisia syrjivä politiikka, jonka myöhemmistä vaiheista ei tarvitse erikseen huomauttaa.

Vuonna 1933 ei kuitenkaan vielä ollut eikä voinut olla mitään tietoa historian suurimmista juutalaisvainoista. Itse asiassa Saksassa juutalaiset olivat varsin hyvin yhteiskuntaan integroituneita ja heidän lukumääränsäkin oli suhteellisen pieni. Kiihkeästä propagandasta ei kuitenkaan ollut puutetta.

Kirja ei kerro Saksasta, vaan Suomesta, jossa juutalaisten elämää ja toimeentuloa koskevat rajoitukset ennen maamme itsenäistymistä olivat poikkeuksellisen ankaria, kuten tiedämme erityisesti Santeri Jakobssonin kirjasta Taistelu ihmisoikeuksista, joka ilmestyi vuonna 1951.

Eihän Suomessa juutalaisia sinänsä erityisesti vainottu, mutta he elivät järjettömien ja pikkumaisten rajoitusten alaisina ja jatkuvasti alttiina viranomaisten mielivallalle. Gettoja ei ollut, mutta juutalaisen oli pysyttävä siinä kaupungissa, johon hänet oli rekisteröity ja hänelle tarjolla olevat ammatit olivat harvoja.

Sionismi oli aluksi muutaman unennäkijän aivokummitus, mutta uusi Israelin valtio alkoi muuttua todellisuudeksi Englannin tuella ensimmäisen maailmansodan aikana, kun lordi Balfour lupasi maansa tuen juutalaisten kansalliselle kodille. Suomen itsenäistyttyä saivat myös meillä asuvat juutalaiset täydet kansalaisoikeudet, lähes yksimielisen eduskunnan tuella.

Kaikki hoidettiin siis varsin tyylikkäästi ja eurooppalaisen sivistysvaltion arvolle sopivasti. Eihän meillä koskaan ollut pogromeja eikä mitään Dreyfus-juttuja, itsenäinen Suomi ei millään tavoin vainonnut juutalaisia kansalaisiaan.

Joka tapauksessa Ståhlberg kuvaa tiettyä erillisyyttä, johon juutalaiset opiskelijat joutuivat yliopiston tuohon aikaan vielä sangen ahtaissa piireissä. Etevien juutalaisopiskelijoiden ympärille muodostui tyhjiö, ikään kuin jonkin akkamaisen eristämispolitiikan seurauksena, niin miesvaltainen kuin opiskelijakunta olikin.

Kuvitelmia juutalaisten erityisestä kavaluudesta ja viekkaudesta oli perinteisesti liikkeellä ja heidän erillisyytensä yhteisöstä tietenkin ruokki niitä.

Kuitenkin jopa sellaisella alalla kuin skandinaavisen kirjallisuuden tutkimuksessa nimenomaan juutalaisten panos oli aivan omaa luokkaansa, alkaen meilläkin puolijumalana kunnioitetusta Georg Brandesista. Tutustuminen juutalaisiin avaa romaanissa naispuolisen päähenkilön silmät ja hän alkaa puhua juutalaisista suorastaan hurmioituneesti. Itse asiassa suhde omaan uskontoon ja sen pyhään kirjaan saa juutalaisuudesta aivan uutta syvyyttä.

Israelin valtion alkava syntyminen ja Te Avivin, täysin juutalaisen kaupungin olemassaolo tekevät unennäöstä totta. Palestiinan harvalukuinen arabiväestökin on tyytyväistä saadessaan ansiomahdollisuuksia maassa, jonka se on laiskuudellaan ja saamattomuudellaan vienyt hunningolle.

Ei ihme, että kirjoittaja aikoinaan joutui tiettyjen ainesten vihan kohteeksi. Häntä voisi nimittää militantiksi liberaaliksi ja hänen lastensuojelujärjestönsä, nykyisen Pelastakaa lapset ry:n edeltäjä ymmärrettiin aivan oikein Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton kilpailijaksi.

Tässäkin kirjassa kuvataan myös muuatta aivan syyttömänä vankileirille vietyä punaista, joka on vähällä joutua ammutuksi. Vuoden 1918 raakuuksia -jotka eivät mitenkään liity juutalaiskysymykseen- kuvataan eräässä toisessa novellissa lyhyesti, mutta armottomasti eikä sellainen herättänyt sympatioita niiden joukossa, jotka olivat niihin syyllistyneet.

Juutalaisiin keskittyvä pienoisromaani käsittää noin puolet tästä kirjasta ja sen tendenssimäisyys on hyvin selkeää. Joka tapauksessa se antaa myös vaikutelman siitä, että kirjoittaja on todella intohimoisesti asiansa takana: vääryydet meidän maassamme ovat kenties vähäpätöisiä joihinkin toisiin verrattuna, mutta yhtä kaikki, vääryys on sietämätön asia.

Kirjaa lukiessaan jokainen varmaankin muistaa, että kirjoittaja miehineen oli vain pari vuotta aiemmin, syksyllä 1930 joutunut uskomattoman väkivallanteon kohteeksi. Presidenttipari oli ryöstetty autoon päiväkävelyltään Kulosaaressa ja kyyditetty Joensuuhun. Ilmeinen tarkoitus oli alun perin heittää heidät rajan yli Neuvostoliittoon, sitähän patkulit itse asiassa tukivat…

Tuon kyydityksen tarkoituksena oli siis tuhota K.J. Ståhlbergin, maamme liberaalien voimien symbolin poliittinen ura. Kyyditettyä miestä ei koskaan voitaisi valita presidentiksi, kulki ajatus. Olisihan hänen nimensä kuullessaan jokaisen pakko muistaa, miten alentavasti häntä oli kohdeltu.

Kaarlo Juhoa ei kuitenkaan pieksetty eikä istutettu muurahaispesään, mikä on luettu Esterin ansioksi. Hänhän oli vaatinut ehdottomasti saada seurata miestään ja hänen läsnäolonsa lienee vaikuttanut jäähdyttävästi kyyditsijöihin.

Vuoden 1931 presidentinvaaleissa valittiin sitten P.E. Svinhufvud, joka osoittautui laillisuuden puolustajaksi ja lopetti Mäntsälän kapinan nimellä tunnetun kuohunnan. Myös kirjoittaja mainitsee vuoden 1932 kuumaisen kiihkon vuotena, joka antoi Suomessakin elämälle sairaan psykoosin leiman.

Vanhat kirjat ovat yleensä kiinnostavampia kuin uudet, sillä niitä on mahdotonta kirjoittaa jälkiviisaudella. Tätäkin kirjaa kannattaa lukea oman aikansa dokumenttina ja siitä toivoisi myös uusintyapainosta. Suomelaisen kirjallisuuden seura on ottanut tavakseen liittää julkaisemisiinsa klassikoihin myös aikalaiskritiikkejä ja sellaiset olisivat tämänkin kirjan kohdalla poikkeuksellisen kiinnostavia.

Toki ne haluttaessa löytyvät myös Kansalliskirjaston digitoiduista aineistoista, mutta silti. Luulen, että kulttuurissamme kannattaisi juuri nyt panostaa aivan erityisesti vanhojen kirjojen lukemiseen ja niiden tuomiseen keskivertolukijan ulottuville. Se olisi paras vastalääke sille yleiselle tyhmentämiselle, mitä kaiken maailman woke-höpötysten esille nostaminen edustaa.