Fariseukset ja saddukeukset

Farisealaisten aika

Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan.

 Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.

He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi,

mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. (Matt. 23. 2-7)

Jeesuksen ajan fariseukset ovat meillä yhäkin huonossa maineessa, mikä on aikamme näkökulmasta kummallista ja aivan ansaitsematonta.

Kuten muistamme, muuan sellainen kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut niin kuin muuan julkisyntinen tullimies, vaan maksoi kymmenykset tuloistaan köyhille, noudatti tarkoin sapattisäännöksiä ja pitäytyi siinä, mikä oli kosher.

Kyseessä siis oli nimenomaan kunnon kansalaisen perikuva.

Nykyäänhän me kaiken kaikkiaan maksamme usein yli puoletkin tuloistamme veroina ja verontapaisina maksuina, mutta emme siitä erityisesti ylpeile. Ei ole aihettakaan, sillä jättäisimme kyllä riemumielin maksamatta, ellei valtion publikaanien käsi olisi niin tiiviisti kukkarollamme, että sen torjuminen on mahdotonta, ainakin nyt tavalliselle pulliaiselle.

Mutta fariseukset olivat kaikessa muussakin mallikelpoisia. He nyt yksinkertaisesti olivat niin hyviä ihmisiä, ettei parempia voinutkaan olla.

Aikamme perspektiivistä oudolta kuulostaakin tuon myöhemmin kristukseksi eli messiaaksi korotetun galilealaisen puhe, kun hän silti kehtasi moittia fariseuksia: ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.»

Mitä ihmeen väliä sillä oli, millä mielellä asiat tehdään, kunhan ne nyt vain tehdään? Eikö marxilaisuus, ainakin leninistisessä muodossaan, peräti lähde siitä, että jopa kaikkein alhaisimmat ihmisen vaistot, kateus, kostonhimo, viha ja pahuus voidaan tehokkaasti valjastaa kaikkein arvokkaimpienkin asioiden palvelukseen ja niihin erityisesti?

Saattoihan se asia niinkin olla, että fariseukset joskus puhuivat yhtä ja tekivät toista, heikkohan se ihminen on. Mutta olisiko sitten suorastaan pitänytkin myös saarnata kevytmielisyyttä ja syntiä? Ei kai nyt sentään.

Tämä vain tuli mieleeni, kun ajattelin kaikkia niitä kunnon ihmisiä, jotka kieltäytyvät yksityisautoilusta, liharuoasta ja jopa kaikesta eläinperäisestä ravinnosta, ostavat tavaransa ilman kääreitä ja käyttävät arkipäivän voimanlähteenään vain puhdasta sähköä.

Aikoinaan Jahve kehotti laittamaan tupsut rukousmaton neljään nurkkaan ja ortodoksijuutalaisethan tänäkin päivänä pitävät käskystä ehdottomasti kiinni.

Raamatunlausekoteloista hän ei tainnut puhua yhtään mitään, mutta kyllähän ne, kuten niin monet muutkin asiat mukavasti tiedottavat ympäristölle, että hurskas mies on kyseessä. Mikäli hän vielä on muunsukupuolinen nainen, on kaikki täydellistä meidän aikamme perspektiivistä.

Fariseusten usko ulottui jopa tuonpuoleiseen elämään. Tämä näkemys on jo aika lailla passé, mutta paljon on meillä niitä, jotka kyllä uskovat ilmastonmuutoksen jälkeiseen idylliin, jossa sähköautot hiljaa hurisevat ja polkupyörät vilahtelevat sähköllä lämmitettyjen ja tuulella käypien bulevardien käytävillä, jossa monikulttuurinen kansa vaeltaa.

Raamatunlausekoteloiden sijasta on mahdollista käyttää muita vanhurskauden tunnuksia. Kaikki sellainen käy, mikä liittyy maailman pelastamiseen oman, mallikelpoisen käytöksen voimin. Monikulttuurisuuden ja avoimien ovien politiikan kannattaminen, muunsukupuolisuus ja feminismi ovat selviä viestejä siitä, ettei aikamme kunnon kansalainen jaa niitä turmiollisia arvoja, joita publikaanit edustavat.

Mikälikoko asiassa oleellista olisi saada aikaan merkitsevä muutos kasvihuonekaasujen tuotannossa, tapahtuisi se tietenin käyttämällä hyväksi valtion pakkokeinoja.

Kuten fariseusta oli varmasti vaikea saada luovuttamaan rehellisesti kymmenyksiä tuloistaan köyhille, olisi nykyistä hallintoalamaista yhtä vaikeaa saada vapaaehtoisesti pulittamaan puolta tuloistaan verottajalle. Mutta kun valtio päättää sen ottaa, on siinä paha panna vastaan.

Primitiivisissä kulttuureissa ajatellaan usein tabujen kautta: tämä tai tuo asia on ehdottomasti kiellettyä ja piste. Tämä mentaliteetti on viime vuosina taas valtavasti kasvanut yleisen primitiivisyyden myötä.

Sen sijaan, että koko kansan lihan kulutusta vähennettäisiin hinta- ja veropolitiikalla, millä jo saattaisi olla mikroskooppinen merkitys kasvihuonekaasujen tuotantoon ainakin meillä, fariselaiset ovat kieltäneet itseltään lihan kulutuksen kokonaan ja samalla myös muiden eläinperäisten tuotteiden hyödyntämisen.

Maanviljelyksen ja ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta asia on selvästi vahingollinen, mutta jää onneksi vaille todellista vaikutusta fariseusten vähäisen määrän takia.

Sen sijaan, että tarpeetonta ja haitallista kulutusta ja tavaran rahtausta niin ikään pyrittäisiin hallitsemaan vaikkapa entisajan ylellisyysverolla, joka ulotettaisiin myös halpaan, mutta tarpeettomaan rihkamaan ja liikkumiseen sen tarkoituksen perusteella, käydään itse kuljetuksen kimppuun kaikkialla ja vaaditaan koko autokannan muuttamista tavalla, jota maapallon resurssit tuskin edes kestäisivät. Siis taas maagiset kiellot uusia priorisointeja tukevan hintapolitiikan sijasta.

Tietenkään yhden pienen maan politiikka ei vielä sinänsä merkitse valtavien prosessien suhteen sitä eikä tätä. Oleellista on saada muutos noissa suurissa puitteissa.

Kaikkein suurin ongelma on tiettyjen alueiden, erityisesti Afrikan väestönkasvu, joka taas on kaukana fariseusten oman navan piiriin rajoittuvasta ajattelusta.

Ajatelkaamme lisäksi vaikkapa turismia. Fariseus saattaa kaikin mokomin välttää turistimatkoja, mutta maailman matkailubisnekseen sillä ei ole mitään merkitystä. Onneksi.

Matkailullahan on tärkeä rooli siinä, että myös maailman köyhimmät alueet voidaan pitää tuottavina ja asuttuina. Mikäli väki sieltä haalitaan rikkaaseen pohjolaan nauttimaan siitä tuhlauksen tasosta, jonka pohjoiset kansat ovat itselleen järjestäneet, on katastrofi valmis.

Asiat ovat hankalampia kuin farisealainen ajattelu edellyttää niiden olevan.

Pohjimmiltaan fariseukset toki ovat oikeassa ja kunnon väkeä nyt, kuten olivat myös pari tuhatta vuotta sitten. Kyllä he usein saarnaavat ihan oikeata asiaa, vaikka eivät saakaan mitään aikaan sen hyväksi, paitsi raskaita taakkoja lähimmäisilleen.

Jeesus oli itse asiassa kritiikissään kohtuuton ja hänen radikaali ajattelutapansa järkytti järjestäytyneen yhteiskunnan perusteita. Miksi hän kävi juuri kunnon ihmisten kimppuun eikä noiden publikaanien, jotka olisivat sen hyvin ansainneet?

Tässähän olivat kyseessä erään suuren henkisen vallankumouksen idut. Myöhemmin kristinuskona tunnettu suuntaus mullisti maailman perin pohjin.

Kun sen todellinen kannatus on nyt hiipunut hyvin vähiin, on ymmärrettävää, että uusfarisealaisuus valtaa alaa.

Luulen kyllä, että tilaa olisi nyt myös saddukealaisuudelle, joka tunnusti yksilön merkityksen vähäiseksi eikä ymmärtääkseni nojannut samassa määrin kannattajiensa turhamaisuuteen ja suoranaiseen typeryyteen.

 Tai mene nyt ja tiedä.

Pyhimyksiä

Pyhimyksiä

Miguel de Unamuno, Pyhän miehen uhri, Kirjaneliö 1996, 111 s. Suom. Taina Hämäläinen, esipuheen kirjoittanut Juhani Rekola.

Manuel Rivas, Timpurinkynä, suomentanut Anu Partanen, Tammi 2001, 207 s.

Kuten tunnettua Espanjan sisällissodassa antiklerikalismilla oli aivan erityinen rooli. Luostareita ja kirkkoja vandalisoitiin, pyhimyksenkuvia ”teloitettiin” ja pyhäinjäännöksiä ja muumioita häpäistiin.

Vastaavat ilmiöt eivät tietenkään ole rajoittuneet Espanjaan tai XX vuosisadalle. Niitä oli jo talonpoikaissotien Euroopassa, niitä oli Ranskassa ja Venäjällä.

Viimemainituissa tärkeä roolinsa oli sekä poliittisella hyökkäyksellä pappispimitystä vastaan että demonstratiivisella valistusajattelulla: haluttiin konkreettisesti osoittaa, ettei uskonnolla ollut tehoa eikä sen loukkaaminen pelottanut.

Espanja oli kuitenkin perinteisesti ollut aivan erityisen uskonnollinen maa, mikä heijastui sen nimistössäkin. Siitä on yhä jäljet Amerikassa, missä kaikkialla espanjalaisten toiminta-alueilla nimet kantavat uskonnollista viestiä.

Vuosisatainen taistelu muhamettilaisuutta vastaan ja lopulta voitokas reconquista sitoivat espanjalaisuuden ja katolisuuden yhdeksi. Espanjan yhdistänyt kuningaspari, Ferdinand ja Isabella ei ole suotta tunnettu yhteisnimellä katoliset kuninkaat, Reyes Catolicos. Suomeksi nimitys on kieltämättä hassu ja katoliset hallitsijat voisi kuulostaa paremmalta.

Kastilian, Katalonian, Galician ja Baskimaan saattoi yhdistää ennen muuta yhteinen uskonto. Kieli ei siihen missään tapauksessa pystynyt. Katolisuuden lisäksi yhdistävä tekijä oli toki myös uskollisuus hallitsijalle. Eihän esimerkiksi Galiciaa ja Portugalia erottanut toisistaan enempää uskonto kuin kieli.

Nykyään katolisuus taitaa Espanjassa olla lähinnä syy pitää kaiken maailman riekkujaisia uskonnollisina merkkipäivinä. Sehän se uskonnon rooli on meilläkin.

Niinpä voikin pitää luonnollisena, että myös Espanja osoittaa hajoamisen oireita. Nyt esillä on voimakkaasti Katalonian separatismi, jolla tuskin on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kielen ja talouden kanssa sitäkin enemmän.

Olisi kuitenkin outoa, ellei vuosisatainen kiinteä suhde espanjalaisuuden ja katolisuuden välillä olisi jättänyt jälkiä, joiden vaikutus ulottuu vielä kauas tulevaisuuteen.

Nobelisti Unamuno on eksistentialisti, jonka ajatuksiin en tässä sen enempää halua uppoutua. Joka tapauksessa hän tuo mieleeni Hans Vaihingerin als ob -filosofian.

Sen ideana on, ettei ihminen kykene tunkeutumaan syvemmälle olevaisen mysteereihin, mutta voi kyllä tavoittaa totuuden, hyvyyden ja kauneuden toimimalla ikään kuin ne olisivat olemassa.

Kun ne eletään tosiksi, niistä tulee osa todellisuutta.

Lyhyesti sanoen Unamunon sankari, pyhimys ei usko kirkon oppeihin eikä kaiketi edes Jumalaan. Siitä huolimatta hänestä tulee pyhimys ja siunaus koko kylälleen.

Rivasin romaani sijoittuu Galiciaan, Espanjan portugalinkieliseen osaan ja siinä on jonkin verran paikallisväriä, joka tuntuu kiinnostavalta. Fiktiivinenhän teos on, kirjoittaja vakuuttelee. Saattaa siis olla, että sillä on todellisia esikuviakin.

Rivasin sankari on myös pyhimys, lääkäri, joka näyttää toteuttavan rooliaan hieman Unamunon papin tavoin. Lääkäri kuuluu Espanjan sisällissodan tasavaltalaisiin ja levittää myös ympärilleen siunausta, mikäli asian haluaisi ilmaista kirkollisesti.

Kirjan kertoja on kansalliskaartilainen, joka on tiedustelun palveluksessa ja jonka tehtävänä on siis löytää vallankumoukselliset ja likvidoida heidät.

Itse asiassa hän toimii eräänlaisena suojelusenkelinä. Myös hän osallistuu pyhimyksen pahoinpitelyyn ja jopa ampuu tätä. Hän kuitenkin myös salaa pitää tämän hengissä ja jopa järjestää tälle hääyön.

Rooli suojelusenkelinä alkaa tapauksesta, jossa kertoja suorittaa eräänlaisen armomurhan. Hän ampuu erään maalarin, jota kansalliskaartilaiset olivat aikoneet kiduttaa ja häpäistä ennen teloitusta.

Kertoja näyttää muutenkin toimivan eräänlaisena oikeuden välineenä. Hän ampuu muka vahingossa kollegansa, mutta joutuu kiinni ja saa itsekin ansaitsemansa rangaistuksen.

Kirjan eetos on niin sanotusti edistyksellinen, joten on selvää, että päähenkilö, pyhimys, on tasavaltalaisten puolella. Epäsovinnaista lienee sen sijaan, että myös falangistien puolella toimii niin sanoakseni oikeuden mies, tuo suojelusenkeli.

Ajatelkaamme vain, että meillä julkaistaisiin vuodesta 1918 romaani, jossa avainasemassa olisi valkoisella puolella toimiva oikeuden mies. Ehkäpä sellainen vielä kirjoitetaankin?

Espanjassa katolisuuden rooli oli vielä hiljattain erittäin tärkeä. Asian voi epäsuorasti todeta myös syntyvyystilastoista, joihin kyllä vaikuttaa uskonnon lisäksi moni muukin tekijä.

Oltuaan vielä sukupolvi sitten suuren syntyvyyden ja suuren köyhyyden maa, Espanja on nykyään hyvin moderni ja hyvin maallistunut maa.

Mutta sisällissodan traumaattiset kokemukset, joissa uskonto näytteli usein hyvin suurta osaa, ovat siellä vielä ihmisten muistissa, ei enää läheisessä, mutta kuitenkin.

Ne, jotka sisällissodan aikaan olivat lapsia, ovat nyt vanhuksia, mutta saattavat yhä muistaa, mitä tapahtui. Sitä paitsi sisällissodan jälkivaikutus jatkui aina Francon kuolemaan saakka, 1970-luvulle ja tietysti vielä sen jälkeenkin.

Itse asiassa Francon ja falangistien ja heidän vastustajiensa välinen historiapoliittinen taistelu jatkuu yhä.

Sodan syyttömät uhrit

Leirielämää

Jesús Hernández, Grandes atrocidades de la segunda guerra mundial. Almuzara 2018, 382 s.

Toisen maailmansodan raakuuksista löytyy jutun juurta vuodesta toiseen. Yhä uusia asioita nostetaan päivänvaloon ja usein asiat väännetään sopivasti sillä tavoin, että kuvasta tule mahdollisimman kammottava. Luulisin, että sana herkuttelu usein sopii näihin kuvauksiin. Lähdekritiikkiä on milloin enemmän, milloin vähemmän, eikä sen taso usein nouse korkeaksi.

Hernándezin kirja ei sinänsä tee erityisen luotettavaa vaikutusta. Lähdeaparaattia ei ole ja kirjallisuusluettelo on lyhyenläntä. Kirjoittaja on profiloitunut populaarien bestsellerien tuottajana, joten häneltä helposti odottaa kritiikitöntä jeesustelua.

Ei kirja kuitenkaan erityisen huonolta vaikuta. Kirjoittajan espanjalaisuus on saattanut myötävaikuttaa siihen, että esimerkit julmuuksista on poimittu aika tasapainoisesti eri seuduilta: japanilaiset Nankingissa, puolalaisten kyyditys Siperiaan, Jedbawnen teurastus,  juutalaismurhat Babi Jarissa, etniset puhdistukset Volyniassa, amerikanjapanilaisten kohtalo, Dresdenin pommitus, 100  miljoonan kirjan tuho maailmansodassa (bibliocausto), Katyn, Haibahin kylän tuhoaminen Tšetšeniassa neuvostojoukkojen toimesta, italialaisten murhaaminen amerikkalaisten toimesta Biscarissa sekä Eisenhowerin kuolemanleirit Saksassa.

No, esimerkkejä näiden lisäksi löytyisi pilvin pimein. Pelkästään Venäjältä niitä olisi useamman kirjan verran, enimmäkseen saksalaisten tihutöitä. Balkan, josta riittäisi hiuksia nostattavia tarinoita jokaisen kansallisuuden osalta, loistaa myös poissaolollaan. Olisihan Suomestakin voinut kirjoittaa.

Mutta se, joka on tästä problematiikasta kiinnostunut, löytää kyllä luettavaa. Hawaijin ylipiston professori Rummel on lanseerannut käsitteen democide ja hänen töitään löytyy helposti netistä. Valitettavasti Rummel on täysin epäluotettava suurten lukujen etsijä, mutta toki on helppoa löytää myös hänen kriitikoitaan.

Suurista luvuista puheen ollen ja luvuista yleensäkin. Niiden suurimpana ongelmana terrorin laajuuden osoittajana on normaalisti yhteismitattomuus.

 Kun suuria kokonaislukuja lasketaan, menevät ammutut ja tauteihin kuolleet iloisesti sekaisin ja lopputulokseksi voidaan saada miltei mitä vain. Miljoona tai kaksi uhria on useinkin vain vaihtorahaa, jota käytetään pyöristettäessä numeroita haluttuun suuntaan.

Mutta tarkoituksena oli tässä kommentoida sitä leirielämää, jota Jeesus, siis tämä Fernández kuvaa kirjassaan.

Amerikkalaisten vankileirit ovat siitä kiinnostavia, että niistä on kirjoitettu sekä hyvää että pahaa. Ilmeisesti molempiin on ollut syytäkin. Sama muuten koskenee myös suomalaisia leirejä. Ainakin nyt jo edesmennyt ystäväni Samuil Tirkeltaub näin aikoinaan vakuutti ja hänellä oli asiasta omaa kokemusta.

Mutta sikäli kuin asia koskee niitä amerikkalaisten leirejä, joissa asukit olivat saksalaisia sotavankeja, olot niissä olivat hyvät aina Saksan romahdukseen saakka. Asiaan luultavasti osaltaan vaikutti myös tietyn vastavuoroisuuden odottaminen. Niin kauan kuin vastapuolen vankeja kohdeltiin hyvin, voitiin samaa odottaa myös omien osalle. Vangit saivat myös kirjoittaa kotiinsa.

Itse asiassa ne 370 000 saksalaista, 50 000 italialaista ja 5000 japanilaista, jotka olivat USA:ssa sijaitsevilla leireillä, elivät hyvin. Moni saksalainen sanoi, että ylläpito oli aivan toista luokkaa kuin Saksan armeijassa. Leirillä sai päivässä syödä saman verran kuin Hitlerin joukoissa viikossa.

Ruokaa oli siis riittävästi ja se oli monipuolista, lihaa ja kalaa saatiin ja jopa joskus jälkiruoaksi jäätelöä. Joillakin leireillä sai myös olutta. Monella amerikkalaisella leirin ulkopuolella eivät asiat tietenkään olleet yhtä hyvin.

Geneven sopimuksen mukaisesti saksalaiset saivat myös aloittaa aamunsa Hitler-tervehdyksellä ja käyttää sitä muutenkin keskenään. Sopimuksen vastaista sen sijaan oli se propaganda, jolle vangit altistettiin mm. amerikkalaisten elokuvien muodossa. Elokuvien joukosta oli poimittu pois ne, joissa kuvattiin rikollisuutta ja korruptiota.  

Tuo amerikkalaisen kulttuurin pakkosyöttö oli varmaan aikoinaan jo sinänsä aikamoinen rangaistus, mutta meidän aikanammehan se ei kuulosta oikein miltään.

Harrastusmahdollisuuksia oli, eikä vankeja mitenkään rääkätty, pikemmin päinvastoin. Tämä tuo mieleen sen suomalaisen vankileirien tarkastajan, joka kehotti tekemään etenkin upseerivankien olot niin hyviksi, että heistä tulisi hyviä Suomi-propagandan tekijöitä sodan jälkeen.

Tämähän ei toteutunut ja merkittävä syy siihen suorastaan rikolliseen kohteluun, jonka venäläiset vangit meillä saivat, oli se, että vankien oloja olisi voitu ruveta kadehtimaan ja jo ruvettiinkin. Kyllähän se rauhallinen elämä kylläisyydessä ja hyvässä seurassa aina rintamaolot voitti. Ja ruokaa oli meillä hyvin niukasti, toisin kuin Amerikassa.

Yhtä kaikki, kun sota loppui, jäi liittoutuneiden vangiksi valtava määrä saksalaisia. Vaikka rintamalla heistä oli ollut itärintamalla, muodostui vankien jako päinvastaiseksi. Venäläiset saivat vain vähän yli kolme miljoonaa vankia, kun sekä briteille että amerikkalaisille kertyi hieman enemmän molemmille, ranskalaisetkin saivat osansa, noin 250 000.

Kun saksalaiset tiesivät yhtä ja toista siitä, mitä olivat Venäjällä tehneet, oli selvää, ettei siellä ollut odotettavia ainakaan jäätelöä jälkiruoaksi. Niinpä venäläisten vangiksi joutumista yritettiin välttää kuin ruttoa.

Mutta eivät sitä hyvää kohtaloa enää saaneet amerikkalaistenkaan valtaan joutuneet. Itse asiassa heidän kohtalonsa oli aika karu ja sitä vielä kovennettiin tarpeettomilla säädöksillä.

Asia on tavallaan ymmärrettävä. Se muistutti sitä tilannetta, kun saksalaiset aikoinaan saivat saman verran venäläisiä sotavankeja. Ei niiden asiallinen ruokkiminen ja majoittaminen ollut mikään helppo tehtävä.

Niinpä saksalaiset saivat Reinin varrella viettää viikkotolkulla avotaivaan alla, vailla kaikkein alkeellisimpiakaan mukavuuksia. Ruokaa sentään enimmäkseen saatiin jonkinlaista. Venäläiset aikoinaan saksalaisten vankeina olivat kyllä olleet siinä suhteessa vieläkin huonommassa asemassa.

Mutta millaisia olivatkaan nuo ”Eisenhowerin kuolemanleirien” aiheuttamat miestappiot?

Kanadalainen tutkija James Bacque selvitti asiaa 1980-luvulla ja tuli sensaatiomaisiin tuloksiin: kuolleita oli 800 000, kenties jopa miljoona.

Vielä tämäkin olisi ollut paljon lohdullisempi kohtalo kuin se, mikä oli tullut venäläisten osaksi saksalaisten leireissä, mutta totuus olikin itse asiassa paljon valoisampi. Perusteellisemmat tutkimukset osoittivat sittemmin, että uhreja oli vain noin kymmenesosa Bacquen esittämästä.

Tällainen muutos tietojen tarkentuessa ei muuten ole tällä alalla erityisen poikkeuksellinen.

Siitä huolimatta liittoutuneet saavat huonosti pisteitä antautuneiden saksalaisten kohtelusta. asian tekee ymmärrettäväksi se kostomieliala, jonka vallitessa syntyi koko Saksan tuhoamista vaativia näkemyksiä, muun muassa sterilisaatioprojekti ja tunnettu Morgenthaun suunnitelma.

Mutta kaikki muuttui hyvin pian ja se voitaneen laskea kylmän sodan siunauksellisiin seurauksiin. Olihan niitä sellaisiakin.

Kirjan muusta sisällöstä kiinnittää huomiota sinänsä tunnettu amerikanjapanilaisten sulkeminen keskitysleireihin. Myöhemminhän heidät rehabilitoitiin ja annettiin kullekin 20000 dollarin korvaus, jota tosin ei koskenut niitä, jotka eivät olleet leirittämisen aikaan USA:n kansalaisia.

Sivumennen sanoen, vielä suurempi määrä japanilaisia joutui keskitysleireille Brasiliassa, kun tämä maa liittyi sotaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa kysymys keskitysleireistä ja niihin rinnastettavista sotavankileireistä ansaitsisi konkreettisia vertailevia tutkimuksia. Sotavankien osaltahan niitä onkin tehty.

Asiat eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia kuin nykypäivien valintamyymäläkulttuurissa kasvanut voisi kuvitella. Yleisen niukkuuden ohella vankien kohteluun on usein vaikuttanut kostomieliala, jonka rekonstruointi jälkikäteen ei ole yksinkertaista.

Sen vallitessa on avuttomien vankien oloja usein vielä tahallaan kiristetty, unohtaen, ettei kollektiivinen syyllisyys kuulu länsimaiseen oikeuskäsitykseen.