Heinen juttuja

 

Irvileukaisen kaunosielun tarinoita

 

Heinrich Heine, Firenzen öitä. Sisältää myös kertomuksen Bacherachin rabbi. Suomentanut ja selityksen varustanut Amira Al Bayary. Esipuhe H.K. Riikonen. Faros 2006, 175 s.

 

Heinrich Heinestä on tullut silloin tällöin kirjoitettuakin (vet. Vihavainen: Haun heine tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hän kuuluu historian voittajiin, mikä ilmenee konkreettisesti hänen patsaastaan, joka sijaitsee Humboldt-yliopiston liepeillä, lähes vastapäätä sitä paikkaa, jossa hänenkin teoksiaan poltettiin 30-luvulla.

Heinen patsas esittää runoilijaa istumassa rennosti tuolilla pilkallinen ilme kasvoillaan, katse suunnattuna ooppera-aukiolle, entiselle kirjarovioiden paikalle.

Hän muuten oli se, joka varoitti, että kun kirjoja aletaan polttaa, siirrytään vielä kerran ihmisiin. Heinen aikana oli Saksassa myös opiskelijoiden mellakoita, joissa vastustettiin mm juutlaisia ja poltettiin epäisänmaallisia kirjoja (Hep-Hep riots - Wikipedia).

Heine oli romanttisen runouden mestari, mutta myös pirullinen ironikko, joka ruoti aikansa ilmiöitä terävästi myös runoissaan.

Suomeksi käännettynä Heineltä on jo kauan sitten ilmestynyt sekä useimpien tuntema Laulujen kirja (Buch der Lieder) että Saksanmaa (Deutschland. Ein Wintermärchen). Lorelei ja Kaksi krenatööriä ovat meilläkin kuuluneet yleissivistykseen. Jälkimmäisestä on tehty komea laulu, jonka sanomasta on vaikea sanoa, onko se ironinen vai ei (Видео Bing).

Heine inhosi preussilaisuutta ja näyttää jopa tunteneen sympatiaa Ranskan 1800-luvun alussa esittämälle vaatimukselle liittää itseensä myös Saksan Reininmaa. Siitä reaktiona syntyi Saksassa laulu Die Wacht am Rhein (Видео Bing ), joka itse asiassa toimi varsinaisena kansallislauluna vuosikymmenet.

 Tuo Hoffman von Fallerslebenin Deutschland über alles on sanomaltaan paljon rauhanomaisempi ja herttaisempi ja sitä halukkaat voivat paheksua vain siinä esitettyjen saksalaisen maailman rajojen takia (Etsch/Adige, Belt, Maas/Meuse, Memel/Klaipeda…) (vrt. Vihavainen: Haun deutschland tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Mutta onhan sitä siinäkin epäluulon aihetta. Vertaa Russki mir… Niinpä kyseinen säkeistö on poistettu Saksan virallisesta kansallislaulusta.

Loppuikänsä Heine asui Pariisissa ja lämpeni saintsimonilaisen sosialismin ideoille, mutta hylkäsi sitten nekin. Aito kosmopoliitti hän näyttää olleen, vaikka syntymäpaikka Düsseldorf jakaa hänelle nimettyä palkintoa. Suuri saksan kielen taitaja hän ainakin oli.

Tässä valikoimassa julkaistut tarinat ovat aikansa muodin mukaisia. Niissä romanttinen rakkaus ja aistillisuus kohtaa makaaberin kuoleman varjon.

Firenzen öissä kertoja viihdyttää keuhkotautiin kuolevaa neitosta tarinoilla, joissa yhdistyvät aistillisuus ja goottilainen kauhu.

Tarinoissa on muutamia hillittömän hauskoja kohtia ja ne liittyvät englannin kielelle ominaiseen rumuuteen, Vincenzo Bellinin kammottavaan ranskan kieleen ja Niccolo Paganinin ulkoiseen olemukseen. Kaikkihan nämä ovat asioita, joista ei nykyään saisi tehdä pilkkaa, mutta Heine tekee sen ja tekeepä vielä aivan hävyttömän mestarillisesti. Tässä pieni pätkä, joka koskee Bellinin ranskankieltä:

Minun ei pitäisi kuvata tätä kielenkäyttöä laatusanalla ”huono”. Huono on tässä aivan liian hyvää. On sanottava kauhistuttavaa, sukurutsaista, maailmanloppua enteilevää. Niinpä, kun oli hänen seurassaan hänen mongertaessaan ranskakielisiä sanapoloisia kuin pyöveli ja lörpötellessään järkkymättä mielettömiä coq-á-l’ânejaan, ajatteli toisinaan, että maailma tuhoutuisi ukkosenjyrähdyksen myötä… Silloin koko salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikkien kasvoille piirtyi kuolemanpelko joko liidunvalkeana tai sinooperinpunaisena. Naiset eivät tienneet, tulisiko heidän pyörtyä vai paeta. Miehet katselivat tyrmistyneinä housujaan vakuuttuakseen, että heillä todellakin oli sellaiset yllään ja mikä hirveintä, tämä kauhu aiheutti samalla kouristuksenomaisen naurun, jota hädin tuskin saattoi pidättää…

Tarinat jäävät keskeneräisiksi kuten myös Bacherachin rabbi, josta kyllä oli tarkoitus tulla suuremman teoksen osa. Se on kyllä kiinnostava sellaisenaankin. Käsikirjoituskin ilmeisesti oli olemassa, mutta tuhoutui Hampurin tulipalossa vuonna 1833.

Kertomuksessa Heine kuvaa juutalaisten onnettomuuksia Reinimaalla. Pyhään pesah-juhlaan eli pääsiäiseen on saapunut vieraiksi kaksi valepukeutunutta miestä, jotka teeskentelevät olevansa myös juutalaisia, mutta salakuljettavat asuntoon kuolleen lapsen. Tarkoitus on syyttää juutalaisia rituaalimurhasta ja aloittaa sen johdosta joukkoteurastus.

Tällaiset syytökset olivat historiassa yleisiä ja muuan väitetty lapsiuhri, Werner nimeltään korotettiin jopa pyhimykseksi ja hänelle pystytettiin Rein laaksoon kirkko. Viimeinen tunnettu vastaava syytös oli ns. Beilisin juttu Venäjällä. Bing kieltäytyy antamasta linkkiä siihen.

Kirjassa Bacherachin rabbi pääsee kylä vaimoineen pakoon, mutta heidän sukulaisensa ilmeisesti jäävät pogromin uhreiksi.

Juutalaisten vuosituhantinen vaino ja onnettomuudet kuvataan kertomuksessa sydämeen käyvästi, mutta samalla piirretään juutalaisten elämästä ja etenkin synagogassa vietetystä pesah-juhlasta hyvin tarkkapiirteinen ja elävä kuvaus, jossa on myös huumoria.

Kirja ei sinänsä ole erityisen merkittävä, mutta tapainkuvauksena ja aikansa tuotteena kiinnostava. Käännös on yleensä asiantuntevaa hyvin tarpeellisine selityksineen. Muuan seikka kuitenkin jää hämmästyttämään.

Kyseessä on sana Landsknecht, joka on sanatarkasti käännetty maarengiksi ja lukija varmaan kummastelee, miksi maarengeillä kerrottiin ollen vahtikoppi.

Sana kuitenkin tarkoittaa uuden ajan alun palkkasotureita, joiden laulujakin on säilynyt useita (esim. Видео Bing). Muuan heidän päälliköistään, Florian Geyer oli raakuutensa takia myös natsien suosiossa, eikä sosiaalisen paatoksensa takia ollut vieras kommunisteillekaan.

Aika aikaa kutakin.

Irvokas ilmiö

 

Ylösnousemuksia

 

Pääsiäinen on ortodoksisen kirkon suurin juhla. Siinä huipentuvat sekä Kristuksen sovitustyö, että toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Vanhaan tapaan tervehtivät venäläiset toisiaan pääsiäisenä kolminkertaisella suudelmalla säätyyn, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tervehdykset ”Kristus on ylösnoussut! -totisesti on ylösnoussut!” olivat/ovat eräänlainen uskontunnustus tässä ja nyt, ei järkeilemällä saavutettu, vaan mystinen.

Tämä instituutio, jolla on venäjän kielessä oma nimensäkin -hristosovatsja-  ilmensi /ilmentää kaikkien ihmisten samanarvoisuutta Jumalan edessä. 1800-luvulla suomalaiset huomioitsijat eivät lakanneet sitä ihmettelemästä. Rajajoen takaa tulleille koko venäläinen maailma oli outo.

Ilmari Kianto, joka oli saanut tolstoilaisen herätyksen, hylkäsi kaikki vanhat instituutiot ja kieltäytyi venäläisten ystäviensä kauhistukseksi noista suudelmista sanoen, ettei halunnut pilkata Jumalaa.

Luoja paratkoon, kirkot ovat hierakkisia laitoksia, jotka kasaavat itselleen kaikkea mahdollista valtaa ja mammonaa ja yhä uudelleen siunaavat sekä omat pyyteensä että sen valtion väkivaltakoneiston, joka niitä tukee ja ylläpitää.

 Tolstoi ymmärsi tämän kirkkaasti ja joutui sen vuoksi kirkonkiroukseen, joka tosin hänen tapauksessaan muotoiltiin teennäisen hurskaasti. Olihan kyseessä sentään koko maailman ihailema moraalinen opettaja, olkoonkin, että ääriradikaali, sitä sorttiahan se oli Jeesuskin.

Juuri tässä itäisen kristikunnan suurimman ja kauneimman juhlan aattona on ollut hiuksia nostattavaa yhtäkkiä havaita, että Moskovassa, itse Kristus Vapahtajan kirkossa pidetyssä kokouksessa, joka vieläpä kantoi kirkolliskokousten perinteistä nimeä sobor, saatiin havaita perkeleen nousseen täyteen pituuteensa ja Venäjän ortodoksisen kirkon kumartavan sitä kaikkein alamaisimmalla tavalla.

Kyseessä oli XXV yleismaailmallinen venäläinen kansankokous ”Venäläisen maailman nykyisyys ja tulevaisuus” ( Наказ XXV Всемирного русского народного собора «Настоящее и будущее Русского мира» / Официальные документы / Патриархия.ru (patriarchia.ru)).

Venäläisestä fasismista on parin viime vuoden aikana puhuttu paljon. Itse asiassa emigroitunut tutkija Alexander Yanov alkoi puhua tulevasta venäläisestä, ortodoksisiin muotoihin pukeutuvasta fasismista jo 1970-luvulla (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen profetiansa on toteutunut hämmästyttävästi.

Tässä on todettava, ettei sanaa ”fasismi” käytetä tässä vertauskuvallisessa mielessä tai sisällyksettömänä haukkumasanana, kuten Suomessa ja muuallakin lännessä on ollut tapana. Kyseessä on aito ja väärentämätön fasismi, jonka keskeisiä piirteitä ovat etatismi, nationalismi, imperialismi, ksenofobia ja anti-intellektualismi.

Tämä kokous ei suinkaan ole noudattanut ortodoksisen kirkon vanhaa perinnettä, jonka mukaan politiikka jätetään maalliselle esivallalle, jolle tosin joudutaan olemaan lojaaleja, vaikka se olisi huonokin.

Nyt kirkko tukemansa organisaation kautta on esittänyt yksityiskohtaisen poliittisen ohjelman, joka ei jättäisi valtiovallalle enää mitään suuria linjapäätöksiä, ellei se jo olisi sen hyväksymä. Voimme lähteä siitä, ettei kirkko itse ole tuota ohjelmaa keksinyt. Se on olennaisissa kohdissaan fasististen liikkeiden ohjelma, joka on nyt sovellettu Venäjään ja nykyhetkeen.

 Julkilausuman titteli ”nakaz” tosin viittaa ”evästykseen” ja välttää siten virallisen poliittisen vastuun. Julistuksen henki kuitenkin on yhtä pöyhkeä kuin ristiretkeläisten tunnus aikoinaan: Deus vult -se on Jumalan tahto!

Ensimmäinen pykälä ”evästyksessä” on ”Sotilaallinen erikoisoperaatio”, jota vaaditaan vietäväksi loppuun asti. Ukrainan tulee vastaisuudessa olla Venäjän täydellisessä kontrollissa. Lännen satanismi on lyötävä ja ihmiskunta pelastettava siltä.

Itse ”venäläinen maailma” (Russki mir) on paljon laajempi kuin Venäjän valtioalue. Sen missiona on pahan voittaminen ja maailma pelastaminen siltä. Venäjän valtiollisuuden rakentaminen on venäläisyyden korkein ilmentymä ja perhe on sen ydin ja arvojen ja perinteiden (mm. sukupuoliroolit) välittäjä.

Ulkopolitiikassa Venäjä hallitsee itää ja länttä yhdistävää Euraasiaa ja siihen kuuluvat erottamattomasti kaikki ”Venäjät”, Iso Venäjä, Vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Tämä kolmiyhteisyys on vahvistettava myös lainsäädännössä.

Venäjä on avoin myös ulkomaalaisille, jotka omaksuvat sen arvot.

Perhepolitiikka ja demografinen politiikka ovat olennaisen tärkeitä. On luotava systeemi, joka olennaisesti kannustaa syntyvyyttä. Venäjän väkiluku on sadassa vuodessa nostettava 600 miljoonaan. Abortti on tietenkin kiellettävä ankarasti.

Maahanmuuttopolitiikassa on torjuttava epätoivottavien ainesten maahanmuutto. Etnisten venäläisten paluumuuttoa ja korkeatasoisten spesialistien maahanmuuttoa on kannustettava.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on torjuttava ei-venäläiset tuhoisat ideologiat ja edistettävä venäläisten henkisten ja moraalisten arvojen vaikutusta.

Alueellisessa- ja kaupunkipolitiikassa on tehtävä perusteellinen muutos erityisesti väestönkasvun edistämiseksi. On siirryttävä suuressa mitassa pois kaupungeista perinteiseen venäläiseen omakotiasumiseen pienissä asutuskeskuksissa (posjolki).

Venäjän talouden on oltava kehittynyttä ja tehokasta ja sen tärkeimpänä päämääränä tulee olla venäläisten perheiden hyvinvointi, työpaikkojen lisääntyminen, syntyvyyden lisääminen ja valtavien venäläisten alueiden asuttaminen sekä suvereniteetin, puolustuskyvyn ja kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen.

Jokainen kohta on varsin laajasti ja yksityiskohtaisesti perusteltu ja lisäksi ”sobor” on laatinut vielä erityisen ohjelman ”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja talouskasvu”. Siihen ei tällä sivulla ole viitettä.

Sille, joka tuntee natsien ja fasistien ohjelmat, tuo dokumentti on tuttuakin tutumpi. Oman etnoksen kasvattaminen muiden kustannuksella ja sen sotilaallisen ja poliittisen voiman kaikinpuolinen lisääminen ovat kaiken keskipisteessä. Maaseudun terve elinympäristö ja suurkaupunkien rappeuttavan vaikutuksen torjuminen ovat tässäkin olennaisia.

Toisin kuin natsien ohjelmassa, tässä ei erityisesti mainita juutalaisia, mutta itse asia tulee kyllä hoidetuksi muutenkin. Koko se kulttuurin modernisaatio, jota vastaan ”nakaz” hyökkää, on olennaisesti juutalaisuuden luoma (vrt. Vihavainen: Haun filosemitismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Natsit samaistivat nuo kaksi asiaa.

Ovatko venäläisen tai minkä tahansa muun fasismin päämäärät hyviä ja oikeutettuja, on kysymys, jota ei pidä samaistaa niihin keinoihin, joilla niitä halutaan edistää. Natsienkaan ohjelmasta ei löytynyt kovin paljoa eettisesti ala-arvoisia tai rikollisina pidettäviä päämääriä, lukuun ottamatta tiettyjä viittauksia ksenofobiaan (ks. National Socialist Program - Wikipedia ).

”Nakazissa” rikollisena pidettävä päämäärä on ainakin vaatimus Ukrainan valtion hävittämisestä ja sen kansan pitämisestä osana Venäjän kansaa. Miten muut esitetyt päämäärät saavutettaisiin, on aivan yhtä oleellinen kysymys venäläisille, kuin muillekin fasisteille. Ilman väkivaltaa se ei ole mahdollista ja siksipä kaikki tähtää sotavoiman kasvattamiseen.

On irvokasta, että Venäjän ortodoksinen kirkko on kaikella arvovallallaan siunannut tällaisen ohjelman nimenomaan pääsiäisen aattona. Tämä, jos mikä on jo uskonnon pyhien arvojen profanaatiota.

Ehkäpä tuosta kansasta nousee sentään uusi Tolstoi, joka paljastaa tuon liukkaisiin korusanoihin verhotun valheen ja väkivallan valhe-evankeliumin.

 

Mannerlaattojen liikettä

 

Ajan ilmiöitä

 

Walesin pääministeri (First Minister) on nykyään sambialaissyntyinen Vaughan Gething. Skotlannissahan on samassa asemassa pakistanilaissyntyinen Humza Yousuf. Yhdistyneen kuningaskunnan ja samalla Englannin pääministeriä onkin jo kauan ollut Rishi Sunak, jonka vanhemmat olivat Itä-Afrikan aasialaisia.

 Kun tähän lisätään, että Pohjois-Irlannin pääministeri on Michelle O’Neill, voimme todeta, ettei vastaavissa tehtävissä ole koko kuningaskunnan alueella yhtään valkoista anglosaksista protestanttia, ainakaan miespuolista.

Mutta mitäpä väliä koko asialla on, ei välttämättä mitään. Joka tapauksessa tuntuu hupaisalta huomata asia. Toki koko tuo WASP (White, Anglo-Saxon Protestant) onkin puhtaasti amerikkalainen käsite, jolla ei ole Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa mitään käyttöä.

Muistanemme, että maan pääminsterinä oli jo 1800-luvulla Benjamin Disraeli, jota jopa ajan poliittinen nero suuresti Disraeli ylisti (vrt. Vihavainen: Haun disraeli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vallitseeko siis Englannin politiikassa erityisen suvaitsevaisuuden perinne? Kyllä ja ei. Kyseessä on sentään maa, jossa vallitsi 1600-luvulla Cromwellin verinen diktatuuri ja jossa oli pitkään voimassa niin sanottu Test Act (Vihavainen: Haun test act tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), jolla pidettiin katoliset poissa valtion viroista.

Toki meno on nykyään rauhallista, mutta ehkäpä joku muistaa myös Pohjois-Irlannin tapahtumat pari vuosikymmentä sitten ja olihan maassa rotumellakoitakin vuonna 1981 -ilmiö, jota oli pidetty täysin amerikkalaisena (ks. 1981 Brixton riot - Wikipedia ).

Kiinnostava tuo maahanmuuttajien poliittisen menestyksen ilmiö on joka tapauksessa vaikkapa siksi, että Yhdistyneen kuningaskunnan eroaminen EU:sta tapahtui suuressa määrin juuri hallitsemattoman maahanmuuton estämiseksi.

Ei niitä maahanmuuttajia valtakunnassa kovin paljon olekaan. Wikipedia antaa seuraavia tietoja maan etnisisistä ryhmistä: 87.1% White (!)

• 7.0% Asian
• 3.0% Black
• 2.0% Mixed
• 0.9% other

 

• Tätä voidaan verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen, joka on seuraava: 71.7% Russian
• 3.2% Tatar
• 1.1% Bashkir
• 1.1% Chechen
• 11.3% other
• 11.6% not reported

Ranskassa kertoo wikipedia vain uskonnon: 53% no religion

• 34% Christianity
• 11% Islam
• 2% other

Saksan osalta ei kerrota enempää entisten ryhmien kuin uskonnollistenkaan määriä. Tilastoita selviää joka tapauksessa, että 84,6 miljoonasta asukkaasta muita kuin saksalaissyntyisiä oli 13 miljoonaa, eli noin 15 prosenttia.

Rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista wikipedia tykkänään kieltäytyy antamasta tuollaisia tietoja. Mahdollisesti ajatellaan, ettei niillä saa olla mitään merkitystä ja jos päätetään, ettei niitä edes tiedetä, ei niillä mitään merkitystä olekaan. Vaikea sanoa, mutta jonkinlaista maagista ajatteluahan tähän näyttäisi kätkeytyvän.

Ruotsin tilastotoimiston mukaan joka tapauksessa maan yli kymmenestä miljoonasta asukkaasta vain alle 7 miljoonaa on sellaisia, joilla ei ole ulkomailla syntynyttä vanhempaa. Ulkomaalaisista vanhemmista syntyneitä oli vuonna 2016 yli 20 prosenttia ja osuushan kasvaa nopeasti.

Pienet määrät maahanmuuttajia ovat lähes aina uudelle kotimaalle harmittomia ja hyödyllisiäkin. Ne avaavat uusia kontakteja tuovat uusia taitoja ja tapoja, jotka saattavat olla kiinnostavia ja niin sanotusti rikastuttaa ympäristöään.

Tämänhän me kaikki tiedämme ja elävän esimerkkinä asiasta ovat meillä olleet tataarit, joista ei kai koskaan ole pahaa sanaa kuullut sanottavan ainakaan politiikan piirissä. Vastaava, joskin vielä paljon paremmin menestynyt ryhmä on pieni juutalaisyhteisömme, joka on alalla kuin alalla menestynyt keskimäärin kantaväestöä paremmin.

Mutta tämähän ei ole koko tarina ja yleistäminen on vaarallista ainakin, jos sen tekee hölmösti ja tarkoitushakuisesti. Maahanmuuttajaryhmät eroavat toisistaan aivan perustavanlaatuisesti ja se käsite, joka tässä lienee olennainen, on sivilisaatio. Ne eivät ole vakiotavaraa eikä länsimainen sivilisaatio ole mikään evoluution absoluuttinen huippu, joka ajan mittaan pakottaisi kaikki seuraamaan itseään.

Itse asiassahan läntinen sivilisaatio on sangen problemaattisessa tilassa, jota ehkä parhaiten kuvaa sana agonia. Asiaa ilmentää sen viimeisin ja tähän mennessä luultavasti absurdein hullutus eli wokeismi.

Se on sukua keskiajan flagellantismille ja muistakaamme, etteivät flagellantit tyytyneet vain ruoskimaan itseään, vaan hyökkäsivät mielettömästi myös aivan syyttömiä ryhmiä, kuten juutalaisia vastaan. Flagellantismille olennaista ei ole nöyrä katumus, vaan hyökkäävä itsetuhoisuus.

Myös informaation torjunta liittyy tähän ilmiöön ja siitä näkyy kaikuja jo yllä viitatuissa Ruotsia ja Saksaa koskevissa wikipedian artikkeleissakin. Mitäpä syntiä salaamaan, osataan sitä meilläkin: Vihavainen: Haun tilastokeskus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nyt on taas lehdissä kerrottu, että jo lastenlastemme elinaikana maamme väestömäärä tulee laskemaan miljoonaan, siis noin yhteen viidesosaan.

Käytännössähän tätä ei varmastikaan tapahdu, vaan tyhjiö tulee täyttymään ja sen täyttävät todennäköisesti toisen sivilisaation edustajat.

Kyseessä on siis historiallisesti ottaen hyvin nopea väestönvaihto. Informaatiota torjuva edistyneistö on halunnut kieltää koko sanan ja leimannut sen salaliittoteoriaksi, joka muka keksittiin joskus 2010-luvulla. Itse kyllä käytin sitä kirjassani Länsimaiden tuho jo vuonna 2009 eikä sitä olut kukaan minulle opettanut. Kyllä tosiasiat puhuvat puolestaan.

Kyseessä ovat ilmeiset megatrendit, joiden muuksi muuttaminen olisi yhtä mahdotonta kuin ilmastonmuutoksen muuttaminen tuulimyllyillä. Siitä huolimatta ja juuri siksi vastuu poliittisella johdolla on suuri.

On suuri ero sillä, lasketellaanko kuohuvassa virrassa ohjatulla koskiveneellä vai annetaanko paatin mennä menojaan halki kivikoiden ja kieltäydytään pitämästä yhtä kiveä toista pahempana. Samahan se on, miten sitä kuollaan, kun kuoltava on kuitenkin.

Nyt koko maa on yllättäen jo uskaltanut ilmaista olevansa huolissaan välineellisestä maahanmuutosta, mikäli sellainen suuntautuu maahamme Venäjältä.

Muuten hyvä suoritus, mutta ei se Venäjä ole se tekijä, joka tekee haitallisesta asiasta haitallista. Maahanmuuttoa meillä tulee varmasti olemaan ja tämän kansan lisääntymishalut huomioiden se lienee myös tarpeellista, mutta on kyllä uskallettava sanoa, ettei se ole vakiotavaraa. Tuloväylä ei tässä ole se olennainen asia.

Vähintä, mitä voidaan tehdä, on pyrkiä saamaan maahanmuuttajat mahdollisimman läheltä omaa sivilisaatiotamme ja torjua ne, jotka edustavat jotakin toista sivilisaatiota.

Millaisia kriteerit voisivat olla? Jos uskoisimme vaikkapa Vjatšeslav Nikonovia (ks. edellinen logi), olisi meidän torjuttava myös venäläiset maahanmuuttajat.

Jos nyt katsomme kriittisesti ympärillemme, saatamme hyvinkin tulla siihen johtopäätökseen, että vaikka olisi typerää torjua venäläisen sivilisaation edustajia yksilöinä, olisi suurta tyhmyyttä sallia sitä edustavan ryhmän kasvaa kovin suureksi ja vieläpä pitää Venäjän kansalaisuutta kaikkine velvoituksineen.

No, taisihan Sauli Niinistökin sanoa, ”olemme olleet naiiveja”, mutta ei sillä tainnut mitään merkitytä olla.

Sama koskee tietenkin islamia ja ylipäätään muuttoa sellaisten kulttuurien alueelta, jotka ovat tutkimusten mukaan kulttuurisesti kauimpana omastamme. Siitä, mihin asia liittyy, antaa vahvoja viitteitä suuri kansainvälinen tutkimusprojekti World Values Survey ja sen piirissä laadittu arvojen maailmankartta (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Arvaan, että nämä ajatukset ja pelkät tosiasiatkin herättävät suuttumusta ja jopa sen korkeimpana pidettyä ilmentymää, eli raivoa etummaisen typeristön keskuudessa. Se toki kuuluu asian luonteeseen.

Oman sivilisaatiomme etummaisiin ja yhä vielä jossakin määrin toimiviin saavutuksiin kuuluu joka tapauksessa myös sanan- ja omantunnonvapaus. Jokaisella, joka on tyytymätön maailmasta esitettyihin tosiasioihin ja/tai niiden pohjalta tehtyihin tulkintoihin, on oikeus esittää oma vaihehtoinen näkemyksensä. Itse tosiasiat eivät siitä muuksi muutu.

 

Murrosajan näkymiä

 

Venäjä ja maailma

 

Вячеслав Никонов, Код цивилизации. Что ждет Россию в мире будущего? «Э», Москва 2015, 669 с. (Sivilisaation koodi. Mikä odottaa Venäjää tulevaisuuden maailmassa?)

 

Löysin ilokseni hyllystä kirjan, joka oli aikoinaan jäänyt lukematta. Se oli päivätty painoon menneeksi syyskuussa 2015, joten siitä voi odottaa ilman jälkiviisautta saavansa lukea arvion siitä, miltä Venäjän tulevaisuus näytti pian sen jälkeen, kun Putin aloitti seikkailupolitiikkansa Ukrainassa ja länsimaat julistivat pakotteensa.

Sotaa ei tuolloin kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan välillä käyty, vaikka venäjän aseellinen toiminta Ukrainaa vastaan oli paikallisella tasolla jo tosiasia. Aleksandr Duginin tapaiset ekstremistit riemuitsivat silloin, sillä heidän toivomansa sota näytti jo väistämättömältä. Venäjä ei enää voisi perääntyä ja jättää sijaissotilaitaan Donetskin ja Luhanskin alueilla yksin.

Venäjän länsisuuntauksen katkeaminen ja sen korvaaminen BRICS-kytköksellä oli silloin jo ajankohtainen. Mielipidetutkimukset osoittivat myös yleisen mielipiteen jyrkkää muuttumista lännenvastaiseksi ja etenkin Kiina nousi nyt suureksi ystäväksi.

Suuri murros oli tapahtumassa, mutta millainen olisi Venäjän ja koko maailman huomispäivä? Tilausta tällaiselle Nikonovin kirjoittamalle kirjalle oli olemassa.

Vjatšeslav Nikonov on Vjatšeslav Molotovin tyttärenpoika. Hän aloitti uransa jo neuvostoaikana keskuskomitean koneistossa, toimi myös KGB:ssä, kannatti perestroikan aikana Jeltsiniä, matkusteli urallaan paljon myös ulkomailla, istui edustajana duumassa ja on tällä hetkellä Russki-mir -säätiön johdossa.

Tuo tunnus on joskus samaistettu koko Venäjän ekspansiiviseen ulkopoliittiseen ohjelmaan, mutta itse säätiö näyttää sentään toimivan vain kulttuurin alalla, toki levittäen maailmalle venäläisen kulttuurin hyvää sanomaa ja siinä samalla venäläistä ns. pehmeää valtaa, kuten asia sotilaspiireissä ymmärretään.

Nikonovin kirja ei paljasta mitään suurta suunnitelmaa venäläisen maailman kokoamiseksi saman lipun alle ja kirjoittaja jopa väittää, ettei Venäjällä ylipäätään ole mitään yhtenäistä toimintaohjelmaa, se vain reagoi siihen, mitä maailmalla tapahtuu.

Näinhän asia on saattanut ollakin ja saattaa olla vieläkin. Mikäli tuollainen suuri suunnitelma on ollut ja ehkä vieläkin on, ei sitä välttämättä paljasteta laajemmalti Nikonovin tasoisillekaan henkilöille. Mitään Hitlerin ”Uuden Euroopan” tapaista utopiaa Venäjä ei ole esittänyt.

Ikävä kyllä, kirja ei myöskään vastaa siihen kysymykseen, joka sen kannessa esitetään. Sen sijaan se keskittyy pohdiskelemaan USA:n, EU:n, Aasian, Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja islamilaisen maailman tulevaisuudennäkymiä, suuria trendejä ja tiettyjen maiden erikoispiirteitä.

Kirjan lähtökohtaa on, että Kiina on jo taloutensa koon suhteen, ostovoimapariteetilla korjattuna, ohittanut USA:n vuonna 2014. Myös lännen ”suuren seitsikon” eli USA:n, Japanin, Saksan, Britannian, Ranskan, Italian ja Kanadan yhteenlaskettu BKT oli jo pienempi kuin Kiinan, Intian, Venäjän, Brasilian, Meksikon, Indonesian ja Turkin.

Panin kyllä asian jo aikoinaan merkille, enkä voi olla ihmettelemättä niitä, jotka yhä vielä jahkailevat, tuleeko Kiinasta suurempi talousmahti kuin USA:sta ja milloin se mahtaa tapahtua, jos tapahtuu…

Toki käyvän kurssin mukaan lasketut summat ovat maailman taloudessa ja etenkin kaupassa olennaisen tärkeitä, mutta niin ovat myös sellaiset seikat, kuin velkaantuminen ja reaalitalous. Lännen talous on pitkälti kupla, jota pitää koossa vain luottamus ja se taas on kovin heiveröinen tukipylväs, kun maailmassa alkaa myrskytä.

Venäjän valtteja ovat suuri pinta-ala, luonnonvarat, maailman koulutetuin väestö ja kirjoittajan mielestä sen lisäksi vielä globaalisilla kategorioilla ajatteleva eliitti ja kasvava kansallinen itsekunnioitus, kertoo Nikonov.

Valitettavasti kirjoittaja ei jää pohtimaan Venäjän puutteita ja ongelmia. Kyllähän niitäkin riittää ja ne saattavat olla ratkaisevia. Klassisen sananparren mukaan pääongelmia on kaksi: dorogi i duraki -huonot tiet ja hölmöt (ihmiset väärillä paikoilla). Kukapa ei myös muistaisi Nikolai Karamzinin tiivistystä siitä, mitä Venäjällä tapahtuu: vorujut-s -varastetaan.

Toki noita ongelmia on kaikkialla ja siitä huolimatta maat ovat saattaneet pärjätä kansainväliselläkin areenalla hyvin. Mutta jotkin puutteet saattavat koitua ylittämättömiksi esteiksi valtion menestykselle. Niiden pohtiminen olisi tärkeää.

Muuan suuri kysymys koko maailmassa on demografia. Sitä voidaan kuvata tiettyä kieltä puhuvien määrällä. Nykytilanteessa on suuruusjärjestys tämän kirjan mukaan seuraava (siis kymmenen vuotta sitten):

kiina 1213 miljoonaa, englanti 514, espanja 425, venäjä 275, hindi 258, arabia 256, bengali 215, portugali 194, indonesia(malaiji) 176.

Mikäli puhutaan äidinkielestä, on järjestys seuraava: Kiina 1213, espanja 329, englanti 328, arabia 221 ja niin edelleen. Jos sen sijaan katsotaan internetin kieliä, huomataan, että siinä johtaa englanti valtavalla etumatkalla (56,1%), sitten tulee venäjä (6%), sitten saksa (5,9), espanja (4,9) kiina (4,5) ranska (3,9), japani 3,2) ja portugali (2,2).

Luvut ovat siis kymmenen vuoden takaisia ja ainakin minin huomiotani herättää, että ranskankielinen maailma (Le monde ftancophone) loistaa poissaolollaan. Toki ainakin ranskalaiset lähteet antavat asiasta aivan toisen kuvan (vrt. Vihavainen: Haun francophone tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tilastojen maailman ihmeellisyyttä ei pidä aliarvioida.

Venäjäkin mainitaan tässä kirjassa niiden maiden joukossa, joissa kuolleisuus ylittää syntyvyyden, mutta asia ei näytä kirjoittajaa erityisemmin huolettavan. Samahan on tilanne esimeriksi Kiinassa.

Mitä islamilaiseen maailmaan tulee, se on ollut Venäjällä jo ammoisista ajoista ja kirjoittaja huomauttaa sitaatilla, että venäläinen sivilisaatio, joka siis poikkeaa läntisestä, jakaa jossakin määrin sen arvot. Toki islamilainen ekstremismi on vaara myös Venäjälle.

Nikonov selostaa jonkin verran sellaisia historianfilosofeja, jotka ovat pitäneet Venäjää omana sivilisaationaan, niitähän on ollut Danilevskista ja Sorokinista Spengleriin ja Huntingtoniin. Toki venäläinen sivilisaatio on lähellä läntistä, mutta silti erilainen.

Venäjän asema Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävänä pitäisi käsittää aivan erityisellä tavalla: Venäjä ei ole aasialainen eikä edes euraasialainen, vaan niiden välissä sijaitseva omaleimainen alueensa. Sen integroiminen nousevaan Tyynen meren alueeseen on tärkeä tehtävä.

Mutta Venäjä on siellä lähes vain raaka-ainelähde. Korkeaa teknologiaa olisi voitava myös viedä. Nyt sellaista näyttäisi olevan lähinnä vain GLONASS -paikannusjärjestelmä.

Kirjoittaja toistelee teesiä, jonka mukaan kullakin sivilisaatiolla on oma geneettinen koodinsa. Niinpä sivilisaatiot eivät muutu ajan mittaan perusteitaan myöten toisenlaisiksi, vaikka muutoksia kyllä tapahtuu, kuten ihmisen vanhetessa.

Mutta millainen on tuo venäläisen sivilisaation koodi? Siihen ei kirjoittaja vastaa eikä hahmottele vastausta muidenkaan sivilisaatioiden osalta.

Otsikossa kysyttyyn kysymykseen, mikä Venäjää odottaa tulevaisuudessa, kirja tyytyy vastaamaan vain epäsuorasti ja rauhoittavasti: se on hyvässä seurassa. Kyllä siellä pärjätään…

Kutistumisen tuskat

 

Venäläinen maailma

 

Eräs maineikkaan Izborskin klubin venäläinen höyrypää on huomannut, että hänen maansa väkiluku on tulevaisuudessa nostettava miljardiin.

No, jos Venäjän on kerran oltava supervalta, niin välttämätöntähän tämä on -ja tietenkin aivan yhtä mahdotonta.

Putin on koko presidenttiytensä ajan yrittänyt saada Venäjän väkilukua kääntymään nousuun, mutta ilman menestystä. Toki on todettava, etteivät synkimmät ennusteen Venäjän nopeasta katoamisesta maailman kartalta ole toteutuneet, vaan maan väkiluku on sen sijaan kasvanut. Kasvu perustuu kuitenkin aluevalloituksiin ja siirtolaisuuteen.

Parin vuosikymmenen takaiset ennusteet ovat joka tapauksessa osoittautuneet pettäviksi:

Max Jakobson teoksessaan Tulevaisuus? (Otava 2005) kirjoitti, että Venäjän väestö on edelleen vajoamassa syvään heikkouden tilaan. Maassa on enää 144 miljoonaa asukasta ja YK:n väestöennusteen mukaan vuonna 2015 asukkaita tulee olemaan 133 miljoonaa. Tätäkin dramaattisempia vähennyksiä on ennustettu… Samaan aikaan miesten odotettavissa oleva elinikä on vain 57 vuotta –naisten 72 vuotta.

Pidän Jakobsonia suuressa arvossa, mutta nämä luvut kuvaavat taas kerran sitä tunnettua asiaa, ettei Venäjä koskaan ole niin heikko kuin toivotaan eikä niin vahva kuin pelätään.

Ne syvimmän katastrofin aikaiset luvut, jotka kaksikymmentäviisi vuotta sitten hätkähdyttivät maailmaa, ovat monen mielikuvissa jääneet pysyväksi Venäjää kuvaavaksi totuudeksi.

Itse asiassa Venäjän väestömäärä todellakin laski vuonna 2006 142,8 miljoonaan henkeen. Tällä hetkellä se on 146,5 miljoonaa, mikäli Krim otetaan lukuun. Ilman sitäkin määrä oli vuonna 2014 143,7 miljoonaa.

 

Jakobson ei tietenkään itse ollut näitä lukuja keksinyt, vaan käytti YK:n valistuneita arvioita. Tämä osoittaa, miten vaikeaa on ennustaa edes niin alkeellista asiaa kuin väestökehitystä, vaikka keskeiset muuttujat ovat tiedossa.

Yhtä kaikki, tuo alussa mainittu kansainvälinen ihmisyhteisö Venäläinen maailma. Russki mir, on kärsinyt pahasti. Senhän tuli olla samanlainen kieleen ja kulttuuriin perustuva yhteisö, kuin vaikkapa Ranskankielinen maailma -Le monde francophone.

Myöhemmin koko käsite on saanut yhä erikoislaatuisempia ja uhkaavampia tulkintoja ja siitä on tullut jopa koko Venäjän laajenemisohjelman symboli. Ero tuohon ranskalaiseen maailmaan on räikeä.

Ne kansat, jotka aikoinaan oppivat siirtomaaisäntien opettamina puhumaan ranskaa, ovat yleensä säilyttäneet tietyt sympatiat tuota maata kohtaan ja pitävät yhä ranskalaista kulttuuria johtotähtenään.

Vielä hiljattainhan jopa Ranskan valtioalueeseen kuului sellainenkin maa, kuin Algeria, jota ei siis luettu siirtomaaksi, vaan Ranskan merentakaiseksi osaksi. Katkera sisällissota teki lopun tästä yhteiselosta, enkä tiedä, miten suuri rooli ranskan kielellä ja kulttuurilla on nykyisessä Algeriassa, pelkäänpä, ettei se ole kovin suuri.

Algeria on kuitenkin poikkeus. Sen sijaan esimerkiksi Marokossa Ranska ja ranska ovat suosiossa (vrt. Vihavainen: Haun francophone tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Optimististen arvioiden mukaan ranskankielinen maailma on itse asiassa nyt kovassa kasvussa etenkin päiväntasaajan eteläpuolisen maailman suuren väestönkasvun takia.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

 

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 

 

 

Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa osattava sitä. Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Venäläinen maailma on joka tapauksessa meille tärkeä asia ja kirjoitan siitä toisella kerralla enemmän.

 

 

 

Se

 

Nimityksiä

 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja sama koskee vähemmän rakkaita. Jälkimmäisten kohdalla lempinimet tai köllinimet usein lausutaan varovaisesti, sillä kyseiset henkilöt saattavat olla kovin herkkänahkaisia.

Sitä paitsi esimerkiksi paholaisen nimen mainitsemista saatetaan pelätä, koska se saattaa ilmestyä oitis paikalle nimensä kuultuaan. Mitä Jumalan nimeen tulee, se taas on niin pyhä, että sen mainitseminen on useissa uskonnoissa kielletty.

Joka tapauksessa lempinimi/pilkkanimi/koodinimi tulee todennäköisesti jokaiselle tarpeeksi merkittävälle henkilölle, joka on onnistunut saamaan paljon valtaa ja jota siis aina jotkut palvovat ja suitsuttavat, kun taas toiset vihaavat.

Kuten arvata saattaa, Putin on yksi tällainen. Tulin käyttäneeksi hänestä nimeä Huussilahtaaja, jota ei varsinaisesti näytä esiintyvän eräässä koottujen nimitysten kokoelmassa. Voisihan niitä keksiä muitakin. Venäjän kielessä on esimeriksi suurmarttyyriä tarkoittava sana velikomutšenik, hän, joka on paljon kärsinyt.

Näin ei-natiivina tulee mieleen, että Putinista, huussityön ansioituneena harjoittajana voisi käyttää myös nimitystä velikomotšenik. En tiedä, miltä se venäläisestä kuulostaa, mutta tarjoan ainakin alustavasti sitä halukkaiden käyttöön.

Mitä tulee suuresti kunnioittamani ja rakastamani Venäjän kansan saavutuksiin tällä putinologisen onomastiikan alalla, kirjoitin siitä joskus bloginkin, joka jo lienee unohtunut.

Tässä se joka tapauksessa on:

perjantai 20. tammikuuta 2023

Merkkkihenkilön nimi

 

Putinin oikea nimittäminen

 

Vladimir Vladimirovitš Putinia on nyttemmin ymmärrettävistä syistä kunnioitettu lukuisilla haukkumasanoilla.

Erityisessä suosiossa etenkin ukrainalaisten, mutta myös venäläisten keskuudessa näyttää olevan huilo (хуйло). Mielestäni se ei ole lainkaan asianmukainen. Samoin kuin mudak (мудак) se viittaa vain ”mulkkuun”, joka nyt sentään on puolen ihmiskunnan omistama äärimmäisen tärkeä ja täysin kunnianarvoinen elin, jota ilman koko ihmiskuntaakaan ei voisi edes kuvitella.

Minusta tuon elimen nimen käyttäminen tuosta mainitusta olennosta on lähinnä pyhäinhäväistys. Myös sen teho, etenkin muille kielille käännettynä, on lähes olematon. Itse henkilön olemuksesta se ei anna oikeastaan mitään informaatiota.

Mitä Putinista käytettyyn epiteettiin sitten oikein pitäisi kuulua? Epiteetin pitäisi mielestäni viitata jotenkin hänen historialliseen rooliinsa ja, sanoisinko, inhimilliseen erikoislaatuunsa.

Politiikassa on aina ollut paljon luonnevikaisia, etenkin narsistisia tyyppejä, jotka ovat joskus saattaneet jopa menestyä hyvin, vaikka ovatkin ihmisinä täydellisiä mulkeroita.

Lisäksi on niitä, joille kokonaisten kansojen tuhoaminen on ollut suoranainen intohimo ja jotka eivät ole halunneet lainkaan säästellä edes omaa kansaansa. Hitler lienee tämän lajin tunnetuin edustaja nykyään.

Miten sitten Hitleriä kannattaisi asianmukaisesti nimittää? Yleisesti käytössä ovat olleet suuruudenhullu, hullu, mieletön, fanaatikko, diktaattori, hourailija ja mitä niitä lieneekään. Eivät ne kovin tai ainakaan tarpeeksi pahoja ole. Joku ahkera henkilö on koonnut 200 Hitlerin haukkumanimeä, mutta eivät nekään oikein tee vaikutusta (ks. Adolf Hitler Nicknames: 200 Funny and Hilarious Names (worthstart.com)).

Usein kyseessä ovat vain väännökset hänen nimestään. Mannerheimkin käytti jossakin kirjeessään Hitleristä niitystä Adoplhus. Pelkät nimet sanovat vähän, tarvitaan myös epiteetti.

Monia väännöksiä on myös Putinin nimestä (ks. Все прозвища и позывные Путина | Патриот | Дзен (dzen.ru)). Nuoruuden aikuisia olivat mol ja krysjonok (koi ja pikku rotta). Myös nimitystä Kaputin ja Haputin näkyy käytetyn. Luokkatoverit käyttivät nimityksiä Putka ja Putja.

Mutta nämä ovat viattomia köllinimiä ja ne uskaltaa julkaista vaikka Venäjällä. Meduza tietää enemmänkin: Путин-хуйло!: Прозвища и клички Путина (putin-khuilo.blogspot.com) .

Tässä vähän: Альфа-журавль
Анти-Собчак.
Бледная Моль
Барин.
БезНавальный.
Ботокс
ВВП («Великий Всемогущий Пу»)
Вице-Собчак.
Великий Манипулятор.
ВоваГаз
Вова Озёрный
Вольдемар Бенитович Медвепутлер Таврический
Вольдемар Путлер
Всебабушкино избранный
Всехпереигрун
Верховный малыш.
Гаагский.
Гном
Главарь хунты
Главный жених России
Дед
Дипломированный лжец
Деменций.
Дон Рэба.
Закомплексованный.
Залупенфюрер.
Злобный карлик. 
ИХТАМНЕ́Т IV Крымский и Новоро́сский (сын Имтамнета III Чеченского, внук Ихтамнета II Афганского, правнук Ихтамнета I Корейского).
Капут
Мочок сортирный.
Владимир Грозный.
Диктатор.
Вовка-морковка.
Путан.
Медведолюбивый.
Лапшедел.
Маразматик.
Ватин.
Пуйло.
Обещаю обещать.
Ути-Пути.
Тупин.
Навальнофоб.
Износившийся.
Канцлер Палпутин
Кремлевский пенсионер.
Сказочник.
Сказочный.
Фюрер, стерхфюрер
Бесноватый.
Путин – ла-ла-ла
Позор России.
Премьерзидент
Плешегном™
Педофил
Оккупант.
Обещалкин.

Обнуленный.
Обнулёныш.
Распутин.
Тиран.
Тот, чье имя нельзя называть
Краб.
Среднестатистический.
ГДРовский турист.
Вован Кремлевский.
Посредственность.
Бледная тля.
Всплывший.
Ихтамнет.
Царь-карлик.
Моль, Окурок, Крысенок, Капутин (прозвища из КГБ).
Блаженный.
Путин I Крысоликий.
Владимир Таврический
Обиженный.
Профессиональный Враль.
Мутин.
Пукин.
Пахан.
Пыня
Вор.
Саурон.
Олигарх.
Скорбный главой.
Орк.
Раскрученный.
Тин Пу.
Туалетный Путенок™
Враг народа.
Патологический лжец.
Нашист.
Стремянка.
Пожизненный.
Двапутин.
Тараканище.
Друг Кадырова.
Крошка Цахес,
Циннобер.
Мироточивый.
Расхититель в особо крупных.
Лилипутин™
Мстящий всему миру.
Кровавый.
Старик Кабаев.
Плейшнер.
Хан всея Руси.
Цирковой лилипут.
Чекист
Ядерный чемоданоносец
Darth Put In

 

Ellei venäjä suju, kehotan kääntämään koneella. On niissä aika riemastuttavia, kuten Gaagski (Haagin mies), Voldemar Putler, Liliputin, Ydinsalkun kantaja, Našisti, Kansan vihollinen, Örkki, Kansan vihollinen, Mutin, Pukin (puk= pieru), Tsar-karlik (kääpiötsaari), Ihtamnet (einiitäsielläole), Sadunkertoja, Venäjän häpeä, Puilo (vrt. Huilo), Uti-Puti, Navalnofobi, Suuri manioulaattori (vrt. Kahdentosita tuolin Suuri kombinaattori), Diplomivalehtelija ja niin edelleen.

Mikäpä ettei. Suuressa ja mahtavassa venäjän kielessä kyllä ilmaisukykyä riittää.

Mutta kun ajattelen vakavasti ja vastuullisesti sitä, millainen epiteetti tälle tapaukselle sopisi, kun otetaan huomioon, että hän ivallisesti hymyillen kertoo saaneensa aikaan juuri sen, mihin on pyrkinytkin, syöstyään Ukrainan siviilit ja Venäjän ja Ukrainan sotavoimat järjettömään tuhoon ja teurastukseen ja koko maailman tuhon partaalle.

Tulee mieleen, ettei vastaavaa tapausta taida olla löydettävissä ainakaan viime vuosisatojen historiasta. Hitlerkin oli säädyllisempi tässä suhteessa.

Toki tuossa on mukana teatteria, mutta ei se asiaa paranna. Alkeellinenkin inhimillisyys olisi edellyttänyt edes jonkinlaista apologiaa sen saatanallisen tuhon johdosta, jonka juuri hän, eikä kukaan muu on päästänyt valloilleen ja jota hän pyrkii vain laajentamaan.

Aivan rauhallisestikin miettien kyseessä on sen lajin epäinhimillisyys, että sopivan epiteetin olisi kuvattava juuri sitä aspektia. Venäjän kielessä sellainen sana olisi mielestäni izverg (изверг). Sana tarkoittaa hirviötä, jossa inhimillistä voi olla vain ulkomuoto. Kyseessä on ihmisen vääristymä, epäsikiö, jollaista varten on olemassa vielä sana urod, mutta se on paljon kiltimpi. Urod voi olla aivan syyttään epämuodostunut.

Ehkäpä siis venäjäksi joku edellä olevan luettelon nimityksistä ja sen perään epiteetti izverg. Vaikkapa Gnom-izverg tai Tšekist-izverg.  Mutta suotta minä tässä mestaroin, kunhan YYA-hengessä esitän.

En ole tietenkään venäjän kielessä natiivi tai edes filologi, joten ne, jotka ovat, voivat kai korjata, jos ehdotus on epäonnistunut. Suomeksi voisimme sanoa vaikkapa, tuo Putte-piru. Itse asiassa etymologisesti katsoen olisi nimitys hybridi-putte ehkä myös osuva. Alun perinhän hybridi tarkoittaa villisian ja maatiaissian risteytymää. Tämä kuitenkin voisi harmittaa monia viattomia autoilijoita ja muitakin.

Mutta eiköhän Suomenkin kansa vielä keksi jonkin asianmukaisen nimityksen, jos hän alkaa kiinnittää huomiotaan meihin. Toistaiseksihan olemme saaneet olla rauhassa.

 

Aikakausilla on luonteensa

 

Huussilahtaajien aika

 

Muistan miten ajoin taksilla Pietarissa seuraavana päivänä siitä, kun tiedotusvälineet olivat kertoneet aivan sikamaisesta terroriteosta: kaksi kerrostaloa asukkaineen oli räjäytetty ja kuolonuhreja oli kolminumeroinen luku.

Taksimies oli vimmoissaan: Eivät ne ole kristittyjä… eivät ne ole edes ihmisiä!, hän siunaili epäuskoisen surun ja vihan sekaisella paatoksella.

Kuten muistamme, asiasta lausui pian painavan sanansa myös uusi presidentti, joka vannoi, että tekijät kyllä jäisivät nalkkiin ja lahdattaisiin vaikka omassa huussissaan (budem ih motšit v svojem sortire).

Se oli alamaailman ilmaus, jonka yksittäiset sanat sinänsä olivat varsin viattomia. Valtion päämiehen suusta kuultuna se kuitenkin oli ennenkuulumatonta barbariaa. Intelligentsija ymmärsi välittömästi, ettei tämä mies ole heikäläisiä. Jätkähän se olikin ja sillä sitten briljeeraili.

Mutta mitäpäs nyt niuhottamaan parista sanasta, kun kyseessä on huutava ilkityö, joka vaatii kostoa. Tuollaisten tyyppien rankaimiseksi oli itse kukin jo valmis joustamaan monesta muusta asiasta. Tärkeintä oli, että tuo kollektiivinen häväistys maksetaan samalla mitalla ja mielellään korkojen kanssa.

Tšetšeenit, jotka heti esitettiin syyllisiksi, eivät ole koskaan syyllisyyttään tunnustaneet, mutta ainakin heitä sen jälkeen korvennettiin omassa maassaan niin, että tuntui. Olivatko he todella syyllisiä ja miksi moinen isku oli tehty, oli joka suhteessa epäselvää.

Eihän mitään kiristystä ollut tapahtunut, edes uusilla iskuilla ei uhattu, jos venäläisten rauhoitustoimet Tšetšeniassa jatkuisivat. Itse asiassa ns. erikoispalvelut töpeksivät touhuissaan samoihin aikoihin siinä määrin, että juuri niiden syyllisyys asiaan alkoi tuntua selvältä.

Niin hurjalta kuin asia tuntuukin, kyseessä oli varsin ilmeisesti eräs erikoisoperaatio, jonka tehtävänä oli luoda psykologista pohjaa Tšetšenian lopulliselle kukistamiselle. Kyynisyydessään se oli hirmuinen, mutta ei vailla vertaa Venäjän erikoispalveluiden historiassa. Riittää, kun kirjoitetaan vuosiluku 1937.

Mille asialle tässä nyt juuri tällä kertaa valmistellaan pohjaa, ei liene kenellekään yllätys. Niin sanottu Ukrainan erikoisoperaatio on juuri tunnustettu sodaksi ja sodathan tapaavat olla totaalisia, ainakin Venäjällä. Yksi puolentoistasadan ihmisen hengen vaatinut operaatio on näissä yhteyksissä vain detalji.

 Tärkeätä ei ole edes periaatteessa se, että ihminen kuolee, sillä jokainen kuolee varmasti. Oleellista on, saako yksilön kuolema häntä itseään suuremman merkityksen, kuten ylimmäinen huussilahtaaja kertoi taannoin kaatuneiden omaisille.

 Myös näiden teatterissa kävijöiden kuolema voi nousta arvoon arvaamattomaan, jos ja kun se aiheuttaa kansan keskuudessa suuren vihan, jolla on oikein suunnattu kohde, siis Ukraina(n fasistit). Kaikki puheet ISIS-kytkennästä ovat vain vihollisen juonia, minkä lapsikin ymmärtää, jos hänet on pikein kasvatettu.

Näyttää pahoin siltä, että olemme siirtymässä vielä nykyistäkin raaempaan aikakauteen. Facebookissa tulin tämän johdosta eilen kirjoittaneeksi päivitykseen sanat pora motšenja v sortire -huussilahtauksen aika.

FB:n tekoäly reagoi tähän välittömästi ja sanoi näkevänsä siinä yllytystä väkivaltaan. Siihen kehotettuna poistin postauksen

Totta onkin, että venäjän sana pora, jonka perusmerkitys on aika, ajanjakso (esim. v tu poru -siihen aikaan), saa hyvin usein imperatiivisen merkityksen. Tarvitsee vain sanoa ”pora”, kun haluaa sanoa, että nyt on aika lähteä (pora ujti). Jos halutaan sanoa, että nyt on jo kiire, voidaan sanoa vain lyhyesti: pora, pora!

Minulla on vaarallinen tapa kirjoittaa sarkastisesti, mitä moni kenties pitää ilkeytenä. Vakuutan kuitenkin, ettei ilkeys kohdistu siinä ihmisiin, vaan epäselvään tai muuten huonoon asioiden esittämiseen

Kun kirjoitiin, että nyt on huussilahtauksen aika, en suinkaan tarkoittanut kehottaa kaikkia mukaan tähän toimintaan, vaan päin vastoin ounastelin ikävyyksiä, joita vuoronmukainen terroriteko varmasti edeltää.

On kovin irvokasta, että näemme nyt ympärillämme järjettömiä ja suurimittaisia väkivallantekoja, joiden ilmeinen tarkoitus on oikeuttaa lisää samankaltaisia.

Ylimmäiselle huussilahtaajalle voin lähettää terveiset hänen omalla jargongillaan:  Кажется, опять же наступила пора моченья в сортирах .Näyttääpä siltä, että huussilahtauksen aika alkaa taas.

Nuo silovikit tietenkin vain nauravat moraaliselle närkästykselle, mutta heidän on hyvä tietää, ettei heidän puheitaan uskota. Siinä vaiheessa, kun enemmistö ymmärtää valheen valheeksi, käy kuin Bukarestissa pari vuosikymmentä sitten.

Todistustaakka on nyt Kremlillä.