Uraa!

Hurraa!

Niin sanottu hurraaisänmaallisuus on tässä maassa ollut suhteellisen harvinaista sielunsairautta.

Sen piiriin on joka tapauksessa kai laskettava muuan laulu, jonka kertosäkeessä lauletaan: ”Hurraa, hurraa, hurraa!”

Kyseessähän on tietenkin se Oolannin sota, jonka sanoja pohtiessa tulee pian siihen tulokseen, ettei niissä ole totta yhtään ainoata lausetta, ellei sellaiseksi lasketa ”Oolannin rannat ne raikuivat ja fästningin muurit ne kaikuivat”. Sen informaatioarvo on kuitenkin vähintäänkin vaatimaton.

Toisin kuin laulussa sanotaan tai annetaan ymmärtää, ei engelsmannilla ollut viittäsataa laivaa tai kolmeakaan sataa. Vihollisen meininki oli ampua se fästninki murskaksi ja sen he myös tekivät, ottaen asianmukaisesti sotaväen fangeiksi.

Suomen poikien kerrotaan kuitenkin ampuneen, mikä ei ole ihan valettakaan, mutta lähinnähän ne olivat noita Venäjän poikia, jotka ampuivat. Omaa väkeä toki.

Mutta mitäpä merkitseekään historiallisen todellisuuden banaalisuus silloin, kun päätarkoituksena on päästä laulamaan ”hurraa, hurraa, hurraa!”

Kyllä kai terve sielu aina välillä pientä hurrausta kaipaa. Sana lienee vanha janitsaarien sotahuuto, joka tarkoittaa ”tappakaa ne!”, mutta ei sitä kukaan enää kirjaimellisesti ymmärrä. Kukapa sitä paitsi ei olisi laulanut alle kaksikymppisenä juovuspäissään Kauhavan rumasta vallesmannista ja sen tappamisesta, vaikka ei olisi Kauhavalla edes käynyt, saati että oikeasti hautoisi jotakin kataluutta sillä suunnalla?

En ymmärrä lainkaan niitä, joiden mielestä isänmaallisuus olisi paha asia sinänsä. Toki se helposti saa vähintäänkin hölmöjä muotoja, mutta sellainenhan on epätäydellisessä maailmassamme väistämätöntä. Patriotismi on kuin onkin jo iät ja ajat ollut elämisen arvoisen elämän tukipylväs tässä maailmassa. Bertrand Russellin vaihtoehdoksi lanseeraaman matriotismin sisällöstä en tiedä mitään konkreettista ja se on tainnut jäädä vain luonnoksen asteelle.

Selvää joka tapauksessa on, tai on tähän mennessä ollut, että jokainen kansakunta tarvitsee oman historian ja myös sellaiset symbolit, joita voi käyttää, kun tekee mieli hurrata. Meille suomalaisille tämä oli polttavan ajankohtainen kysymys 1800-luvulla ja kun kiire oli, riensivät apuun ensimmäisinä kirjailijat ja onneksi jopa suuret kirjailijat.

Topeliuksen Välskärit ovat suurta kirjallisuutta ja aikoinaan hyvin ajan hermolla. Koko Eurooppa herätteli tuolloin kansallista menneisyyttään ja kirjailijat ja maalarit loivat kuvia sankariajoista.

Runeberg ei ollut sen huonompi ja mikä parasta, hänen parhaat runonsa eivät olleet onton pateettisia eivätkä edes hurraaisänmaallisia muutamaa merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta. Epäilemättä sodan todellisuus jäi Vänrikeistä puuttumaan ja enemmän tai vähemmän falskit yläluokkaiset kunniakäsitykset projisioitiin myös sinne, missä niitä tuskin oikeasti oli.

Mutta runouden tehtävänä ei olekaan varsinaisen banaalin todellisuuden kuvaaminen. Isänmaallisuus tarvitsi symbolinsa ja kansakunta historiansa. Siinä sitä nyt sitten oli.

Kaikella on aikansa ja niin Runeberg kuin Topelius ovat nyt jo jääneet varsin pienen piirin harrastukseksi. Väinö Linna antoi Runebergille hirmuisen iskun ja Topeliuksen hahmot kuuluvat nykyään jo sellaiseen todellisuuteen, jota suuri yleisö ei ymmärrä ja josta se ei viitsi kiinnostua.

Mutta toki meillä yhä on kansallinen kirjallisuutemme. Se, joka ei tunne Väinö Linnan teoksia, ei yksinkertaisesti ymmärrä suomalaista kulttuuria sellaisena kuin se oli 1950-luvulta 1990-luvulle. Luulenpa, että tuota porukkaa alkaakin jo olla enemmistö.

Kyllähän Tuntematonta tarjotaan katsottavaksi yhä joka itsenäisyyspäivä, mutta mahtaako se nykynuorisolle merkitä sen enempää kuin tuo läpeensä ontto ”Oolannin sota” sille, joka nousuhumalassa tarvitsee jotain tunnelmaan sopivaa laulua? Se jännite matalan katseen ja virallisen isänmaallisuuden välillä, joka kerran oli Tuntemattoman keskeinen elementti, tuskin siitä enää välittyy uusille sukupolville.

Eipä kai tästä suurtakaan vahinkoa koidu. Tulee kuitenkin miettineeksi, millaista isänmaallisuutta uusi polvi mielessään rakentaa ja mihin se sitä tarvitsee, jos tarvitsee.

Jo 1960-luvun radikaalit selittivät, etteivät he sellaista tarvitse yhtään mihinkään. Kansainvälisyys oli päivän sana, vaikka oli tuskin käyty Tukholmaa kauempana ja vaikka suurin osa ei esimerkiksi ollut koskaan nähnyt elävää neekeriä, kuten silloin sanottiin. Mutta olihan niitä elokuvia ja kirjojakin. Kuviteltu yhteisö se oli tuo kansainvälisyyskin ja se sitä vasta olikin.

Kuvitelmat nationalismin vanhanaikaistumisesta alkoivat kuitenkin näyttää ennenaikaisilta, kun seurasi urheiluyleisöä, jonka kiljunnassa oli helppo havaita psykopatologisia piirteitä. Asiaa kyllä mutkistaa se, että reaktiot ovat suunnilleen samanlaisia olipa kyseessä oman maan tai oman kaupungin joukkue ja kuuluipa tuhon joukkueeseen ketä tahansa. Kaiken takana on ilmeisesti jonkinlainen tarve päästä hurraamaan jostakin, vaikkapa sitten aivan kuvitellusta syystä.

Nykyään, kuten myös Rooman rappion aikana, sirkuksesta on tullut jonkinlainen omaa elämää suurempi asia joukoille, jotka elämystään varten jakaantuvat kannattajaryhmiin ja yhä useammin hyökkäävät myös toisiaan vastaan. Tämä on aivan ilmeistä paluuta primitiivisten kulttuurien kaikkein alkeellisimpiin muotoihin.

EU:n laajetessa pohdiskeltiin vielä taannoin, onko nyt käymässä niin, että kansallisvaltioihin kohdistuva patriotismi antaa tilaa eurooppalaisuudelle ja ihmiset alkavat sen sijaan etsiä ensisijaista identiteettiään eli pientä kotimaataan lähempää, maakunnista ja alueilta.

Ei tämä nyt enää oikein siltä näytä. Ensinnäkin Euroopan ulkopuolelle jäi Venäjä ja Lissabonista Vladivostokiin ulottuvan Euroopan sijasta olemme saaneet krooniseen vastakkainasetteluun perustuvan maantieteen, jonka suurempi ja mahtavampi osapuoli on osoittautunut niin läpeensä lahjattomaksi ja kyvyttömäksi, ettei siihen identifioituminen houkuttele edes tyhmimpiä.

Euroopan hymnissä puhutaan paljon sankaruudesta ja muusta komeasta. Se on kuitenkin läpeensä falski. Millaista olisi eurooppalainen patriotismi tai vaikkapa matriotismi? Mikä yhdistää EU:n kansalaisia lukuun ottamatta pakko noudattaa yhteisiä, vähä-älyisiä määräyksiä? Asiaa sitä paitsi pahentaa, ettei niiden merkitys ole kaikille läheskään sama eivätkä niitä kaikki edes noudata.

Euroopan yhteisö ei takaa eikä tietysti voikaan taata kaikille kansallisuuksille tasavertaista asemaa. Voisiko se sen sijaan tarjota edes hurraa-patriotismin korviketta sitä kaipaaville?

Tämä on kiinnostava kysymys. Ranskalaisissa kouluissa lienee yhä käytössä oppikirja, joka kertoo ranskalaisten esi-isien olleen muinaisia galleja. Tätä on ankarasti vastustettu sen perusteella, että yhä suuremman joukon juuret juontuvatkin nyt Afrikasta.

Tuon joukon kerrotaan myös urheilukilpailuissa säännöllisesti ”kannustavan” omien esi-isiensä jälkeläisiä eli hurraavan kotimaansa vastustajille. Vastaava ilmiö on havaittavissa muissakin Euroopan maissa.

Voidaanko tuota ilmiötä pitää merkityksettömänä, on kiinnostava kysymys. Itse asiassa näyttää siltä, että joukkueurheilu on sellainen mielettömyyden laji, johon valtiot sijoittavat yhä käsittämättömämpiä summia. Menneet aikakaudet rakensivat kuka pyramideja, kuka katedraaleja. Nyt rakennetaan stadioneja. Ilmeisesti siinä on asia, joka paremman puutteessa koetaan maailman tärkeimmäksi.

Ehkäpä avainkysymys ei kuulukaan: mikä on Euroopan yhteinen romaani tai runoelma? Ehkäpä myöskään ei kannata pitää ”Oodia ilolle” Euroopan yhteisenä tunnussävelenä ainakaan niin kauan kuin se ei ole voittanut euroviisuissa? Eurooppalaista patriotismia ei voine olla ennen kuin on olemassa yhteinen Euroopan potkupallojoukkue, jota kaikki kansat kannustavat.

Huxleyn maailma

Huxleyn maailma

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja päätyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen läsnäoloon ihmisten arjessa. Myös musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.

Tietenkin myös ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikaväestö, massatyöttömyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tässä vaiheessa lähinnä kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain käyty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myös kontekstiin.

Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisältöön ihmishautomoineen ja olouttamisineen, voi myös olla kiinnostavaa vilkaista, mitä muuta uutta muutaman sadan vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.

Seksi normaalina hyödykkeenä on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkeä ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niistä uutisista, jotka kertoivat seksielämän kommunistisella Neuvosto-Venäjällä olevan vapaata siinä mielessä, että ”yksityisomistus” naisiin ja siis myös miehiin nähden on poistettu. Eiväthän ne ihan totta olleet. Mutta perheen hävittäminen sanan vanhassa mielessä ja seksi hyödykkeenä kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.

Automatisointi näyttää kirjassa olevan lapsenkengissään ja sen sijaan, että edes yksinkertaisen työn tekisivät robotit, sitä tehdä puurtavat alempien kastien edustajat –toki myös alfat ja alfaplussat tekevät omia työtehtäviään. Alfojen oma valtio sen sijaan päättyi verilöylyyn ja niinpä palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.

Huvittelu näyttää primitiiviseltä. Liukuporrastennis, sähkömagneettinen golf ja vastaavat typerän oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myös alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla, semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmillä ilmeisesti pallopelit ovat yhä vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.

Työn ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettyä työpäivää, mutta se johti vain soman eli mielihyvälääkkeen kysynnän valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin täyttää ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmäkseen joutavalla askartelulla.  Niinpä automaatteja ei ole eikä tarvita. Mutta eipä ole työttömyyttäkään.

Vanhuus taas täytetään erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerätään tarkoin talteen.

Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhettä, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jälkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamäärättiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.

Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikävuoteen, jonka jälkeen rats -tuli loppu ja yksittäinen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.

Suuret yksilölliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tästä maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myös kuolemaan liittyvä mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittävästi ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla. Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.

Ihmisten tajunnan täytti jokatuntinen radio kaiketi älyttömällä jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitävän joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittää yleisölle tuntokuvina.

Villihän, sivumennen sanoen, oli luonnollista tietä syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi näytelmästä Myrsky).

Uskontojen tutkimus oli läheistä Huxleylle, joka hyvin tunsi myös huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siitä sitten tuli erään yhtyeen nimi).

Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mikä minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.

Yhtä kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset näkyvät Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitä, missä määrin promiskuiteetissa elävät naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kyllä, itse kukin näyttää vain hyväksyvän niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.

Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnestä, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehdä kastinsa julkiseksi ja kaikille näkyväksi.

Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden näkemys tulevaisuuden huiipputekniikasta. Radioreportteri pyytää villiltä anteeksi, ettei voi tervehtiessään ottaa päästä alumiinista tehtyä silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siinä joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:

 ”hän kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hänen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimillä alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siitä loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui väristen viidentoista sentin päässä hänen nenästään, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta”.  (Suom. I.H. Orras)

Sen jälkeen seurasi putkiradion lämmitys ja kalibrointi: ”Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten hän käänsi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen läähätys ja ratina, nikotus ja äkilliset vingahdukset. ’Halloo’, hän sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Äkkiä hänen hatussaan kilahti kello…”

Fantastinen vehje tuo lähetin, epäilemättä, mutta ei tästä meidän maailmastamme ja tuskin myöskään muutaman sadan vuoden päässä odottavasta tulevaisuudesta.

Huxley itse arvioi myöhemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tärkeää. Kun atomipommit oli räjäytetty, hän sen sijaan oli yhäkin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.

Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jälkipuolisko sitten on jo hyvässä vauhdissa. Eivät mitkään ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa näkevinään, vaikka esimerkiksi täystyöllisyys ja yleinen tyytyväisyys antavat yhä odottaa itseään.

Terveen järjen puolustus

Terveen järjen puolustus

Suomen kielessä käytetään aina silloin tällöin käsitteitä terve järki, maalaisjärki tai lautamiesjärki. Ne viittaavat yleisesti tunnettuihin ja hyväksyttyihin päättelytapoihin ja totuuksiin.

Filosofien piirissä terve järki on harvoin saanut osakseen suurta suosiota. Lähinnä se on liitetty ns. naiiviin realismiin, tai dogmaattiseen horrokseen, mitkä eivät ole kehuja. Tämä on ymmärrettävää, sillä muussa tapauksessa suuri osa ammattikunnan työstä alkaisi näyttää pelkältä pelleilyltä, mitä se ei toki ole.

Joskus sentään ovat merkittävät ajattelijat muistaneet myönteisessä hengessä myös tervettä järkeä, merkityksessä common sense, mikä viittaa kaikille yhteiseen ymmärrykseen, arkikokemukseen.

G.E. Moore julkaisi 1920-luvulla jopa tutkielman Terveen järjen puolustus (A Defence of Common Sense), jossa hän päätyi olettamukseen, että hänellä on tietoa esimerkiksi sellaisista asioista kuin että hän on ihminen, että hän on ollut eilen olemassa ja niin edelleen. Tavoitteena oli torjua äärimmäistä skeptisismiä, joka on aina silloin tällöin vaivannut filosofista ajattelua.

Toinen merkittävä terveen järjen puolustaja oli Bertrand Russell, jonka populaarit kirjat kuten Unpopular Essays (suom. Filosofiaa jokamiehelle, WSOY 1951) usein keskittyivät tähän tehtävään, jossa on aina työsarkaa riittänyt.

Mieleeni on jäänyt Russellin väite, että mikäli hänellä olisi käskettävinään uskolliset virkamiehet ja opettajat, hän pystyisi muutamassa vuodessa uskottelemaan kansalle, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa.

Ihmiset eivät tietenkään alkaisi keittää kahviaan pakastimessa tai panisi pakasteitaan uuniin jäätymään. Tuo uusi totuus palvelisi eräänlaisena pyhätotuutena. Siihen uskomisesta tulisi eräänlainen riitti, joka palvelisi todistuksena ihmisten intellektuaalisesta kelpoisuudesta ja kuulumisesta sivistyneeseen joukkoon.

Arkielämässä toki jatkettaisiin vanhaan tapaan eli keitettäisiin perunat hellalla ja säilytettäisiin pakasteet pakastimessa. Mutta sehän on epäkiinnostavaa ja banaalia toimintaa. Vaativan ajattelun sfääreissä sellainen sopii jättää huomiotta.

Russell ei tainnut puhua mitään tiedotusvälineitä, mutta toki niiden rooli on tärkeä. Hänen aikanaan informaatiota ei ollut yhtä ylenpalttisesti tarjolla kuin nykyään, mutta silloin ei myöskään vielä puhuttu informaatiokuplista. Outoa sinänsä, mutta vapaassa yhteiskunnassa kai oletettiin erilaisten näkemysten esiintyminen normaaliksi asiaksi.

Totalitarismin uhka kyllä ymmärrettiin ja sen vaikutuksia kuvittelivat niin Orwell kuin jo ennen häntä Aldous Huxley.

Muuan Huxleyn oivalluksia oli, että totalitaarinen yhteiskunta (Uljas uusi maailma ehkä joskus 500 vuoden kuluttua) voisi pakottaa alamaisensa uskomaan jotakin haluttua sepitystä siitä, mitä todellisuus on. Terveellä järjellä ei olisi mahdollisuuksia kilpailussa koneistoa vastaan.

Uuden maailman luomiseen tarvittiin siis arkistenkin käsitteiden hallintaa, mutta myös menneisyyden hallintaa. Koska perhettä ei enää ollut eikä siis enempää äitiä (äitien sijasta oli hautomoita, joissa ihmiset kehittyivät pulloissa) tai isiä, ei sellaisista puhuminen tai niiden ajatteleminenkaan ollut säädyllistä, siis poliittisesti korrektia.

Niinpä koko vanha kulttuuri, mukaan lukien sen kirjallisuus, oli kielletty. Kirjallisuus oli tietenkin sitä vaarallisempaa, mitä totuudellisempaa se oli. Sehän saattaisi heti paljastaa virallisen historiakuvan valheellisuuden.

Vallankumouksellista eli siis vastavallankumouksellista ainesta, mikä on sama asia, olivat esimerkiksi Shakespearen teokset. Toisin kuin bolševikkien Venäjällä, valta ei tehnyt enää sitä virhettä, että olisi vain tyytynyt julistamaan menneiden sukupolvien suuria kulttuurisaavutuksia ja bolševismia saman jatkumon osaksi ja antanut ihmisten lukea yhtä hyvin Puškinia kuin Gorkia.

Niinpä suuret klassikot piilotettiin Uljaassa uudessa maailmassa huolellisesti yleisöltä, mutta kun niitä ei kokonaan hävitetty, säilyi joillakin harvoilla rikollinen mahdollisuus lukea todellisuudesta, jossa kaikki inhimillinen yhä oli omalla paikallaan, eikä vallitsevan poliittisen korrektiuden mukaan järjestettyä.

Yleisen valheen aikana totuuden sanominen on vallankumouksellinen teko, on joku sanonut. Kuka se oikeastaan oli, siitä voidaan kiistellä. Pääasia on, että monet ovat oivaltaneet itse asian.

Mutta yhtä selvää on, ettei tavallinen, terveen järjen mukainen maailmankuva kelpaa niille, jotka ovat sitoutuneet johonkin muuhun. Se, joka on yrittänyt käyttää terveen järjen argumentteja puhuessaan Jehovan todistajien, feministien tai kommunistien kanssa, ymmärtää tämän. Myös monet skitsofreenikot kuuluvat samaan seuraan.

Terveen järjen viholliset ovat toki usein älykkäitä ja tämä auttaa heitä pysymään uskossaan vakaina. Skitsofreenikkojen logiikka on yleensä aivan aukotonta ja aivan mahdotonta on horjuttaa tiettyjen uskomusten perusteina olevia ns. fiksejä ideoita (ideés fixes), joita niiden kehittäjät aivan erityisesti ihailevat ja rakastavat. Jos ne romahtaisivat, romahtaisi kaikki.

Paranooikoilla kyse saattaa olla uskosta hampaaseen kätketystä radiolähettimestä tai säteilystä, jota uhrille annetaan eri tavoin. Feministit saattavat uskoa maailmanlaajuiseen naisvastaiseen salaliittoon ja kommunistit miltei mihin tahansa ns. edistyksen leimalla varustettuun asiaan.

Sivumennen sanoen, Kauko Kare julkaisi aikoinaan Nootti-nimistä pikku lehteä. Sen alaotsikkona oli Terveen järjen puolustus.

Sattuneesta syystä Nootti sai niin vähän lukijoita ja sen uskottavuus oli niin heikko, ettei sitä viitsitty mitenkään edes vainota. Olihan siinä toki faktoja, kuten jokainen ymmärsi, mutta siinä oli myös sellaista poliittista julistusta, johon uskomalla koko maamme ulkopolitiikka ja sen mukana kaikki olisi voinut vaarantua. Nyt Noottiin voitiin viitata todisteena ”tietyistä piireistä”, joita vastaan oli pakko taistella.

Miksipä siis keskiverolukija olisi tuolloin ottanut vakavasti sellaisia faktoja, jotka ainoastaan haittasivat normaalia elämänmenoa ja yhteiskunnan suotuisaa kehitystä? Nootti jäi kuin jäikin alaviitteeksi aikakauden historiassa ja sen tehtävä oli kuin kauneuspilkun: se vain korosti ympäristönsä täydellisyyttä ja osoitti sanan olevan vapaata.

Tänään luin Helsingin Sanomista jutun siitä, miten muuan nuorehko naisihminen oli tehnyt dokumentin prostituoiduista ja antanut heidän puhua ihan omalla äänellään.

Osoittautui, ettei homma sen harjoittajista ollut yhtään sen kummallisempaa kuin terveen järjen perusteella voisi arvellakin. Kyseessä oli sangen helppo, erittäin tuottava ja usein miellyttäväkin palvelujen tuottaminen, mikä ei ollut mitään tekemistä ”itsensä” myymisen kanssa.

Lukija, joka on tottunut ajattelemaan tällaisiakin asioita oilla aivoillaan, saattaisi kysyä, että mitäpä sitten? Oliko tässä jotakin yllättävää?

Vastaus kuuluu, että olipa hyvinkin. Kun samaa teemaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan mystifioitu toinen toistaan tolkuttomammilla tavoilla ja julistettu palvelujen ostajat ihmiskunnan vihollisiksi ja niiden myyjät sukupuolijärjestelmän marttyyreiksi, on yksinkertaisen ja konstailemattoman totuuden kertominen todellakin vallankumouksellinen teko.

Jos ja kun näin on, tulee tietenkin heti kysyneeksi, milloin vallankumous alkaa vai onko jo alkanut.

Tulevaisuudesta en toki tiedä mitään, mutta veikkaan, että tässäkin on kyseessä vain kauneuspilkku. Totuuden kertominen osoittaa, että sen saa tehdä. Asian jättäminen huomiotta taas osoittaa, ettei terveellä järjellä meidän aikanamme ole mitään mahdollisuuksia.

Jo huomenna jatketaan taas entiseen tapaan, ikään kuin mitään dokumenttia ei olisi ollutkaan tai kuin se olisi vain yksi kuriositeetti muiden joukossa ja aivan irrelevantti tunnetun yleisen totuuden kannalta.

Vastaavaahan tapahtuu muissakin asioissa. Moni lienee huomannut, ettei ns. ”naisten euro” suinkaan ole 80 senttiä, vaan koko laskelma perustuu epärehellisiin ja tarkoitushakuisiin menetelmiin.

Tämäkin myytti on julkisuudessa yhä uudelleen kumottu kai parinkymmenen vuoden ajan, mutta mitä siitä onkaan seurannut?

Vastaus kuuluu: ei yhtään mitään. Säikkymättömät sisaret julistavat sitä yhä uudelleen kuin suurta ja lahjomatonta totuutta ja juhlivat syksyisin sitä päivää, jolloin heidän vuosipalkkansa muka päättyy…

Suurin ongelma terveen järjen kannalta ei ole informaation saanti eikä kenties edes sen levittäminen. Terveen järjen viholliset tarvitsevat omaa mantraansa muista syistä.