Mestarin kynästä

 

What do you want to do ?

New mail

Pirullinen rampa

 

Joel Lehtonen, Putkinotkon herra. Valitut teokset I. Kirjeet Sylvia Avellanille 1907-1920.  Toimittanut Pekka Tarkka. Otava 1981, 429 s.

 

Jo aikalaiset ymmärsivät Joel Lehtosen olevan suuri kirjailija, vaikka tämä itse aina ehtimiseen sai masennuskohtauksia ja valitteli, ellei osaa kirjoittaa mitään.

Kyökkipsykologina voisi arvella Lehtosella olleen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ainakin hänen persoonallisuutensa näyttää pahasti jakaantuneelta. Siinä nousee esille välillä hyväntahtoinen tohtori Jekyll ja toisinaan taas suorastaan pirullinen Mr. Hyde, joka kaikin tavoin pyrkii tallaamaan ja häpäisemään jopa rakkainta ja läheisintä ystäväänsä.

On siinä ollut kestämistä itse kullakin. Lehtosta vaivasi milloin pahemmin, milloin vähemmin myös paha selkärankareuma, johon kukaties liittyivät myös ne kaikki mitä kummallisimmat oireet ja kivut, joiden syytä voi vain ihmetellä.

Sääminkiläisessä saunassa syntynyt huutolaispoika, jonka papinleski Augusta Wallenius ”osti” kunnalta elätikseen, sai sentään hyvän koulutuksen ja itse asiassa varsin kohtuullisen toimeentulon, olkoonkin että kovalla työllä. 50-vuotispäiviäänkin hän pääsi viettämään Firenzessä sen taideaarteista kiinnostuneiden ystäviensä parissa.

Ei semmoinen kohtalo sattunut monellekaan huutolaispojalle ja osasipa Lehtonen olla asiasta kiitollinenkin, mikä ilmenee hänen kirjastaan Onnen poika.

Mutta enimmäkseen hänen oli vaikea sietää muita kuin parhaita ystäviään, johon kuului muun muassa tuleva ulkoministeri Rudolf Holsti ja välillä taisi ihan jokainen saada osansa kiusatun kirjailijan vihasta, ainakin Sylvia Avellan, naimisissa oleva Lehtosen rakastajatar ja erittäin läheinen ystävä sai ajoittain melkoisen konin käsittelyn.

Sitä paitsi Lehtonen valjasti -sana lienee tässä yhteydessä erityisen hyvin paikallaan- Avellanin kirjojensa avustajaksi ja vaati tältä perusteellisia kommentteja siitä, miten tietyt kirjan asiat pitäisi ”naisnäkökulmasta” esittää. Jossakin vaiheessa hän suorastaan kielsi kumppaniaan kuolemasta, ennen kuin kirjaprojekti olisi saatu loppuun. Tässä, luojan kiitos, onnistuttiinkin.

Lehtonen yritti yhä uudelleen saada Avellanin hävittämään lähettämänsä kirjeet, mutta tämä säilytti ne itsepäisesti eikä salannut asiaa ja tämä olikin yksi suhteen paha ristiriita. Itse Lehtonen poltti Avellanin kirjeet heti luettuaan ja kaiketi joitakin ihan lukematta. Se on sääli.

Näyttää siltä, että Avellan kirjoitti aina ruotsiksi ja Lehtonen taas suomeksi. Välillä Lehtonen aina avaa vastaanottajalle suomenkielisiä termejä ruotsinkielisillä synonyymeillä tai vastineilla.

Tällainen intiimien kirjeiden valikoima saattaa olla kiinnostava erilaisille kotikutoisille psykologeille ja muille tirkistelijöille, sillä siinä ei tosiaankaan salata mitään. Kirjailija selostaa ehdottomasti kaikki yleisissä naisissa käyntinsä ja tippurinsa rakkaalleen kuin mikäkin ripittäytyjä -paitsi että hän pitää noita juttuja ehdottomana oikeutenaan. Lisäksi hän aina välillä selittää, ettei taida välittää koko vanhasta luuskasta (Avellanista) ja keksii muitakin törkeyksiä.

Kyseessä on siis ilmeinen S/M -suhde, joita luoja paratkoon maailmassa kyllä riittää. Siinä suhteessa kirja ei ole erityisen kiinnostava.

Kiinnostava se on sikäli, että kirjailija arvioi siinä myös aikalaisensa ja kollegansa erittäin suorasukaisesti. Jotkut ovat toivottomia kehäraakkeja, joku kuiva ja hengetön käppyrä, jotkut muuten vain roistoja ja erilaisten paheiden riivaamia. Yleensä Lehtosen kustannuksella halutaan hyötyä.

Veli Ales alias Juutas Käkriäinen rakentuu kuvaksi koko Suomen kansasta, joka on kiittämätöntä, saamatonta, kaunaista ja salavihaista. Siinä ne bolševikin ainekset ovat. Kaukana ollaan Saarijärven Paavon ihannoidusta hahmosta.

Lehtonen samaistuu porvareihin ja kauhistuu muiden mukana kaikesta siitä, mitä punikeista kerrotaan. Ne on totisesti puhdistettava ja paha veri laskettava pois Suomen ruumiista.

Ennen pitkää hän huomaa, etteivät valkoiset ole tippaakaan parempia: alkoi inhottaa koko aika punikkeineen ja heitä tappavine, syystä kyllä, valikkeineen. Sitten valkenee jo, että paljon onnettomia vääryyksiä on myös tapahtunut.

Vielä sodan jälkeen Lehtonen yllyttää Avellania varmuuden vuosi hommaamaan itselleen jotakin myrkkyä. Talven painajainen saattoi toistua: Punaiset Venäjän Karjalassa kuuluvat olleen nykyään ihan perkeleellisiä: he ovat tappaneet jäsen jäseneltä, paloittelemalla! Ei edes silmät puhkaisemalla.

Näitä raakuustarinoitahan sodan aikana ja sen jälkeen levitettiin runsaasti ja niiden vaikutus tapahtumiin lienee ollut hyvin suuri. Jaakko Paavolainen ihmettelikin tutkimuksessaan, kuka niitä oikein sepitteli ja miksi. Ikävä kyllä, eivät kaikki ihan keksittyjäkään olleet.

Joka tapauksessa Lehtonen asemoitui pian itsekin jonkinlaiseksi bolševikiksi. Hänhän myös kirjoitti kirjan Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki.

Omia rahojaan Lehtonen testamenttasi kapinallisten kaunokirjailijoiden tukemiseksi heidän taistelussaan kustantajia ja yleisöä vastaan…

Kaikenlaista säläähän tällaisista kirjoista jää mieleen. Lehtonen oli iloinen siitä, että militaristinen Saksa hävisi sodan -sen kielikin kun oli niin rumaa. Ranska se miellytti enemmän -ainakin toisinaan- ja samoin Italia, mutta itse asiassa Espanja oli kaikkein sympaattisin ihmistensä puolesta. Ne kun muistuttivat monessa suhteessa meitä suomalaisia…

Suomalaisia Lehtonen taas ei yleensä voinut edes sietää, oma itsensä mukaan lukien.

Toki hänen suhteensa kaikkialle näyttää olleen ambivalentti: se, mikä joskus ihastutti, toiste taas suututti. Kalliit on laulujen kunnaat, sanoi Leino joskus. Kylläpä piti olla melkoinen epäjärjestys yliskamarissa myös sillä, joka aikoinaan tuotti nuo tuntemamme mestariteokset.

Kyllä Avellan oli oikeassa. Noiden kirjeiden säilyttäminen oli kulttuuriteko ja samaa voi sanoa niiden julkaisemisesta. Vastaavia ei ole paljon.