Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Eteenpäin!

 

Postprogressiivinen kulttuuri

 

Länsimaisen kulttuurin nousukaudella ja sen jälkeenkin oli edistyksen käsite korkeassa kurssissa (vrt. Vihavainen: Haun condorcet tulokset). Kun maailma meni eteenpäin, se meni aina kohti parempaa.

Muinaiset käsitykset historian syklisyydestä, menneestä kultakaudesta tai ikuisesta paluusta olivat mahdottomia ja käsittämättömiä. Eteenpäin, siis ylöspäin ja irti vanhentuneesta, irrationaalisesta ja tehottomasta!

Friedrich Nietzsche pilkkasi asiaa 1800-luvun lopulla, edistysuskon ollessa korkeimmillaan:

Heil euch, brave Karrenschieber!

Stets ”je länger, desto lieber!”

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich mittelmässig,

steifer stets an Kopf und Knie,

sans génie et sans esprit…

 

Google auttaa mielellään, ellei saksa suju.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien jokin sentään näytti jo muuttuneen. Edes maailmansodat eivät vakuuttaneet ihmiskuntaa siitä, ettei edessäpäin odottaisi vain aina parempi maailma. Sitä eivät vielä tehneet 1960-1970-lukujen ennusteet tulossa olevasta saasteisiin ja myrkkyihin hukkumisesta ja raaka-aineiden loppumisesta, vaan vasta konkreettiset ilmiöt.

 Alettiin suorastaan ”nähdä” todisteita kasvun rajoista, kauhisteltiin öljyn hintoja, ”katseltiin” otsoniaukkoa, joka kuulemma oli siellä jossakin ja poltti ihoa ja voivoteltiin happosateita, jotka tappoivat metsiä. Ne ainakin harsuuntuivat.

Itse asiassa maailman johtavat tiedemiehet olivat kyllä olleet hyvin huolestuneita ihmiskunnan tulevaisuudesta jo1960-luvun alussa (Vihavainen: Haun nobelistit tulokset), mutta eivät he massojen mielialoihin vaikuttaneet.

Neuvostoliitossakin puuhattiin juuri samaan aikaan suurta harppausta kommunismiin (1961-1980) ja sen loputtomaan yltäkylläisyyteen (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentaminen tulokset), eikä Kiina jäänyt pekkaa pahemmaksi. Siellä harpattiin myös ja saatiin aikaan muuan historian tuhoisimmista nälänhädistä. Mutta ei se mitään, edistys oli yhä kova sana: Eteenpäin vain kärryt tiellä, paratiisi vartoo siellä! (vrt. Nietzschen runo yllä).

Edistyksen vastakohdasta, taantumisesta unelmointi jäi kuitenkin harvojen, Petti Linkolan kaltaisten eksentrikkojen asiaksi.

 Jokainen ymmärsi, ettei Suomen kansa voinut elää, mikäli se siirtyisi kalastajiksi Päijänteelle. Sellainen elämä oli mahdollista vain kouralliselle ihmisiä. Erilaiset elämäntapaintiaanit eivät saaneet massoja seuraamaan itseään, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.

Sosialismi oli rakentanut oppinsa nimenomaisesti tuolle edistykselle, maailman kehityslogiikalle, jossa sosialismi väistämättä seuraisi kapitalismia. Kun tuo niin sanottu reaalisosialismi sitten kuitenkin maineettomasti ja vastaan sanomattomasti romahti, jäi maailman edistysväelle vain luu kouraan. Oli osoittautunut, että heitä oli petetty.

Edistyskeskeiseen lineaaris- kiliastiseen historiankäsitykseen nojaavan maailmankatsomuksen sijalle tarjottiin sen jälkeen postmodernismia, missä mikään ei ollut lopultakaan toista arvokkaampaa ja kansakuntien (joita ei edes ollut) ja ihmiskunnan niin sanotut suuret tarinat puuttuivat kokonaan.

Toki kilpaileva tarina historian lopusta ja lineaarisen kehityksen saapumisesta loistavaan päätökseensä kehdattiin myös esittää, mutta sen merkitys jäi lyhytaikaiseksi. Parissa vuosikymmenessä suurin osa ihmiskuntaa osoitti viis veisaavansa noista edistyksen luomista arvoista, joita ei kukaan myöskään voinut niille pakottaa.

Tässä sitä ollaan. Venäjää voi suhteellisen vähäisestä potentiaalistaan huolimatta pitää edelläkävijänä edistyksestä luopumisesta ja taantumukseen kääntyjästä. Maailmassa, jota pidettiin vielä yksinapaisena, se kieltäytyi yhteisistä normeista ja selitti olevansa suvereeni demokratia(ks. Vihavainen: Haun suvereeni demokratia tulokset).

Tuo ”demokratia” toki on vain sana, jolle voi antaa haluamansa sisällyksen, mutta ”suvereenisuus”, kun sitä korostetaan, tarkoittaa juuri luopumista kaikista sellaisista arvoista ja sitoumuksista, joita ulkoapäin voidaan esittää. Mikseipä siis palaisi takaisin vaikkapa1500-luvun arvoihin ja normeihin? Pust huže da naše! Omia ne ainakin ovat.

Kun maailman suurin talous, Kiina, seuranaan vielä useimmat Aasian ja Etelä-Amerikan nousevat talousmahdit, enemmän tai vähemmän avoimesti seurasivat samaa lippua, oli jo pakko ymmärtää, että lehti on kääntynyt.

Ihmiskunnan yhteinen, valoisa tulevaisuus, ei enää kenenkään mielestä lainomaisesti lähene kehityksen myötä. Monelle tässä on käyvä vielä huonosti. Maailman uusjaossa kamppailevat nyt uudet voimat ja armottomassa kilpailussa tulee myös ruumiita, varmasti suuriakin. Niin sanoakseni aleneva säätykierto on jo havaittavissa oleva asia.

Progressiivis-kiliastisen länsimaisen hengen tilalle on hiipinyt pessimistis-apokalyptinen, jossa ikävät skenaariot kilpailevat vain kaikkein kauheimpien katastrofinäkyjen kanssa.

Länsimaissa tulevaisuuden odotukset ovat aiheuttaneet hysteerisiä ilmiöitä (Thunberg, Elokapina, vihreä liike, hiilidioksidin näkeminen, kadulla makailu ja itsensä liimaaminen), joiden toimijat takertuvat infantiilisti erilaisiin fetisseihin, joilla on puhtaasti pelkkää symboliarvoa. Tämä tehdään yrittämättäkään hahmottaa ja suhteuttaa asioiden merkitystä. Eletään eräänlaisen maagisen ajattelun mukaisesti.

Tilanne muistuttaa tietenkin keskiajan ruoskijakulkueita, jotka yrittivät torjua mustan surman tuhotöitä ruoskimalla itseään ja toisiaan. Äärimmäisen irrationaaliset toimet, kuten maidon juonnin lopettaminen ja matojen ja kuoriaisten lisääminen ruokaan toimivat jonkinlaisina symbolisina uskon tekoina, joilla ilmeisesti on rauhoittava vaikutus. Ehkä niitä käytettiin myös 1300-luvulla?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti, mutta juuri nyt Amerikan Yhdysvallat on alkanut tempoilla yllättävän rajusti. On outoa, että megatrendejä yritetään muuttaa äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Edistyksen hevosta yritetään piristää ruoskimalla.

On odotettavissa, että rajut uudet määräykset jäävät lyhytaikaisiksi ja kaikki osapuolet rientävät tekemään parhaansa niiden vaikutusten vähentämiseksi. Jotakin varmasti jää myös jäljelle ja on mahdollista, että globalisaatio, sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan, on tulossa tiensä päähän. Onhan maailma elänyt protektionismin aikoja ennenkin.

Yhdysvallat on vielä nimellisesti eli kansainväliseltä ostovoimaltaan maailman suurin talous, mutta ei enää niin suuri kuin vielä hiljattain. Etenkin suhteellisesti USA:n merkitys on väistämättömässä laskussa ja mikä on sangen tärkeää: sen tuotannon arvo on ostovoimakorjatulla kurssilla laskettuna paljon pienempi kuin sen nimellisarvo.

USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Kehitys suuntautuu siis alaspäin, ainakin suhteellisesti.

Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa kyllä yhä neljänneksen maailmantaloudesta, mutta se merkitsee olennaisesti vain dollarin kansainvälistä arvostusta, joka voi romahtaakin.

Reaalinen tuotanto on aivan toisella pohjalla kuin tileihin merkityt rahasummat. Mikäli USA ryhtyy taloussotaan muuta maailmaa vastaan, se istuu lasikaapissa.

Väestönmuutokset ovat muuan megatrendi, joka nopeasti muuttaa maailman voimasuhteita. USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja yllättävää kyllä, vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een, keitä siellä sitten asuneekin. Tulevaisuus on joka tapauksessa musta.

Näyttää siltä, että Eurooppa ja sen poikima USA, jotka aikoinaan nostivat edistyksen lipun ja olivat maailman kehityksen johdossa, jäävät väistämättä sivuosaan lähimpien sadan vuoden kuluessa. Kehitys ei vie enää ylös, vaan alas.

Ajatus siitä, että Euroopan unioni arvoineen hallitsisi maailmaa tulevaisuudessakin sen henkisenä johtajana ja esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tukipylväänä, on kaunis ja kannatettava. Täältä, valkoisten miesten aivoista ne tasa-arvon ja vapauden aatteet ovat lähteneetkin.

Ei kuitenkaan kannata luottaa liikoja siihen, että maailma olisi kehittymässä aina vain paremmaksi ja reilummaksi paikaksi kaikille kansoille. Kunnianhimoinen ilmastohysteria ja woke-flagellantismi eivät voi asioita muuttaa ainakaan parempaan suuntaan. Paikallista tuhoa ne kyllä varmasti pystyvät saamaan aikaan.

Eurooppalainen henki loi edistyksen, mutta sen kärryjä vetänyt hevonen näyttää pahoin uupuneen matkalla. Ettei se vain olisi kuollut? Taitaa olla uuden ajattelun aika.

 

 

 

Yankee doodle ja hänen maansa

 

Uuden maailman supervalta

 

Markku Henriksson, Yhdysvaltain idea. Tammi 2025, 415 s.

 

Useimmat lienevät huomanneet, että Yhdysvallat on valtio, joka edustaa aatetta, valtio, jolla on idea. Jotkut ovat jopa sanoneet, että se on idea, jolla on valtio. Näinhän voitiin joskus sanoa kommunistisesta Neuvostoliitosta ja sikäläinen niin sanottu höperöiden lahkokunta (lunatic fringe) on halunnut pitää myös Venäjää sellaisena.

Viime mainitun ryhmän piirissä on ollut intellektuaalisia ambitioita ja siellä on myös pyritty määrittelemään Yhdysvaltojenkin ideaa. Sen on katsottu lähtevän kalvinismista, joka arvelee suurimman osan ihmiskuntaa olevan predestinoitu helvettiin, minkä takia sen sieluista ei kannata pitää lukua, eikä edes sen oloista täällä maan päällä.

Tuo jälkimmäinen johtopäätös on mielestäni kovin kummallinen, mutta saattaapa siinä olla totta ainakin toinen puoli.

Mikäli syntiinsä vajonneet ihmiset joka tapauksessa joutuvat ikuiseen kadotukseen, ei sillä enää ole väliä, saavatko he täällä maan päällä edes hetken elää ihmisarvoista elämää vai ei. Kenties on jopa hyvä totutella siihen osaan, joka kaikissa tapauksissa tulee ennen pitkää eteen.

Olipa ikuisuuden kanssa miten tahansa, kalvinistisen etiikan on nähty pyhittävän sen, että harvoille ja valituille tulee rajattomasti rikkautta ja hyvinvointia, kun taas köyhät ja osattomat jätetään omaan kurjuuteensa.

 Siinä siis koko amerikkalaisen kapitalismin malli, jota tietyt venäläiset chauvinistit ovat voitonriemuisesti verranneet venäläiseen ihmisten veljeyden ja kristillisen rakkauden läpäisemään perinteeseen, jolla on juurensa ortodoksisessa uskonnossa (vrt. Vihavainen: Haun Sulakšin tulokset).

Vanha kollegani, professori Markku Henriksson, joka on ikänsä tutkinut Pohjois-Amerikkaa ja sen syntyjä syviä aina intiaaniheimojen ja kansojen instituutioita myöten, ei lähde kilpasille venäläisten uusslavofiilien kanssa.

Hän ei erityisemmin etsi Yhdysvaltojen ideaa syvältä poliitikkojen käyttämän kielen takaa, vaan kohdistaa katseensa nimenomaan poliittisten asiakirjojen ilmaisemiin periaatteisiin kautta historian. Tämä lähestymistapa on ainakin varmemmalla pohjalla kuin venäläinen spekulointi.

Kuten tunnettua, Englannin amerikkalaiset siirtokunnat esittivät filosofiset perustelut sille, että katsoivat oikeudekseen erota emämaan herruudesta. Itsenäisyysjulistuksen mukaan kaikki (all men) olivat syntyneet tasa-arvoisina ja heillä oli oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun.

Kyseessä oli siis puhtaasti valistusfilosofian pohjalta perusteltu akti, jonka kanssa uskonnolla ei ollut mitään tekemistä. Siitä huolimatta uskonto oli ollut yksi merkittävimpiä syitä siihen, että eurooppalaiset alkoivat muuttaa Amerikkaan ja perustaa noita siirtokuntia.

Valtion ja kirkkojen pysyminen erillään ja samaan aikaan harras uskonnollisuus monissa eri muodoissa onkin muuan amerikkalainen paradoksi, jolla on selvästi erilainen merkitys kuin tunnetulla Ranskan laïcitélla, joka on ollut nimenomaan ateismin innoittaja.

Yhdysvalloin symboliikassa uskonnollisuus näkyy tänäkin päivänä jopa sen seteleissä, joissa vakuutetaan uskoa (luottamusta, trust) Jumalaan. Luottamus valuutan ja osakkeiden arvoon ainakin on talouden keskeisiä tukipylväitä.

Muuten, yhden dollarin setelissä ovat myös vapaamuurarien tunnukset. Niin George Washington kuin monet muutkin keskeiset vaikuttajat kannattivat tuota, myös uskonnollissävyistä aatetta, joka oli tuolloin hyvin merkittävä.

Yhdysvaltojen vaakunassa on myös latinankielinen tunnus: ”E pluribus unum” -monesta yksi. Se kuvaa federaation perusjännitettä, jossa liittovaltion ja osavaltioiden oikeuksien kannattajat ovat vastakkain.

Jo antiikin aikana utopian ajateltiin sijaitsevan jossakin lännessä, Arkadiassa tai Atlantiksella ja Amerikasta tulikin utopististen kokeilujen luvattu maa. Itse asiassa Yhdysvallat oli sellainen syntymästään lähtien tai jo sitä ennen.

Sen symboliksi tuli ”Kaupunki vuorella”, loistava esimerkki kaikille muille kansoille, jossa oli mahdollista toteuttaa unelmansa ja nousta ryysyistä rikkauksiin. Tämä jälkimmäinen kielikuva on kyllä sangen myöhäinen ja kuuluu 1900-luvun historiaan.

Amerikan aate ei ollut mikään ikuisiksi ajoiksi kiinni naulattu asia, vaikka onkin huomionarvoista, että vuoden 1776 perustuslaki on yhä voimassa, vain runsain lisäyksin. Siihen ladatut merkitykset ovat muuttuneet yhä uudelleen vuosikymmenten ja -satojen saatossa ja koko nykyinen valtio on saanut hahmonsa pitkien ja usein sotaisten prosessien kautta.

1700-luvulla ei pieni siirtokuntien yhteisö vielä mitenkään voinut edes unelmoida koko mantereen valloittamisesta Tyynelle merelle saakka, eikä James Monroen komea julistus, jonka mukaan Amerikka kuului amerikkalaisille vielä vuonna 1823 ollut kovin vakuuttava, voimaa kun sen takana oli varsin vähän.

Tekniikan kehittyessä ja väestön lisääntyessä lännen valloitus tuli yhä ajankohtaisemmaksi ja siihen alettiin jo uskoa. Käsite ”Manifest destiny” -kutsumuskohtalo on amerikkalaisuuden ydintä.

Ehkäpä asian voisi ilmaista myös sanomalla, että jenkki ottaa sen, joka on hänen edessään otettavissa eli huonosti kiinni. Huomattakoon, että ”jenkit” oikeastaan viittaavat vain varsin rajoitettuun amerikkalaisten ryhmään.

Kun puhutaan kolonialismista sanan varsinaisessa merkityksessä (lat.colonia=siirtokunta), on Amerikan (Amerikkojen) valloitus ja asuttaminen valkoisen miehen toimesta sen suurin menestystarina kautta aikojen.

Amerikka tarjosi elintilaa liikaväestölle ja muuttui siirtolaisuuden ansiosta suurvallaksi. Sekin oli "itseään kolonisoiva maa", kuten historioitsija Kljutshevski sanoi Venäjästä.

Venäjä laajeni samaan aikaan myös maata pitkin ja myös sen väestö kasvoi räjähdysmäisesti. Kun Venäjällä Napoleonin sotien aikaan oli suunnilleen saan verran asukkaita kuin Ranskassa, oli niitä ensimmäisen maailmansodan aikana jo viisi kerta enemmän.

Vastaavaa luokkaa oli myös Yhdysvaltojen kasvu. Eurooppa poiki meren taa suurvallan ja Etelä-Amerikkaankin hyvin merkittävän uuden valtioiden joukon.

Tässä ei ole mahdollista puuttua tämän hyvin paljon faktatietoa sisältävän kirjan antiin sen tarkemmin. Todettakoon, että siellä on kiinnostavaa tietoa muun  muassa Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän kehityksestä aina nykypäiviin sakka. Se on muuten ollut sangen polveileva tie.

Itse amerikkalaisuuden aatteesta olisi voinut kertoa enemmänkin, mutta niinhän se on, että teoria on teoriaa ja käytäntö käytäntöä.

Yksi asia, jota käsitellään yllättävän vähän, on rajaseudun (frontier) merkitys, josta kirjoittajalla olisi varmasti ollut loputtomasti kerrottavaa. Uudisraivauksen henki lienee asia, joka erityisesti on erottanut Amerikkaa Euroopasta, jossa rajapyykit ja aidat tulivat vastaan kaikkialla.

Nec sutor ultra crepidam

 

Tuomari pysyköön lestissään

 

Montesquieulainen vallan kolmijaon periaate on nykyaikaisissa demokratioissa yleisesti tunnustettu. Vähintäänkin pidetään oikeusvaltioissa sopimattomana, että toimeenpanovalta sekaantuu tuomiovallan käyttöön.

Tässä suhteessa ero on selvä diktatuureihin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ylpeiltiin nimenomaan sillä, että kaikki valta kuului puolueelle, jonka asianmukaiset elimet sekaantuivat tarvittaessa myös tuomiovallan käyttöön.

Vallanjaon periaate on keskimäärin osoittautunut sangen hyväksi ja tarpeelliseksi asiaksi. Ei se nyt sentään ole mikään tae vallan väärinkäyttöä vastaan ollut, puhumattakaan tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta, josta on esimerkkejä monesta maasta, ehkäpä jopa kaikista.

Meillä varmaan tunnetaan parhaiten amerikkalaisen oikeuskäytännön ihmeellisyydet, joissa poliittisuus saattaa olla täysin avointa ja tuomiot sellaisia, jotka paikallisia tai yleiskansallisia tarpeita parhaiten tiettyjen poliittisten tahojen mielestä tyydyttävät, vaikka sokea Reettakin näkee, että ne ovat vastoin tosiasioita.

Korkeimman oikeuden jäsenten puoluekanta näyttää USA:ssa olevan aivan keskeinen poliittisen elämän realiteetti. Puolueettomuutta ei kukaan ilmeisesti edes pidä tarpeellisena kuvitella.

Oma oikeuslaitoksemme näyttää innokkaasti lähteneen suuren esikuvansa tielle, vaikka okeusjärjestelmämme onkin toisenlainen ja rajoittaa merkittävästi tuomioistuinten valtaa Common Law-systeemiin verrattuna.

Kansainvälisestikin ovat sentään meillä oikeudessa jauhetut syytökset raamattuun vetoamisesta (ks. Vihavainen: Haun räsänen tulokset) ja vastaavista aivan uskomattomista syytöksistä, muun muassa eduskunnassa (!) esitettyyn pikku vitsiin liittyen, herättäneet ansaittua huomiota. Uutta ja erittäin vahvaa politisoitumista on mahdotonta olla huomaamatta.

Jotta Orwellin maailma tulisi täydelliseksi, on kehdattu korkeilta koturneilta vaatia jopa julkista ja tarkemmin määrittelemätöntä, mutta voimallisuudeltaan joka tapauksessa erityistä katumusta ajatusrikosten johdosta (Vihavainen: Haun katumus tulokset). Elämme parodian aikakautta.

Oikeuslaitoksen käyttö poliittisena aseena on tietenkin älyllisen tasonsa säilyttäneissä piireissä herättänyt levottomuutta. Hiljattain The Economist esitti huolestuneisuutensa siitä, että ranskalainen tuomioistuin, joka määräsi rangaistuksen Marine Le Penille, liitti siihen juuri sen pituisen poliittisen karenssiajan, joka estäisi osallistumisen vaaleihin.

Rikos on rikos ja rangaistus on rangaistus, mutta politiikkaa ei tuomioilla pitäisi tehdä, ellei se lain mukaan ole välttämätöntä. Mikäli kansan oikeuteen äänestää haluamiaan ehdokkaita tarpeettomasti puututaan, ei demokratia ole terveellä pohjalla ja seuraukset saattavat olla ikäviä itse järjestelmän kannalta.

Tuo oikeuslaitoksen käyttö -itse asiassa prostituoiminen- puoluepolitiikan palvelukseen on uusimmassa historiassamme ollut hyvin näkyvää ja kehitystä voi pitää vaarallisena. Irvokkaana ja jopa häpeällisenä voi pitää, että tuollaisesta toiminnasta on saatettu jopa erityisesti palkita syyttäjää (ks. Vihavainen: Haun toiviainen tulokset).

Myös henkilö, joka keksi idean raamatun siteeraamisen syyttämisestä on kehdannut ilmoittautua julkisesti. Aikoihin on eletty.

Toivottavasti tämä tie ei jatku. Mikäli niin käy, on seurauksena väistämättä oikeuslaitoksen arvostuksen laskeminen. Enää siihen ei olisi paljoakaan varaa.

Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, Putinin etc. tuomitseminen kansainvälisessä oikeusistuimessa olisi varmasti paikallaan ja sodan jälkeen nousee varmasti paljonkin kysymyksiä sen aikana tehdyistä rikoksista ja niiden rankaisemisesta.

Onko oikeuden toteuttaminen näissä tapauksissa lainkaan mahdollista, on tärkeä kysymys sinänsä, mutta ei ainoa. Vähintäänkin rikoksia on voitava julkisesti paheksua ja halveksua ansioidensa mukaan.

Älymystön syytä käsitellä asioita mahdollisimman tarkkojen selvitysten perusteella. Niistä o keskusteltava kansainvälisellä tasolla kylmien tosiasioiden valossa. Ne, jotka kuotaavat aiat ala-arvoisella demagogialla (vrt. ruumishuoneilta haalitut ruumiit, jota täyttivät alas ammutun lentokoneen), joutavat saada juuri sellaisen arvostuksen kuin ansaitsevatkin.

Toki molemmilta puolilta todennäkäisesti löytyy asioita, jotka vaativat selvitystä. Tämä ei tyietenkään muuksi muuta hyökkäävän osapuolen suurinta syyllisyyttä koko sotaan.

Tässä vanhempi teksti aiheeseen liittyen:

 

lauantai 9. toukokuuta 2020

Voittajat on tuomittava

 

Voittajia ei tuomita

 

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.

Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.

Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?

Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.

Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.

Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.

Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.

Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.

Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.

Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.

Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).

Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.

Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.

Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.

Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.

Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.

Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.

Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.

Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.

Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.

Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.

Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.

Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.

Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.

Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.

Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.

Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.

Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.

Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.

Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.

 

Profeetta ajassaan

 

Mustattu mies

 

Venäläinen vitsi kertoo, että kun kaksi kaverusta näki ensi kertaa mustan afrikkalaisen, huudahti toinen: ”Kato Vanja, Solženitsyn!”

”Mistä sinä hänet tunnet?”

”No ohan tuota niin paljon mustattu!”

Niinhän se oli. Solženitsyn kävi yhden miehen sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja voitti, jos asiaa halutaan vähän tiivistää ja kärjistää. Mutta kylläpä vastapuoli häntä jaksoikin mustata!

Solženitsynin toiminnan merkitys ja arvo avautuvat vasta omassa kontekstissaan, keskellä neuvostokauden sakeinta propagandan, agitaaton ja disinformaation keitosta. Irtautuminen tästä vellistä vaati erittäin suurta intellektuaalista kapasiteettia ja moraalista rohkeutta.

Sittemmin Solženitsyn on taas leimattu yksinkertaisesti vain hourupäiseksi taantumukselliseksi, lähinnä puuttuvan liberalisminsa takia. Itse asiassa tämä kyllä näkyi jo hänen Harvardin puheestaan vuonna 1978. Kirjailija ei ollut riittävän länsimaalainen eikä amerikkalainen arvoiltaan, jotta Amerikan itärannikon liberaalit olisivat voineet häntä arvostaa tai edes ymmärtää.

Myös Vladimir Nabokov oli aikoinaan pilkannut amerikkalaista kulttuuria äärimmäisen rajusti, mutta hänen aristokraattinen kritiikkinsä annettiin anteeksi, sehän kuului sentään lähinnä kirjallisuuden eikä politiikan puolelle.

Solženitsyniä on erityisen kovasti arvosteltu myös siitä, että hän annatti Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän liittoa (mikäli niiden kansat sitä kannattaisivat). Nykyisestä näkökulmasta katsoen asia on suorastaan pöyristyttävä, mutta ennen Neuvostoliiton hajoamista se oli äärimmäisen radikaali.

En nyt rupea tässä Solženitsynin asianajajaksi, jokainen saa olla hänen ajatuksistaan mitä mieltä haluaa. Ajattelin joka tapauksessa, että voisi olla hyvä antaa hänen ajatuksilleen hieman perspektiiviä, kun niistä nyt on taas kerran ollut puhetta:

 

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Siinäpä kysymys.

 

Miten Venäjä olisi uudelleenrakennettava?

 

Vuonna 1990 ilmestyi Aleksandr Solženitsynin hyvin merkittävä pieni teos ”Miten meidän olisi uudelleenrakennettava Venäjä?” (Kak nam obustroit Rossiju?) (ks. http://www.solzhenitsyn.ru/proizvedeniya/publizistika/stati_i_rechi/v_izgnanii/kak_nam_obustroit_rossiyu.pdf ).

Kirjoittaja ei voinut käyttää muotoa ”Kak nam perestroit Rossiju”, sillä se oli jo niin sanoakseni kilpailevan firman käytössä. Hän oli jo kirjoittanut samasta aihepiiristä parissakin pamfletissa, mutta nyt ajatukset koottiin yhteen.

Vuosi oli siis 1990, mikä on syytä pitää tarkoin mielessä. Siltä pohjalta ja vain siltä pohjalta koko teksti on ymmärrettävissä, aivan kuten se, mitä erilaiset älykääpiöt nykyään nimittävät ”suomettumiseksi” pitää ymmärtää ja voidaan ymmärtää vain oman aikansa pohjalta.

Kirjailija huomauttaa heti aluksi, että kommunismin hetki on nyt lyönyt, mutta sen betoninen perusta ei ole vielä sortunut. Että vältyttäisiin vapautumisen sijasta hautautumasta sen raunioihin, oli tehtävä jotakin, mutta mitä?

Ensisijainen kansallinen tehtävä oli Solženitsynin mielestä imperiumista ja imperialismista luopuminen. Venäjällä, ja eritoten nykyhetken sairaalla Venäjällä, ei yksinkertaisesti ollut voimia ylläpitää imperiumia, puhumatta siitä, mitä moraalista vahinkoa sai aikaan toisten kansojen orjuuttaminen.

Solženitsyn oli huolestuneena huomannut, ettei venäläinen kansallinen tietoisuus mitenkään voinut vapautua mielettömästä alueajattelusta, imperialistisesta hulluudesta, jota valheellinen kommunistinen ideologia oli vain kiihdyttänyt.

Venäjän oli kerta kaikkiaan luovuttava orjuuttamasta muita kansoja: kolme Baltian tasavaltaa, kolme Kaukasian tasavaltaa ja neljä Keski-asian tasavaltaa oli ehdottomasti laskettava päättämään itse kohtaloistaan. Sama koski Moldaviaa, mikäli se piti Romanian seuraa parempana kuin Venäjän. Irtautumisen Venäjästä oli oltava kertakaikkista ja peruuttamatonta. (И так я вижу: надо безотложно, громко, четко объявить: три прибалтийских республики, три закавказских республики, четыре среднеазиатских, да и Молдавия, если ее к Румынии больше тянет, эти одиннадцать — да! — непременно и бесповоротно будут отделены ).

Kazakstan, joka itse asiassa oli Etelä-Siperia, oli kommunistien mielivaltainen luomus: missä paimentolaiset olivat kerran vuodessa käyneet, se merkittiin uuteen valtioon kuuluvaksi, mutta Iljitšhän nimittikin alueellisia kysymyksiä kymmenennen arvoluokan asioiksi. Kazakstan oli siis kysymys sinänsä ja ilmeisestikin vaati neuvotteluja. Mutta jos ne halusivat erota juuri tuossa muodossa, niin menkööt Herran rauhassa (to i s Bogom).

Toisessa yhteydessä Solženitsyn pohti myös Tšetšenian kysymystä ja päätyi siihen tulokseen, että jos ne halusivat erota, niin kuka niitä voisi estää (ja samaan aikaan pysyä rehellisenä ihmisenä), mutta jos ne olivat osa Venäjää, niin piti myös käyttäytyä sen mukaisesti eikä pitää yllä omaa ulkopolitiikkaa.

Jäljelle jäi kolme ”Venäjää” eli vanhan jaottelun mukaan iso-, vähä- ja Valkovenäjä (velikaja, malaja i belaja Rus). Oli ilmeistä, että ne kuuluivat yhteen ja toisivat luonnollisesti parhaiten yhdessä, liittona, jonka nimi olisi Rus tai vaikkapa Rossija. Asiallisesti kyseessä olisi Venäjän liitto, Rossijskij sojuz.

Tämän liiton yhteydessä, sen sisällä, olisi pakostakin vielä suuri määrä eri kansallisuuksia, joiden kansallisiin pyrintöihin oli suhtauduttava arvostavasti ja huomaavaisesti.

Venäjä oli kokenut ankaran taudin, sosialismin, ja sen oli nyt levättävä ja tervehdyttävä. Tämä merkitsi Solženitsynin mielestä myös tiettyä eristymistä lännestä ja sen vieraasta kulttuurista. Tarvittaisiin varmaan jonkinlaista sensuuriakin estämään kulttuurisen paskavellin pursumista vastustuskyvyttömälle Venäjälle.

Solženitsynin visio oli äärimmäisen rohkea ja omintakeinen. Se oli sen miehen arvoinen, joka moraalisena jättiläisenä oli kyennyt näkemään läpi koko neuvostosysteemin valheiden rakennelman ja päättäväisesti nousemaan sitä vastaan.

Oli irvokas näky, kun henkeä ja uskonvarmuutta täynnä olevat taistolaiset meillä in corpore tuomitsivat Solženitsynin, jota syytettiin sairaalloiseen egoismiin ja omistavan luokan tietoisuuden jäänteisiin perustuvasta taantumuksellisuudesta ja Suuren isänmaallisen sodan sankareiden herjaamisesta.

Erityisesti mainittiin vielä Aleksandr Matrosovin ja Zoja Kosmodemjanskajan muiston häpäiseminen. Eihän entinen rintamamies Aleksandr Isajevitš heistä edes mitään ollut sanonut, mutta objektiivisesti ottaenhan hänet tietysti voitiin siitäkin tuomita marxismi-leninismin nerokkaan supertieteen avulla.

Eipä tässä enempää siitä uskomattaomasta kampanjasta, jolla Solženitsyniä yritettiin halventaa. Samahan jatkuu nykyään toiselta suunnalta, kun kirjailijaa todistellaan taantumukselliseksi slavofiiliksi, hyvä ettei peräti totalitarismin kannattajaksi.

Mitään sellaistahan Solženitsyn ei ollut, mutta on myönnettävä, että hän putosi kehityksen rattailta eikä hänen profetiansa kelvannut kenellekään.

Kaikki tapahtui yhtäkkiä ja odottamatta. Se, joka pilkkaa sovjetologiaa siitä, että se ei onnistunut ennustamaan Neuvostoliiton romahdusta ja hajoamista, osoittaa vain, ettei ymmärrä historiasta mitään. Eivät näitä asioita tienneet vielä vuonna 1990 kukaan, eivät edes ne, jotka ne sitten toteuttivat seuraavan vuoden lopussa, ymmärtämättä itsekään, mitä seurauksia heidän toiminnallaan oikeastaan oli.

Silloinhan oli tarkoituksena luoda Itsenäisten valtioiden liitto, IVY, joka pian, mutta ei välittömästi, osoittautui fiktioksi.

Kun Neuvostoliitto hajosi, se purkautuikin alkutekijöihinsä. Valkovenäjä ei ollut suinkaan mikään valmis kansakunta ja itse valkovenäläinen nationalismi oli rakennettava jälkeen päin.

Ukrainan kanssa oli hiukan toisin. Se oli kieleltään ja kulttuuriltaan selvästi Venäjästä poikkeava ja sen historiaan kuului myös valtiollisuuden aineksia, aika tuoreitakin. Ennen muuta Ukrainalla oli eurooppalaisia juuria, jotka erottivat sitä isovenäläisyydestä. Moskalien vastaisuutta toisaalta ja ukrainalaisen patriotismin tukahduttamista toisaalta löytyi historian varastoista.

Mutta ei Ukrainakaan mikään valmis kansallisvaltio ollut, puhumatta siitä, että sen neuvostoaikana vedetyt rajat tosiaan olivat melkoiselta osalta mielivaltaiset.

Kun uudessa valtiossa ruvettiin rakentamaan kansallista kulttuuria, oli selvää, että siinä törmättiin isovenäläisiin perinteisiin. Ainakin näin jälkeenpäin katsoen se on meille ihan ilmeistä. Niistä virheistä ja jopa rikoksista, joita tehtiin, ei tässä sen enempää. On kuitenkin selvää, ettei tällainen skenaario tullut Solženitsynille edes mieleen, vaikka hän olikin epäluuloinen vapautumisen vaaroihin nähden.

Mutta vapaus on hankala asia myös demokratiassa, jossa enemmistö usein kuvittelee omaavansa oikeuden sanella vähemmistölle, mitä sen rauhaan kuuluu. Demokratia on kuin jokapäiväinen kansanäänestys. Se on aina vaarassa rappeutua mielivallaksi, toki oikeudenmukaisuuden nimissä.

Mutta miksi Putin sentään hyökkäsi Ukrainaan? Asiahan näköjään paljastui hiljattain eräästä ohjelmasta, joka vahingossa lähetettiin ennen aikojaan, kun Ukrainan oli määrä olla jo kukistettu. Kysymys on nimenomaan siitä, että Putin haluaa palauttaa imperiumin, aluksi ainakin tuon Venäläisen liiton muodossa. Venäjänkin jo, muuten selitetään olevan jo imperiumi.

Mikäli ei olisi toimittu nyt, olisi Ukraina ehkä peruuttamattomasti irronnut Venäjästä ja koko ajatus uudesta imperiumista käynyt ikuisiksi ajoiksi mahdottomaksi, kertoi Putin. Juuri samaan tapaan myös Stalin talvisodan kritiikkiseminaarissa puhui hyökkäyksestä Suomeen: oikea hetki oli nyt ja olihan se joka tapauksessa tehtävä…

Stalin sai turpansa veriin ja joutui muuttamaan koko skenaariotaan Suomeen nähden. Täytyy vain toivoa, että Putinille kävisi samoin Ukrainassa.

Selvää joka tapauksessa on, ettei tuolla Solženitsynin kaavailemalla Venäläisellä liitolla (joskus hän käytti myös muotoa Slaavilainen liitto) ole eikä voi olla enää samaa merkitystä kuin sillä olisi voinut olla hänen aikanaan. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa ja paljon on vettä virrannut Dneprissä sen jälkeen, kun Ukraina yllättäen huomasi olevansa itsenäinen valtio.

Mutta sama koskee Venäläistä imperiumia sen kaikissa muodoissa. Taantumuksen osa on aina epäkiitollinen eikä sillä koskaan ole todellisia tulevaisuuden edellytyksiä. Venäjän johtojuntta on nyt jäänyt pahasti ulkopuolelle historian kehityksestä. Sama koskee kansaa kuten mielipidetarkkailu osoittaa.

Putin on kyennyt palauttamaan autoritaarisen systeemin ja hallitsemaan informaatiota jo vuosien ajan. Sen tuloksena peräti 68 prosenttia venäläisistä kannattaa nyt ”erikoisoperaatiota” Ukrainassa (jos olisi kysytty ”hyökkäyksestä” olisi luku ollut taatusti aivan jotakin muuta). Luku on peräisin tutkimuslaitos VTsIOM:ilta, joka on valtioon kytköksissä, joten sitä pitää arvioida tässä valossa. Silti se näyttää oikean suuntaiselta muiden tietojen valossa.

On selvää, että Venäjällä hyvin laajasti myös kansan keskuudessa kummittelevat taas mielettömän aluepatriotismin aaveet, fasistisen pseudotieteen, ”geopolitiikan” siivittäminä.

Jos Aleksandr Isajevitš olisi hengissä, hän antaisi mitä kuuluu ja kuka käski niin kaikenkarvaisille putineille ja medinskeille kuin myös niitä orjallisesti seuraavalle, älyttömälle ja tahdottomalle mukapatrioottisten venäläisten laumalle. Tietenkin Venäjällä ovat myös omat vanhurskaansa, mutta niistä ei puhuta nyt.

Ei saa elää valheessa, julisti profeetta kerran. Hän onnistui tekemään isänmaassaan valtavan työn, mutta hänen jälkeensä kyvyttömät ja kyyniset ilveilijät yhdessä varkaiden ja rosvojen kanssa ovat vallanneet näyttämön ja onnistuneet vetämään vielä onnettoman kansankin mukaansa.

Nyt Venäjä tarvitsisi uutta, suurta profeettaa. Liberalismi ainakaan läntisessä muodossaan ei riitä Venäjällä vastavoimaksi sille nationalistiselle saastalle, jota levitetään ja on jo kymmeniä vuosia levitetty koko valtion mahtikoneiston avulla.

 

 

 

Saksan-sodan eepos

 

Vähän unohdetusta sodasta

 

Sodat aiheuttavat aina kansallisen mielenhäiriön, jossa yleensä monet arvot keikahtavat päälaelleen. Jo muinaisessa Kreikassa asia huomattiin ja sitä ihmeteltiin.

Venäjän valapattoinen hyökkäyssota naapuriaan vastaan on asianmukaisesti aiheuttanut suurta painetta historian uudelleentulkintoihin. Ensimmäinen maailmansota, joka vuosikymmenet oli lähes täydellisessä katveessa tutkimukselta, joka sen sijaan suuntautui Lokakuun Suureen Sosialistiseen Vallankumoukseen, joka aloitti ihmiskunnan historian uuden aikakauden.

Kun huomattiin, ettei se aloittanut muuta kuin onnettoman harharetken fasististyyppiseen totalitarismiin, alettiin jälleen kiinnostua ensimmäisestä maailmansodasta, joka oli tuon vallankumouksenkin synnyttänyt. Sehän oli imperialistinen sota, mutta mitäs vikaa imperialismissa oikeastaan on?

Tuo kiinnostus alkoi jo ennen Ukrainan sodan alkamista ja epäilemättä juuri imperiumin nykyisen suuren johtajan johdolla saatiin hyvin pian sellainenkin yllättävä tutkimustulos, että Venäjä itse asiassa oli luettava ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioihin.

Ukraina sen sijaan näytteli juudaksen osaa ja teki opportunistisesti niin sanotun leipärauhan Saksan kanssa. Niinhän teki koko Venäjäkin, mutta kun Ukraina vielä oli irtautunut Venäjästä ilmeisenä tarkoituksena itsenäistyä ikiajoiksi.

Mikäli Venäjä tosiaan kuului sodan voittajiin, on Brest-Litovskin rauhaa pidettävä yllättävänä, sillä siinähän se luopui itse asiassa koko imperiumistaan, mukaan lukien Puolasta ja Suomesta, joita ei ole sen koommin saatu takaisin kotiin palautettua.

Nythän asia näyttää taas ainakin joidenkin vähäisempien äänien perusteella taas ajankohtaistuvan. Maineikkaiden tšekistien entinen valtakunnanjohtaja Patrušev muistutti äskettäin siitä, että Suomikin kuului vuosisadan verran Venäjän imperiumiin.

Eikö se itse asiassa kuulukin siihen luonnostaan? Katsokaapa vain karttaa. Amerikkalaista termiä lainatakseni Venäjän kutsumuskohtalohan on laajentua sinne, missä meri tulee vastaan. Niin on, jos siltä tuntuu.

Ensimmäinen maailmansota alkoi Venäjällä suuren euforian vallasa, kuten tapahtui muuallakin. Saksan lähetystöä (tuo hotelli Astoriaa vastapäätä sijaitseva eduskuntatalomme esikuva) vandalisoitiin ja saksalaisen pullakauppiaan puoti Nevskillä pantiin tasaiseksi.

Kaikki olivat innolla mukana ja erityisesti juutalaisten osuus kannattaa panna merkille: hehän olivat vielä hiljattain kärsineet pogromeista ja heitä epäiltiin epäisänmaallisuudesta. Nyt he marssivat suurelta synagogalta Talvipalatsille osoittamaan lojaalisuuttaan. Matka jatkui Znamenskaja-aukiolle (nyk. Vosstanija, Moskovan-aseman vieressä).

Venäläisten isänmaallisuus oli saatu herätettyä, kuten sodissa aina tapahtuu ja nytkin taas näyttää tapahtuneen. Suuri regressio ilmenee aina aluksi suurena riemuna, kun aivojen käytöstä luovutaan.

Ei se hetken hurmos kuitenkaan sitä tarkoittanut, että uusi olotila olisi kestävää laatua. Keväällä 1917 koitti totuuden hetki.

Muistellaanpa nyt tässä vaihteeksi taas tuotakin sotaa:

torstai 18. maaliskuuta 2021

Yhdenmiehen armeijakin voi olla hirmuinen

 

Suuri hyökkäys

 

Aleksandr Solženitsyn, Elokuu neljätoista (10.-12. elokuuta vanhan ajanlaskun mukaan). Suomennos Esa Adrian. Tammi 1972, 550 s.

 

Tulipa taas mieleen kerrata Solženitsynin magnum opusta. Kyseessähän on Punainen pyörä (Krasnoje koleso), mahtava kymmenosainen romaaniepos (4650 s.), josta on suomennettu vain kaksi osaa: Elokuu 14 ja lokakuu 16.

Kirja on Solženitsynin yhden miehen armeijan hyökkäys suoraan päin bolševistista väärennöksen koulukuntaa. Hänen ilmeinen tavoitteensa on palauttaa totuus niin sanotusta lokakuun vallankumouksesta, ei enempää eikä vähempää.

Kirjailijaa voi kaikin mokomin pitää suuruudenhulluna, kuten minäkin aikoinaan tein. Postmodernissa maailmassa, joka jo silloin vallitsi Neuvostoliitossa, yritys herätti heti myös kyynisen reaktion: ”Mikä on totuus?”

Loanheitolla ei ollut mitään rajaa ja muistan hyvin, miten järkyttynyt olin havaitessani, että neuvostoliittolainen loanheitto ei häikäillyt nimittää kirjailijaa myös isänmaanpetturiksi ja venäläisyyden vihaajaksi tämän kirjan (tai eepoksen) perusteella. Ja tämän kehtasivat tehdä nimenomaan bolševikit…

Yhtä hyvin he olisivat voineet esittää saman syytöksen Tolstoille, jonka suurtyötä Solženitsyn on selvästikin halunnut toistaa. Sota ja rauha tosin ei ollut niinkään kertomus vuodesta 1812, kuin ihmisestä ja sodasta yleensä, ja vielä rauhastakin.

Punainen pyörä, sikäli kuin olen sitä lukenut, on tai haluaa olla myös koko inhimillisen todellisuuden kuvaus, sikäli kuin sellaista voi pitää mahdollisena. Venäjän vallankumous ja bolševikkien vallankaappaus syntyvät aikakaudesta, ihmisestä ja hänen yhtä sokeasta kuin avuttomasta pyrkimyksestään hallita maailmaansa.

Punaista pyörää on tosiaankin suomennettu vain nuo kaksi osaa ja tuskin sekään oli erityisen kannattavaa. Suomennos maksaa, jopa Suomessakin, jossa kääntäjä saa tyytyä nälkäpalkkaan, ellei sitten saa jostakin apurahoja. En tiedä, saiko Esa Adrian, mutta luultavasti kyllä.

Muistelen, että kirjaa (Elokuu 14) haukkua louskutettiin milloin mistäkin asiasta. Olihan kirjoittaja Neuvostoliiton julkinen vihollinen ja hänen kanssaan kaveeraamisesta tehtiin tietyt johtopäätökset. Oli sitä paitsi turvallista moittia kirjailijaa esimerkiksi historian väärentämisestä.

Hänen historiansa näet oli ainakin aivan erilainen kuin bolševikkien virallinen historia ja sitä paitsi epätieteellinen sivuuttaessaan sen satojen tutkijoiden vahvistaman väärennöksen, jonka mukaan kaikessa toteutui se, mikä kirjoitettu oli ja minkä mukaisesti maailmanhistorian kehitys synnytti uudenlaisen yhteiskunnan.

Solženitsynin syyttäminen venäläisvastaisuudesta oli yhtä mieletöntä kuin hänen esittämisensä slavofiilinä tai peräti mustasotnialaisena. Laiskalle hengelle molemmat myös ovat käyneet täydestä ajattelun korvikkeena ja aina voi yrittää väittää, ettei kirjailija edes tuntenut sitä, mitä hän kuvasi.

Solženitsyn kuitenkin tunsi pappenheimilaisensa yhtä hyvin kuin Tolstoi omansa. Kirja osoittaa erinomaista ajan tunnelmien ja niiden muuttumisen tavoittamista ja varmemmaksi vakuudeksi kirjailija esittää aina välillä ajan dokumentteja, kuten lehtiotsikoita ja viittaa tapahtumiin, jotka bolševistinen väärennöksen koulukunta oli painanut unohduksiin.

Kirjan sankareita on ennen muuta eversti Vorotyntsev, totuudelle uskollinen patriootti, joka ei alennu hurraamaan ontoille ideologisille symboleille, keisarista isänmaahan. Hän muistuttaa Tolstoin Pierre Bezuhovia. Hänelle tärkeintä on totuus -ja oikeus, pravda ja tämä ei sitten viittaa bolševikkien kaappaamaan sanaan, josta tehtiin valheen äänenkannattajan nimi.

Venäjän armeija oli monikansallinen. Kirjailija ei osoittele vierasheimoisia ja vihjaa heidän puuttuvaan lojaalisuuteensa. Kenraali Rennenkampf sai kyllä pilkkanimen Rennen-ohne-Kampf, mutta ei se hänen kansallisuudestaan johtunut.

Itä-Preussin eli Tannenbergin taistelussa toimi myös suomalainen kenraali Sirelius, joka mainitaan useaan kertaan. Ei hänenkään hahmonsa imarteleva ole, mutta todellinen traaginen antisankarihan on kenraali Samsonov, joka viimein tekee itsemurhan.

Ei ole totta, että historiassa määräisivät vain mykät materian voimat, mutta niitä ei voi myöskään aliarvioida. Katkerana Vorotyntsev saa muistella Venäjän armeijan ylpeänä toistelemaa Suvorovin iskulausetta: kuula on hölmö, pistin se jotakin on! Vai että sillä lailla. Ja tykki se varmaan on sitten ihan idiootti…

Ensimmäinen maailmansota merkitsi sivistyneen maailman henkistä konkurssia, johon päädyttiin asiaa lainkaan ymmärtämättä, unissakävijöiden tapaan. Laho Venäjän valtakunta oli rakennettu aikoja sitten vanhentuneille periaatteille ja perustui järkyttävään luokkaeroon.

Intelligentsija oli asettunut kapinaan koko systeemiä vastaan jo puoli vuosisataa ennen maailmansodan syttymistä ja vuonna 1914 ylioppilas, intelligentti (venäläinen intellektuellin nimitys) ja vallankumouksellinen merkitsivät lähes samaa.

Silti monet ylioppilaat lähtivät vapaaehtoisina rintamalle ja kirjailija kuvaa myös heitä. Joukossa oli myös defaitisteja, jotka halusivat loikata, kuten muuan vänrikki, jonka isännimi Lenartovitš viittaa ruotsalaiseen ja siis suomenmaalaiseen syntyperään.

Mutta kohtalon iskut oli otettava vastaan. Itse kukin käyttäytyi katastrofin keskellä kuten ihmiset käyttäytyvät. Siinä näkyi elämän koko kirjo. Ihannoitu venäläinen saattoi hyvinkin olla sankari, teatraalinenkin, mutta myös kaikkea muuta. Tykit ne ratkaisivat Saksan sodassa, eikä vihollisen tietä omalla rinnalla suljettu. Sitä paitsi oltiin hyökkäämässä.

Sodan koko tolkuttomuus nousee esille vasta asioiden konkreettisesta kuvaamisesta ja sen Solženitsyn taitaa. Minun mielestäni hän on hyvinkin Tolstoin veroinen.

Muuan seikka, jonka panee suomalaisena merkille ovat suomalaisten kaupunkien mukaan nimetyt rykmentit: löytyy niin  Savonlinnan (Nejšlotski), Viipurin, Sortavalan kuin Käkisalmenkin rykmentti. Viimemainittu oli Itävallan keisarin kunniapäällikkyyden alainen ja vielä sodan alkuviikkoina se oli viralliselta nimeltäänkin Лейб-гвардии Кексгольмский Императора Австрийского полк.

Yhtä pahasti olivat Viipurin rykmentin asiat, se oli seremoniallisesti Saksan keisarin alainen: 85-й пехотный Выборгский Его Императорского Королевского Величества Императора Германского Короля Прусского Вильгельма II полк.

Solženitsyn väittää, ettei uutta nimitystä rykmentille ollut elokuun suuren taistelun aikana edes vielä keksitty ja tämä pitää paikkansa. Elokuun lopulta lähtien käytettiin sitten vain 85. viipurilaisen rykmentin nimitystä.

Nuo niin sanotusti suomenmaalaiset rykmentit, joita oli paljonkin, oli tosiaan perustettu Suomessa, siis Vanhassa Suomessa ennen suuriruhtinaskunnan liittämistä keisarikuntaan ja niissä oli alun perin paikallista väkeä. Myöhemmin ne kuitenkin jouduttiin täydentämään muualta, suuriruhtinaskunnan autonomiasta johtuen.

Savonlinnan rykmentti on minusta kiinnostava, tuo kaupunki kun kuuluu taas Suomeen, tällä kertaa itsenäiseen.

Rykmentti perustettiin vuonna 1806 ja taisteli mm. niin sanotussa Tonavan armeijassa. Napoleonia vastaan suunnatulla retkellä se osallistui muun muassa Leipzigin kansaintaisteluun ja eteni Ranskaan saakka, ei kuitenkaan Pariisiin. Rykmentissä taisteli muun muassa runoilija ja Puškinin ystävä Baratynski, joka runoissaan ihannoi Suomeakin.

Rykmentin lyhyt historia kertoo, että se hajotettiin vuonna 1835 ja muodostettiin sitten uudelleen Suomen alueella vuonna 1863. Missä määrin mukana oli suomalaisia ei liene kukaan selvittänyt. Tuskinpa niitä edes oli, ainakaan miehistössä.

Tannenbergin (saksalaisen nimityksen mukaan) suuressa tuhoamistaistelussa elokuussa 1914 savonlinnalaiset joka tapauksessa suorittivat Solženitsynin mainitseman urhoollisen hyökkäyksen, jonka tulokset kuitenkin valuivat hukkaan. Lyhyissä rykmentinhistorioissa löytyy kyllä kielteisempääkin ainesta. Niin aina.

Tässä Punaisen pyörän osassa Suomea eli suuriruhtinaskuntaa kuitenkaan tuskin edes mainitaan. Lokakuu 16 -teoksessa siitä sen sijaan puhutaan enemmän ja kun olin aikoinaan kirjan lukenut, katsoin tarpeelliseksi lähettää kirjailijalle kappaleen englanninkielistä Pertti Luntisen Seyn-elämäkertaa.

Kirjailija kiitti kauniisti ja vastasi kirjoittamalla kokonaisen sivun mittaisen kirjeen kommentoidakseen näkemyksiäni Venäjän intelligentsijasta. Olen tallettanut kirjeen niin huolellisesti, ettei sitä ole enää millään löytynyt parinkymmenen vuoden etsinnöistä huolimatta.

Luulen, että se on jonkin kirjan välissä.

 

Lisää verta pakkiin?

 

Konfliktit on tunnustettava

 

Silloin kun minä sosiologiaa opiskelin, mikä tapahtui yli puoli vuosisataa sitten (olin vahingossa kirjoittaa ”yli sata vuotta sitten”), loisti muuan nimi tähden lailla siinä uusien ja vanhojen suuruuksien galleriassa, jota meille opetuslapsille esiteltiin.

Kyseessä oli Ralf Dahrendorf, mies, joka pakotti etsimään rationaalisia ratkaisuja mielettömimpiinkin konflikteihin. Hän ei tyytynyt siihen, että konflikteissa omaksuttaisiin aina sen puolen asia, joka oli oikeampi, järkevämpi ja hedelmällisempi.

Koska osapuolia oli kaksi, oli konfliktin aito lopettaminen voimalla tai edes ylivoimaisella järkeilyllä harvoin tie sen ratkaisemiseen.

 Toisella, eli tässä tapauksessa sillä kukistamisen ansaitsevalla osapuolellakin oli omat syynsä kannattaa näkemyksiään, olipa syynä tyhmyys, katkeruus tai vaikkapa pelkkä saaliinhimo.

Mikäli tuo toinen ryhmä yksinkertaisesti kuitattiin väärää ja sallimatonta asiaa ajavina rikollisina, syntyi todennäköisesti piilevä konflikti, joka ei aseellisestakaan kukistamisesta välttämättä lainkaan heikentynyt, vaan saattoi jopa saada lisää kasvuvoimaa.

Dahrendorfin ura oli komea, hän toimi muun muassa London School of Economicsin rehtorina ja Oxfordin yliopiston vararehtorina. Saatuaan Britannian kansalaisuuden, hän sai myös päärinarvon ja pääsi ylähuoneen jäseneksi. Euroopan yhteisön hallinnossakin hän toimi muutaman vuoden.

Nyt en enää muista tarkkaan, miten Dahrendorf neuvoi ristiriitoja sääntelemään. Hän joka tapauksessa ymmärsi, ettei niiden hävittäminen millään lopullisella ratkaisulla aina olisi mahdollista ainakaan lyhyellä tähtäimellä ja siksi oli opittava elämään niiden kanssa.

Joka tapauksessa tällaisen lähestymistavan ensimmäinen ehto oli ristiriidan tunnustaminen todelliseksi. Se enemmän tai vähemmän merkitsi sitä, että vastapuoli nostettiin täysiarvoiseksi neuvottelukumppaniksi sen sijaan, että se olisi leimattu pelkästään idioottien tai rikollisten laumaksi, jonka väärät asenteet oli hävitettävä kaikkine ilmentymineen.

Sen jälkeen, kun ristiriita oli tunnustettu, oli osapuolten organisoiduttava yksiköiksi, joiden välillä neuvottelut olivat mahdollisia ja sovittava pelisäännöistä.

Pelisääntöjen puitteissa oli sitten, mikäli mahdollista, annettava kohtuulliseksi katsottu määrä valtaa asioiden muuttamiseen myös toiselle, siis sille alakynnessä olevalle osapuolelle.

Päästyään vaikuttamaan asioihin sen sijaan, että olisi tullut ulos suljetuksi, toinenkin osapuoli sai purkautumistien omille turhautumilleen ja keinon vaikuttaa asioihin. Se myös saattoi nyt osoittaa, mihin se itse pystyi, kun sillä kerran olli mahdollisuuksia asioihin vaikuttaa.

Suomessa The Right Honourable Dahredndorf nautti 1960-luvulla suurta suosiota sosiologien, tuon uuden ihmetieteen gurujen keskuudessa.

On vähintäänkin mahdollista, että hänen teoriansa suoraan vaikutti siihen, että Kekkonen päästi kommunistit hallitukseen. Tämähän oli asia, joka monia kauhistutti niin koti- kuin ulkomailla ja jota asioita vajavaisesti ymmärtävät eivät vieläkään halua antaa Kekkoselle anteeksi.

Joka tapauksessa tulos oli hyvä. Sen ansioihin on mahdollista lukea sekä kommunistien kesyyntyminen lähes normaaliksi puolueeksi, että sen kahtiajaon synnyttämine tai ainakin syventäminen, joka tapahtui tuossa Suomen kommunistisessa puolueessa.

Puolueen isänmaalliset ainekset irtautuivat Moskova-mielisistä quislingeista ja yhteiskuntaa voitiin sen jälkeen rakentaa konsensuksen hengessä. Silloin meille saatiin tulopolitiikka ja konsensus. Kuinkahan on nyt?

Dahrendorfilainen suhtautuminen konfliktien sääntelyyn on ilmeisesti ollut toimivaa sorttia. Se oli osa Kekosen valtioviisautta, jolla oli ratkaiseva merkitys maamme itsenäisyyden säilymisessä ja kansan vaurastumisessa. Jostakin syystä vastaavaa ajattelua saa nykyään hakemalla hakea sitä mistään löytämättä.

Sen sijaan nykyään näyttää niin kansainvälisessä kuin kotimaisessakin politiikassa olevan monessa maassa vallalla sangen primitiivinen ajatus siitä, että ”oikeat” asiat ovat niin oikeita, että niiden edistämisen hyväksi on kaikki ”väärää” ajattelua edustavat tavalla tai toisella kukistettava ja eristettävä.

Ruotsissa ei ruotsidemokraatteja millään voida päästää hallitukseen enempää, kuin Saksassa AfD:tä. Lapsenomainen ajattelu pikkusormen antamisesta pahalle halvauttaa aidosti demokraattisen politiikan mahdollisuudet.

Samaan sarjaan voidaan laskea joidenkin politikitsijoiden lapsellinen riemastus siitä, että Marine Le Peniä on nyt estetty osallistumasta presidentinvaaliin. Toki muitakin ääniä kuuluu ja The Economist on syystä esittänyt huolestumisensa siitä, mitä tällainen merkitsee Ranskan demokratialle.

Ukrainan sodassa olisi saatava aikaan rauha ja vähintäänkin lopetettava silmitön tappaminen ja hävittäminen. Sielläkin on asian ytimessä tuo kaiken aloittanut Ukrainan sisäinen konflikti, joka olisi tunnustettava ja yritettävä turvata sen sääntely rauhanomaisin keinoin.

Ymmärrän, että asia on helpommin sanottu kuin tehty, mutta peräänkuulutan nyt sellaista asennetta, joka hyväksyy ja tunnustaa myös Venäjä-mielisten ukrainalaisten tavoitteiden tosiasiallisen olemassaolon.

Tahallista tai tuottamuksellista konfliktin lietsontaa voidaan havaita sen sijaan ainakin Virossa, jossa on juuri nyt jopa lopetettu ei-kansalaisten oikeus äänestää paikalisvaaleissa.

Tuloksena tällaisesta politiikasta ei varmasti ole ristiriitojen loppuminen, vaan todennäköisesti niiden muuttuminen hallitsemattomiksi ja entistä vaarallisemmiksi.

Tässä ei nyt ilmeisesti kannata sanoa mitään konkreettista Ukrainan tilanteen muuttumisesta lähitulevaisuudessa.

Yleisemmällä tasolla on kuitenkin ilmeistä, että juuri nyt tarvittaisiin runsaasti valtioviisautta, eli kykyä ja taitoa pyrkiä konfliktien säätelyyn silloinkin, kun toinen osapuoli näyttää omien kriteerien mukaan arvioiden vain rikolliselta, idioottimaiselta ja vaaralliselta.

Avoin väkivalta, sota, on setään se kaikkein huonoin tapa ratkaista sellainenkin tilanne. Ehkä se kuusinumeroinen kuolonuhrien määrä, joka Ukrainassa on valtavilla ponnisteluilla saatu aikaan voisi auttaa palauttamaan kunniaan rauhanomaiset metodin konfliktien käsittelemiseksi.

 

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.