Kultin rajat

 

Katumattomat

 

Yöpöydän lokerosta löytyi tässä yllättäen muuan joskus kesken jäänyt kirja ”On ylpeiltävä eikä

 kaduttava!” (Gorditsja a ne kajatsja! Pravda o stalinskoj epohe).

Kirjoittaja on muuan Juri Žukov ja kustantaja Eksmo /Jauza(Moskova 2011, 251 s.)Kirjan sisältö on juuri otsikon mukainen eikä houkuttele tuhlaaman aikaa lukemiseen.

Yllättäen huomaan, että kirjoittaja joka tapauksessa oli kuulunut Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen henkilökuntaan myös suuresti arvostamani Andrei Saharovin kaudella. Mutta olihan siellä monenlaista näkemystä silloinkin, suomalaisten hyvin tuntemasta Gennadi Kumanjovista lähtien. Se oli niin sanottua moniarvoisuutta.

Ei kukaan pakottanut ottamaan stalinisteja vakavasti. Ei tiedeakatemian ”Nauka” -kustantamo tätäkään sepustusta julkaissut.

Mutta tämä kirja, joka tyypilliseen tapaan oli ilmestynyt 3500 kappaleen painoksena, ei tässä nyt ole aiheena. Ei myöskään Venäjän kansa tai kansakunta, jolle Solženitsyn oli antanut suuren moraalisen parantumisen ohjelman: katumus ja itserajoitus.

Sitähän on sitten pilkattu kaikkialla lännessäkin: nuo käsitteet liitettyinä modernisaatioon -stalinismilla tai ilman- ovat jostakin kaukaa muinaisuudesta, luultavasti keksitystä maailmasta eikä koko moderni yhteiskunta kestäisi niiden ottamista tosissaan: ”itserajoitus”???

Nykyaikaa oli tuollaisen raamatullisuuden sijaan rajoittamattomuus talouskasvun, monikulttuurin ja konsumerismin alalla, ylikansallinen massakulttuuri ihmiskunnan uutena saavutuksena ja naisen korottaminen yhteiskunnan, kulutuksen, markkinoinnin, valtion ja historian keskipisteeksi

Kaikissa länsimaissa oli kyllä omaksuttava itseinho ja itseruoskinta, joiden aiheiksi kelpasivat aina historian patriarkaalisuus, rasismi, kolonialismi ja holokausti, olipa kansa ja sen historia mikä tahansa. Poikkeuksellinen historiallinen tie, kuten Suomella oli vain jotenkin väännettävä yhteiseen muottiin.

Yhdysvallat ja niiden historia ja nykyisyys muodostivat nyt uuden normaalin ja jokaisessa maassa edistykselliset tahot saivat tehtäväkseen selittää, millä tavalla amerikkalaisuus ja sen ihanteet toteutuivat niissä ja niiden historiassa.

Tilanne oli -ja on- jokseenkin sama kuin keskiajalla, jolloin ajatus totuuden etsimisestä tieteen tehtävänä olisi ollut rienaava. Sen sijaan oli logiikan asein selitettävä miksi totuus eli ilmoitus toteutuu kussakin erityistapauksessa tietyllä tavalla. Itse totuus kun voitiin tuntea vain Jumalan ilmoituksesta eikä kilpailevaa totuutta voinut olla.

Niinpä olemme saaneet todistaa toinen toistaan hullukurisempia näytelmiä, kun Suomen kansan osallisuutta holokaustiin, sen vastuuta kolonialismista ja menneen maailman patriarkaalisuutta on ”kritisoitu” täysin vakavalla naamalla ja koko kansakuntaamme patisteltu historiaamme katumaan. Kirsikkana kakussa ovat yritykset siirtää Suomi myös toisen maailmansodan voittajien leiriin.

Katuvaisen herrasmiehen hahmo on tässä maailmassa jo klassinen luomus ja ilmeni puhtaana jo 1800-luvun Venäjällä. Nyt kyse on jo hallitsevasta joukkoilmiöstä, jonka ulkopuolelle jäänee monessa maassa jo vähemmistö. Ainakin toista mieltä olevat harvoin uskaltavat kertoa mielipidettään.

Naiset ovat tälläkin alalla johtava voima, ja heillehän tämä rooli erityisen hyvin soveltuukin. Yleisen mielipiteen vastustaminen ei perinteisesti ole heidän vahva lajinsa, mille lienee olemassa biologiset perusteet.

Ne asiat, joita ennen muuta ja kritiikittömästi on kaduttava, tuli jo lueteltua. En tiedä, miten moni oikeasti saa puserrettua itsestään aitoa syyllisyyden tunnetta historiamme kolonialismin (terva!), imperialismin, rasismin, antisemitismin tai patriarkaalisuuden takia. Mikäli se onnistuu, pitänee tapahtumaa arvostaa onnistuneena jesuiittakoulun hengellisenä harjoituksena. Kyvystä ymmärtää historiaa voi sen sijaan antaa nollan.

Historiaa hyvin tuntevat, kuten muuan kansanedustaja, ovat näistä asioista puhuneet mahdollisimman suorasanaisesti ja tietenkin hankkineet itselleen vaikeuksia.

Kuvaavaa on, että tuon kovan luokan tutkijan koko tietämys historiasta on täysin tietämättömien toimesta julistettu nollan arvoiseksi, veisihän sen hyväksyminen pohjan koko siltä muodikkaalta ideologialta, jolla tietty osa kansaa erottautuu rahvaasta ja samaistuu aitoon länsimaalaisuuteen.

Mutta oikeastaan piti puhumani niistä kansoista, jotka kieltäytyvät katumasta. Venäjä on tärkeä esimerkki ja vaikea tapaus. Solženitsyn suositteli sille katumusta erityisesti sen väkivaltaisen sortohistorian takia.

Miksi piti alistaa Puola, miksi Baltian maat ja monet muut maat, jotka eivät halunneet liittyä imperiumiin? Miksi piti vuosisatojen ajan vainota vanhauskoisia? Miksi tuhottiin ja karkotettiin kokonaisia kansaluokkia ja kansoja, joiden jäsenten syyllisyyttä johonkin ei edes vaivauduttu tutkimaan.

Ja kaikesta tästä virallinen Venäjä ja sen kannattajat vain ylistivät maataan ja ylpeilivät siitä. Venäjä oli kommunistihallinnon jälkeen vakavasti sairas ja sen olisi rauhassa parannuttava, profetoi suuri kirjailija. Epämuodikkaasti ja länsimaalaista oikeaoppisuutta pahasti loukaten hän myös ehdotti jonkinlaista sensuuria maan rajoille, ettei länsimaisen kulttuurin ”paskavelli” (žiža) valuisi Venäjälle.

Turhia toiveita. Nimenomaan länsimaisen populaarikulttuurin kehnoin osa ryntäsi heti Venäjälle ja sai vahvan jalansijan siellä. Voikin kysyä, onko sensuurilla tällaisessakaan tapauksessa todellista käyttöä. Niin sanottu huvivero roskakulttuurille sen sijaan voisi toimia niin siellä kuin täälläkin. Mutta se edellyttäisi rohkeutta nimittää roskaa roskaksi, mikä on nykyään loukkaava ajatus.

Venäjä on oma lukunsa ja sen omintakeinen historia, jossa nimenomaan neuvostokauden osuus on syytä nostaa keskeisenä esille, erottaa sen muista maista. Jos ei nyt sitten oteta esille mongoleja ja Iivana Julmaa, eivät ne tähän kohtaan mitään lisää.

Joka tapauksessa Venäjällä ei länsimainen katumuskultti ole saanut mitään jalansijaa. Sen sijaan, että siellä kaduttaisiin kolonialismia, siellä ylpeillään sen yhteydessä tehdystä kulttuurityöstä ja yhteiskunnallisesta edistyksestä.

Mitä juutalaisiin tulee, oli Neuvostoliitto tieenkin Hitlerin merkittävin vastavoima (ihan Lend Leasesta riippumatta) ja juutalaiset menestyivät maassa erinomaisesti ollen usein johtavilla paikoilla.

Rasismi julistettiin jo ennen sotia Neuvostoliitolle täysin vieraaksi ilmiöksi, eikä tämä ihan tyhjää puhetta ollutkaan. Maa on myös ollut monikulttuurinen jo ammoisista ajoista. Tämä ei muuta sitä, että myös suoranaisia kansanmurhia tehtiin, muun muassa Kaukasuksella. Suomalaisten kohtalonkin voi muistaa, vaikka he ovat vaaleaihoisia.

Se Venäjästä. Mutta on muitakin avoimesti katumattomia maita. Ensi sijassa niitä ovat niin sanotut kehitysmaat, mutta myös ns. entisen itäblokin maat ja Neuvostoliitosata karanneet, kuten Baltian maat.

Jos otetaan esimerkiksi Baltian maiden historia, niin siitä onkin todella vaikeaa löytää todisteita imperialismista, kolonialismista ja monesta muustakaan katumuskultin edellyttämästä synnistä.

Ajatelkaapa, miltä kuulostaa julistus vaaleaihoisuuden antamasta etuoikeutetusta asemasta sellaisen virolaisen korvissa, jonka esi-isät olivat vuosisatojen ajan maaorjia?

Holokaustin osalta paperit ovat tosin puhtaat lähinnä Virolla.

Mitä tulee rasismiin, on Baltian maiden nykyinen suhtautuminen venäläisvähemmistöönsä nyt  vuorostaan selvää institutionaalista ksenofobiaa. Sen nimittäminen rasismiksi tai fasismiksi olisi kuitenkin silkkaa demagogiaa.

Sen sijaan noiden maiden siirtolaispolitiikassa on selvästi havaittavissa historiallisen kokemuksen merkitys. Siellä ymmärretään kirkkaasti, miten nopeasti ja täydellisesti väestönvaihto ja kielen ja kulttuurin tuhoaminen on nykyaikana mahdollista. Sen toteutuminen oli jo niin lähellä, että kansallinen muisti varottaa kokeilemasta uudelleen.

Myös esimerkiksi Puola ja Unkari ovat katumattomia maita. Nekin ymmärtävät olleensa ennen muuta uhreja ja siihen rooliin sopii esimerkiksi holokaustin katuminen huonosti, vaikka tässä tapauksessa siihen todella voisi olla syytäkin.

Mutta kansakunnalla on oikeus olla kansakunta ja kulttuuriltaan suvereeni. Se, mikä kukaties sopii amerikkalaiselle historian keskeiseksi asiaksi, on Euroopassa usein aivan irrelevanttia ja sen kumarteleminen kertoo vain kykenemättömyydestä ymmärtää tätä maailmaa.

Katumattomat maat, kuten röyhkeällä imperialismillaan ylpeilevä Venäjä saattavat olla ongelma koko maailmalle. Toisaalta sokeasti falskissa ja aiheettomassa katumuksessa piehtarointi on myös niin sanoakseni synti henkeä vastaan. Sellainen tuhoaa kansakunnan sielun, sanoisi Paasikivi.

 

 

Ruhtinas Saimaalla. Kesäistä selailua

 

Savonlinna-lehden numerossa 18.8.1887 sivulla 2. on kirje ”Sulkavalta”, allekirjoittajana tavalliseen tapaan nimimerkki -i.-i. eli kaikesta päätellen kappalainen Julius Lind.

Sattuneesta syystä en saanut kaapattua osaa lehden sivusta, joten se on nyt kokonaisena jäljempänä.

Kuten näkyy, kirjeen ykkösuutinen on venäläisen ruhtinaan vierailu Sulkavan satamassa valkealla laivallaan, jossa oli mukana jopa neljän hevosen vetämät vaunut ja näköjään myös omat hevoset. Hevosiahan kyllä yleensä saattoi kievarista lainatakin.

Kirjeenvaihtaja ei tiennyt ruhtinaan nimeä, jonka ilmeisesti sitten toimitus antoi oikeassa muodossaan: ruhtinas Barjatinski. Hänestä on tutkija Ismo Talka kirjoittanut enemmänkin kirjassa ”Töyryn talosta vesille”, joka ei nyt ole käytettävissä.

Sen sijaan viittaan Talkan tutkimuksia referoivaan artikkeliin ”Barjatinskyn laivat” vuoden 2024 Korsteenissa, joka on Höyrypursiseuran vuosijulkaisu.

Artikkelin mukaan ruhtinas oli vielä vuonna 1883 vielä ”keisarillisen metsästyksen päällikkö” eli arvattavasti kanto hovijahtimestarin titteliä Jegermejster, joka rinnastettiin salaneuvokseen tai vara-amiraaliin (III tšin eli arvoluokka).

Jonkin rettelön takia ruhtinas erosi tai erotattiin palveluksesta. Asian väitetään liittyneen pukeutumiseen: ruhtinas ei halunnut pukea päälleen pussihousuja…

”korsteenin” artikkelissa kuvataan ruhtinaan laivoja, joita oli Saimaalla vuoron perään ja samanaikaisesitikin useita, osa pieniä. Yksi niistä oli lastiproomusta rakennettu ”Vakava”. Sitä seurasi matkoilla höyryparkassi ja suurehko gigg, joka tarkoittanee kaksipyöräisiä rattaita, mutta voi olla myös vene.

Vakavassa oli 14 huonetta komeasti varustettu sekä tietenkin ruokasali, jääkellari ja sauna –”aivan oikea sauna löylyineen ja ammeineen”. Barjatinskillä oli lisäksi Suomessa parikin huvilaa ja ympäri Eurooppaa kuulemma seitsemän. Huonojen ilmojen takia ruhtinas siirtyikin sitten vuonna 1897 Välimerelle.

Laivoillaan, ei kuitenkaan ”Vakavalla” ruhtinas kävi Ruotsissa saakka.

Mutta mikä mies nyt tarkkaan ottaen oli tuo ruhtinas? Barjatinskin suku, kuten yleensä ruhtinassuvut, laskee aina periytymisensä jostakin hallitsijasta, tässä tapauksessa Rurikista.

Ylhäisaateliin kuuluvana siihen kuului monia korkeaylhäisyyksiä, kenraalisotamarsalkkaa myöten. Jalkaväen kenraali Aleksandr Ivanovitš Baratinski (1814-1879) murskasi vuoristolaisten vastarinnan Kaukasian sodassa ja vangitsi heidän johtajansa, imaami Šamilin vuonna 1859. Siellä oli suomalaisiakin mukana.

Tämä ruhtinas ei varmastikaan ollut enää Saimaalla seikkailemassa ja sama koskenee Aleksandr Anatoljevitš Barjatinskiä (1846-1914), joka oli Turkin sodan veteraani ja jalkaväenkenraali.

Mutta sukuun kuului myös hummeripoikia, joista yksi ”bon vivant” saavutti erityisen kuuluisuuden tuhlaavaisuudellaan:  Aleksandr Vladimirovitš (1870-1910), aliratsumestari, joka hylkäsi sotilasuran ja alkoi niittää mainetta juhlillaan ja rakkausjutuillaan Ranskan seurapiireissä. Hän oli Venäjän rikkaimpia miehiä.

Valitettavasti tämä Sulkavalla pistäytynyt ruhtinas oli selvästi vanhempi, koskapa oli jo vuonna 1883 huvilan ja huvijahdin omistaja.

Täytynee lähteä siitä, että tuo Sulkavan laivarannassa vuonna 1887 käynyt ja valokuvausta harrastanut ruhtinas oli eri henkilö, jonkin verran tuota edellä mainittua vanhempi. 

Aika tuhlaavaiseksihan köyhät suomalaiset hänen elämäntapaansa kuvailivat, mutta jo pelkästään että hän kauan viihtyi myös rauhallisella Saimaalla eikä meluisessa Nizzassa tai Pariisissa, viittaa siihen, ettei ylellisyyden himo ollut kaiman tasoa.

Barjatinskin valokuvia Sulkavalta ja muualtakin olisi mukava nähdä. Todennäkäisesti ne ovat tuhoutuneet, mutta kukapa tietää: niitähän voisi joskus löytyä vaikkapa Pariisista Seinen rantojen bukinisteilta…

Huomatkaa muuten tuossa ”Savonlinnan” jutussa, että sen loppupuolella mainitaan useamman henkilön nähneen hirven. Sehän oli silloin lähellä sukupuuttoon kuolemista. Lieneekö johtunut tuon aikaisesta suuresta petojen määrästä.