perjantai 27. joulukuuta 2024

Pikkukaupunkilaisia

 

Vanha kunnon Gerbersau

Hermann Hesse, Riikinkukkokehrääjä ja muita kertomuksia. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä n1974, 252 s.

Hermann Hesse, Kertomuksia. Valikoima ja alkusanat Pertti Lassila. Suomennokset Kai Kaila, Eeva-Liisa Manner. Kirjayhtymä 1994, 295 s.

 

 

Monella kirjailijalla on jokin nimikkoseutu, jonne hänen fiktionsa sijoittuu. On pietarilaisia, odessalaisia, kainuulaisia ja tamperelaisia kirjoja. Joidenkin maantiedekin on selkeästi olemassa ja löydettävissä ja toki jotkut ovatkin lähes silkkaa todellisuutta, ehkäpä nimet muutettuna.

Herman Hesse on kirjoittanut pari tusinaa kertomuksia, jotka on sijoitettu fiktiiviseen kaupunkiin nimeltä Gerbersau, joka asiantuntijoiden vakuutuksen mukaan on hänen eräs kotikaupunkinsa Calw, joka sijaitsee Württembergissä, ei kovin kaukana Stuttgartista.

Kyseessä on idyllinen pikkukaupunki, jossa on nykyään parikymmentätuhatta asukasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, johon Hessen novellit usein sijoittuvat, lienee väkeä ollut hieman vähemmän.

Hessen kertomusten henkilöt, ainakin yllä olevissa suomennosvalikoimissa, ovat yleensä keskiluokkaa, aitoja poroporvareita, puotipalvelijoita, pikkukauppiaita, kisällejä ja vastaavia, tyyppejä, joista voisi käyttää kelpo miehen (ein braver Mann) titteliä, olkoonkin, että itse piru saattaa joskus heitä vietellä tekemään tyhmyyksiä ja syntejä.

Joron jäljille joutuvat etenkin lapset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret, jotka eivät voi vastustaa kiusausta ottaa itselleen jotakin luvatonta: vaikkapa rahaa postimerkkeihin, viikunoita isän kaapista tai pääkallokehrääjäperhosen kaverin kokoelmasta.

Pikkukaupungissa kaidalta tieltä eksyneen häpeä on hirmuinen ja sama koskee heidän omassa mielikuvituksessaan myös lapsia, joiden rikkomusten rahallinen arvo on itse asiassa mitätön. Ei kyse ole rahasta vaan periaatteesta.

Schwarzwaldin idyllisissä laaksoissa ja rinteillä intohimot riehuvat siinä kuin suurkaupungeissakin. Onnettoman tytön rakastuminen väärään henkilöön vie itsemurhaan, kaupallisen pikku laskelmoinnin ja arkisen petkutuksen falskius saattaa yksivakaisen hurskaan miehen tolaltaan ja naisten rakkauden etsintä tekee miehestä joskus perin naurettavan.

Monet näiden kokoelmien novellit käsittelevät yleisinhimillisiä teemoka ja tapahtuvat muuallakin kuin Gerbersaussa, jopa Aasiassa tai peräti Noakin arkissa. Kelpo Gerbersau antaa kuitenkin kirjoille niin sanoakseni vallitsevan sävellajin.

Luulenpa, että eurooppalaiselle lukijalle on joskus ollut kiinnostavaa lukea noita novelleja myös nimenomaan saksalaisina hengentuotteina ja kuvauksina saksalaisesta ympäristöstä.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksasta tuli ympärysvaltojen propagandassa Pahan valtakunta eikä ihan ilman syytä. Vallitsevassa ilmapiirissä, jossa sodan moolokin kitaan kaadettiin miljoonia ihmisuhreja, oli syyllisen löytäminen varmasti psyykkisesti tärkeä asia, vaikka oman maan rooli ei olisi ollut sen puhtaampi. Tasapuolisuuden vaatiminen tai odottaminen olisi ollut kohtuutonta.

Itse asiassa kirjoittaja eräässä vuodelta 1917 olevassa kertomuksessa nimeää kelvottomaksi Luojan luomukseksi koko eurooppalaisen ihmisen kaikessa pöyhkeydessään. Itse asiassa hän onkin ainoa, jota uuteen Noan arkkiin on päässyt van yksi kappale. Neekereitä, eskimoita ja muita on aina pariskunta, joka takaa niiden suvun jatkumisen.

Eurooppalaisen ihmisen flagellantismi ei sekään syntynyt tyhjästä enempää kuin hänen itsekylläisyytensä ja edellinen sai paljon lisäpontta maailmansodasta. Ennen maailmansotaa syntyneet novellit kuitenkin todistivat asiasta kiinnostuneille, ettei saksalaisuudessa sellaisenaan, ainakaan Gerbersaun perspektiivistä katsoen, ollut mitään vikaa.

No, toki sitä oli, mutta niinhän oli kaikkialla muuallakin. Ihmiset kaikessa itsekylläisyydessään ovat yleensä aika pikkumaisia ja typeriäkin.

Jos pieniä vikoja olikin, ei sieltä ainakaan voinut löytää tuota imperialismia tai ”hunnien” raakuutta, jotka nyt pimensivät koko saksalaisuuden maineen. Eikö ollutkin kohtuullisempaa vierittää vastuu katastrofista koko tuolle uudelle, vastuuttomalle ja aggressiiviselle eurooppalaiselle hengelle yleensä, kuin jollekin yksittäiselle kansalle?

Kokoelmien novelleissa on välillä leppeää huumoria ja usein kiintoisaa ajankuvausta. Miten niukasti tuolloin elettiinkään myös Saksan tapaisessa nousevassa suurvallassa, Suomesta nyt edes puhumatta. Ja miten ahtaissa henkisissäkin oloissa ihmiset saattoivat koko elämänsä viettää.

 Toki kirjailijan oma katse ulottuu välillä paljon Gerbersauta kauemmas, mutta kuvaavasti saattaa kirjan henkilö jostakin oudoksi muuttuneesta ihmisestä esimerkiksi sanoa, että hänet pitäisi lähettää Tübingeniin. Silloin tarkoitetaan siellä sijaitsevaa hullujenhuonetta eikä maineikasta yliopistoa, joka nykyiselle eurooppalaiselle lukijalle tulee ensimmäisenä mieleen.

Kirjallisuutena novellit mielestäni nousevat Tšehovin tasolle vain harvoin. Sellainen on molemmissa kokoelmissa oleva kertomus Kirjallinen ilta. Se on hykerryttävä tarina molemminpuolisista väärinymmärryksistä, jotka johtavat absurdiin lopputulokseen.

Asia kuvataan mestarillisesti, ilman liioitteluja ja sitäkin tehokkaammin. Henkilöt toimivat kukin oman ymmärryksensä mukaisesti, hyväntahtoisesti ja parasta tarkoittaen. Käy kuten aina. Tuloksena on komedia, joka paisuu farssiksi.

En ole perillä siitä, miten maailmansodan/sotien syttyminen vaikutti saksalaisen kirjallisuuden asemaan ja arviointiin ympärysvaltojen/länsivaltojen taholla. Arvaan, että siinä tapahtui jotakin samanlaista kuin Pietarin saksalaisvastaisissa mielenosoituksessa heti sodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1914.

Tuolloin (kuten myös vuonna 1941) monet iät ja ajat Venäjällä asuneet keisarin uskolliset saksalaiset joutuivat epäluulonalaisiksi ja jopa pullakauppiaiden saksalaisuus kelpasi ryöstelyn ja hävittämisen tekosyyksi. Vastaavastihan yläluokan ranskalaiset harrastukset osoittautuivat heille vaarallisiksi Napoleonin hyökätessä Venäjälle vuonna 1812.

Tässähän on nyt jo parin vuoden ajan kulunut ääniä, joiden mukaan venäläinen kirjallisuus on itse asiassa Troijan hevonen ja Kremlin pehmeän vaikuttamisen väline, jota Pahan valtakunta on systemaattisesti kehittänyt jo vuosien ajan.

Kaikenlaistahan se sota teettää, vakka sitä ei kävisikään. Moskovan ja sen kätyrien uusimmat härskit edesottamukset niin Suomenlahdella kuin Kaukasuksella osoittavat taas kerran, että asialla on varsinainen Mordorin väki, joka ei kavahda mitään rikosta tai halpamaisuutta. Niitä tehtaillaan peräti valtion voimavaroin toista, rauhanomaisissa suhteissa olevaa valtiota vastaan.

On selvää, että tällainen toiminta aiheuttaa tuota kuuluisaa russofobiaa, jota sitten ihmetellään ja kauhistellaan ja halutaan jopa kansainvälisellä lainsäädännöllä kieltää, antisemitismiin rinnastettavana…

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Venäjä ei ole sen enempää kuin aikoinaan Saksakaan mikään monoliitti, joka keskittyy vain väkivaltaan ja laittomuuteen. Sen moukkamaisilla johtajilla ja byrokraateilla on aina ollut vastavoimansa, jotka juuri ovat luoneet suuren venäläisen kirjallisuuden.

Aivan samoin myöskään Saksa ei maailmansotien puhjettua muuttunut koko historialtaan ja kulttuuriltaan pelkäksi hunnien valtakunnaksi, ei vaikka isänmaallinen kiihko sai siellä valtaansa suuren osan älymystöä, kuten kävi kaikissa muissakin Euroopan maissa.

Se toinen Saksa oli myös jättänyt lähtemättömän jälkensä sodanedelliseen kirjallisuuteen. Sieltä niitä voi yhä lukea, kuten voi myös lukea venäläisiä klassikoita. Tuskinpa siitä pahentuu.

torstai 26. joulukuuta 2024

Junia johtamassa

 

Konduktöörin muistelmat

 

Johannes Mälkönen, Viimeisellä rajalla. Vapaussoturien huoltosäätiö 1982, 240 s.

 

Tämän muistelmakirjan päähenkilö toimi rautateillä konduktöörinä, jollaien aikoinaan oli kaikissa junissa, myös tavarajunissa. Hän ei ollut vain lippuja syynäävä rahastaja.

Konduktööri eli johtaja(lat. ducere, johtaa)oli junan päällikkö ja vasta 1950-luvulla alkoi rautateillä liikkua junia, joissa sellaisia ei ollut. Moni vanhempi ihminen muistaa vielä termin ”aavejuna”, jolla viitattiin juuri sellaisiin.

Konduktööri on yllättäen sellainen sana, jota ei ainakaan yleiskielessä yritettykään suomentaa. Venäjällähän junilla on päällikkö virkanimikkeeltään, natšalnik (verbistä natšinat/natšat -aloittaa), jonka alaisina on vielä konduktöörejä (konduktor).

Englanninvoittoisessa nykykielessämme on konduktöörin titteli rautateillä säilynyt, vaikka sen sijaan ei kuitenkaan puhuta esimerkiksi tekniikassa semikonduktoreista, vaan puolijohteista, jotka ovatkin aikamme keskeisiä tarvikkeita.

Konduktööri oli kuin kapteeni laivassa ja saattaa vieläkin olla, en tunne nykyisiä systeemeitä. Ilman hänen käskyään ei juna liikkunut eikä pysähtynyt. Se oli tärkeä rooli monessa paikassa niin rauhan kuin sodan aikana.

Mälkönen palveli muun muassa Rajajoella, jonka kautta kulki säännöllinen matkustaja- ja tavaraliikenne ja hän joutui päivittäin käymään myös naapurin puolella.

Kanssakäyminen sujui keskimäärin juohevasti, toisin kuin ensimmäisinä vapaussodan jälkeisinä vuosina, jolloin rajan toisella puolella oli suomalaisista punaisista koostuvia joukkoja, jotka humalapäissään ja joskus kai selvinkin päin saattoivat järjestää melkoisia näytöksiä.

 Niitä kyllä osattiin lavastaa rajan tälläkin puolella esimerkiksi vuonna 1919, kun ryhmä kansanedustajia saapui paikalle tutkimaan oloja. Sanon varmuuden vuoisi, ettei kirja käsittele tätä, vaan myöhempiä aikoja.

Sivumennen sanoen, se porukka rajalla vuoden 1918 aikana ja jälkeen oli aika sekalaista ja suurena ongelmana siellä oli myös karkaaminen. Aate oli monelta pahoin haalistunut. Asiaa valaisevaa sikäläistä arkistoaineistoa on nyt käytettävissä, mutta en ole huomannut sen pohjalta tehdyn vielä vastaavia julkaisuja. Aikanaan ne tulevat.

Joka tapauksessa 1930-luvulla oli jo yleensä rauhallista. Silloin tällöin joku laiton rajanylittäjä sattui vielä tulemaan, vaikka raja nyt oli aivan toisella tavalla vartioitu kuin edellisellä vuosikymmenellä.

Sitä paitsi rautatieliikenne siis kulki ja kansainvälinen kanssakäyminen oli niin sanotusti normaalia, toisin kuin nykyään, vaikka rajan itäpuolella riehui punainen terrori.

Mälkönen osallistui sotiinkin konduktöörinä ja palveli muun muassa talvisodan aikana panssarijunassa. Jatkosodassa hän haavoittui jopa kaksi kertaa samassa ilmahyökkäyksessä ja joutui pois rivistä.

Rauhan aikana työ rautatiellä jatkui ja hänen junansa sai kunnian kuskata myös Hruštšovia ja Bulganinia näiden Suomen-vierailulla. Mälkönen oli konduktöörinä myös siinä junassa, joka joutui Kuurilassa historiamme tuhoisimpaan rautatieonnettomuuteen.

Onnettomuudessa Mälkönen säilytti toimintakykynsä ja organisoi pelastustöitä, joissa saatiin suhteellisen nopeasti junayhteys Tampereelle ja onnettomuuden uhreja alettiin hoitaa jo paikan päällä.

Muistelmiin liittyy myös tarinoita ruhtinaspari Demidovin elämästä ja ruhtinatar Demidovan viimeisistä vuosista Anttolassa ja Visulahdessa. Luokkaretki hovista kanakoppiin oli melkoista alaspäin menoa.

Tämä pikku kirja valottaa osaltaan maamme historiaa vähemmän tunnetusta perspektiivistä, eikä ole vaikka mielenkiintoa.

tiistai 24. joulukuuta 2024

Olipa kerran Kelola, eteläisen Savon sydämessä ja siellä se on vieläkin

 

Joulu-uusinta

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Kelola on my mind

 Kelolan ukko ei enää pukkeile. Mutta eihän se joulumieli tule ilman pukkiaikojen muistelua. Tässähän tätä sitten on: 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulusatu III

 

Joulusatu III

 

Kelolan ukko alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.

Tarpeeton ja jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.

Niinpä ukko siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit oli tarkoitus köyttää kyytiin:

Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna lahjoja kuorma…

Nythän oli niin, ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.

Logistinen ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.

 Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa. Vasta se tekisi joulusta joulun!

Entä tuo sika sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.

Mutta silloin olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa paistettu läskin ja sipulin kera.

Kyllähän tuota ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut mahdottomaksi.

Niinpä ukko oli vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.

Ukko oli vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Toki se kinkku vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.

Sika saisi taas tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle. Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?

Nämä ja muut kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!

Sikakysymyksen katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.

Ukko harjasi hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä, vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.

No pain, no gain, tuumi polle miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa kohisi.

Nyt, joulun alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.

Reen jalaksetkin olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.

Ukko kokeili vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika, jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?

Vai olikos nyt sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!

Ja jouluhan syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän lauleskeli mennessään:

Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…

Peräkammarin kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.

Kun jalassa vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä sekuntimetriä, ellei enemmän.

Jaa jaa! Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari. Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.

Lapset usein kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he! Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.

Kun vielä löytyi eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli, ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen jalaksia ja ryki merkitsevästi.

Lapset aina luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden odottaa.

Mutta vihdoin, viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi, ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!

Ja niin ukko istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.

Polle virkistyi ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä varten.

Cabin crew, be prepared for takeoff,  murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.

Reki, tai oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki, irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.

Polle päästi innoissaan vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien kohdalla hiukan kuusenlatvoja.

Pitää tämä käydä vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.

Tiesihän ukko sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.

Mistäpähän aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi aivan helkkarin typerää.

Eihän sitä kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava, tarpeellista tai ei.

Niinpä alkoi tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.

Siellähän sitä jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Kilttejä lapsiahan ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.

Rekien tehdessä tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä lienevät olleet pukkeja.

Mutta se asia ei kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.

Ja eipä aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!

 

maanantai 23. joulukuuta 2024

Kiina, Kiina ja Kiina

 

Suomalaisten ensimmäiset Kiina-kontaktit

 

Juhani Mailasalo, Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna Publishing House 2024, 575 s.

 

Kirjoittaja on nuori kiinan kielen maisteri, joka on ottanut tehtäväkseen koota suomalaisten Kiina-kokemukset koko siltä ajalta, joita niitä on ollut.

Itse asiassa niitä ei olekaan vuosisatojen mittaan kovin paljon ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Göteborgissa majaansa pitävä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania kyllä suoritti lähinnä 1700-luvun puolella peräti 132 kauppamatkaa ja aluksiakin oli käytössä 37. Mukana oli noin 4000-10000 henkeä, joista kymmenisen prosenttia suomalaisia.

Ruotsalaisen Itä-Intian purjehtija  Gothenburgin kopiokin on takavuosina rakennettu ja se on jopa purjehtinut tuon vaativan reitin. Aikoinaan sen kulkeneista jopa 2000 henkeä kuoli matkalla sairauksin ja onnettomuuksiin.

Kuitenkin ruotsalaiset laivat olivat varsin onnekkaita, vain kahdeksan laivaa tuhoutui, eivätkä merirosvot saaneet saaliikseen ainoatakaan. Hieman ruutia kyllä jouduttiin joskus  polttamaan niitä torjuttaessa.

Laivat olivat sen aikaiseksi hyvin suuria, jopa yli 1000 tonnin vetoisia ja niihin mahtui valtavasti monelle teen juojalle kaivattua eliksiiriä. Myös silkkiä ja posliinia tuotiin ja tavarat huutokaupattiin Göteborgissa. Kiinalaisille taas kelpasi vastineeksi vain hopea.

Mutta millaisia olivat kontaktit itse Kiinassa? Ne olivat aika yksipuolisia ja pinnallisia, sillä Kiina ennen ensimmäistä oopiumisotaa oli sangen sulkeutunut valtakunta, joka oli kieltänyt ulkomaalaisilta kielensäkin opiskelun. Ulkomaalaiset merimiehet saivat tyytyä oleskelemaan omalla alueellaan Kantonin satamassa ja suorat kontaktit kiinalaisiin olivat vähäisiä.

Kuitenkin jo tuoan aikana saatiin aikaan ensimmäinen Kiinaa koskeva suomalainen väitöskirja, jossa tosin itse matka oli pääosassa. Seuraavia saatiinkin sitten odottaa.

1800-luvulla Kiinassa kävivät verrattain monet suomalaiset sotilaat Venäjän armeijan univormuissa ja vuosisadan lopulla sinne saapuivat myös lähetyssaarnaajat.

Sotilaat pistäytyivät yleensä muutamassa rannikkokaupungissa, etenkin Shanghaissa, jonne oli syntynyt tunnettu ulkomaalaiskortteli. Lähetyssaarnaajat tukeutuivat syvällekin Kiinaan ja harjoittivat siellä sivistys- ja humanitaarista työtä evankelioimisen ohella.

Ajan ilmapiirille oli tunnusomaista, että länsimaista sivistystä pidettiin ylivertaisena ja universaalisena ja odotettiin kaikkien kansojen ennen pitkää omaksuvan sen, mukaan lukien kristinuskon.

Juuri lähetyssaarnaajista tuli ensimmäisiä todellisia Kiinan tuntijoita, jotka myös osasivat kieltä sujuvasti ja tunsivat maata laajasti ja syvällisesti.

Tosin lähetystyöntekijöidenkin kielitaito vaihteli. Mukana oli sekä kovapäisiä Herran palvelijoita että todellisia kielineroja, joista eräskin oppi 500 kiinalaista merkkiä jo puolitoista kuukautta kestäneen laivamatkan aïkana, vaikka englannin oppiminenkin oli tehnyt tiukkaa. Sitäkin läheteille ja lähetyssaarnaajille aina opetettiin.

Mitä sotilaisiin tulee, muun muassa amiraaliksi sittemmin kohonnut Oscar von Kraemer ( ks. Vihavainen: Haun kraemer tulokset) kävi Kiinassa useammankin kerran, nimenomaan rannikolla.

Useimmat muut suomalaiset sotilaat sen sijaan saivat tyytyä tutustumaan Mantšuriaan Japanin-sodan aikana. C.G. Mannerheim sai sekä tämän kokemuksen, että myös tutustui perusteellisesti Xinjiangiin halki johtaneen kuuluisan tutkimusmatkansa aikana, jolloin hänen henkensä oli monesti vaarassa.

Kirjan kansikuva muuten esittää Mannerheimia kenraalikuvernööri Sheng Yunin luona päivällisillä. Kuva vaikuttaa manipuloidulta, kun Mannerheim on siinä ulkovaatteissaan ja karvalakki päässä, kun muut vieraat ovat illallispuvuissaan. Tekijä selittää asiaa sillä, että Mannerheim oli tulla hetkellä sairaana.

Kirjoittaja käsittelee asioita sekä teemoittain että kronologisesti ja monet henkilöt tulevat aika laajatikin esille monta kertaa. Tämä ei liene suuri vahinko siksi, että esimerkiksi lähetystyöntekijät ovat useimmille entuudestaan tuntemattomia.

Lähetystyö oli muuten sangen vaarallista ja useampi naispuolinen lähetti menettikin henkensä, ilmeisesti rosvojen kynsissä. Kuitenkin myös koko ilmapiiri muuttui länsimaalaisille paholaisille (yanggguizi) eli pitkänenille (gaobizi) sangen vaaralliseksi jo ennen boksarikapinaa.

Boksarikapinan aikana ottivat kapinalliset eli Harmonian ja oikeudenmukaisuuden nyrkit (”boksarit”) tehtäväkseenkin kaiken ulkomaalaisuuden hävittämisen.

Suomalainen tutkijakin sai taistella henkensä edestä jopa kivääri kädessä kapinallisia vastaan ja suomalaisia osallistui myös Venäjän joukoissa kapinan kukistamiseen. Tapahtuiko tuolloin Blagoveštšenskissä kiinalaisten joukkomurha ja oliko kaupungin pormestari silloin suomalainen, ei kirjassa kysytä.

Kapinan kukisti monikansallinen joukko, joka osittain lähti Saksasta kenraali Walderseen johdolla. Läksiäisiksi lausui keisari Wilhelm II kuuluisat sanansa, joiden mukaan rankaisijoiden pitäisi toimia kuin aikoinaan hunnit, jotta kiinalainen ei sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi länsimaalaiseen.

Tuo sana ”hunni” tuli saksalaisille pian taas vastaan brittien propagandassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Jälki oli sitten tosiaankin rumaa, mutta ulkomaalaisten turvallisuus kyllä parani suuresti aina siihen saakka, kunnes uusi sekasorto valtasi maan Kiinan tasavallan aikana 1912-1949.

Varsinaiset tutkimusmatkailijat keskittyivät etupäässä Kiinan reuna-alueisiin, Mongoliana ja Turkestaniin, mutta toki heidänkin työnsä ja asiantuntemuksensa saavutti parhaimmillaan korkean tason. Ennen muutan esille tulee Suomen ensimmäinen Kauko-idän lähettiläs Gustaf Johan Ramstedt, kielinero, joka kirjoitti kiinnostavat muistelmatin. Mannerheimin retkeä selostetaan myös laajasti.

Tämä kirja koostuu sangen kiinnostavista paloista, jotka todistavat kirjoittajan suurta tutkijan ja löytäjän intoa. Siinä ei ole unohdettu taustoitusta, joka usein muodostaakin suurimman osan tekstistä, kuten Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian kohdalla. Se on kuitenkin tehty kiinnostavasti aja asiantuntevasti.

Kiina on suomalaisille ollut suljettu kirja 1800-luvun lopulle saakka ja on sitä itse asiassa useimmille vieläkin. Kuitenkin jo toistasataa vuotta sitten terävänäköisimmät ymmärsivät, että kyseessä on tuleva maailmanalta, jonka kulttuuria olisi opittava ymmärtämään.

Tänä päivää tämä pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen. Kiinaa opiskellaan nyt yliopistoissa ja hiukkasen jopa peruskoulujen ala-asteilla. On kuitenkin selvää, että meidänkin on syytä oppia ymmärtämään sitä paljon nykyistä paremmin, miellytti se meitä tai ei.

Kiinan kielikään ei ole läheskään niin vaikeaa, kuin kuvitellaan. Aikinaan lukemani ja opiskelemani John De Francisin kiinan kielen oppikirjan (I osa 400 merkkiä) esipuheessa tekijä arvioi, että englanninkielen natiiveille venäjä on noin kaksi kertaa vaikeampaa kuin romaaniset kielet ja kiina taas kaksi kertaa niitä vaikeampaa.

Kun otamme huomioon, miten läheistä sukua englannille romaaniset kielet ovat, ei yhtälö tunnu kovinkaan pelottavalta.

Nyt Suomen nuori polvi kiinaa opiskelemaan!  Venäjää meillä jo hiukan opittiinkin, vaikka senkin osaaminen oli aivan tavattoman vähistä vielä 1970-luvulla, kun itse aloitin sekä venäjän että kiinan opinnot. Jälkimmäiset jäivät kesannolle eikä ihminen eläessään kaikkea ehdikään.

 Poikani sen sijaan saavutti nopeasti vuodessa sujuvan kiinan taidon ja puhuu lisäksi venäjää, saksaa ja monia muitakin kieliä, mutta sama ei kyllä onnistu jokaiselle. Yleensä kiinan kunnolliseen osaamiseen havaittiin suomalaisilta vaadittavan 2-3 vuoden opinnot.

Innostusta maailman ja erityisesti kaukoidän kulttuurien tuntemukseen toivottaisin nykyiselle nuorisolle. Käännöskoneet ja jokapaikan englanti ovat hienoja apuvälineitä, mutta eiväthän ne lainkaan korvaa omalla työllä hankittua asiantuntemusta. Me tarvitsemme sellaista erityisesti juuri kaukoidästä.

Mailasalon kirja on hieno saavutus alallaan ja tietystä toistavuudesta huolimatta se on jopa kiinnostava.

lauantai 21. joulukuuta 2024

Houhou?

 

Joulupotpurri

 

Jouluna kun ei ole muuta tekemistä, voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia, ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo muuttunut.

Niinpä rohkenen panna oheiseen muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti itseäni lainaten.

 

Rohkenen tässä aivan aluksi lainata nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: 

Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin jouluapyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa olonkin takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.

 

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!

 

perjantai 20. joulukuuta 2024

Taika ja lumous

 

Taika ja sen merkitykset

 

Max Weber kuuluu sosiologian suuriin klassikoihin ja häntä on pidetty Marxin veroisena ja myös tämän kohtuuttomien liioittelujen vastapainona. Molempien ajattelussa on spekulatiivistakin ainesta, jolla ei välttämättä ole ainakaan mainittavaa arvoa, mutta on myös pysyvästi kiinnostavia, teräviä havaintoja ihmisen ja ihmisyhteisöjen kehityksestä.

Weberiltä on peräisin myös käsite ”Entzauberung der Welt” -maailman demystifiointi. Primitiiviset yhteisöt kuvittelivat kaikissa olioissa olevan jonkinlaista henkeä, ”manaa”, joka saattoi käyttäytyä arvaamattomasti ja olla ystävällinen tai vihamielinen. Yleensä se halusi lahjuksia ja lepytyksiä.

Zauber -taika ympäröi luonnonkansojen elämää ja ajattelua kehdosta hautaan. Maailmansalaisuuden -Welträtsel-  tunsivat vain salaisuuksiin vihityt poppamiehet, jotka pääsivät henkien kanssa yhteyteen tiettyjen salaismenojen kautta.

 Sitä tietoa ei voinut välittää henkilöltä toiselle. Heidän toimintaansa ja heidän määräämiinsä rituaaleihin oli turvauduttava, kun luonto kuritti yhteisöä ja kun haluttiin vakuutusta siitä, ettei niin kävisi.

Toki tiedän, että nykyajan edistyksellisimmän väen mielestä ei mitään primitiivisiä kansoja tai kulttuureita ole koskaan ollutkaan ja että luonnon kanssa sopusoinnussa elävät jalot villit elivät paratiisimaisissa oloissa siihen saakka, kun lihaa syövä valkoinen heteromies saapui.

Mutta jätän nyt tämän puolen asiasta käsittelemättä. Itse tuo taian -Zauber-  häviäminen on kiinnostava ja merkittävä asia. Taian vallassa oleva maailma oli turvallinen vain sille, joka hallitsi tietyt rituaalit ja suoritti ne. Käytännössä hän varmasti sai huomata, ettei sekään riittänyt.

Moderni käsitys kausaalisuudesta ja kriittinen ymmärrys asioiden olemuksesta puuttui primitiivisessä yhteisössä.

Oli suuri vallankumous ajattelussa, kun opittiin ymmärtämään, että asiat noudattavat tiettyjä lainomaisuuksia ja että esimerkiksi aineella on tiettyjä perusrakenteita, joiden tunteminen mahdollistaa jopa niiden hajottamisen alkutekijöihinsä ja uusien aineiden -yhdisteiden- valmistamisen eli siis luomisen.

Kemia oli selvimpiä todistuksia siitä, että ihminen oli ottanut sen paikan, joka aikoinaan kuului erilaisille hengille ja jumaluuksille. Nyt ihminen itse ja nimenomaan valkoinen mies oli ottanut luojan ja kaiken ymmärtäjän paikan.

Jo antiikin aikana Lucretius oli runoillut:” Felix, qui potuit/rerum cognoscere causas” -onnellinen on se, joka on oppinut ymmärtämään asioiden syyt. Nyt ei tarvinnut enää pohtia sitä, mitä tarkoitusta varten ja milloin minkin olion henki teki, mitä se teki.

Luonnon käyttäytyminen osoittautui noudattavan tiettyjä ankaria säännönmukaisuuksia, joista ei ollut poikkeuksia. Se oli lakiensa vanki eikä sillä ollut mitään salaisuuksia. Viimeisetkin kiristettiin siltä erilaisilla kokeilla.

Modernin ihmisen suhteen ympäristöönsä ymmärrettiin näin muuttuvan rationaaliseksi ja pohjautuvan luonnonlakien tuntemukseen. Kun tiedettiin, mikä oli minkin seurausta, lakattiin ihmettelemästä myös sitä, että sekä tarkkailija että kohde ylipäätään olivat olemassa.

Ihme alettiin käsittää asiaksi, joka olisi rikkonut luonnonlakeja, eikä se taas ollut mahdollista. Ihmeestä ja olemattomasta tai valheesta tuli synonyymejä.

Tämä oli tärkeä seuraus universaalisen kausaalisuuden olettamisesta, vaikka se itse asiassa kuului aivan toiseen kategoriaan. Wittgenstein ei sattumalta sanonut: ”Nicht wie die Welt ist, ist das Mystische, sondern dass sie ist”. -Ihmeellistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että se on olemassa.

Tässä oli jo pitkä harppaus kohti maailman taianomaisuuden palauttamista Wiederverzauberung der Welt.

Käytännössä sellainen on kuitenkin jäänyt harvojen ja valittujen filosofien ja toisaalta erilaisten hörhöjen harrastukseksi.

Jälkimmäisethän ne nykyään hallitsevat ja ”tieteellisyys” merkitsee heille vain sellaisia metodeja, joiden avulla voi ajaa omaa asiaansa.

Uustaikauskoisuus kukoistaa näissä piireissä ja sen kannattajat ovat halunneet mitätöidä myös luonnontieteen perusteet ja johtopäätökset ja palata esitieteelliseen mumbojumboon. Esimerkkejä ei taritse kauankaan etsiä (vrt. Vihavainen: Haun noituus tulokset).

Se on nykyajan mystiikkaa sanan kehnoimmassa merkityksessä ja paluuta keskiaikaan tai kauemmas.

Ajattelun mystistä puolta ei rationaalisuus kuitenkaan sellaisenaan korvaa tai kumoa. Vaikka pysyisimme tiukasti niin sanotun normaalijärjen piirissä emmekä epäilisi luonnontieteen saavutuksia, voisimme jättää ajattelussamme Wittgensteinin tapaan tilaa mystiikan perustavimmille kysymyksille. Eivät rationaalisuus ja mystiikka seinänsä vielä sulje pois toisiaan.

Toisaalta, uskoessamme sokeasti omaan rationaalisuuteemme saatamme kovin helposti joutua typeryyksiin ja tolkuttomuuksiin, mikäli alamme pitää sovinnaisia yleiskäsitteitämme yksinkertaisesti totuutena, joiden totuusarvo on aritmetiikan yhtälöiden tasoa eli siis itse asiassa loputtomien tautologioiden tapaan ikuista totuutta.

Moderni ihminen on koulutettu matemaattiseen ajatteluun ja soveltaa sitä luonnostaan kaikkialle. Sen pätevyysalue on kuitenkin varsin rajallinen.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla yhä uudelleen viitannut siihen, miten modernilla ihmisellä on taipumus ajatella yleiskäsitteillä ja tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä konkreettisesta todellisuudesta, ikään kuin nuo ideamme olisivat jotakin todellista.

 Itse asiassahan tieteellinen ajattelu edellyttää, että toimitaan aivan päinvastoin.

Yleiskäsitteiden pitäminen todellisena on yhtä kuin keskiaikainen käsiterealismi. Toki vastaava ilmiö oli olemassa myös antiikissa, puhuttihan ideoiden suhde todellisuuteen filosofeja kovin paljon jo silloinkin.

Mutta nyt ei kysymys ole filosofeista, vaan arkiajattelusta, jossa rationaalisuudellaan ja järkevyydellään pöyhkeilevät ihmiset ”noituvat ymmärrystään” yleiskösitteiden avulla koskemaan asioita, joista he evät itse asiassa tiedä yhtään mitään ja joiden suhteen nuo yleiskäsitteet saattavat olla vain hyvin rajoitetussa määrin tai ei lainkaan relevantteja.

Oikkonen näyttää perehtyneen tähän asiaan enemmänkin, nimenomaan Émile Durkheimin ajattelun kautta. Itse en ole, mutta itse perusidea näyttää varsin vakuuttavalta ilman erityistä todistelua. Sen merkityksen voi havaita empiirisesti ympärillään joka päivä.

Tästä tietenkin varmaan kannattaisi jatkaa konkreettisiin esimerkkeihin, mutta näin joulun taian alkaessa vaikuttaa, voi ehkä tältä osin lopettaa toivotukseen: Joulun taikaa kaikille!

Tämä koskee sitten tosiaan myös niitä aikamme roope-setiä, jotka tarinan mukaan kielsivät koko joulun olemassaolon. On se kuitenkin olemassa, todellisena, kollektiiisena ilmiönä. Tutkikoot sitä sosiologit edustavan otannan avulla, kuten vakavassa sosiologisessa tutkimuksessa on tapana.

torstai 19. joulukuuta 2024

Kansojen veljeys ja sen vartija

 

Väkivallattomuuden maa

 

Muistan miten OTK:laisen osuustoimintaliikkeen armoitettu matkapuhuja Yrjö Kallinen piti meille, Savonlinnan Kisalinnaan (juhlasalia ei koululla ollut) kokoontuneille koululaisille ja muillekin buddhalaisesti värittyneen saarnan, jossa hän nosti esille sen, miten helposti asiat muuttuvat vastakohdikseen, ilman, että kukaan edes huomaa sitä.
Intialainen filosofia, kertoi Kallinen, selitti, että kaikki tässä maailmassa on loppujen lopuksi olemukseltaan yhtä ja samaa. Emme ole vain tasa-arvoisia, vaan itse asiassa me olemme yhtä jopa pienimmän hyönteisen ja matosen ja jopa kasvien ja kivienkin kanssa.

Näin selitti hindulaisuus ja tämän äärettömän yhteisyyden pohjalta se oli sitten kehittänyt kastijärjestelmän, joka jakoi ihmiset syntyperänsä perusteella jyrkästi eri ryhmiin ja kohteli niitä aivan tavattoman eriarvoisina: edes paarian varjo ei saanut saastuttaa bramiinia…

Ja miten suuressa määrin esimerkiksi buddhalaisuus perustuikaan rauhan ajatukseen ja lähimmäisenrakkauteen. Silti voimme lehdistä lukea myös sen kovin aktiivisestakin osallisuudesta verisiin konflikteihin.

Kristinuskosta ja islamista en tässä enää sano mitään. Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus, ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi. Jopa itse Laupias armahtaja, Rahman Rahim profeettansa välityksellä tuskin muusta puhuukaan kuin ankarasta rankaisemisesta ja kidutuksesta.

Teoria on on aina teoria ja käytäntö on käytäntö. Venäjä on aina ollut vahvan valtion ja lukemattomien sotilaiden maa, jonka katukuvassa uniformujen määrä oli loputon ja hämmästytti yhä uudelleen ihmisiä 1800-luvulla, kuten aikalaistodistajat kertovat.

Samaan aikaan Venäjän kansaa romanttisesti ihailevat slavofiilit kehittivät opin venäläisyyden, sen ihan oikean ja aidon venäläisen kansan väkivallattomuudesta. Tämä käsitys siirtyi ennen pitkää koskemaan myös valtiota ja tietenkin sitten jo ulottui itse sotilaisiinkin…

Ensimmäisen polven slavofiilit, Aksakovin ja Kirejevskin veljekset, Homjakov ja Samarin uskoivat löytävänsä aidon Venäjän sielun sieltä, minne Pietari Suuren eurooppalaistamispolitiikka ei ollut päässyt: talonpoikaisesta kyläyhteisöstä.

Siellä ei ollut kaikista synneistä suurinta ja perustavinta: ylpeyttä. Ihmiset eivät siellä pyrkineet alistamaan toisiaan, vaan päätökset tehtiin yksimielisyyden, sobornostin hengessä. Yksilö ei siellä pyrkinyt herraksi ja oman omaisuutensa haalijaksi, vaan alistui vapaaehtoisesti oikeudenmukaisuudelle.

Tämän vastakohtana oli länsimainen ajattelu ja se ilmeni yhtä hyvin feodalismissa kuin demokratiassa. Jälkimmäistähän edusti ennen muuta Puola, tuo ylpeiden ja sotaisten paanien maa, jota oli synnistään oikeudenmukaisesti rangaistu.

Tuon lännen väkivaltaisen prinsiipin alkulähteenä oli katolisuus, joka jo keskiajan paavin hahmossa oli alkanut hamuta itselleen maallista valtaa. Ortodoksia sen sijaan opetti nöyryyttä ja hengellisen ja maallisen sopusointua, sinfoniaa.

Todisteena siitä, että valtio -joka ymmärrettiin nimenomaan ja vain väkivaltakoneistoksi- oli venäläisyydelle vieras asia, esittivät varhaiset slavofiilit sen, että koko valtiolaitoskin oli tuotu Venäjälle muualta eikä kummunnut sen omista lähteistä: valtion perustaminen tapahtui kutsumalla varjagit hallitsemaan.

Olkoonkin, että myös Venäjällä sitten sen jälkeen oli valtio, mikä oli tarpeen ihmisten syntien tähden, olennaista oli ymmärtää, ettei siinä ollut mitään venäläistä.

Samaan tapaanhan Neuvostoliitossa vielä 1960-luvulla esitettiin, miten valtio ennen pitkää kuolisi pois tarpeettomana kommunistisen itsehallinnon myötä. Valtio eli armeija ja poliisikin olivat kuitenkin vielä kapitalistisen ympäristön takia välttämättömiä siihen saakka, kunnes naapuritkin muuttuisivat kommunistisiksi.

Itse asiassa kommunistinen ideologia ja slavofiilinen myytti sopivat yllättävän hyvin yhteen ja siinä mielessä putinoidinen maailmanselitys on ainakin vanhemman sukupolven venäläisille jo ytimeltään tuttu. Kyseessä on vain sen myöhäinen rappiomuoto.

Mikäli venäläisyys, toisin kuin länsimainen henki oli väkivallatonta, täytyi asian ilmetä vaikkapa venäläisen sotilaan hahmossa. Näin väitettiinkin. Lainaan tässä Dostojevskia: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia… (Suom. Tiina Kartano, teoks. Kulta-aika taskussa).

 

Ja koko Venäjän kansa, tuo jumalankantajakansa (narod-bogonosets), joka kaikessa aineellisessa kurjuudessaan oli kutsuttu sanomaan maailmalle uuden sanan, oli nimenomaan yleisinhimillisen rakkauden ja keskinäisen ymmärryksen suhteen kaikkein suurin:

Venäjän kansalla on taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyy ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se … on puhtaasti moraalinen ominaisuus (Dostojevskin vuoden 1880 Puškin-puheesta. Suom. Olli Kuukasjärvi. Lainaus Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa).

Niinpä Venäjä tulisi hallitsemaan maailmaa, ei suinkaan väkivallan, vaan kansojen vapaaehtoisen veljestymisen voimalla.

Mutta eikö nimenomaan Venäjä ollut valloittanut valtavia alueita naapureiltaan ja pitänyt heitä väkivalloin alaisuudessaan?

Tämä kiistettiin niin slavofiilien kuin bolševikkienkin taholla, vaikka jälkimmäiset aluksi olivat sen auliisti tunnustaneet. Venäjän laajeneminen selittyi sillä, että naapurit olivat liittyneet siihen vapaaehtoisesti, yleensä saadakseen turvaan toisia naapureita vastaan, kuten Kaukasuksen kristityt.

Ja jos nyt tasarivalta, toisin kuin bolševikkivalta olikin sortanut joitakin kansoja, oli liittyminen Venäjän imperiumiin tehnyt niille sentään mahdolliseksi päästä sosialistiseen ja kommunistiseen yhteiskuntaan aikaisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut, selitettiin 1930-luvulla. Kyseessä oli siis ollut pienempi paha.

1930-kuvulla stalinistinen chauvinismi oli kuitenkin kehittynyt jo sille aseteelle, ettei tuollainenkaan moite Venäjälle, edes sen vanhassa ja hylätyssä muodossa enää kelvannut ja ”pienemmän pahan teorian” esittäjät saivat kokea asian nahoissaan. Ei Venäjään liittymisessä mitään pahaa ollut, ei nyt eikä koskaan.

Entä eikö nyt ainakin Baltian maat liitetty Venäjään vastoin niiden tahtoa, ovat monet kysyneet.

Ei suinkaan, kuului ja kuuluu virallinen vastaus. Äänestyksistä ja muista virallisista päätöksistä oli olemassa mustaa valkoisella ja kaikki meni korrektisti muodollisuuksia noudattaen. Missä muka voi nähdä merkkejä väkiallasta?

Eikö Liettuallekin palautettu Vilnan alue, kun se liittyi Neuvostoliittoon? Riistikö Venäjä (Venäjän federaatio) muka jotakin Baltian mailta, jotka liittyivät tasa-arvoisina Neuvostoliiton kansojen joukkoon? Totta on, että itärajoja hieman tarkistettiin, mutta sillä oli omat perusteensa ja se tapahtui keskinäisessä yhteisymmärryksessä.

Baltian maiden kansalaiset saattoivat kiristellä hampaitaan, mutta Neuvostoliiton esittämä tarina vakuutti monet niin kauan, kuin kommunistisella ideologialla oli kannattajajaoukkonsa kaikkialla maailmassa. Nythän tarina kuulostaa pelkästään absurdilta.

Aina löytyy ihmisiä, jotka tarvittaessa uskovat mielellään myös ristiriitaisia kertomuksia. Ilmiö on erittäin laaja, mutta mieleen tulee tässä nyt erityisesti muuan Orenti Diderichs, elinlääkäri, joka olli saanut slavofiilisen herätyksen ja 1980-luvulla julkaisi omaa, monistettua Russki listok v Finljandii -lehteään, jota sai ilmaiseksi muun muassa Akateemisen kirjakaupan slaavilaiselta osastolta. Nythän sellaistakaan ei ole ollut enää herran aikoihin. Ei muuten ole kiinalaistakaan.

Joka tapauksessa Diderichs vakuutteli siellä innoissaan, ettei Venäjä koskaan ollut miehittänyt mitään vieraita alueita väkivaltaisen okkupatsijan merkityksessä. Venäjään liittyminenkin oli aina ollut vapaaehtoista. Edes Isoviha ei sattunut tulemaan kirjoittajan muistiin.

Suomessa Diderichs näki jonkinlaista russofobiaa, kun Venäjän laajenemiseen liittyvät perusasiat ymmärrettiin täällä aivan väärin. Niinpä tämä slavofiilinen aktivisti kehotti suomalaisia ottamaan oppia virolaisista. Virossa ei hänen käsityksensä mukaan ollut russofobiasta häivääkään…

Maailma muuttuu. Olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Levada-tutkimuslaitokselta raportti siitä, miten suuri osa venäläisistä nykyään jakaa slavofiilis- bolševistisen myytin Venäjän ja venäläisyyden olemuksellisesta väkivallattomuudesta.

 

keskiviikko 18. joulukuuta 2024

Moraalin suurvalta

 

Esikuva koko maailmalle?

 

Joskus toistakymmentä vuotta sitten puuhattiin Venäjällä kovasti uuden ideologian luomista. Itse asiassa jo Boris Jeltsin oli antanut sellaisen tehtävän itseään oletetusti viisaammille.

Siitä ei en jälkeen kovin paljon kuulunut, mutta niin sanotun lunatic fringen piirissä jatkettiin innokkaasti vuoden 1917 vallankumouksissa keskeytynyttä kansallista itsetutkistelua ja vatvottiin venäläisyyden olemusta taas samalta pohjalta kuin sata vuotta aiemmin.

Itse asiassa selitystä Venäjän kulttuurisiin erikoisuuksiin haettaessa lienee syytä ottaa aivan erityisesti huomioon se, että sen henkinen elämä tavallaan jäädytettiin lähes sadaksi vuodeksi. Kun Neuvostoliitto sitten hajosi, ei suinkaan alettu kommentoida silloin muodissa olevia läntisiä virtauksia.

Sen sijaan mielenkiinto kohdistui luontevasti taas nimenomaan niihin käsityksiin ja kysymyksenasetteluihin, jotka kuuluivat ensimmäistä maailmansotaa edeltävään aikaan.

Nostan tässä esille yhden, mielestäni edustavan hahmon, joka on tämän laatuisen ajattelun edustaja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta sitten pudonnut kauas armon istuimen suosikkien piiristä osoitettuaan, ettei Yhtenäinen Venäjä todellisuudessa saanut enemmistöä vuoden 2012 presidentinvaaleissa.

Kyseessä on siis paitsi Venäjän henkiselle aikakaudelle tyypillinen henkilö, myös poikkeuksellisen itsenäinen ja omapäinen ajattelija, joka ei kuvia kumarra.

Sulakšinin laatima hahmotelma Venäjän arvoista on kiinnostava riippumatta tekijän nykyisestä asemasta ja vaikka siinä näyttääkin usein tärkeämpää olevan se, miten asioiden haluttaisiin olevan kuin se, miten ne ovat, ei se tee tyhjäksi projektin kiinnostavuutta.

Myös sillä, millaiseksi täydellinen ja ihanteellinen Venäjä haluttaisiin, on merkitystä. Toki tässä matoisessa maailmassa suuriksi kysymyksiksi jää myös, millä keinoin tällainen päämäärä olisi saavutettavissa vai tyydytäänkö pelkkään illuusioon ja kielletään epäilemästä sen todeneräisyyttä. Näinhän tehtiin neuvostoaikana.

On ilmeistä, etteivät Sulakšinin löydökset ole autenttinen kuvaus Venäjän, enempää kuin muunkaan maailman valitsevasta todellisuudesta tai edes vallitsevista pyrkimyksistä. Päin vastoin, oligarkkien Venäjä on monessa suhteessa sen vastakohta. Irvokasta on, että nöyrän kristilliseksi ja väkivallattomaksi kuvattu Venäjä nyt väkivalloin yrittää pakottaa käsityksiään muille, sen sijaan että keskittyisi rakentamaan omaa, esikuvallista kulttuuriaan, joka vetovoimallaan kokoaisi muutkin kansat ympärilleen.

Tässä joka tapauksessa kooste Sulakšinin tutkimustuloksista, jotka koskevatVenäjän kansan ominaisuuksia:

 

torstai 7. maaliskuuta 2013

Venäjän arvot

 

Venäjän arvot

 

Stepan Stepanovitš Sulakšin on kiinnostava henkilö Hän johtaa think tankia, jolla on hieman konstikas nimi ”Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien keskus” ( Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования). Se kuulostaa siis melko viralliselta.

Sen hallintoneuvoston puheenjohtaja on rautatiemagnaatti Vladimir Jakunin ja siihen kuuluvat myös esim. oligarkki Potanin sekä tutkijoista mm. Moskovan yliopiston (MGU) rehtori Sadovnitšnyi. Sulakšinin ohella tunnettuja keskuksen analyytikkoja on Sergei Kara-Murza , jonka nimi puhuu asianharrastajille puolestaan.

Sulakšin, joka on koulutukseltaan fyysikko, on julkaissut useita kirjoja, yleensä yhdessä muiden tekijöiden kanssa, mukana on ollut mm. Jakunin. Sangen kiinnostava sekä metodologialtaan että sanomaltaan on hänen yhdessä V.E. Bagdasarjanin kanssa vuonna 2012 julkaisema ”Venäjän valtion ylimmät arvot”. Kirja on yli kuusisataasivuinen järkäle, joka on täynnä erilaisia kaavioita, joissa vertaillaan eri maailman maiden edustamia ja tunnustamia arvoja. Analyysin kohteena ovat esimerkiksi perustuslait, kunniamerkit, rangaistukset, rikollisuus, poikkeava käyttäytyminen ja niin edelleen, aina sananparsiin saakka.

Läpikäyty materiaali on valtava ja sitä pyritään useimmiten käsittelemään matemaattisesti. Metodi muistuttaa siis Pitirim Sorokinin kulturologiaa. Kvantitatiivisten metodien syvällisyydestä ja vertailujen vakuuttavuudesta tutkitun aihepiirin –arvojen- kohdalla voi esittää varauksia, mutta ainakin metodi on selkeä, toisin kuin tällä alalla yleisesti harrastettu täyttä mutua suoltava kvalitatiivinen lähestymistapa.

Koska Sulakšin ja Bagdasarjan tuovat yleensä selkeästi esille sekä aineistonsa että metodinsa, voisi heidän teoksensa ainakin periaatteessa siis haastaa tieteellisessä keskustelussa ja tutkia kussakin tapauksessa, miten pätevällä pohjalla johtopäätökset ovat.

Koska aion vielä ennen eläkeikää ja mahdollisesti sen jälkeenkin harrastaa muitakin asioita, jätän mainitun työn tällä kertaa muille. Sen sijaan kannattaa vilkaista tekijöiden johtopäätöksiä. Ne nimittäin ovat hyvin selkeät.

Tekijöiden mielestä Venäjän valtiolla on käytössään selkeä arvopaketti, joka turvaa sen elinkykyisyyden. Nuo arvot on koeteltu Venäjän historian katastrofeissa ja läpimurroissa. Noiden arvojen vastakohdaksi hahmottuvat ”antiarvot”, jotka ovat toistuvasti tulleet esille Venäjää kohdanneiden katastrofien aikoina. Niiden selville saanti edesauttaa taistelua niiden juurrutusyrityksiä vastaan. Itse asiassa tällä hetkellä on kyse informaatiosodasta, jolla näitä antiarvoja yritetään juurruttaa. Niiden vastaisesta taistelusta pitää tehdä osa Venäjän kansallisen turvallisuuden ohjelmaa.

Tekijät esittävät taulukon Venäjän valtion eloonjäämisarvoista, joka koostuu kahdestatoista universaalien arvojen blokista, jokaisessa on useita osioita.

Työn suhteen niissä korostuu kollektivismi ja spekuloinnin (keinottelun) hyljeksintä sekä ei-materiaalisten kannustimien merkitys. Hengen suhteen korostuvat usko, kollektiivisen pelastuksen idea, uskonnollisen ja maallisen yhteys ja pelastuksen luonne palkintona hurskaista töistä.

Kollektivismin kohdalla esille tulevat muun muassa valtiovallan sakraalinen luonne, provinssien keskihakuisuus, valtiota muodostavan kansan ja uskonnon olemassaolo, valtioalueen pyhyys ja marginaaliryhmien vaikutuksen minimointi.

Ei-aineellisten arvojen kohdalla korostuvat hyvän ja pahan selkeä ero, historiallisen menneisyyden arvo, hedonismin ja ylellisyyden hylkääminen sekä totuuden henkisyys: Jumala ei ole voimassa, vaan oikeudessa («Не в силе Бога в правде»).

Rakkauden kohdalla tulevat esille sukupolvien ketju, perinteinen sukupuolten roolijako, kolmen sukupolven perhe, lapsuuden pyhyys, lasten kollektiivinen kasvatus, vanhempien kunnioitus ja vaatimattomuuden ja hurskauden ihanteet.

Altruismin kodalla todetaan kansallisen idean messiaaninen komponentti, yhteisöllinen (соборная)moraalisuus, egoistisen pragmatismin hylkääminen, uhrautuvuus ja epäitsekkyys. Suvaitsevaisuus kohdistuu monietnisyyteen ja monikansallisuuteen. Tärkeä arvo on myötäkärsimys, sääli.

Täydellisyyden tavoittelun kohdalla mainitaan suuntautuminen tulevaisuuteen, kansallisten sankarien Pantheonin olemassaolo, ”passionaarisuuden” korkea taso, hurskauden mallin olemassaolo, estetiikan kansalliset koordinaatit sekä kilvoittelu ja ”iskurius”.

Luettelo on siis varsin pitkä ja edellä esitetty hieman lyhennetyssä muodossa. Kuten lienee käynyt ilmi, kyseessä ovat osittain todella Venäjälle historiallisesti tyypilliset korostukset, kuten esimerkiksi kollektiivisuuden kohdalla.

Suurimmaksi osaksi kyseessä ovat kuitenkin traditionaaliset arvot, ne joita kansainvälisessä World Values –projektissa nimitetään ”eloonjäämisarvoiksi”. WVS:n tutkijoiden mukaan kaikissa maissa voidaan havaita arvojen muuttuvan, kun hyvinvointi saavuttaa tietyn tason. ”Eloonjäämisarvoista” siirrytään silloin ”postmateriaalisiin” arvoihin, joihin kuuluu erityisesti hyvin suuri poikkeavuuden, esimerkiksi homoseksualismin ja erilaisten perhemuotojen suvaitseminen. Samalla lisääntyy yleinen kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus.

Venäjällä tämä prosessi ei vielä ole oikein käynnistynyt. Tapasin Sulakšinin viime syksynä Nogvorodissa Venäjän valtion 1150-vuotisjuhlaseminaarissa ja huomautin, että myös Venäjää odottaa sama kohtalo kuin muitakin kehittyneitä maita. Hän oli asiasta eri mieltä, vaikka uskookin, etteivät eri kulttuurien erot ole laadullisia, vaan suhteellisia.

Itse asiassa Bagdasarjan ja Sulakšin esittävät, että maailman kansojen sopii seurata Venäjää eikä pohjoismaita, jotka ovat olleet WVS:n johtotähtinä. Heidän analyysinsä mukaan Venäjän valtion perusarvoilla on universaalinen luonne. Tämä antaa ”Venäjälle oikeuden esittää yhtenäinen, messiaaninen aksiologinen projekti koko planeetalle” he vakuuttavat.

He selittävät analyysinsä kumonneen sen Toynbeen ja Huntingtonin näkemyksissä olevan pohjimmiltaan rasistisen näkemyksen, että sivilisaatioiden erot olisivat laadullisia. Itse asiassa kyse on vain suhteellisuudesta.

Toinen merkittävä seikka on, että venäläiset arvot osoittautuivat käytännössä amerikkalaisten vastakohdiksi. He esittävät yhteensä 22 vastakohtaparia, jotka kuvaavat tätä suhdetta. Niitä ovat:

individualismi – sosiaalisuus

etu – epäitsekkyys

järkevä egoismi – yhteisöllinen moraali

ekspansio – messianismi

sulatusuuni – kansojen sinfonia

kulutuksen massakulttuuri – kansallisen kulttuurin henkinen ydin

materialismi – ideokratia

avoin yhteiskunta – autarkia

kilpailu – solidaarisuus

liberaali demokratia – poliittinen autosubjektiivisuus

pluralismi, relativismi – yhtenäisusko (единоверие)

yksityinen aloitteellisuus – etatismi

vapaus – pidäkkeettömyys (свободаволя)

valtiosopimus – valtiovеlvollisuus (тягло)

maailman työpaja – meidän luostarimme

meren herruus – maan herruus

liiketointen etiikka – auttamisen etiikka

sekularismi – venäläinen teokratia

vapaa avioliitto – kolme sukupolvea

”urgia” – ”gonia”

innovaatio – traditio-innovaatio

verkottuminen – hierarkia

 

Mikä merkittävää: mikäli USA:n arvoja yritetään tuoda Venäjälle, ne muuttuvat vaarallisiksi, sillä valtion olemus on siellä toinen.

Globalisaation puitteissa nämä arvot todella uhkaavat myös Venäjää, eikä vaara kohdistu vain siihen, vaan koko planeettaan. Tilanne on tällä hetkellä se, etteivät Venäjän instituutiot vastaa sen perusarvoja. Itse asiassa esimerkiksi sen perustuslaki on suorastaan este niiden toteuttamiselle. Se on siis muutettava. Lisäksi tarvitaan selkeä ideologinen dokumentti.

Venäläisten arvojen olisi vallittava opetuksessa, kulttuurissa, kasvatuksessa, tiedotusvälineissä, mainoksissa, propagandassa ja valtionhallinnossa. Lisäksi on huomioitava taiteellisten ihanteiden ja mallien taso, jolla valtiollisia ihanteita välitetään. Tällä hetkellä Venäjä on outsiderin asemassa, sen symboliikka on eklektistä ja satunnaista.

Samaan aikaan Venäjällä toteutetaan ”antiarvojen” projektia, joka on maalle varsin vaarallinen. Joka tapauksessa: valtio kykenee ja sen täytyy säännöstellä väestön arvosuuntautumista. Sitä vaatii sen eloon jääminen. Neuvostoliiton kohtaloista on otettava opiksi, katsovat kirjoittajat.

Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee tämän johdosta kiusaus sanoa, että Neuvostoliitto tuhoutui juuri siihen, että se julisti arvoja, joita ei noudattanut.

Mikäli Venäjän valtio nyt julistautuu pyhäksi ja kertoo vastustavansa egoismia, ylellisyyttä, materialismia ja vaikkapa varastamista ja kertoo kantavansa suurinta huolta köyhistä ja sorretuista, niin sen vakuuttavuus on vielä huonompi kuin aikoinaan Neuvostoliiton.

Ovatkohan tekijät nyt todella ottaneet huomioon sen, että sanojen tulisi vastata tekoja. Muussa tapauksessa rappeudutaan poliittisiksi kaksinaamaisiksi, kuten Stalin aikoinaan sanoi  –sekä itse rappeutui että sanoi vihollisistaan.