Joulupotpurri
Jouluna kun ei ole muuta tekemistä,
voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia,
ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia
sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa
on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo
muuttunut.
Niinpä rohkenen panna oheiseen
muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti
itseäni lainaten.
Rohkenen tässä aivan aluksi lainata
nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen
mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän
toteemimme:
Christmas tree is a totem, in the sense that
the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work
Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy
gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the
totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to
strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree
brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about
to be elevated to the level of the holy and something special will happen.
Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its
decorations and taken out in January, and it is evident that we must again
descend to the level of the dull profane.
Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika
masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on,
kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse
asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää
viettämättä.
Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä
elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se
kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.
Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan
käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös
salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa.
Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.
Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän
ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi
varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin joulua: pyhiähän tässä
vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta…
Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä,
että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa
olonkin takia sopimatonta…
No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa
talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla,
joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.
Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti
yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton
tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin
vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?
Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean
maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu
kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin
valkoinen mies pakanamailla.
Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä
eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös
uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta.
Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän
ilmestyivät vasta sotien jälkeen.
Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää
kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan
kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.
Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta
hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa
itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa
näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.
Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista.
Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa
maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.
Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja
karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.
Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku
miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan
illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.
Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on
tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku
saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä
vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.
Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa
että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita.
Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki
niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa.
Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin
pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on
kahta sorttia, myös hapanimelää.
Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun
kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken
kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu,
lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen
vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä
rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja
riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!
Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on
vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on
tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole
minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.
Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen
ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja
ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet
olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka
joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.
Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin
erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja
jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä
kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.
Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan
juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma
kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa.
Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta
juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän
tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.
Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen
historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo
keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa
maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut
uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.
Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta
kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille
lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.
Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään?
Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa
taas olla paljonkin liikkeellä.
Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä!
Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen,
uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.
Pukki tulee!
Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen
kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin
sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.
Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin
todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin
moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki
on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.
1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen,
musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn
mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen
otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.
Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi
ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja
sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin
harvinainen tapahtuma.
Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin
kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa
omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä
kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä
koko päivän.
Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan
se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy
iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti,
kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy
hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.
Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät
leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli
epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä
kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa
freskossa esitetään.
Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja
joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin
hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on
kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun
leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani
se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille
piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että
pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että
pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.
Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla
ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko
lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä
kenkään…
Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä
tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen
eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä
vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.
Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on
muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa
päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:
Miten pukki risteytettiin
Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on?
Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu
hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.
Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father
Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen
ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan
kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja
Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten
lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko
läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa
vaihtelevat.
Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa
Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta
Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai
pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat
ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.
The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on
selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.
Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus,
Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon,
että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan
kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti
kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.
Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä,
tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä
suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa
merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on
sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.
Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei
ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden
syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.
Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä)
oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija
Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen
vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille
savupiipun kautta lahjoja sukkiin.
Kun Santan toiminta vielä alettiin
sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään,
oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola
Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin
amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia
taruun löytyy kaukaakin.
Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father
Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen
jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt
ihmisten savupiipuissa.
Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin
yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin
lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin.
Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.
Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin,
josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn
turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille,
heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.
Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi,
jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin
aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen
vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista
teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä
tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.
Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan
käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa
pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui
ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat
sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.
Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se,
joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko)
asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan
sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.
Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös
porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä,
joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin
pidettiin luonnollisena.
Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla
vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja
ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa
aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen
vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän
maailmanaikaan ovat.
Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa
Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että
miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä,
että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas)
asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä
katsomassa.
Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös
aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte
Piet, tuo mukava murjaanihahmo.
Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen
mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen
ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä
asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse
asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?
Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä
pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa
Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus
Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän
näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu
hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?
Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin
ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa
olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen:
Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki
elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että
koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja
tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.
Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On
se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!
Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!
Hyvää joulua
Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale,
Noël, Рождество)
on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen
vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan
ongelmallisena.
Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla
lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi
Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman
auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli
juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli
kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin
skandaalimainen fresko sen esittää.
Barbaarinen joulu (vrt. Yuletide)
on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko
kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.
Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä
ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian
sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä.
Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo,
salaisuus.
Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä,
että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi
tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.
Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen
lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen
päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta
Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on
kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt
palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.
Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen
pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun
Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon,
muuten asiassa ei ole mieltä.
Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että
hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla
hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän
jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin
veljen ja kai parikin.
Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille
yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee
tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut
seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin
päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.
Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa
nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa
omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on
huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu
on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme
vain rakastamaan.
Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia
siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin
täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta.
Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.
Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä
ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan
tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me
joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.
Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen
satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin
talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin
Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale
ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin
maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen
piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen:
Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää
sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento,
lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten.
Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan
pyyteettömästi.
Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on
sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt
kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati
apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.
No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää
nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon
enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai
ymmärtää. Sääli.
David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli
kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on
ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista
itsestään.
Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa
hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi
kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa
massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät
sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.
Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee
pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten
kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.
Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys
ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee
odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan
voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.
Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse
kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu.
Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla
hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua
eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä
taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.
Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!