Puola
ideologiana
Matti
Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan.
Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan
niin vähän.
Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi
nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä
aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen
kulttuuri.
Olemme saaneet
todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä
mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut
olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan
naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.
Suotta ei Puolan
kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut.
Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.
Puolasta voi
sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut.
Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen
maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.
Näiden välisenä
aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen
muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän
valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen
Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten
kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.
Venäjään Puola
oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet
vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät
asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja
teidän vapautenne puolesta”!
Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa,
että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia
nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.
Puolalaisuus
tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin
katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt
slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”.
Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle
sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle
kansallisuudelle.
Tsarismi,
vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864
kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet
tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin,
szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin
talonpoikiin.
Puolan kielen
virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli
suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu,
mutta suljettiin nyt uudelleen.
Puolasta yritettiin
tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli
epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin
heiltä.
Puolan
historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa.
Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös
geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten
emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko
läntisen russofobian kehitykseen.
Puolan kansan
suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin
100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle
tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti
sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.
Siinä kävi
huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset
survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät
julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti
Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen
kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen:
Haun herzen puola tulokset).
Vuonna 1831 jopa
Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki
lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä
klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri
vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän
valtakunnassa.
Myös Puškinille
puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki
puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei
sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole
synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo
väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.
Kun Puola
ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä
sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki,
joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin
Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota.
1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.
Jozef Pilsudski
näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena
muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä
kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä,
kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä
Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren
ja Välimeren (ks. Vihavainen:
Haun intermarium tulokset).
Niin sanottu
reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti
riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei
koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi
pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi
hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen
vihollinen.
Käytännössä
Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja
Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä
Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.
Tuon
”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan,
vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään
puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa
oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.
Intermariumia
kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien
iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet
kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman
noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.
Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä
länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli
kannattanut o vuonna 1920.
”Puolassa otimme
omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään
oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä
oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler
harrasti.
Kommunistivalta
piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan
alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi
Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.
Vyšegrad-ryhmä,
johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja
on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa
itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun
visegrad tulokset).
Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola,
jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja
jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä
se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale
christianitatis -kristillisyyden etuvartio.
Intermarium on
kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa
kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen
maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa
ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle
muistille selvitettävää.
Puola tänään on
hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää
joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan
marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta
alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.
Historiallinen
ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.
Meillä
suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin
puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista.
Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin
lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla
suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.
Suomenkieliset
lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia,
jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista,
kuten Suomen-syöjät valittivatkin.
Kuten Agathon
Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa
peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta
sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin
venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.
En tiedä,
millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei
liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut
Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.
Itse asiassa
Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin.
Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa
kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.
Meillä on ollut
vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka
todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko
menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…
Muuten: Puola on
hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan
ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea
1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.
Jos itse
kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon
muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet
Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta.
Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.
Tässä pari
kirjallisuusvinkkiä:
Kalervo Hovi, Puolan
historia
-Cordon
sanitaire ou barriére de l’est
-Interessesphären
im Baltikum
Vesa Oittinen
(toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)
Adam Mickiewicz,
Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka
(suom. J. Iivonen)
Johannes Remy, Higher education and
national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963