Kansalliset operaatiot

Kansalliset operaatiot

Sanapari ”kansalliset operaatiot” lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.

Kyseessä on Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”, joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.

Niin sanotun suuren terrorin uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden” puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan nimenomaan etninen puhdistus.

Toissa vuonna julkaistussa teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa, joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä  yllätyksenä se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut vain luokkaretkeä.

Tammikuussa pidettiin Uumajassa kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan ”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä vastakaikua.

”Rationaalisuuden” kannalta nämä kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia. Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.

Jälkimaailma on suhtautunut Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä. Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.

Kansanmurha on määritelty toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina) laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.

Tämän rikoksen laajuuteen nähden on erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.

Suomen valtion suhde asiaan on ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa metelin pitäminen mitään auttaisikaan.

Sen sijaan Venäjän valtion kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien 1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.

Aleksandr Solženitsyn kirjoitti aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.

Argumentti on huono. Kyllä saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset, mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.

Venäjällä näyttää nyt olevan tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu ”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi, miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.

Ehdotetussa monumentissa kaksi sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa, polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin äiti-Venäjän piirteet.

Asetelma kuulostaa herkältä ja kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen, pilkan ja manipuloinnin kohde.

Asian ongelmallinen puoli on se, että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.

Nikolai Berdjajev esitti aikanaan ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.

Samaa täytyy sanoa myös Stalinista. Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.

Patriotismi on myönteinen tunne, joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin vapaussotamonumentteihin.

Siitä huolimatta myös patriootin on tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja, mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.

Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!