Tornin ikkunasta

Viimeiset kesät

Etenkin kesällä ja tietysti muulloinkin kannattaa lueskella vanhoja epäajankohtaisia kirjoja. Erityisen hyviä ovat sellaiset, jotka heti julkaisuajankohtansa jälkeen kokonaan vanhenevat. Ne näyttävät oman aikansa kuvan ilman jälkiviisauden retusointia.

Muuan tämän lajin klassikko on Pidot Tornissa, jossa suomalaisen nuoren kulttuurieliitin edustajat pohdiskelevat maailman menoa ja suomalaista kulttuuria vuonna 1937.

Sehän oli vuosi, jolloin itärajan takana tapettiin ihmisiä sadoin tuhansin.

Keskustelu ilmeisesti käytiin kuitenkin hiukan ennen vuoden raflaavimpia tapahtumia ja esimerkiksi Itä-Karjalan suomalaisuuden täydellinen likvidointi tapahtui vasta hieman kirjan ilmestymisen jälkeen. Itävallan Anschluss, Münchenin sopimus ja Punalippuisen Itämerenlaivaston aiheuttama paniikki Helsingissä kuuluivat vasta vuoteen 1938. Tornin kulttuurikeskustelijat elivät vielä täydessä rauhan tunnelmassa ja olivat virittyneet katselemaan asioita pikemminkin sub specie aeternitatis kuin päivälehtien ja sähkösanomien perspektiivistä.

Keskustelijoiksi oli myös löydetty ns. hyviä tyyppejä, jotka eivät keskittyneet jankkaamaan omaansa, vaan ottivat toistensa argumentit tosissaan ja yrittivät nähdä pintaa syvemmälle. Poliittista väriäkin löytyi laidasta laitaan: Martti Haavio, Raoul Palmgren ja Urho Kekkonen oli helppo sijoittaa poliittiselle kartalle, Olavi Paavolainen oli hankalampi, koska Suomessa ei tainnut olla hänelle riittävän hohdokasta viiteryhmää, minkä vuoksi hän tyytyi symbolisella tasolla osoittamaan sympatiansa Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Jonkun mielestä tämä saattaa olla yllättävää, mutta yleinen konsensus keskustelussa oli, ettei Saksa missään tapauksessa kelvannut suomalaisten kulttuuriorientaation kohteeksi. Saksalaiseen hallintoon, ideologiaan ja elämäntapaan suhtauduttiin ironisesti, sen peittelemättömässä irrationalismissa nähtiin Spenglerin ennustamaa kulttuurin rappiota ja rotuopit leimattiin juuri sellaiseksi hupsutukseksi kuin ne sekä terveen järjen että tieteen näkökulmasta olivat. Vain Paavolainen murisi vaisusti vastaan, mutta hänkään ei keksinyt hyvää vastaväitettä siihen ennustukseen, että muutaman vuoden kuluttua Saksa ja Venäjä saattaisivat olla liitossa, niin samasta puusta ne olivat. Tämä rinnastus ei muuten ollut vieras suomalaiselle lehdistöllekään.

Mihin suomalaiset kulttuurin siis olisi orientoiduttava? Skandinaviaa ei pidetty kiinnostavana, koska se oli liian pieni ja samanlainen ja muutenkin välitti kulttuuriaan Suomeen jo aivan tarpeeksi. Saksa ja Venäjä olivat mahdottomat, Ranska jo loistonsa menettänyt. Jäljelle jäi Englanti ja jopa Yhdysvallat.

Englanti ja Suomi jakoivat keskenään jotakin hyvin merkittävästi samanlaista elämänasennetta. Niille oli saksalainen jäykkyys ja paraatimaisuus vierasta. Ne olivat vapaita maita.

Ongelmana oli, ettei Suomessa osattu englantia, koska kouluissa keskityttiin ruotsiin ja saksaan. Keskustelijat olivat sitä sukupolvea, joka vielä muisti pakkovenäjänsäkin, mutta sattuneesta syystä orientaatiota itään ei kannatettu. Aika kainosti siihen joutui viittaamaan myös Palmgren.

Tornin keskustelijat eivät erityisemmin kumarrelleet läntistäkään kulttuuripiiriä. Jopa Paavolainen joutui toteamaan vain muutaman vuoden takaisen tulenkantajavaiheensa jossakin määrin naurettavaksi, vaikka korosti ilmiön lopultakin olleen tärkeä. Englantilainen tekopyhyys oli kaikille tuttu käsite siinä kuin saksalainen mauttomuus.

Entäpä kansallinen itsetunto. Luultavasti oikea havainto oli, että natsismi oli Saksassa puuttuvan itsetunnon paikkaamista ja että Suomessakin tämä asia oli ongelma, vaikka urheilussa meille ei pärjännyt kukaan. Suomalainen viinapää liittyi ehkä tähän. Suomalaiset ulkomailla tunnisti humalakäytöksestään.

Venäläisistä käytettiin silloin tällöin ”ryssä”-nimitystä, mutta asenteista on vaikea löytää russofobiaa. Venäläiset leimattiin dostojevskilaisiksi masokisteiksi, mikä tietenkin oli aika köykäinen heitto, mutta heitä luonnehdittiin keskustelussa kohteliaasti verrattuna siihen käsittelyyn, jonka seipään nielleet saksalaiset saivat.

Omaa kansaa ei erehdytty sokeasti ylistämään. Olivatko suomalaiset esimerkiksi lainkaan soturikansaa? Sitä saattoi epäillä. Muuan keskustelija jopa jostakin syystä arveli, että juuri puolustustaistelussa he saattaisivat olla huonoja. Muuten, kuva suomalaisten ominaisuuksista, eri heimojen tyypillisistä piirteistä ja niin edelleen, ei ollut sen kummempaa kuin kirjailijoiden keksintöä. Ehkä se myös jossakin määrin toimi kuin itsensä toteuttava ennustus.

Ymmärsikö suomalainen sivistyneistö mitä maailmassa tapahtui? Tornin pitojen valossa näyttää siltä, ettei tuossa vaiheessa voitu uskoa meneillään olevien prosessien koko kohtalokasta brutaalisuutta ja tolkuttomuutta. Keskustelijat kyllä yleisesti ottaen käsittivät, millaista intellektuaalista myrkkyä ja humpuukia natsismi ja kommunismi olivat eivätkä erehtyneet pitämään niitä toistensa vastakohtina.

Kuitenkin näyttää siltä, että idyllinen Suomi koettiin yhä rauhan satamaksi, joka pystyisi pysymään ristiriitojen ulkopuolella. Eihän se ketään uhannut.

Kaksi lämmintä kesää oli vielä jäljellä ennen kuin alkoi rytistä.