Kiimaisten akkojen kylä

Kiimaisten akkojen kylä

Unto Seppänen kirjoitti aikoinaan Kannakselle sijoittuvan paikallishistoriallisen hupailun Iloisten ukkojen kylä.

En tiedä miten läheinen yhteys kuvauksella oli todellisuuteen eikä sillä ole hirveästi väliäkään. Juttu ei ketään sen enempää liikuttanut eikä maailmaa mullistanut, mutta saattoihan sen lukea, jos joutoaikaa kerran oli.

Jari Tervon Matriarkka (Otava 2016, 448) on hieman erilainen tapaus. Siinä on kirja, joka aivan ilmeisesti pyrkii olemaan merkittävä taideteos ja lisäksi vielä näkökulma meidän nykyiseen suomalaiseen todellisuuteemme.

Kirjoittajaa pitäisi kai aina arvioida sen mukaan, mitä hän on yrittänyt eikä lainkaan sen mukaan, mitä hän ei ole edes yrittänyt tehdä.

Ainakin toivon, ettei Tervo ole yrittänyt luoda mitään Inkeri-eeposta, jossa tämän maailmankolkan historia heijastuisi fiktion kautta. Luulen, että hän kyllä sen sijaan on pyrkinyt kertomaan poliittisesti korrektin näkemyksensä meidän aikamme muutamista ilmiöistä, eipä hän olisi ainakaan sitä voinut selvemmin sanoa.

Mutta mitäpä Inkerillä on tekemistä meidän aikamme junttien, väärinajattelijoiden ja räikköräähkien kanssa?

Minusta on ilmeistä, että Inkeriä tarvitaan tässä rekvisiittana, hätkäyttelemässä lukijaa kaiken maailman omituisuuksilla, joita tuon kansansirpaleen historiaan on kuulunut tai ainakin ihan hyvin olisi voinut kuulua.

Taiteilijan oikeuksiin kuuluu esittää kaikki yksilötasolla ja vieläpä groteskien ja epätodennäköisten tyyppien kautta. Ei hän ole mikään historiankirjoittaja, jonka olisi asianmukaisella tavalla noteerattava kansalaissota ja elintarvikehankinnat, kollektivisointi ja suuri terrori, luterilaisuuden merkitys ja kohtalo ja muut sellaiset asiat, joiden merkitys Inkerin lähihistoriassa oli keskeinen.

Sen sijaan kirjailija voi ihan hyvin kuvitella viimeisen kirkkoherran itse asiassa satanistiksi ja panna kyläläiset teloittamaan toisiaan, esittää omituisen lapsen telekineettisiä kykyjä omaavana ja vaikkapa panna jonkin henkilöhahmonsa leikkelemään omaa lihaansa toisille syötäväksi.

Meidän aikanamme kirjailija on hän, joka tuottaa tekstiä. Tekstissä taas kaikki on mahdollista ja vain sen rajat ovat kirjallisuuden rajoja.

Mutta olettakaamme nyt kaikin mokomin, että myös maailma tekstin ulkopuolella on jossakin mielessä olemassa.

Kuten Goethe sanoi, nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat ja kun me nyt sattumalta elämme juuri tätä meidän aikaamme, merkitsee tuo jälkimmäinen vähän enemmänkin kuin pelkkää lähetyssaarnaajan asennossa harjoitettua heteroseksiä.

Sitä paitsi Inkerissäkin todella ilmeni tässä suhteessa kiinnostavia lahkoja, kuten hyppääjät ja skoptsit. Eivätköhän vain ne lienekin aikanaan olleet koko elämän keskipisteenä, toisin kuin valheelliset sievistelijät ovat halunneet asiat nähdä?

Inkeriläisten kohtalo on ollut todella karu ja siitä kyllä riittää kertomista jos tutkimistakin. Tässä tapauksessa se on ollut mainio syy kirjoittaa eksoottisia episodeja seikkailuista Jenisein alkuasukkaiden keskuudessa tai Leningradin piirityksessä.

Inkeriläisten suhde Suomeen puolestaan antaa aiheen nousta sille tuomarinistuimelle, jolta kansakuntamme raadollisuutta sopii tarkastella.

Kyseessä on siis melkoinen hybridi kirjaksi, mutta sen sanoma ei jää kyllä tyhmimmältäkään huomaamatta ja kaiketi se onkin tärkeintä koko kirjassa. Miksi kirjoja muuten kirjoitettaisiin?

On tietenkin mahdollista kirjoittaa kirja myös kirjoittamisen ilosta. Tyylihän on ihminen itse, kuten sanotaan ja Tervon kynä kyllä luistaa. Tekstiähän se on, mitä kirjailija itsestään suoltaa.

Ikävä vain, että kirjan tyyli on väliin aivan puuduttavan teennäistä. Ilmeisesti pyrkien luomaan illuusiota inkeriläisen aikalaisen kerronnasta Tervo käyttää väliin älyttömiä venäläisyyksiä (”krasnajatar”) ja näyttää suorastaan tietokoneen avulla korvanneen normaalit demonstratiivipronominit ”se” ja ”ne” sanoilla ”tuo” ja ”nuo”. Nimet luovat osaltaan teennäisyyden ja epäautenttisuuden vaikutelmaa.

Tällaiset kirjat ovat kiinnostava ajan merkki. Ehkä jo piankin aletaan hokea, että Tervo on lahjoittanut koko Inkerin kansalle historian, joka siltä oli riistetty…  Näinhän kuuluu virolaisten kohdalla käyneen, kun eräs toinen vuosisataisnero kirjoitti sinne sijoitettuja opuksiaan.

Saapa nähdä. Tämä kirja on joka tapauksessa saanut osakseen sellaista ylistystä, että alkaa suorastaan olla vaikea uskoa sen vilpittömyyteen. Arvostelut ylistävät kertojan ”mestaruutta”ja rakenteen ”erinomaisuutta”. Kirjoittaja on kuulemma ”mestarismies” tai vähintäänkin nyt ”erittäin hyvä” kirjailija.

Sanottakoon nyt siis ainakin vastapainoksi, ettei kirja ajankuvauksena lainkaan vakuuta, jos asia ilmaistaan lievästi ja että sen lukeminen saattaa olla myös aika ankea kokemus.

Mutta mikäli joku etsii sellaista kaunokirjallisuutta, jossa eksotiikan ja valjusti kuvatun kiiman päälle on liimattu aikamme taistelevan poliittisen korrektiuden väittämiä, niin tässähän niitä sitten on tarjolla.