Nobelin valinnat

Kirjallisuuden Nobel

Inventas vitam juvat

excoluisse per artes

Keksinnöt auttavat helpottamaan elämää taitojen (taiteiden) avulla, sanotaan Nobelin palkinnon mitalissa. Nobelin testamentin mukaan kirjallisuuspalkinto piti annettaman (sitä ei ”voiteta” vaan myönnetään) sellaisista teoksista, joissa on ”ihanteellinen tendenssi”. Siinä suhteessa siis kulttuurilla oli hieman erilainen tapa palvella edistystä.

Alfred Nobel oli ilmeinen ja ehkä tyypillinen edistyksen aikakauden edustaja. 1800-luvun eteenpäin menon huumassa kaikki tuntui muuttuvan yhä paremmaksi eikä rajaa tuntunut olevan. Tämä koski niin tiedettä kuin taidetta.

Soraääniä kuului kyllä biologian puolelta, jossa oli pakko todeta, ettei eugeniikasta nykymaailmassa kannettu huolta ja että päinvastoin tulevaisuudessa lajin huonontuminen näytti väistämättömältä.

Sionismin suuriin nimiinkin kuulunut Max Nordau havaitsi rappion jo näkyvän kaikkialla. Itse asiassa jopa korkeakulttuuri, mukaan lukien kirjallisuus oli selvä esimerkki tästä asiasta.

Kirjallisuus olikin jo Nobelin elinaikana alkanut suuntautua yhä enemmän muuhun kuin ihanteellisuuteen. Sama koski toki  myös maalaustaidetta ja teatteria.

Porvarin pöyristyttäminen koettiin kirjallisuuden terävässä kärjessä pyhäksi asiaksi ja niinpä lukijakunta sai jo 1800-luvulla nautittavakseen kaikenlaista naturalismia, säädyttömyyttä ja perversioita.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja tuolle joukolle ei kuitenkaan kiirehditty antamaan. Sellainen olisi voinutkin hämmentää yhteiskunnan kapinalliset pahanpäiväisesti.

Myöhemmin kriteerit ovat tässä suhteessa jokin verran löystyneet ja saattaa jopa tuntua siltä, että koko ”ihanteellisuus” olisi unohdettu. Se taitaa pikemminkin kuulua sadan vuoden takaiseen maailmaan kuin tähän päivään.

Palkinto on usein jaettu selvästi poliittisin perustein ja lisäksi hieman oudoille henkilöille, mikäli tarkoituksena tosiaan on ollut kaunokirjallisuuden palkitseminen. Winston Churchill, Bertrand Russell, Henri Bergson ja Theodor Mommsen ovat kaikki merkittäviä henkilöitä, mutta tuskinpa juuri kaunokirjailijoina.

Monenkarvaista palkinnon saajaa mahtuu joukkoon, vaikka kummallisia ovat joskus myös pois jääneiden nimet. Aleksandr Solženitsynin valinta sai aikanaan kiivasta kritiikkiä, mutta hän jos kuka oli palkintonsa ansainnut, mikä nykyään tunnustetaan kai liki yksimielisesti.

Mutta olisipa joukkoon ansainnut tulla myös Leo Tolstoi, jos sinne kerran todella suuria nimiä ja ihanteellisuutta haluttiin. George Bernard Shaw, Jean-Paul Sartre ja Boris Pasternak kieltäytyivät palkinnosta. Kaksi ensimmäistä ehkä ymmärsi, etteivät olleet sitä ansainneetkaan. Kolmas käytännössä pakotettiin siitä luopumaan.

Joka tapauksessa Nobelin kirjallisuuspalkinnolle, joka siis ilmeisesti kuuluu jakaa ihmiskunnan henkisen jalostumisen prosessia edistäneille, on ollut luonteenomaista tietty elitismi.

Suuret, populaarit bestsellerit eivät yleensä ole edes olleet ehdolla, vaikka toki poikkeuksia on, Henryk Sienkiewiczistä lähtien. Sivumennen sanoen, Mika Waltari olisi kyllä myös aikanaan palkintonsa ansainnut.

Elitismiä voi periaatteessa pitää tässä yhteydessä välttämättömänä, kun kerran kyseessä on valinta, elegointi, kuten asian voisi leikkisällä uudismuodosteella ilmaista. Olisihan mieletöntä pyrkiä palkitsemaan mahdollisimman tavanomaista tekstiä ja palkintokin voidaan sentään antaa vain yhdelle monista.

Loogista sen sijaan olisi, mikäli nimenomaan testamentissa mainitut ihanteelliset pyrkimykset voisivat ratkaista. Niinhän se kulttuuri aikoinaan ymmärrettiin, totuuden, hyvyyden ja kauneuden palveluna ja edistämisenä.

Bob Dylanin palkitseminen taisi hiukan säpsähdyttää monia. Sekä Akateemisen (oik. epäakateemisen) kirjakaupan ikkunasta, että Der Spiegel-lehdestä näkee, että Murakami oli se, jolle palkintoa veikattiin.

Nyt sitten palkittiin rock-runous. Helsingin Sanomien kommentaattori totesi suunnilleen niin, että nyt on sitten palkittu runoilija, jonka teoksia useammat osaavat lausua, vai oliko se viheltää, kuin minkään toisen nobelistin.

Tämä taitaa olla asian ydin. Dylan lienee korkeintaan keskinkertainen huuliharpunsoittajana tai laulajana, mutta ilmeisesti hänen värssyjään todella ainakin osataan laajalti.

Näyttää siltä, että tällä kertaa oli vuorossa sellainen luopuminen elitismistä, jota oli jo kauan odotettu. Nyt oli rock-runouden vuoro päästä palkituksi.

Näin se taitaa mennä. Kehityksen suunta on selvä ja kukin lajityyppi saa tunnustuksensa vuorollaan.

Seuraavana lienee sitten vuorossa rap ja saman tein kai sen kuningaslaji gangsta-rap. Siinä ei ole oikeastaan mitään musiikin elementtejä, mutta onhan siinä tunnetta, joskaan nyt ei juuri ihanteellista. Onko sitä muillakaan? Eräänlaista primitiivistä kirjallisuutta se kai sitten nyt joka tapauksessa on.

Nihilismi on nyt pinnalla, sitä myydään nyt hyvin, voisi sanoa tunnettua suomalaista kirjailijaa soveltaen. Ehkäpä se tai ainakin sille kumartaminen -siis postmodernismi- voisi olla myös aikamme ihanteellisuutta siinä mielessä kuin se enää on mahdollista?

Ihmiskunnan kehitys menee joka tapauksessa tiettyyn suuntaan myös Ruotsin akatemian mielestä. Tuskin se väärin on aikaamme tulkinnut, ainakaan sikäli kuin asia koskee länsimaista kulttuuria, jonka uusia aluevaltauksia Nobelin palkinnot kartoittavat.