Viisasten kerho

Viisasten kerho

Martti Ahtisaari, Jaakko Iloniemi, Tapani Ruokanen, Miten tästä eteenpäin. Docendo 2016, 349 s.

Suomalaisten keskustelukirjojen äiti ja tavoittamaton esikuva on vuoden 1937 Pidot tornissa. Sen formaattia on usein jäljitelty, mutta koskaan ei sen tasolle ole päästy ja tämä on useimmiten johtunut henkilövalinnoista, mutta myös itse ajankohdan ainutlaatuisuudesta.

Pidot mainitaan tässäkin kirjassa, mutta tulos on aika lailla toisenlainen, ei tosin huono.

Itse asiassa samoja edellytyksiä keskustelulle kuin vuona 1937 on jälleen runsaasti olemassa: katastrofaaliselta näyttävä väestökehitys Euroopassa ja Afrikassa, maailmanrauhan murtuminen lakkaamattomaksi sotimiseksi, mielipuolinen pakolaisliikenne etelästä Eurooppaan, Euroopan unionin rakoilu ja yksinapaisen maailman lyhytikäisen tarinan päättyminen, mihin liittyy myös Venäjän poistuminen eurooppalaisesta seurapiiristä ja sen turvallisuusjärjestelmän pettäminen.

On siis, mistä puhua eivätkä puhujatkaan ole ketä tahansa. Ahtisaarella ja Iloniemellä on maassamme ainutlaatuisen vahva tausta maailman huipulta ja heillä on tuntuma siihen, miten asioita käytännössä hoidetaan. Ruokanen tuntee hyvin molemmat ja on muutenkin maailmaa nähnyt monelta kantilta.

Seurueessa ei siis ole valittamista. Hieman surkuhupaiset muistot siitä, miten Ahtisaaren valintaa aikoinaan vastustettiin siksi, ettei hänellä ollut akateemista koulutusta, eivät taida enää tulla kenenkään mieleen.

Roolit tämän kirjan kymmenissä keskusteluissa ovat yleensä menneet siten, että Ruokanen kysyy, Ahtisaari visioi ja Iloniemi toppuuttelee.

Kyynikoksi ei kukaan keskustelijoista tunnustaudu eikä kukaan myöskään ole niin varovainen, että jättäisi epärealistisiksikin osoittautuvat näkemykset kokonaan esittämättä.

Tästä kirja hyötyy paljon. On virkistävää lukea, miten asiat perusteellisesti tunteva Ahtisaari esittää milloin mitäkin huimaa ideaa. Sellaisia ovat vaikkapa ajatus pohjoismaiden ja Saksan uudesta yhteisöstä, joka korvaisi EU:n tai uudesta YK:sta, jossa asioista päättäisivät ne, jotka tämän vallan ansaitsevat.

Arvoista on ennen muuta kysymys. Eurooppa arvoyhteisönä ei voi kehua onnistumisillaan, mihin lääkkeeksi tosin löytyy lähinnä kurinpito ja niskuroijien erottaminen, mikä tuottaa lukijalle pettymyksen.

Myöskään Yhdysvalloista ei ole tuohon ihmiskunnan johtajan rooliin, todetaan kirjassa yhä uudelleen ja painokkaasti. Syynä on ennen muuta se, että se maa on pettänyt vanhat aatteensa. Amerikkalaisen unelman korvaa nyt kaiken uuden varallisuuden syytäminen upporikkaille.

Kyseessä on siis osittain sama tauti kuin Venäjällä, joskin jälkimmäinen on vielä suuremmassa määrin pelkkä tyrannia ja rosvopesä sekä ennen muuta kansainvälinen häirikkö.

Venäjältä ei ole mitään hyvää odotettavissa ja sen synnit ovat veriruskeat, todetaan, aiheellisestikin. Toisaalta tunnustetaan myös, että länsi on pelannut pelinsä Venäjän suhteen huonosti. Venäjän poistumista ruodusta se ei kuitenkaan oikeuta keskustelijoiden mielestä.

Venäjällä on hyviä kansainvälisen politiikan insinöörejä, diplomaatteja, jotka ovat keskustelijoidenkin tuttavia. Siltä kuitenkin puuttuvat arkkitehdit. Maalla ei ole strategiaa ja se vain ajelehtii ratkaisusta toiseen, väitetään.

Toimivan valtion testi olisi kuitenkin se, miten vallanpitäjät saadaan potkaistuiksi pois eikä se, miten heidät valitaan, kuten Iloniemi toteaa. Putinin asemaa ei voi periä ja hänen jälkeensä seuraa katastrofi, on olettamuksena.

Olisi kuitenkin odottanut hieman enemmän sen arvioimista, millaisia edellytyksiä nykyiselle suuntaukselle Venäjällä sentään ainakin omasta mielestään on.

Joka tapauksessa nähtävissä on, että esimerkiksi nykyinen sanktiopolitiikka tukee erinomaisesti kotimarkkinatuotannon kehittymistä ja Venäjän yhä suurempaa riippumattomuutta. Brics-maat saattavat olla kehnossa jamassa, mutta eivät ne mitään maailmanpoliittisia nollia ole. Tulevaisuus saattaa sittenkin olla siellä.

Suomen kannalta etenkin Ahtisaari toistelee yhä uudelleen yhtä sanaa. Kuten voi arvata, se on Nato. Hyvällä mielikuvituksella varustettu lukija luulee suorastaan näkevänsä Ahtisaaren ainakin toisinaan itkevän tätä sanaa lausuessaan.

Miksei Nato ole Suomelle kelvannut? Siihen liittymisestä seuraavia ongelmia ei valitettavasti viitsitä edes analysoida. Se nyt vain on niin, että Venäjä valehtelee, jos sanoo Naton uhkaavan itseään.

Niinpä kai. Siitä huolimatta on ilman muuta syytä odottaa sen vastasiirtoa sellaisessa tapauksessa. Se kun nyt vain on pelin sääntöjen mukaista. Ja mitä nyt pitäisikään sanoa siitä, että Naton jäsenenä kukin valtio sitoutuu auttamaan muita, jos niiden kimppuun hyökätään?

Eihän tässä ole sen vähempää kuin sama automaatti, joka aikanaan teki maailmansodasta todellisuutta. Mitä etuja Natoon liittyminen voisi juuri meille tuoda kahdenvälisiin takeisiin verrattuna? Alan miehiltä olisi odottanut selvempää tekstiä.

Mutta eihän politiikka mitään tiedettä ole eikä tulevaisuutta voi ennustaa. Politiikka on tahdon asia ja lisäksi vielä mahdollisen taidetta.

Nämä latteudet on pakko hyväksyä, mikäli asioita haluaa ymmärtää. Niin kokenut alan konkari kuin Ahtisaari onkin, näyttää hän säilyttäneen yli kohtuullisen määrän ideologista ajattelua.

Ihmisoikeuksista ja muista hyvistä, mutta abstrakteista periaatteista lähtevä politiikka on Ahtisaarten mielestä kaiken a ja o.

Näinhän se periaatteessa oli myös Paasikiven mielestä. Etenkin pienten valtioiden oli vain toivottava, että oikeus maailmassa voittaa.

Ongelma oli siinä, miten saada suuret tottelemaan, noudattamaan noita periaatteita. EU valtavana taloudellisena voimakeskuksena ja aatteiden ruumiillistumana taisi näyttää jo olevan suuri askel tähän suuntaan.

Mutta mitä EU oikeastaan onkaan käytännössä? Kakkosluokan poliitikkojen ohjailema konglomeraatti, joka ei saa tolkullisia päätöksiä aikaan mistään muusta kuin noista arvoista.

Niitä taas tulkitaan mielivaltaisesti, kuten aina on tehty.

Mutta tullaanko niin myös aina tekemään? Kolmen viisaan miehen keskustelujen aihepiiri ja huikeat ideat viittaavat siihen, ettei tilanteen tarvitse olla edes kokeneen diplomaatin mielestä olla toivoton. Hyvistä periaatteista ja käytännöistä voi jonakin päivänä tulla todellisuutta koko maailmassa.

Mutta sitä ennen meitä vaanivat suuret ongelmat, jotka pitäisi välttämättä hoitaa ja joiden ratkaiseminen nykyisten instituutioiden puitteissa näyttää mahdottomalta: Afrikan hallitsematon syntyvyys ja Euroopan väestön kutistuminen ja hallitsematon maahanmuutto.

Ei riitä, että todetaan Afrikassakin olevan ja etenkin olleen menestyksellistä kehitystä ja että Suomen tataarit todistavat, ettei uskonto ole ongelma. Eivät nämä asiat mitään todista, valitettavasti.