Mielikuvien tärkeydestä

Mielikuvien tärkeydestä

Melkein tasan kaksisataa vuotta sitten Athur Schopenhauer kirjoitti kuuluisan teoksensa Maailma tahtona ja mielikuvana (Die Welt als Wille und Vorstellung).

Otteita siitä suomennettiin joskus 1960-luvun puolivälissä kirjassa Pessimistin elämänviisaus. Silloin sen itsekin luin.

Schopenhauer toki ansaitsi tuon viiveellä tulleen suomennoksensa. Onhan hänen merkityksensä länsimaiselle filosofialle sen verran suuri, eritoten itämaista ajattelua siihen tuovana.

Muistan vähän oudoksuneeni sitä, että kirjoittaja jankkasi niin paljon tuota maailman mielikuvaominaisuutta, olihan se nyt jo aikanaan vanha keksintö ja juonsi juurensa hamasta George Berkeleyn ajattelusta. Mutta toisaalta siinä oltiin 1800-luvun alun muodin hermolla: miten sanoikaan Fichte: das Ich setzt sich ein Nicht-ich… Mahtoi se Itsestä tuntua komealta.

Oli ja on mahtavaa olla maailman napa. Siihen liittyy tietenkin myös valtava vastuu juuri tuolle Itselle, mikäli se nyt ei asettanutkin ihanteekseen vaatimatonta päämäärää, vaikkapa jatkuvaa kiljun valmistusta ja nauttimista.  Mikäli samalla säilytetään mielikuva luomakunnan ylimmästä kehitysasteesta, lienee kaikki täydellistä, vai kuinka? Kuka kelpaa tuomariksi?

Ehkei sentään. Ainakin schopenhauerilaisittain tämä vastuu oli ymmärrettävä nimenomaan tahdon näkökulmasta, mutta tahtohan oli itse asiassa paha asia ja kaiken onnettomuuden lähde. Vasta Nietzsche hoksasi ajatella, että asiahan voitaisiin ymmärtää myös aivan päinvastoin.

Väitetään, että Leo Tolstoi sai itämaisen filosofiansa perusajatukset Schopenhauerilta ja puolestaan välitti ne –Mahatma Gandhille. Siinäpä jännittävä aatehistoriallinen rengasmatka, jos se näin yksinkertaisessa muodossa paikkansa pitää, mutta se ei nyt ollut oikeastaan mielessäni.

Sen sijaan minua on askarruttanut tämä nykyinen joltakin näyttämisen mania, keskittyminen siihen, miten asiat näyttävät olevan sen sijaan, että tärkeimpänä pidettäisiin, miten ne ovat.

Lienee turha todetakaan, että joltakin näyttäminen on ja on aina ollut aivan erityisesti feminiinisen mielenkiinnon kohde. Naiset ovat loputtoman kiinnostuneita siitä, mitä he itse ja miltä muut näyttävät. Tämän todistanee jo pelkästään vaatetusteollisuuden miljardibisneksen asiakaskunta.

Jos asian syitä pohdiskellaan, tulevat ensimmäisinä vastaan kehitysbiologiset tekijät. Naaraalle on näyttöarvo ollut keskeisen tärkeää aivan rationaalisista syistä. Se vaikuttaa keskeisesti pariutumiseen, joka puolestaan ratkaisee kaiken käyttääkseni erästä hauskaa vanhaa sanontaa.

Kun tähän maailmanaikaan ollaan kaikkialla läntisessä maailmassa aivan tavattoman kiinnostuneita siitä, miltä asiat näyttävät ja useinkin viis veisataan siitä, miten ne ovat, näyttäisi selitys olevan käden ulottuvilla.

Naisellista psykologiaahan se kaikki on, yleisinhimilliseksi normiksi markkinoitua pinnallisuutta. Samaan aikaan, Schopenhaueriin palatakseni, tahto on yhä yleisemmin ymmärretty pahaksi ja tahdottomuus hyväksi ja tavoiteltavaksi asiaksi. Tähän tietenkin liittyy se, että ylin valta ja siis maksimaalinen vapaus myönnetään halulle, joka on ottanut tahdon paikan.

Vielä viime vuosisadan jälkipuoliskolla uskottiin moniaalla edistyksen projektiin. Ihmisen vapautuminen oli ottanut yhä uusia edistysaskeleita ja tulevaisuus näytti ylittävän huimimmatkin odotukset.

Mitä sepittelikään O.V. Kuusinen Marxismi-leninismin perusteiden päätösluvussa: uudessa yhteiskunnassa katoavat kaikki ihmistä alentavat asiat ja vapaus, äärimmäinen vapaus kirvoittaa hänen luovat voimansa. Luonto valjastetaan kokonaan ihmisen palvelukseen, luonnonkatastrofit estetään, taudit voitetaan, ihmisen keskimääräinen elinikäkin pitenee 150-200 vuoteen (hui!).

Uusi uljas ihminen hallitsisi luontoa ja itseään, sillä hän tuntisi asioiden olemuksen tai ainakin osaisi toimia sen mukaisesti. Ja se olemus määräsi edistyksen muodot. Se muuan ideologia oli voittamaton, koska se oli tosi.

Tuntuu, kuin tuosta ajasta olisi kulunut, kuten sanotaan, ikuisuus. Ei siinä kyllin, että leniniläinen marxilaisuus, eli huonon käännöksen mukaan marxismi-leninismi, on enää lähinnä naureskelun ja joskus kukaties häpeilyn aihe. Myös itse edistyksen idea on hylätty.

Edistyshän edellyttää, että jokin on objektiivisesti parempaa kuin jokin muu. Huonommasta ollaan historian saatossa menossa siihen parempaan, tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Postmodernista näkökulmasta tämä on anteeksiantamatonta röyhkeyttä. Millä perusteella jokin on parempaa kuin jokin toinen? Sehän edellyttäisi, että jokin toinen on myös huonompaa kuin jokin toinen.

Eikö silloin ole lähellä ajatus, että jossakin Haitissa kulttuuri olisi alempiarvoista kuin Dominikaanisessa tasavallassa. Entä olisiko se Dominikaanisen tasavallankin kulttuuri alemmalla tasolla kuin suomalainen?  Pohdintoja voi jatkaa edelleen, ellei rupea huimaamaan.

Joka tapauksessa huomaamme helposti, ettei minkään objektiivisuudella perustellun arvojärjestelmän olettaminen käy enää päinsä tässä poliittisesti korrektissa ajassa. Silloin jouduttaisiin loputtomalle suolle, jolla perusoletus maailmasta omana mielikuvanamme olisi suuressa vaarassa.

Mutta ei hätää, mikäli maailmaa halutaan muuttaa, on se nykyään kovin helppoa. Tarvitsee vain muuttaa sitä koskevat mielikuvat.

Nämä mielikuvathan ne ovat aikamme kova ydin tai olisivat, jos sellaista olisi olemassa. Joka tapauksessa ihmisten kannattaa olla kiinnostunut vain niistä ja niinhän me olemmekin.

Minne maailma on menossa? Se asia ratkaistaan USA:n presidentinvaaleissa ja niissähän ratkaisevat juuri mielikuvat. Entä mikä on Euroopan tulevaisuus? Suostuuko maho manner toden teolla ja varauksettomasti aloittamaan lisääntymisen siirtolaisuuden avulla?

Mielikuvathan ne tässäkin ratkaisevat. Entä uhkaako Venäjä sivistynyttä maailmaa? Uhkaapa hyvinkin, itse asiassa se käy sitä vastaan sotaa, kybersotaa, mielikuvien avulla. Ja se sota voidaan hävitäkin mielikuvien tasolla, mutta eikös se olekin juuri olennaista?

Missä oikeastaan ovat tämän uuden maailman suurimmat ongelmat, ongelmien ydin? Eikö se mahtane sijaita väärien ja oikeiden mielikuvien välisessä taistelussa? Toisella puolen ovat poliittisesti korrektit voimat, toisella epäkorrektit. Ne kilpailevat keskenään siitä, kuka on paremman näköinen ja siis viehättää suurempaa määrää äänestäjiä.

Mikä ratkaisee tuon korrektiuden ja epäkorrektiuden välisen vedenjakajan sijainnin? Mikä on korrektin mielikuvan kriteeri? Eurooppalaisten arvojen kaanonin voimme löytää erilaisista julkilausumista, amerikkalaiset eivät ihan niitä vastaa, mutta myös siellä  samat perusasiat ovat voimassa.

Sinänsä häilyvät poliittisen korrektiuden kriteerit sanelee Amerikassa radikaaliksi itseään kutsuva etujoukko, jolle pinta merkitsee kaikkea ja joka taistelee kaikin keinoin niitä vastaan, jotka eivät suostu sulautumaan siihen normistoon, joka on julistettu poliittisesti korrektiksi.

Luulen, että nykyään monen ihmisen korkein älyllinen ja moraalinen päämäärä on kehittää itselleen poliittisesti korrekti tietoisuus. Ennen saatettiin puhua jostakin täysin kehittyneestä persoonallisuustyypistä, mutta se on menneisyyttä se.

Jos postmoderni ihminen rukoilisi, hän varmaankin pyytäisi luojaltaan voimaa uskoa poliittisen korrektiuden vaatimuksiin silloinkin, kun kiusaaja kuiskuttelee niiden olevan absurdeja.

Mikäli nyt oikein muistan Schopenhauerin ajatuksia, näyttää minusta siltä, että hän oli kiinnostunut nimenomaan loputonta onnettomuutta tuottavan halun sammuttamisesta eikä erotellut sitä selkeästi tahdosta. Korjatkoot ne, jotka paremmin tietävät.

Joka tapauksessa postmodernisti ymmärretty maailma haluna ja pyrkimyksenä sen vapauttamiseen on aivan ilmeisesti Schopenhauerilaisen resignaation antiteesi.

Ajatus mielikuvan primäärisyydestä sentään taitaa yhdistää meitä tuon parinsadan vuoden takaisen pessimistin ajatteluun.