Sielun huuto
Tenho Kiiskinen,
Humanismin paheet. Kiuas 2019, 208 s.
Ranskalainen
käsite cri de coeur sielun (oik. sydämen) huuto on myös Venäjällä
suosittu (krik duši). Kun ihmisen sydän on
pakahtumaisillaan, hän ei voi vaieta. Kuten raamatusta muistamme, Jeesus
totesi, että kivetkin olisivat huutaneet, elleivät muutamat ihmiset olisi niin
tehneet (Luuk. 19:37-44)
Sivumennen
sanoen, tämä liittyi Jerusalemin kohtaloon, joka oli ole surkea siksi, ettei se
etsikkoaikaansa tuntenut. Mutta tämä taitaa olla jo hieman liian juhlallista,
vaikka kirjoittaja esiintyykin profeetallisesti ja hänellä on ihan oikeasti myös
asiaa.
Tekijä edustaa
sitä traditiota, jonka kantajat joskus viime vuosisadalla tunnettiin vihaisten
nuorten miesten nimellä ja joka nykyään näyttää käyneen kovin harvalukuiseksi.
Vihaisten nuorten miesten sijasta meillä pulpahtelevat pinnalle pöyhkeää
naispuolisuuden ylivaltaa kannattavat infantiilit feminiinit ja heitä
komppaavat aisankannattajat, käyttääkseni kirjoittajan kuvastoa.
Ennen maailmassa
ei kenenkään mieleen olisi edes juolahtanut pyytää anteeksi sitä, että oli
vihainen. Ei sitä muuten pyytänyt Jeesuskaan tuossa yllä siteeratussa kohdassa.
Päinvastoin, hän meni peräti temppelin pyhälle alueelle ja antoi nyrkkiensä
puhua. Laillista ammattiaan harjoittavat rahanvaihtajat saivat samalla kuulla
kunniansa.
Nykyinen maaninen
hyökkäys vihapuhetta vastaan onkin muuan aikamme erikoisuus, jota on pidettävä
vakavana oireena totalitaarisesta ajattelusta. Asian ydin on siinä, ettei tämä
ajattelu edes ymmärrä, että sille voisi olla vaihtoehtoja ja niinpä se
kauhistuneena kieltää itsensä kritisoimisen ja jopa problematisoinnin.
Niiden kannalta,
jotka näkevät asiat toisin, on koko vihapuheeseen kohdistuva aggressio
eräänlaista röyhkeyden jatkamista törkeydellä. Kuten venäläinen sananparsi
asian ilmaisee: lyövät, eivätkä anna itkeä.
No, Kiiskinen ei
tässä kirjassa turhia jarruttele. Kuten joku Jouko Turkka tai Pentti Linkola,
hän vie ajatuksensa loppuun saakka. Hän ei väitä olevansa ”erityisen oikeassa”
eikä kaiken kaikkiaan liiemmin askartele konkreettisten asioiden parissa.
Sen sijaan hän
niin sanoakseni tutkii diskursseja ja hutkii vastenmielisiksi havaitsemiaan
ilmiöitä olan takaa. Näinhän kunnon esseistin tuleekin tehdä. Sievistelevät
ymmärtäväisyydet törkeyksien edessä olisivat pelkkää epärehellisyyttä ja
tuskallista luettavaa.
Ymmärrämme siis,
että kirjoittaja puhuu siitä, mikä on hänelle henkilökohtaisesti elämässä
keskeistä.
Nuoren miehen
kohdalla keskeistä on päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon. Kyseessä ei ole
mikään hedonismin alalaji tai edes valtaan liittyvä intohimo, vaan luonnollinen
ihmisen perusvietti, primary instinct, kuten nykysuomeksi sanotaan.
Sehän on jopa itsesäilytysvaistoa voimakkaampi, koska se on yhteisön
perustarpeiden kulmakivi.
Lyhyesti sanoen,
mies ja miehuus ovat kriisissä, johon on vain yksi ratkaisu.
Ratkaisu on
tietenkin normaalin, rauhallisen arkipäivämme kannalta mahdoton, mutta kukapa
sanookaan, että tällainen arki jatkuu ikuisesti.
Asiat muuttuvat
nuorten miesten kannalta perusteellisesti vasta sitten, kun miesten määrää radikaalisti
vähennetään. Sen jälkeen seksin markkinat mullistuvat.
Tämä on tietenkin
kiistämätön tosiasia. Sotien jälkeen, jälleenrakennuskaudella miehet nousevat
arvoonsa. Tämä toteutui meillä ja vielä selvemmin näin kävi Neuvostoliitossa.
Jälleenrakennuskaudella
myös kaikille riittää töitä. Ehkä sellainen onkin todellisten miesten
paratiisi: mies pääsee purkamaan energiansa tyydyttävällä ja luovalla tavalla,
huolehtimaan perheestään ja ansaitsemaan kunnioituksen, jos hänestä siihen on.
Silloin otetaan miehestä mittaa.
Tämän tilanteen
vastakohta on se kosmisten aisankannattajien yhteiskunta, jossa
soijalatteruokinnalla kasvaneet unisex-olennot keskittyvät mielistelemään
feminiinejä sääliseksiä saadakseen. Kiiskinen sanoo asiat hienommin, mutta
esitän tässä tulkintani itse ideasta.
Kun muutenkin ylisuurta
miestarjontaa vahvistetaan vielä järjettömällä toisrotuisten (niin, rotu
nyt on uusi kulttuurinen obsessio meilläkin) invaasiolla, käy pariutumisikäisten
miesten asema kestämättömäksi. Johtoaseman parisuhteessa ottavat naiset, joille
tällainen asema selvästikään ei sovi.
Miksi ihmeessä
tällaista politiikkaa harjoitetaan? Se, jos mikä kaipaisi selitystä. Selitykset
voivat olla aivan banaaleja, rahan yksinvaltaan liittyviä, selvää on ainakin
se, että ”uusi normaali” on näitä asioita koskevassa diskurssissa syntynyt
hyvin nopeasti ja sitä vartioidaan nyt suorastaan valtion pakkokeinoin.
Eipä sikäli, sisäistetty
herruus näyttää toimivan hyvin muutenkin. Miehuutensa menettäneet
asiankannattajat nauttivat masokistisesti häpeästään ja kerjäävät sääliseksiä.
Kirjoittaja
laukoo toinen toistaan herkullisempia kielikuvia, kuten kelpo esseistille kuuluukin.
Hyperbola kuuluu silloin tällöin hänen arsenaaliinsa, mutta tunnetustihan
aikamme on jo sellainen, että parodiaa on yhtä vaikeaa erottaa vakavasti
tarkoitetusta ajattelusta kuin ylevää naurettavasta. En syyttäisi tästä
ainakaan ensi sijassa kirjoittajaa.
Poliittinen
monikulturismi on aikamme kansallissosialismia, ellei pahempaakin, hän
toteaa. Kansalaisen täytyy olla kuuro, mykkä ja sokea uskoakseen siihen tai
sitten hän haluaa olla voittajan puolella…
Uskotaan, mutta
keitä nämä ihmiset ovat?
Kirjoittaja
kutsuu heitä yhteisnimellä humanistit. Kyseessä ovat hänen mukaansa maailmanparantajat,
idealistit, hyvät ihmiset, viherpiipertäjät ja äärikonformistit. Nimiä ei juuri
mainita, kyseessä on ideaalityyppi.
Tämän ideaalisen
humanismin paheita ovat häpeä, syyllisyys, aisankannattajuus ja autoritaarinen
persoonallisuus. Ne esitellään ja perustellaan tekstissä lähemmin.
Mutta onko
kyseessä enemmistö?
Tuskinpa vain.
Itse asiassa aikapommi on jo kehittymässä nuoren sukupolven keskuudessa, uskoo
kirjoittaja ja hänellä on epäilemättä perusteita uskolleen. Katsokaamme vain
Euroopan poliittisen kartan kehitystä.
Kiiskinen kantaa
kunnialla vihaisten nuorten miesten perintöä. Sielun huuto on yleensä
aina ollut vihaista, kuten ymmärrämme. Siinä täytyy kuitenkin myös olla jokin
selkeä sisältö ja kohde, olipa se aikakauden poliittinen oikeaoppisuus tai
yksinkertaisesti se epäviihtymys kulttuurissa, Unbehagen im Kultur,
josta jo Freud puhui.
Pelkän tunteen
ilmaisija on vain pelkkä huutaja, krikun, kuten venäläiset sanovat. Ehkä
kivetkin osaisivat sen lajityypin. Essee on vaikeampi laji, mutta useassa
tapauksessa Kiiskisen kynä on yltänyt varsin huikeisiin suorituksiin.
"Vihaisten nuorten miesten sijasta meillä pulpahtelevat pinnalle pöyhkeää naispuolisuuden ylivaltaa kannattavat infantiilit feminiinit ja heitä komppaavat aisankannattajat, käyttääkseni kirjoittajan kuvastoa."
VastaaPoistaNiin, kyllä se kovasti siltä vaikuttaa, ja on vaikuttanut jo hyvän aikaa, että ns feminismin tavoitteena ei ole enää aikoihin ollut mikään yhdenvertaisuudeksi ymmärretty juridinen tasa-arvo mahdollisuuksien tasa-arvolla täydennettynä, vaan jokin aivan muu. Matriarkaatiksi sitä kai voisi paremman termin puutteessa luonnehtia. (Ikävystyttävän ennalta-arvattava reaktio näiltä tuon uskonlahkon edustajilta tähän on tietysti väittää, että heidät on jälleen kerran tahallaan väärinymmärretty mala fide. Vaikka eikö jo ns Wiion laeissa todeta, että jos viesti ymmärretään väärin, niin vika on tällöin yleensä viestin lähettäjän omassa epäonnistumisessa?)
Olisiko matriarkaatista sitten jonkin Paratiisin™ kasvualustaksi... Ka ainakin tuota eppäillä soppii, niinkuin meillä Savossa päin tavataan tuumailla. Ja voihan tuohon lisätä senkin jonkun viisaan tekemän huomion, että mikäli miesten kaikkein menestynein n 5 % jostain mystisestä syystä yhdenäkkiä jonnekin katoaisi, niin huomaisimme jo elävämmekin de facto matriarkaatissa...
"Nykyinen maaninen hyökkäys vihapuhetta vastaan onkin muuan aikamme erikoisuus, jota on pidettävä vakavana oireena totalitaarisesta ajattelusta. Asian ydin on siinä, ettei tämä ajattelu edes ymmärrä, että sille voisi olla vaihtoehtoja ja niinpä se kauhistuneena kieltää itsensä kritisoimisen ja jopa problematisoinnin."
Ugh, veli todistaa viisaasti, kuten intiaaneilla oli kuulemma tapana sanoa. Eipä siis lisättävää omasta puolestani. (Anteeksi epäkorrekti nimitys, oikeampi termi lienee alkuperäis-amerikkalainen, vai mitenkä tuo
"native-american" sitten pitäisikään taiteen sääntöjen mukaan suomentaa?)
"Tämän ideaalisen humanismin paheita ovat häpeä, syyllisyys, aisankannattajuus ja autoritaarinen persoonallisuus."
Ja jälleen kerran, mitäs voikaan tuosta havaita, kuin ylösalaisin käännetty hybristä ja suprematismia? Ripotellaan tuhkaa omaan niskaan kaikesta mahdollisesta maailman pahasta, koska eletään jonkinlaisen harhaisesti itsekeskeisen ylimielisyyden kuplassa. Itseään kun voi syyttää kaikesta vain sillä edellytyksellä, että todellakin uskoo olevansa kaikkivoipa... No tässä nimenomaisessa taudissa en tietysti vähättele myöskään ihan puhtaan masokismin osuutta asiaan.
-J.Edgar-
"feminismin tavoitteena ei ole enää aikoihin ollut mikään yhdenvertaisuudeksi ymmärretty juridinen tasa-arvo mahdollisuuksien tasa-arvolla täydennettynä, vaan jokin aivan muu. "
PoistaEikös sitä feministipiireissä sanota, että tasa-arvo on vasta ensimmäinen askel. Eihän sotaakaan lopeteta ennenkuin vihollinen on (totaalisesti) lyöty.
Feminismin (ainakin miltei kaikissa ensimmäisen aallon jälkeisissä muodoissaan) voi lukea ns dialektisten ideologioiden joukkoon, joille on tunnusomaista, että konflikti ei ole väline, vaan itsetarkoitus. Ne siis elävät konfliktissa, konfliktista ja konfliktille. Jatkuvan konfliktin ylläpitäminen on myös mitä ilmeisimmin aivan olennainen osa tämäntyyppisen oppirakennelman kannattajan maailman- ja minäkuvaa, so identitaarinen kysymys. Ja samalla myös psykologinen keino projisoida omia sisäisiä ristiriitoja ulkoiseen maailmaan. Konfliktin luonteeseen myös kuuluu, että se on kuin polkupyörä; jos se pysähtyy, niin se kaatuu.
Poista-J.Edgar-
Kuulehan Sie, Makroni, missä sie tarviitkin puskajussia, meitä on ylenmäärin. Naisiakin. Me ei kestetä rauhanaikoja enää. Muilla on ammattilaisia johtamaan.
VastaaPoistaTragiikan ydin on siitä, että miehet ovat ajattelullaan ja työllään luoneet maailman, jossa ruumillisella voimalla ei ole niin suurta tarvetta ja jossa feminiinit toimintatavat (kieli, yhteistyö, sosiaaliset kyvyt, varsinkin epäsuorat) toimivat paremmin; itse ovat miehet hautansa kaivaneet.
VastaaPoistaEn näe kuin kaksi tulevaisuudenkuvaa: viimeiset miehet suljettuina spermantuotantolaitoksiin taikka suuri sota, jonka jälkeisessä pieniin perheryhmiin perustuvassa jälleenrakennuksessa miehet taas jylläävät, samalla ratkeaisi ilmastonmuutoskin kun väki vähenisi.
Sitten kun Turku on nimetty Suomen Vatikaaniksi, Vihavaisen päätelmät miesten määrän puolittamisen välttämättömyydestä julkaistaan ensimmäisessä esseekokoelmassa osotuksena että suomenkielellä voidaan luoda jotakin uutta ja omaperäistä.
VastaaPoista"Johtoaseman parisuhteessa ottavat naiset, joille tämä ei selvästikään sovi."
VastaaPoistaTäsmentäisin: "Johtoaseman parisuhteen muodostamisessa ..."
Lisääntymisikäinen ja -haluinen nainen valitsee tuleville lapsilleen viikonloppuisän.
Poista"Nuoren miehen kohdalla keskeistä on päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon. Kyseessä ei ole mikään hedonismin alalaji tai edes valtaan liittyvä intohimo, vaan luonnollinen ihmisen perusvietti, primary instinct, kuten nykysuomeksi sanotaan. Sehän on jopa itsesäilytysvaistoa voimakkaampi, koska se on yhteisön perustarpeiden kulmakivi."
VastaaPoistaIkävä kyllä tämä (geenien säilyminen) on evoluution kulmakivi: ne ennen meitä eläneet miehet, jotka eivät olleet Linnan termiä käyttääkseni "pilluhaukkoja" eivät kuulu geenipooliimme. Jos välineeksi kelpaa työ tai sodankäynti niin hyvä, jos siiheen päästään matelulla tai alistumisella niin sillä mennään.
Suosittelen suomalaiselle miehelle venäläistä vaimoa. Tässä reilun viidenkymmenen vuoden ikäisenä homma toimii.
VastaaPoistaNaissukupuolella on oikeuksia tasan tarkkaan vain sen verran kuin miessuku heille niitä suo. Tässä kulttuurisessa ja poliittisessa tilanteessa oikeuksia on suotu paljon. Toisenlaisessa ilmastossa, kun yhteiskunta ja elämä on raadollisempaa, oikeuksia on vähemmän.
VastaaPoista