Poikkeuksellinen puheenvuoro
Meriupseerista työmieheksi.
Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia. Muistiin merkinnyt Toivo T.
Kaila. WSOY 1942. 290 s.
Toivo T. Kaila
oli monivaiheisen uran tehnyt venäläisen kulttuurin tuntija ja russofiili.
Sattumoisin hän oli myös AKS:n primus motorin,
Elmo E. Kailan veli.
Tämä
muistelmakirja on julkaistu ilman tekijän nimeä kannessa. Se ilmoitetaan vasta
esipuheessa ja siinäkin vain sukunimen osalta: von Schwartz. Etunimi oli sitten
Viktor, kertovat muut lähteet.
No, joskus, mutta
perin harvoin esiintyy kirjan tekijä näin kainosti, sillä tekijä hän tosiaan
ilmeisesti on. Muistelmat ovat niin täynnä asiantuntemusta ja yksityiskohtia
eri ympäristöistä, ettei kannata kuvitella Kailan runoilleen koko tarinaa.
Luulisin jopa, että hänen roolinsa oli vain kääntäjän. Entä tekikö sotasensuuri
tekstille jotakin? Asia olisi kiinnostava selvittää. Ainakin se päästi sen
läpi.
Kovin erikoiselle
tekijän roolin näytteillepanolle lienee syynä se, että teos ilmestyi keskellä
sotaa, vieläpä siinä vaiheessa, kun voitto näytti kallistuvan Saksan ja sen liittolaisten
ja kanssasotijan puolelle.
Tässä kävi siis
niin, että keskellä sotaa, kun ilma oli sakeanaan valeuutisia, vihapuhetta,
disinformaatiota ja propagandaa, julkaistiinkin puheenvuoro ikään kuin
vihollisen puolelta. Tällainen on täysin uskomaton ja poikkeuksellinen
tapahtuma. Sitä voitaisiin ehkä verrata siihen, että tänä päivänä jokin
arvovaltainen kustantamo julkaisisi vaikkapa jonkin johtavan ilmastoskeptikon
tai populistin muistelmat.
Itse asiassa
sodan aikana totuutta arvostettiin vielä nykyistäkin vähemmin. Vihollisen
propagandan levittäminen oli ankarasti rangaistava teko. Eräissä maissa, kuten
Saksassa ja Neuvostoliitossa jopa sen vastaanottamisesta saattoi saada
ankarimman rangaistuksen.
Mutta oliko
tässä kirjassa kyseessä vihollinen? Jo otsikossa mainitaan, että tekijä on
Venäjän-saksalainen. Tarkemmin sanoen hän kuului Baltian saksalaisiin. Suku oli
muuttanut Saarenmaalle 1700-luvulla.
Kyseessähän on
ryhmä, joka palveli tsaaria uskossa ja
totuudessa pysyen sille täysin lojaalina silloinkin, kun muut pettivät.
Hallintovirat rajamaakunnissa saattoi huoletta uskoa saksalaisille ja
armeijassa heidän osuutensa korkeimmista viroista oli suorastaan käsittämättömän
suuri. He taistelivat yhtä hyvin saksalaisia kuin muitakin valtakunnan
vihollisia vastaan.
Sitä paitsi:
Venäjä ei toisessa maailmansodassa ollut Suomen varsinainen vihollinen, vaan
Neuvostoliitto. Meidän venäläiset emigranttimme taistelivat yleensä
nuhteettomasti bolševikkeja vastaan.
Tosin käsitteet
menivät aika lailla sekaisin, kun sotaa kansallistettiin,
mikä tapahtui molemmin puolin. ”Fasistin” sijasta joku Ilja Ehrenburg kehotti: ”tapa
saksalainen”. Saksan puoleltahan pseudobiologinen argumentointi nimenomaan
ottikin jo alusta pitäen kohteekseen ihmiset eikä pelkästään heidän poliittista
järjestelmäänsä.
Mutta Suomi ei
ollut mikään Saksa eikä myöskään Englanti. Sillä oli oma historiansa.
Toki Saksassakin
juuri tuohon aikaan oli paljon niitä, joilla oli takanaan ura Venäjällä, mutta
Suomessahan niitä oli peräti ylipäällikköä myöten. Useimmat oli talvisotaan
mennessä tosin jo savustettu korkeimmista sotilasviroista, mutta asia tunnettiin
hyvin. Armeijamme venäläinen perintö oli
hyvin merkittävä.
Kun ottaa julkaisuajankohdan huomioon, voisi
vähintäänkin kuvitella, että kirja on jonkinlainen invektiivi Venäjää vastaan
tai muuten sovitettu palvelemaan
totaalisen sodan päämääriä.
Näin ei
kuitenkaan ole. Tekijä kuvaa uraansa ja elämäänsä Venäjällä mitä lämpimimmin.
Venäläisiä on kaikenlaisia, mutta yhä uudelleen todetaan, että kyseessä on
hyvin sympaattinen ja lahjakas kansa, jolla taas on kyllä vikansakin. Kenelläpä
ei olisi?
Samaa sanotaan
juutalaisista. Tekijän ystäviin ja tuttaviin kuuluneet juutalaiset saavat
yleensä hyvät ja jopa erinomaiset arvosanat, vaikka tämän heimo kokonaisuutena
näyttääkin ansaitsevan paitsi ihailua kykyjensä tähden, myös moitteita. Se on
liiankin etevä.
Tekijä on
epäilemättä aikansa lapsi ja jo sen takia altis selittämään asioita tiettyjen
kansallisuuksien ominaisuuksilla. Hän on kuitenkin kaukana kaikesta
fanaattisuudesta ja yksisilmäisyydestä. Venäjän saksalaisten roolia hän
korostaa moneen otteeseen ja tulee jopa luonnehtineeksi aika myönteisesti itse
kenraalikuvernööri Seyniä,”iloista juomaveikkoa”, jolle ei historiassamme ole
juuri kiitoksia tuhlattu. Myös ”unohtumaton” Bobrikov oli suosittu upseerien
keskuudessa.
Muuten,
meriupseerin elämä vei kertojan varsin huimiin seikkailuihin. Nuori mies toimi
kaapparilaivan (apuristeilijän) päällikkönä Japanin-sodassa ja nappasi
englantilaisen rahtilaivan täynnä sotakieltotavaraa. Siitäpä soppa syntyikin…
Huima purjehdus Madagaskarin ja Malakan kautta
Kaukoitään oli täynnä seikkailuja. Onnekseen kertoja välttyi nipin napin
joutumasta Tsušiman teurastukseen, vaikka nuoret upseerit sinne tyhmyyttään
pyrkivätkin.
Ensimmäisessä
maailmansodassa kertoja tovereineen kävi sitten Helsingistä käsin miinasotaa ja joutui hengenvaaraan, kun
matruusit vuonna 1917 alkoivat tappaa upseereitaan. Tästä vaiheestahan kertoo muistelmissaan
myös Harald Graf (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf
).
Kirja on täynnä
varsin meheviä, mutta yleensä vähintään kohtuullisen uskottavia tarinoita omasta
ympäristöstä ja kollegoista, mutta myös ylemmistä, aina keisaria myöten.
Häntäkin kertoja joutui henkilökohtaisesti palvelemaan Suomen saaristossa.
Joskus kertoja tuntuu esittävän juoruja tosina
ja esimerkiksi keisarillisen perheen viimeiset vaiheet Jekaterinburgissa ovat
sellaisia, mutta eihän tämä mikään tutkimus ole. Jokainen muistelija toimii sen
informaation varassa, johon uskoo.
Kuten monet
muistelijat, Schwartz pohdiskelee myös suurempien kuvioiden syntyjä syviä.
Venäjä on hänen ilmeinen rakkautensa ja hän suree vilpittömästi sitä, että se
joutui bolševikkien valtaan. Syntipukiksi kertoja monen muun tavoin
asettaa lyhytnäköisen ja itserakkaan intelligentsijan, joka toimi tunteensa
varassa eikä koskaan kyennyt selkeään ajatteluun.
Kannattaa
huomata, ettei syntipukkina siis ole Venäjän kansa kokonaisuutena, ei Englanti
eivätkä juutalaiset. Kertojan näkemys muistuttaa huomattavasti nykyisiä Venäjän
tiedeakatemian taholla esitettyjä analyyseja ja poikkeaa siitä
bestseller-kirjallisuudesta, jota siellä nyt myydään hyvin.
Tsaari-Venäjää
Schwartz siis joka tapauksessa sodissa puolusti hengellään ja verellään ja
hänen kirjansa tarjoaa meillä perin harvinaista tietoa aikansa merisodasta ja
sen usein hyvin raadollisesta arkipäivästä.
Venäjän
laivastosta kertoja ylpeilee ja kehaisee, että se opetti yhtä ja toista myös
Englannin laivastolle, joka oli laimin lyönyt
kehityksen seuraamisen ja lepäsi laakereillaan. Miina-asekin oli nimenomaan
Venäjällä kehitetty nykyaikaiseksi, toteaa hän perustellusti.
Mutta sitten
Venäjä romahti ja bolševismi uhkasi Suomeakin, jonne kertoja
jäi asumaan. Ohimennen kirjassa todetaan monen syyttömän ja ”valkoisen”
venäläiset upseerin tulleen Suomen vapaussodassa ammutuksi, mutta yleisesti
ottaen valkoisen Suomen suoritus ansaitsee ihailua ja arvostusta.
Kertoja asettui
asumaan Leppävaaraan ja rakensi sinne omin käsin kaksikerroksisen talon.
Palkkansa hän ansaitsi monenlaisilla töillä. Hän oli aikanaan kehittynyt
eteväksi metallimieheksi ja hallitsi myös puutyöt.
Schwartz
kuvailee myös 20-luvun Helsinkiä ja sen kansainvälistä, vakoilunkin särvittämää
ilmapiiriä. Henkilökuvat jäävät usein anonyymeiksi, mutta ne lienee mahdollista
tunnistaa muiden tietojen avulla.
Kertojalla on
paljon sanottavaa myös Suomen venäläisestä yhteisöstä, jossa sai suosiota muun
muassa mladorossien nimellä tunnettu, eräänlainen venäläinen fasismi.
Leppävaarasta
kertoja muutti Kannakselle ja tutustui siellä muun muassa tunnettuun boheemiin,
Juri Repiniin, suuren taiteilijan poikaan, joka myös oli lahjakas maalari.
Siellä asui myös muuan entinen pohatta, joka sitten joutui ansaitsemaan
elantonsa lankunkantajana satamassa.
Sotavankien
välityksellä kirjoittaja yritti tutustua myös uuteen Neuvostoliittoon ja
siitähän antavat välähdyksen myös suomalaisten takavarikoimat puna-armeijalaisten
kirjeet.
Hän oli
huomaavinaan suurta raaistumista, minkä tietenkin panee bolševismin
ja yksin tein myös juutalaisten syyksi, vaikka hänellä, kuten sanottu, ei
olekaan mitään henkilökohtaisesti tuntemiaan juutalaisia vastaan.
Missään
tapauksessa hän ei halua selittää bolševistista raakuutta aasialaisuudella,
joka saa häneltä mitä kauneimmat arvosanat. Saksalaisesta raakuudesta hän ei
puhu mitään, jos lienee sellaisesta kuullutkaan?
Schwartz kertoo
olevansa luonteeltaan ja kasvatukseltaan teknikko ja sotilas. Elämänkokemus oli
kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että molemmat olivat kauheita asioita.
Tulevaisuudelta
hän odotti, että Venäjän kansa vapautettaisiin bolševismista, nostettaisiin
”loasta suuri ja lahjakas, mutta kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan
näännyttämä kansa!”
Sellaisia pohti
elämänsä ehtoopuolella Venäjää vuosikymmenet palvellut upseeri, jonka muistelmat
sodan aikana julkaistiin suomalaisenkin lukijan saataville.
Odotamme, että Suomen kansa vapautettaisiin valehtelemisesta, nostettaisiin ”loasta pieni mutta lahjakas, kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan näännyttämä kansa!”
VastaaPoistaJuuri voimakas halu päästä eroon valehtelemisesta vieraannutti Andrei Saharovin tieteellisestä sosialismista. Pokka petti puolustella ydinaseita joiden ymmärsi voivan tuhota ihmisyyttä.
PoistaKyllähän se valehteleminen oli bolshevismin kulmakivi joka tasolla. Vain tyhmimmät toimivat täysin hyvällä omallatunnolla.
PoistaBaltiansaksalaisista puheen ollen Jaan Kross on todennut, että heitä oli tsaarin Venäjällä huomattava määrä korkeissa valtion viroissa ja mutta luonnontieteiden osalta myös näkyvällä paikalla akateemisessa maailmassa. Suurmaanvielijöiden (kartanonomaistajien ) poikia kun olivat ja asiaan kuuluvaa oppia saaneet. Kross kysyy kuitenkin, miksi heistä ei noussut yhtään tasokasta runoilijaa, vaikka kaikupohjana oli koko saksankielinen maailma. Se onkin mielekiintoinen kysymys, kun ottaa huomioon, että virolaisen ja myös latvialaisen "maakansan" keskuudesta nousi suhteellisen lyhyessä ajassa montakin varteenotettava runoilijaa.
VastaaPoistaMutta eikös heitä ollut? Esimerkiksi Pushkinin lähipiirissä.
PoistaJa esimerkiksi Fonvizin on itse asiasa nimeltään Von Wiesen. Delwig käynee ainakin runoilijasta ja jotakinhan myös Kuechelbecker kirjoitti.
PoistaToki verrattuna virkauran tehneisiin määrä voi näyttää pieneltä.