Tyttöjen kanssa mennään!

Lykkyä tykö, tytöt!

Aikakautemme omituisuuksiin kuuluu melko yleiseksi levinnyt pyrkimys määräillä, mitä termejä saadaan asioista käyttää.

Jotkin sanat julistetaan vääriksi tai jopa kielletyiksi. Niiden johdosta ollaan pahoittavinaan mieli ja hulluimmat rientävät jopa oikeusviranomaisten luo kantelemaan siitä, että joku on vaikkapa käyttänyt jotakin perinteistä sanaa jostakin perinteisestä asiasta.

Absurdisuuden huippuja on ”tyttö”-sanan demonisointi. Siinä muka nähdään vähättelyä ja ties mitä. Samaan aikaan vielä 80-vuotiaat naisetkin tekevät parhaansa näyttääkseen tytöiltä.

Venäläinen nainen on yleensä niin sanotusti samozaštšištšajuštšaja ženštšina (самозащищающая женщина) -kehotan lausumaan nopeasti kymmenen kertaa peräkkäin-, jonka omanarvontunto on horjumaton ja joka ei edes pyri olemaan jonkinlainen toisen luokan mies (mužtšina vtorogo sorta).

Venäjässä tuota sanallistakaan ongelmaa ei ole. Tyttö on devotška tuonne rippikouluikään saakka, jolloin hänestä kuoriutuu devuška, sukukypsä nuori nainen. Devuškasta sitten kypsyy ženštšina, joka hedelmän tavoin alkaa saada materiaa eri puolille kehoaan ja muuntuu staruškaksi. Babuška hänestä tulee, jos vunukoita siunaantuu, mitä on monestakin syytä pidettävä luonnollisena ja toivottavana asiana.

Sivumennen sanoen, babuškat keskenään (meždu nami, devotškami) käyttävät toisistaan sanaa devotška eli siis tyttö. Siinä yhteydessä devuška kuulostaisi pelkästään tökeröltä ja ženštšina suorastaan vähämieliseltä.

Joskus tietenkin kehitys tavallaan pysähtyy ja vuosien kehityksen tuloksena on ženštšinan sijasta staraja deva. Siihen kai jotkut marginaalit pyrkivätkin ja lienevät osaansa tyytyväisiä.

Niin, että älkää nyt paheksuko, jos Venäjällä kutsun tarjoilijaa sanomalla devuška! Niin se juuri kuuluukin sanoa.

Toki sanonnat saattavat muuttua. Ranskassahan ei enää oikein sovi sanoa Garçon! tai tytölle garçonne!. Saksassa Herr Ober! tuntuu kyllä toimivan. Mutta tämä on jo eri asia.

Tarkoitus ei ollut tässä puhua tarjoilijoista erityisesti, vaan tytöistä yleensä.

Suurena tyttöjen ihailijana olen aina vähän nostanut karvoja pystyyn, kun on annettu ymmärtää, että ”tytöttely” on jotakin pahaa ja sopimatonta.

Mikäli naispuoliset tai sellaista esittävät henkilöt näkevät paljon vaivaa muistuttaakseen mahdollisimman paljon alle kaksikymppisiä tyttöjä, on pelkästään kunnioittavaa olla pitävinään heitä sen näköisinä. Silloin myös asianmukainen puhuttelu lankeaa luonnostaan.

On totta, että kauneus luonnostaan liittyy nuoruuteen. On hyvin harvinaista nähdä rumia nuoria tyttöjä. Sellaisia tuskin oikeastaan edes olisi, elleivät jotkut tahallaan tärvelisi ja tuhrisi Luojan heille antamaa ulkonäköä.

Mutta tästä tulemmekin siihen, etteivät kauneus ja järki luonnostaan kuulu yhteen. Jälkimmäinen yleensä kyetään hankkimaan vasta vuosikymmenien mittaan. Tämä nyt on luonnollista jos mikä, ei sen ymmärtämiseen mitään rakettitiedettä tarvita.

Toki poikkeuksia aina on ja juuri sellaisethan herättävät aina ihailevaa ihmetystä.

Samuel Johnson sanoi aikanaan, nähtyään naisen saarnaavan kirkossa, että se oli hieman kuin koira olisi kävellyt kahdella jalalla: eihän se nyt mitenkään erinomaisesti mene, mutta hämmästyttävää on huomata, että se sittenkin onnistuu.

No, tällaista emme enää hämmästele, vaikka yhä uudelleen jaksetaan ihmetellä, että joku nainen tekee jotakin sellaista, mitä tuhannet ja taas tuhannet miehet tekevät ja ovat tehneet joka päivä.

Kyseessähän ovat ennakkoluulot, jotka joissakin tapauksissa perustuvat ennakkotietoon ja joissakin taas ei. Kyllähän suomenkielisen ihmisenkin ilmaantuminen sellaiselle paikalle, jossa häntä ei koskaan ollut nähty, oli aikanaan melkoinen sensaatio. Siinäkin toteutui tuo kävelevän koiran paradoksi.

Mutta niin vain olemme tottuneet siihen, että suomalaiset kykenevät mihin vain ja hieman enemmänkin. Ei tätä olisi tarvinnut uskoa vielä puolitoista vuosisataa sitten.

Nuorilta naisilta olen tottunut odottamaan monenlaisia hyveitä: empatiaa, helläsydämisyyttä, maltillisuutta ja vastaavia, lähinnä passiivisia ominaisuuksia.

Mitä paheisiin tulee, on niitä nykyään alettu yhä enemmän kehittää ja suorastaan palvoa julkisuudessa: tyhmänylpeys, tuittupäisyys, pinnallisuus, valheellisuus, pyrkyryys ja muut vastaavat, erityisesti narsistiseen luonnehäiriöön liittyvät asiat.

Keskimäärin politiikan uraohjukset molempia sukupuolia kai lienevät normaalia useammin narsismiin taipuvaisia, mutta eihän kyseessä mikään luonnonlaki liene.

Kuningatar Kristiina, jolla oli asiasta kokemusta, sanoi että sekä naisten hyveet että heidän paheensa tekevät heistä huonoja hallitsijoita.

Luultavasti näin olikin aikana, jolloin hallitsijalla oli käsittään lähes rajaton valta. Kristiina oli itse hyvä esimerkki.

Mutta millaista valtaa ministeri nykyään oikein mahtaakaan käyttää?

Kun valtakunnan tavaksi on tullut eräänlainen pukkihyppely (venäjäksi ministerskaja tšeharda), jossa leikkisästi pukataan kuka milloinkin ja mihinkin mihinkin ministerinvirkaan, osoittaa jo tämä, ettei koko asialle anneta oikeastaan mitään merkitystä.

 Jokainenhan nyt osaa tuolilla istua ja asiat päätetään kollegiaalisesti ja virkamiehet hoitavat asioiden sen puolen, joka liittyy niiden ymmärtämiseen ja hoitamiseen.

Vaikka kyllähän ministerikin voi asioita viedä johonkin suuntaan. Saako hän tahtonsa läpi, on sitten jo toinen kysymys. Useinhan noita tahtoja on useitakin asioihin vaikuttamassa ja kompromissien kautta on edettävä. ainakin se olisi kohtuullista sellaisen hallituksen kohdalla, jonka nauttima luottamus mielipidemittausten mukaan on hyvin, hyvin heiveröinen.

Loppuun voisin vielä siteerata mielirunoilijaani Nietzscheä, joka nuorukaisena suorastaan säikähtää huomatessaan, etteivät hänen jumaloimansa tytöt olekaan joka suhteessa täydellisiä olentoja:

Was sie noch sagt, glaubt' ich nimmer;
wie ein Floh, so springt's, so sticht's!
»Selten denkt das Frauenzimmer,
denkt es aber, taugt es nichts!«