Meidän poikamme (ja tyttömme) suurella areenalla

 

What do you want to do ?

New mail

Kansainvälistä Venäjä-tutkimusta

 

Toim. Kaarina Aitamurto, Elina Kahla & Jussi Lassila, Sandarmohista Skolkovoon. Historiapolitiikan pitkä varjo. Into 2020, 336 s.

 

Tämä on tavanmukainen juhlakirja tabuloineen kaikkineen. Onnea vaan Markku Kangaspurolle täältäkin päin!

Kuten tällaisten kirjojen kanssa on sääntönä, yhteisen nimittäjän keksiminen kaikille artikkeleille on vaikeaa ja jopa ylivoimaista. Tässä tapauksessa voi otsikkoa pitää aivan harhaanjohtavana, mutta luultavasti sillä saa aika hyvin klikkauksia ja onhan se sekin tavoiteltava asia.

Juhlakalun oman haastattelun ohella erityistä mielenkiintoa herättää Markku Kivisen artikkeli Miksi tarvitsemme uuden näkökulman. Hän nimittäin kertoo siinä, että Venäjän tutkimukselle on löydetty peräti uusi paradigma Kivisen johtamassa huippuyksikössä, jossa 50 tutkijaa työskenteli.

Paradigmoiksihan on yleensä nimitetty käänteentekeviä uusia näkökulmia, mullistavia suuria teorioita, joiden avulla vanhan tutkimukset umpikujat on selvitetty. Siirtyminen maakeskeisestä aurinkokeskeiseen maailmankuvaan oli tällainen paradigman muutos. Ilmeisesti Venäjän tutkimuksessa on siis nyt tapahtunut jotakin aivan mullistavaa ja jopa nimenomaan Aleksanteri-instituutin voimin.

Tässä tapauksessa suomalainen huippuyksikkö alkoi määrätietoisesti etsiä uutta paradigmaa, koska vanhat lähestymistavat, sellaiset kuin totalitarismi-paradigma, patrimoniaalinen ja neopatrimoniaalinen selitysmalli, funktionalistinen modernisaatioteoria, transitioteoria, historiallinen materialismi ja sivilisaatioteoria selittivät kukin parhaimmillaankin vain joitakin Venäjän historian kehityskulkuja.

Uutta etsittäessä huomattiin, että tieteiden välinen synteesi vaati uusia käsitteitä ja että yhteiskuntatieteessä strukturaation antinomioiden käsite voi auttaa käsittelemään keskeisiä jännitteitä yhteiskunnan suurimmissa makrotason haasteissa.

Tällaisia antinomioita kirjoittaja esittelee kymmenen. Sellaisia ovat esimerkiksi hiilivedyt siunauksena ja kirouksena, uusliberaali talouspolitiikka vai valtiollinen kehityspolitiikka, demokratian ja autoritaarisuuden hybridi, oikeusvaltio ja epäviralliset verkostot ja niin edelleen. Kansainvälisessä politiikassa tällainen on suurvaltapolitiikan ja keskinäisriippuvuuden jännite.

Paradigmahan ei ole yhtä kuin teoria tai sitten se on superteoria vaikkapa leniniläisen marxismin tapaan. Kivinen tähdentää, ettei uusi paradigma tässä tarjoa yhtä ja varsinkaan yksinkertaista selitystä. Venäjän yhteiskunta on likainen ja monimutkainen, kuten empiirinen todellisuus aina. Likaisuus -termiä ei siis pidä käsittää herjauksena, vaan viittauksena käsitteiden ja todellisuuden väliseen kuiluun.

Ei toki ole hullumpaa, että Venäjän tutkimuksen ongelmia on täten pyritty kokoamaan yhteen kimppuun ja että tunnustetaan kaiken teorian vajavaisuus todellisuuden edessä.

Mutta asian ymmärsi kyllä jo J.W. von Goethe, jolle teoretisointi ei myöskään itse asiassa ollut lainkaan vierasta, toisin kuin voisi arvella. Itse asiassa se lieneekin ennen muuta houkutus, joka turhan helposti vie mukanaan ja saattaa kuvittelemaan, että käsitteillä on todellisuudessa ekvivalentit vastineensa, joiden kautta sitä voidaan hallita. Mekaniikassa asia onnistuu, mutta ihmisen historiassa ei.

Uusi teoreettinen työkalu on tuskin ihan turha saavutus, vaikka sillä lieneekin arvoa lähinnä tutkijoille itselleen. Joka tapauksessa sen nostamisessa tämänkin tutkijoiden paraatin ykköseksi tuntuu kertovan jotakin koko Aleksanteri-instituutin filosofiasta.

Kyseessä on kansainvälisen tason kansainvälinen tutkimuslaitos. Se sattuu sijaitsemaan Suomessa, mutta voisi yhtä hyvin sijaita vaikka Amerikassa tai Australiassa. Instituuttia perustettaessa sillä ajateltiin olevan arvoa etenkin EU:n kannalta. Mitään erityisesti suomalaista sen lähestymistavassa tai tutkimuskohteissa ei ole.

Mutta eihän meillä ole muutakaan suomalaista tiedettä ns. kansallisia tieteitä lukuun ottamatta ja nekin alkavat jo olla kansallisesti neutraaleja. Miksi Venäjän tutkimus voisi olla sellaista?

Se voisi olla sitä siksi, että Venäjä, kuten Suomikin, on historiallinen entiteetti. Sen sijaan, että keskittyisi tähän ainutkertaiseen ulottuvuuteen, instituutti näyttää pyrkivän mahdollisimman suureen abstraktisuuteen.

Kirjan otsikossa, mutta tuskin lainkaan sen sisällössä puhutaan historiapolitiikasta. Se on tärkeä tutkimuskohde, mutta sen syvempi ymmärtäminen vaatii myös itse Venäjän historian syvällistä tutkimusta.

Epäilemättä yhteiskuntatieteelliselä otteella ja politologialla on oma mielenkiintonsa, mutta kun oma maamme nyt sattuu olemaan Venäjän naapuri, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvallat, seuraa siitä, että meillä on tarvetta ymmärtää asioita myös eri näkökulmasta kuin esimerkiksi amerikkalaisilla.

Venäläisen yhteiskunnan ja kulttuurin historian tutkimisen, yhdessä poliittisen historian kanssa, voisi kuvitella nousevan suomalaisen Venäjän tutkimuksen instituutin intressien keskiöön. Meillä nimittäin todella on paljon sellaista, mitä kenelläkään muulla ei historiassaan ole.

Voidaan aloittaa vaikkapa ns. sortokausista ja niiden entistä perusteellisemmasta tutkimuksesta myös venäläisellä puolella. Venäjän ulkopolitiikka 1800- ja 1900-luvulla tarjoaa yhä monia meidänkin kannaltamme hyvin kiinnostavia kysymyksiä.

Neuvostoliiton ja Suomen suhteet hamasta vallankumouksesta Neuvostoliiton romahdukseen ovat meidän heiniämme eivätkä muita kiinnosta. Meitä niiden pitäisi kiinnostaa sitäkin enemmän. Talous on yksi tärkeä aspekti.

Eiväthän nämä teemat ihan kesannolla olekaan. Sari Autio-Sarasmon ja Aappo Kähösen artikkelit liittyvät Suomen ja Venäjän suhteiden problematiikkaan ja Katalin Miklossyn artikkeli antaa eväitä asian tarkastelemiseen laajemminkin. Larisa Kangaspuron artikkelissa nostetaan esille se kiinnostava kysymys, jota usein kartetaan: oliko kriminaalipolitiikka Venäjällä primitiivisempää kuin lännessä ja jos, niin milloin ja missä mielessä?

Tutkimusta siis on, mutta se on hajanaista. Aleksanteri-instituutin resursseilla voisi odottaa suuria temaattisia projekteja. Sellaisethan ovat yleensä olleet aivan muiden tahojen koordinoimia.

Tuntuu siltä, että Venäjän erilaisuutta on usein niin vaikea ymmärtää siksi, että se on niin samanlaista kuin läntinen kulttuuri, mutta ei kuitenkaan samaa.

En rupea tässä selostamaan jokaista artikkelia, totean, että ne ovat yleensä kunkin asian harrastajille kiinnostavia. Kaikkien kannalta erityisen kiinnostava lienee kuitenkin Richard Sakwan artikkeli Onko Venäjän aikeissa lännen kaataminen?

Suurella hälyllä esiin nostetut ”infosodat” osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa yleensä lähinnä lapselliseksi yritykseksi tehdä kärpäsestä härkänen. Salaisten palvelujen tekemät väkivallanteot toki ovat ilmeisiä ja niiden avulla on argumentoitu Venäjän eristämisen välttämättömyyttä.

Sakwa panee jäitä hattuun alarmisteille. Vaikka Venäjää voidaan nimittää uusrevisionistiseksi vallaksi siinä mielessä, että se tavoittelee liberalismin monisyisten käytäntöjen muuttamista, ei se pyri kumoamaan koko systeemiä.

Taistelu valeuutisia ja venäläistä disinformaatiopolitiikkaa vastaan sen sijaan uhkaa moniarvoisuutta, joka on perinteisen liberalismin ytimessä. Sakwan mielestä Venäjän tavoitteena ei ole uusien alueiden hankkiminen, lännen kumoaminen ja epätasapainon kylväminen.

Kun Sakwa puhuu Venäjästä, hän tietenkin on hieman heikoilla jäillä. Tarkoittaako hän nykyistä Venäjän hallintoa, joka keskittyy Putinin ympärille vai yleisempiä Venäjän geopoliittisia intressejä, jotka perinteisesti ovat valtakunnan vartijoiden mielestä edellyttäneet laajalle ulottuvaa maantieteellistä hallintaa?

Sitä paitsi on muistettava, että nykyisen hallinnon ohella vuoroaan odottaa kärsimättömästi se puolihullujen ja osittain vakavamminkin häiriintyneiden ihmisten joukko, joka on kokoontunut ns. Izborskin klubin ympärille.

Mutta juuri tämä itseen käpertynyt kyräily, joka ei rajoitu vain joihinkin eliittiryhmiin ja jota Venäjän eristäminen erittäin tehokkaasti ruokkii, on ainakin minun mielestäni se vaarallisin kehityskulku. Lännen johtajien piirissä näemme erilaisia arvioita tilanteesta. Emmanuel Macron on katsonut, että yhteys Venäjään on palautettava. Saksalaiset istuvat kahdella tuolilla ja USA panee muut poikimaan kastanjansa tulesta. EU taas on päätön ja aivoton epäluoma.

Nämä luonnehdinnat voi panna minun tiliini eikä niitä löydy Sakwalta. En tiedä, missä määrin Sakwan näkemykset liittyvät Aleksanteri-instituutin tutkimusprojekteihin. Käytännössähän ne toki menevät tieteen ulkopuolelle, mutta sellaistahan politiikka ikävä kyllä aina on. Artimetiikkaa se ei ole eikä siitä sellaista tule.

Aleksanteri-instituutin voi katsoa aikoinaan tulleen perustetuksi juuri politiikan käsikassaraksi. Poliittisen tuen ansiosta se myös sai suhteellisen itsenäisen aseman valtion makkaratehtaalla eli Helsingin yliopistossa, kuten myös sanotaan, ja on päässyt keskittymään nimenomaan tutkimukseen, mikä tuon instituution piirissä on harvinaista.

Sen valitsema suuntaus eli keskittyminen niin sanottuun nyky-Venäjään ja sen yhteiskuntaan on nykyisyyden näkökulmasta jo suorastaan huvittava, kun tuo kohde on jo moneen kertaan hävinnyt. Sijansahan se on toki silläkin, mutta luulenpa, että me suomalaiset kaipaisimme kyllä paljon enemmän aidosti suomalaisesta näkökulmasta lähtevää tutkimusta.

Näillä toivotuksilla menestystä ja onnea vaan vielä kerran suuren naapurilaitoksen johtajalle!