Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä

Toissapäivänä Washingtonin lentokentällä pyydettiin näyttämään paperit. Kun kysyin syytä, hymyili tyttö herttaisesti ja sanoi, että kaikkien ikä tarkastetaan. Minäkin olisin periaatteessa voinut olla alle 21-vuotias ja jos minulle olisi siitä huolimatta myyty olutta, olisi ravintola voinut menettää anniskeluoikeutensa.

Suomalaisena en ollut ymmärtänyt, miten tärkeää on, että jokaista ihmistä kohdellaan samalla tavalla. Jos minua olisi ilman muuta pidetty yli 21-vuotiaana, olisi voitu syyllistyä syrjintään nimeltä ageism. Muita vastaaviahan ovat  racism, male chauvinism ja mitä niitä lieneekään. Yhdysvallat on koko maailmassa kehityksen eturintamassa, kun syrjiviä käytäntöjä tiedostetaan ja lopetetaan. Asiaan kuuluu, että ne myös aikanaan sanktioidaan ja rikkojat voidaan amerikkalaisen oikeusjärjestelmän avulla panna maksamaan korvauksia, jotka meistä tuntuvat järjettömiltä ja suhteettomilta.

Otsikossa puhtaan tyhmyydestä. Amerikkalainen varmaan sanoisi asian kauniimmin. Käänsin sen mielessäni  muotoon The importance of pretending innocence. Näin voitaneen sekä välttää loukkaava tyhmyys-sana että säilyttää ajatus höynäytettävyydestä ja naiiviudesta. Ehkäpä tuo pretend-sanakin on liian leimaava ja voitaisiin korvata vaikkapa sanalla display tai demonstrate.

Mutta mitkään sanat eivät pysty kätkemään sitä, että todellisuutta yritetään joillekin ryhmille osoitettavan huomaavaisuuden nimissä olla muka huomaamatta. Ehkä tarkoituksena on kehittää ennakkoluulottomuuden kulttuuria, jossa jokaiseen lähtökohtaisesti suhtaudutaan samalla tavalla?

Tämä on erinomainen päämäärä. Itse pidän ennakkoluuloisuutta luonteenpiirteenä, joka kuuluu samaan sarjaan saituuden ja tyhmänylpeyden kanssa. Yleensä se näyttää todistavan älyllisestä jäykkyydestä ja henkisestä kapea-alaisuudesta. Sille on tyypillistä kangistuminen annettuun kaavaan, jota eivät mitkään uudet tiedot tai edes omat havainnot kykene rikkomaan. Ennakkoluuloisuutta voi pitää paheena, joka hyvin huonosti soveltuu nykyaikaiseen pluralistiseen yhteiskuntaan.

Mutta mitä on virallinen ennakkoluulottomuus, jota valtio käytännössä vaatii kansalaisiltaan rangaistuksella uhaten? Valtiolla tuskin on luonteenpiirteitä, joten kyse lienee pikemminkin ideologiasta, joka vaatii toteuttamista kaikilla elämänalueilla eli siis totalitaarisesta ideologiasta, joka ei hyväksy vasta-argumentteja eikä tunnusta poikkeuksia.

Smithsonian Institutionin museot antoivat käytännön esimerkkejä siitä, missä sallitun ajattelun rajat kulkevat. Amerikan historian museossa oli esillä karamellipapereita ja muita tuotemainoksia, joissa oli kuvattu African American –epiteetillä varustettuja henkilöitä väärällä tavalla. Kyseessä eivät olleet mitkään irvikuvat, vaan kuvat, joissa kyseiset henkilöt esitettiin taloustyön tekijöinä, palvelijoina ja muissa vastaavissa toimissa, joissa he käsitykseni mukaan ovatkin runsaasti toimineet ja havaintojeni mukaan yhä toimivat. Joka tapauksessa tuollainen esittäminen kaiketi antoi todellisuudesta toisenlaisen kuvan, kuin olisi pitänyt.  Hiukan ymmälläni koetin miettiä, miten asia olisi aikoinaan voitu korjata. Mahdollisesti stereotypiat olisi pitänyt rikkoa esittämällä kyseisen ryhmän edustajia vähintäänkin yhtä usein niin sanotusti hienommissa yhteyksissä kuin pelkän rehellisen työn tekijöinä. Vastausta en tiedä vieläkään, mutta luulen, että kyseessä oli yksinkertaisesti halu kieltää näkemästä tosiasioita ja luoda sen sijaan illuusioita maailmasta, jossa kaikki ovat samanvärisiä, saman ikäisiä (nuoria) ja samaa sukupuolta (naisia ja melkein kuin naisia).

Smithsonian Institutionin luonnonhistorian museo antoi lisää eväitä kulttuuriseen reppuuni. Rotu-näyttely osoitti, että olemme kaikki samaa rotua ja että koko asia on vain sosiaalinen konstruktio. Erään esimerkkiperheen jäsenistä jotkut luokitellaan Brasiliassa eri rotuihin kuuluviksi, vaikka he USA:ssa ovat samaa ryhmää. Sitä paitsi meidän kaikkien juuret juontuvat Afrikasta. Kaikkien ihmisten geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja mitä ihonväriin tulee, se on muuttuva suure ja ne, jotka nykyään näyttävät tummaihoisilta, vaalenevat pohjoisessa aikanaan. Tämän olin kuullut ennenkin ja kun en ole perussuomalaisten kannattaja, nyökyttelin hyväksyvästi. Toisaalta tunsin, miten mieleeni yritti hiipiä ajatus siitä, että kaikkien koirienkin geeniperimä on melkein täsmälleen samanlainen ja että niiden turkit luultavasti muodostuisivat samannäköisiksi, jos vanhaan tapaan sallittaisiin niiden vapaa juoksentelu pitkin raitteja. Muistan hyvin, millainen tilanne oli 1950-luvulla: koiria oli vain kahta sorttia, pystykorvia ja luppakorvia sekä niiden erilaisia välimuotoja. Monirotuisten koirien joukossa oli usein tavattoman lahjakkaita ja kaikin puolin rakastettavia yksilöitä, jollaisia on turha etsiä useimpien nykyisten rotujen piiristä. Nykytilanteessa arvostan Englannin springerspanielia enemmän kuin esimerkiksi schäferiä. Molemmilla on ennustettavasti tietynlaiset taipumukset ja ymmärrän hyvin, jos jollakin on toisenlainen maku.

Mutta koko tämä rinnastus saattaa olla sekä asiaton että rienaava. Koirat ovat kehittyneet toista linjaa kuin esi-isämme apinat, joita meidän kuuluu pitää veljinämme, voidaan sanoa. Silloin kuitenkin syyllistytään syrjivään asenteeseen nimeltä specism, löytyy joskus kirjoitettuna muotoon speciesism. Mielilausahduksiini kuuluu, että ihmisiähän koiratkin ovat. Tätä ei kuitenkaan saa ymmärtää niin, että ihmiset ovat koiria. Jolla on korvat, hän kuulkoon.

Amerikkalaisten ennakkoluulot ovat nyt ankaran painostuksen alaisina ja hyvä niin. Tarkoituksenahan on edesauttaa ihmiskunnan onnellisuutta. Toisaalta on hankalaa, että samaan pakettiin menee helposti myös ennakkotieto, jonka tuottaminen on yhteiskuntatieteiden velvollisuutena. Jos tekeydymme tyhmiksi, voimme saada moraalisen palkinnon, mutta menetämme älyllisen, mikä voi myös olla vaarallista.

Käytännössä myös ennakkoluulot ovat kovin sitkeitä. Etiopialaissyntyinen taksimies, joka vei minua Capitol Hillille, kyseli Suomesta kaikenlaista ja kiinnostui myös siitä, onko meillä afrikkalaisia. Kerroin näin olevan, jolloin hän kiinnostui siitä, mistä ne ovat tulleet. Kun mainitsin somalit, hän huudahti: otatteko te niitä vastaan? Totesin, että emme erottele siirtolaisia, ne, jotka tulvat, yleensä myös jäävät. Kuullessaan somaleja olevan noin kymmenen tuhatta kuski vihelsi hämmästyneenä ja kysyi, tekevätkö ne töitä? Selitin, että töitähän meillä on kovin vaikea saada, mutta muistan palkannauttijoita somaleista olevan yli kolmekymmentä, mutta alle viisikymmentä prosenttia. ”Ja loput sitten vain istuvat vai?” ihmetteli kuljettajani. Asian perinpohjainen selittäminen olisi kaikesta päätellen vaatinut paljon aikaa ja ponnisteluja. Kun olimme juuri saapumassa Capitolille, missä tie nousi kirjaimellisesti pystyyn, päätin huokaisten luopua enemmistä keskusteluista ja nousin pois kyydistä.

Keskustelu jätti hieman ristiriitaisen olon ja ajattelin kaikkia niitä näkemiäni somaleita, jotka reippaasti työskentelevät mitä erilaisimmissa tehtävissä. Heidän leimaamisensa koko ryhmän yleisen käytöksen perusteella olisi mitä typerintä ja sopimattominta. Mutta mitäpä voidaan sanoa siitä, että selviä asioita kieltäydytään näkemästä eikä hyväksytä edes sitä selviötä, että eri ihmisryhmien välillä on merkittäviä keskimääräisiä eroja? Se, että yksilöiden väliset erot aina saattavat olla suurempia kuin ryhmien väliset erot, on myös selviö, jonka tunnustaminen eri ole erityinen älyllinen eikä moraalinen uroteko. Onko kansa keskimäärin todella niin tyhmää, että sitä on pakkokeinoin yritettävä estää näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on? Eikö eliitti voisi pitää tällaista ajattelua omana eksklusiivisena huvinaan, jolla se voisi erottautua perusamerikkalaisuudesta?

Tulevaisuus näyttää, mitä tällaisen ideologian pohjalle on mahdollista rakentaa. Suuri myyttinen kansa saattaa kuitenkin aina joskus havahtua katsomaan ympärilleen ja hihkaista: Hey man, let’s face it! Amerikkalaisessa kulttuurissa tämä taitaa jo haista aika vallankumoukselliselta.