Kuolemantanssi

Kuolemantanssi

Heikki Aittokoski, Kuolemantanssi. Askeleita nationalismin Euroopassa. HS-kirjat 2016, 415 s.

Nationalismi käy nykyään kirosanasta Euroopassa kuten se aikoinaan kävi Neuvostoliitossa. Jälkimmäisessä nationalismiin projisioitiin kaikki se paha, mitä kansallisvaltioiden historiasta löytyi ja asetettiin tämän vastakohdaksi proletaarinen internationalismi, jota neuvostopatriotismi palveli.

Tällainen helppohintaisuus menee tietenkin kaupaksi vain hölmöille, mutta heitäpä löytyikin miljoonia ja taas miljoonia. Kannattaa muistaa, että myyjä se on kuningas myös aatteiden markkinoilla eikä suinkaan ostaja.

Tässä tulee vallan mieleen Nikitinien pariskunnan laulu, jonka mukaan jokainen valitsee itselleen isänmaan, uskonnon ja mitä kaikkea nyt olikaan. Siinähän valitsee, kun vapaus kerran on.

Tosiasiassa tiettyyn identiteettiin synnytään, vaikka sitä voi tietenkin kaikin mokomin nimittää vaikka ”kuvitelluksi” ja sen voi sitten tarvittaessa kuvitella uudestaan. Mitäpä ei voisi.

Heikki Aittokosken kirja kartoittaa eurooppalaista tämän hetken nationalismia.

Kirjaa varten hän on tehnyt paljon reportaasimatkoja ja haastatellut sekä tavallisia kadunmiehiä ja naisia että poliittisia aktivisteja, nationalistisissa liikkeissä ja muualla.

Tuloksena on varsin kelvollinen kooste, jonka arvo kasvaa vuosien myötä. Puolen vuosisadan kuluttua lukija saattaa häkeltyä tämän tekstin äärellä, vaikka siinä juuri nyt ei näytä olevan juuri mitään kummallista tai odottamatonta, ainakaan tämän kirjoittajalle.

Välillä kyllä tulee sellainen tunne, että kirjoittaja olisi odottanut haastattelemiensa nationalistien olevan erilaisia, joitakin kiilusilmäisiä roikaleita, joiden ihmisviha kohdistuu kaikkeen erilaiseen.

Asialla on kuitenkin tunnollinen reportteri, joka huomaa, etteivät ne nationalisteiksi kutsutut näytä olevan ihmistä kummempia. Asia on vähän kuin Shakespearen Venetsian kauppiaan Shylockin kanssa. Hän on kieltämättä kaamea lurjus, mutta pohjimmiltaan ihminen kuten muutkin, kuten itse todistaa: jos hänelle tehdään vääryyttä, niin hänkin kostaa, kuten kaikki ihmiset tekevät.

Sellaisiahan ne nationalistitkin ovat: pohjimmiltaan vain ihmisiä kuten muutkin.

Tässä kuitenkin on kirjoittajan mukaan ilmeisesti asian kohtalokas puoli. Jos nationalismi on luonnollista, ei sitä voi hallita. Ei se nyt ehkä ole vaarallista ja tappavaa ennen tiettyä kehitysvaihetta, mutta kuka pystyisi sitä hallitsemaan, kun se kerran pääsee vauhtiin?

Kirjoittaja on ilmeisen suurissa ongelmissa yrittäessään käsitellä samassa yhteydessä natseja, puolalaisia, ranskalaisia, pohjoisitalialaisia, katalonialaisia, venäläisiä ja skottilaisia nationalisteja, unkarilaisia patriootteja, perussuomalaisia ja ruotsidemokraatteja ja vielä muitakin.

Erot ovatkin ilmeisiä. Kirjoittajan mielestä harmitonta ja myönteistä nationalismia taitaa löytyä lähinnä Skotlannista. Muutkaan tuskin ovat vielä keskimäärin mitään pahaa kenellekään tehneet, mutta mahtavat kuitenkin sitä suunnitella. Vähintäänkin he kantavat mielessään epäluuloa tai nurjamielisyyttä maahansa pyrkiviä ulkomaalaisia kohtaan, mikä on väärin.

Yhteiseksi asiaksi kaikkia nationalismeja yhdistämään kirjoittaja on valinnut kuolemantanssi-teeman. Sehän oli aikanaan Euroopassa yleinen kirkkojen koriste ja opetuksen väline. Paras esimerkki löytynee nykyjään Tallinnan Nikolain- eli Nigulisten kirkosta.

Mikä tuon kuvallisen draaman sanoma mahtaa siis olla nykyään ja erityisesti nationalismia tarkasteleville? Ei ole hämmästyttävää ajatella, että kuolema on kaikkien ihmisten kohtalona, mikäli he kannattavat nationalismia muodossa tai toisessa.

Hämmästyttävää on, ettei kirjoittajan mieleen näytä tulleen se, että ihminen on aivan yhtä kuolevainen mahdollisesta nationalismistaan tai sen puutteesta riippumatta.

Kuolevaisuutensa takia hän epäilemättä myös on kiinnostunut itseään suuremmista asioista, suvusta, perheestä ja kansakunnasta. Elukatkin lisääntyvät ja huolehtivat omista jälkeläisistään, mutta ihminen näkee pitemmälle: suku ja kansakunta eivät ole pelkkää ”sepitettä”. Ne ovat niin sanotusti elämää suurempia asioita, joilla on tietty pyhyys.

Tai sitten sellainen puuttuu. Mikäli kulttuuri on madaltunut pelkäksi aineellisen rihkaman keräämiseksi hinnalla millä hyvänsä, on sille yhdentekevää, kuka tätä kasaamista palvelee ja miten. Sellaisessa tapauksessa nationalismi muuttuu vahingolliseksi menneisyyden jäänteeksi, joka on miellettävä ongelmaksi ja kummallisuudeksi, ei luonnolliseksi taipumukseksi.

Nationalismin ihmetteleminen on tietenkin aiheellista ja aivan sallittua toimintaa. Sen ymmärtämiseksi kannattaisi samaan aikaan myös ihmetellä sellaista politiikkaa, joka jättää kokonaiset maat avoimiksi invaasiolle, potentiaalisesti miljardien ihmisten käytännössä rajoittamattomalle vyörylle niihin koteihin, joita kansakunnat ov at itselleen rakentaneet.

Kirjoittajan haastatteluista tämä asia kyllä tulee hyvin ilmi. Jos ihmistä lyödään, ei pidä ihmetellä, saati paheksua, jos hän alkaa valittaa ja jopa itkeä. Ei tämä ole irrationaalista ja aiheetonta.

Nationalismin nousun takana on mitä ilmeisimmin ikiaikainen ilmiö, vaikka itse kansakuntien iästä sanan nykyisessä mielessä voi halutessa kiistellä.

Siinä mielessä kirjan runsaat sitaatit Saarnaajasta ovat aivan paikallaan. Näin on ollut ja näin tulee aina olemaan.

Mikäli EU haluaa rakentaa utopiaa ja olettaa sen kaikkia sitovaksi normiksi, kuten aikoinaan muutettavat muuttaen Neuvostoliitto, ei sen kannata ihmetellä, mikäli systeemi ei toimi, vaan alkaa yskiä ja potkia takaisin.

Aittokosken kirja on jälkipolville kiintoisa dokumentti siitä, mihin mentiin, kun haihattelu ja poliittinen kyvyttömyys ajoivat terveen järjen ja kohtuuden tajun ohi. Kannattaa se nytkin lukea.

Eurooppalaisen nationalismin nousua voi siis epäilemättä pitää väistämättömänä reaktiona epärealistiseen politiikkaan, joka tuottaa kohtuuttomuutta ja mielettömyyttä ja jonka nimittäminen komeilla käsitteillä ei itse asiaa muuksi muuta. Mutta miten tästä eteenpäin?

Mikä on Euroopan tulevaisuus tämän nousevan nationalismin oloissa?

Olisi aika latteaa sanoa, että kaikki täällä ainakin tulevat kuolemaan. Se asia riippuu aivan muista tekijöistä. Hyvä arvaus joka tapauksessa voisi olla, että niin kauan kuin EU ei kunnioita jäsenmaidensa ja niiden kansalaisten kohtuullisia kansallisia etuja ja pyrkimyksiä, niillä saattaa olla taipumusta muodostua kohtuuttomiksi.

Nationalismi, sanan normaalissa länsimaisessa merkityksessä, on potentiaalisesti myönteinen ja ihmisystävällinen liike. Sen demonisointi ja eristäminen eivät voi muuttaa maailmaa utopiaksi, mutta voivat kyllä viedä sitä dystopian suuntaan, kielteiseksi ja radikaaliksi.

Kuten myös Aittokoski on havainnut, nationalismeja riittää joka lähtöön. Kannattakaamme siis sen myönteisiä muotoja ja kavahtakaamme sen yksisilmäistä demonisointia.