Pasilan nainen

Pasilan nainen

Arto Luukkanen, Pasilan nainen. Nordbooks 2016, 254s.

Punaisen kyntäjän kylän lehmien utareita pakotti, näin alkaa uuden romaanin toinen luku. Se johtui lypsämisen laiminlyönnistä, millä taas ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että aivan kylän naapurissa, Jenisei-joen rannalla ruvettiin samaan aikaan tekemään valtavaa, historiallista salaliittoa Venäjän kansaa vastaan. Siitä ei kylässä edes mitään tiedetty.

Mutta kaikki liittyy kaikkeen. Suomalaisen poliisikonstaapelin, Merja Virkin ulkomaanmatka pani myöhemmin alulle tapahtumien vyöryn, joka ilmeisesti esti kolmannen maailmansodan syttymisen. Myös eräs tsaari jäi kruunaamatta.

Marjaa myös syytettiin yli sadan (vai oliko se sittenkin kahdensadan?) miljardin dollarin arvoisen varallisuuden hukkaamisesta.

Se oli jo aika pikkumaista ajatellen hänen ihmiskunnalle tekemiään palveluksia. Se oli näet juuri hän, joka viime kädessä teki tyhjäksi tuon Venäjän kansaa ja samalla koko ihmiskuntaakin vastaan suunnatun salaliiton. Rahoja hän ei sitä paitsi ottanut itselleen, vaan palautti ne oikeille omistajilleen.

Raju saattaa joskus olla ajan riento. Pasilassa tavallisena konstaapelina toiminut, sinänsä kaunis ja pätevä nainen joutui tapahtumien pyörteisiin vastoin omaa tahtoaan. Tarinaan kuuluu rakkautta, väkivaltaa, politiikkaa ja runsaasti fantasiaa. Hahmot vaikuttavat tutuilta, mutta kaikki on keksittyä, vakuuttaa kirjoittaja.

 Kirjassa maalattu Venäjän konspiratiivinen valtiojohto ja sen oletetut hämärät puuhat mahdollistavat totaalisen irrottautumisen tylsästä arkitodellisuudesta. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää, ei edes Suomessa.

Arto Luukkasen uusi romaani jatkaa siitä, mihin edellinen, Suojelusenkeli, jäi. Nyt ei enää seikkailla Amerikassa, sillä Venäjältä löytyy riittävästi fantasian aiheita. Sitä paitsi se taitaa pelottaa jännityksen etsijöitä muutenkin enemmän. Ilkka Remeksen menestys ei liene sattuma.

Myös Suomessa kaikki on muuttunut kummalliseksi. Poliisi, johon ennen luotettiin, onkin itse asiassa vain mafian korvike, jonka sisällä pelataan härskiä peliä täysin moraalittomasti. Ylikonstaapeli Merja Virkki, kelpo ihminen, joutuu ymmärrettävästi syrjinnän kohteeksi moisessa työpaikassa.

Mutta Merja pärjää kyllä. Hänen avuihinsa kuuluu myös väkivaltalajien taitaminen ja melkoinen herkkyys niiden käyttämiseen. Pohjimmiltaan hän joka tapauksessa on aidosti naisellinen ja puhdassydäminen, kuten sankarille sopii.

Miten Tolstoi aikoinaan onnistuikaan niin aidosti ja uskottavasti kuvaamaan nuorta naista, Anna Kareninaa? Tätä kertoi kirjailija julkistamistilaisuudessa hämmästelleensä ja saaneensa siitä herätteen: jos Tolstoi, niin minäkin!

Lopputulos on vaikuttava. Minun mieleeni ei siitä kuitenkaan tule Tolstoi, vaan Gogol.

Luukkasen huumori on hyvin gogolilaista. Se on usein groteskia ja taikoo välillä huikeita kielikuvia, joiden äärellä joillakin voi olla vaara tukehtua nauruun. Jotkut toiset kirja arvatenkin jättää kylmiksi tai sitten närkästyksen valtaan. Näinhän se taisi olla Gogolillakin.

Toki Gogol sai aiheensa pienistä inhimillisistä ympyröistä eikä juoni pyörinyt maailmanpolitiikassa, kuten Luukkasella. Yhteistä molemmille on joka tapauksessa sanallinen taituruus, jonka avulla luodaan verratonta tilannekomiikkaa.

Kun kirjoittaja ei kuitenkaan vielä aivan nouse uudeksi Gogoliksi, kannattaa kysyä, mistä asia johtuu. Erojakin toki on.

Luulen, että ihminen ja hänen synnynnäinen huvittavuutensa ovat innoittaneet molempia kirjailijoita. Se on ollut yksi suurimpia syitä kirjoittamiselle. Gogol joka tapauksessa myös ymmärsi rajoittaa aihepiiriään, mihin saattoi olla pakkokin.

Luukkanen sen sijaan pelmahtaa milloin minnekin, Putinin makuuhuoneesta suomalaisen rosvoparonin ja venäläisten oligarkkien kätyrin linnaan, Jenisein rannalta Pasilan poliisitalon kellariin. Häntä taitaa ajaa kirjoittamiseen toisenlainen intohimo kuin suurta klassikkoa.

Joka tapauksessa molemmat piirtävät herkullisia henkilöhahmoja, joiden pelkät nimet jo saavat hymyä huuleen. Luukkasella löytyy ylikomisario Hömö ”Mad Dog” Porvola, kuuluisa uutisankkuri Pekka ”Puff Daddy” Sönkkä ja vaikkapa erään Suomen johtavan lehden toimittaja, vanha Pattijoen lyseon kasvatti, sangen näppärä kirjoittaja ja tunnettu alkoholisti Veli-Bebbo ”Lempeä keihäs” Happonen.

Ja mitäpä on sanottava kuuluisan kirjailijattaren, Anaksia Kalamanaisen esitelmän kuvauksesta. Kamelinlannalla ja okralla kasvonsa maalannut eksoottinen ilmestys ”aloitti kirjallisen selityksensä lättiläisellä lehmän kutsuhuudolla. Huuto oli vihlaisevan kova ja loppui jonkinlaiseen puhinaan…”

No, ehkä Gogolin hahmot olivat tyylikkäämpiä omalla tavallaan. Joka tapauksessa myös Luukkasen kuvaukset ovat välistä vaikuttavia: Poliisin tärkeä hallintomies ja törkeän johtajan Laila Kauhan mateleva ihailija Armas P. Syytinki lotkauttaa solmiollaan olevan kakunpalan suuhunsa kielen avuilla kuin Galapagos-saarten leguaani…

Uutta ja vanhaa rahaa edustavan joutoväen tavat ja habitus eivät myöskään saa armoa: ”…eräs silmien karsastuksesta ja pitkästä nenästä päätellen vuosisataisen sisäsiittoisuudesta kärsineen suvun päämies…” oli yksi noita jonninjoutavia syöttiläitä, jotka rosvoparooni oli kutsunut linnaansa. Jopa ystävällisen naapurivaltion  kuninkaan  puhe oli ”aivan käsittämättömän hirveä”.

Gogol, kuten tiedetään tai ainakin on arveltu, otti kantaa aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, vaikka hän sitten myöhemmin kuuluisissa kirjeissään vakuutti olevansa ehdottoman lojaali alamainen ja patriootti vailla mitään yhteiskuntakriittisiä aikomuksia.

Luukkasen patriotismi on myös epäilyjen yläpuolella. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että yksi hänen motiiveistaan kaunokirjailijaksi ryhtymiseen on juuri ollut purkaa kaikkia arkisen elämän ja politiikan turhautumia huikean fiktion kautta. Kirjailija on siis kantaansa sitoutunut, engagé, eli  angažirovannyj, kuten sama sanotaan venäjäksi. Voi sitä, joka silloin jää tielle!

Tämä kirja ei siis nyt ehkä ihan ole Gogolia, mutta itse puolestani joudun toteamaan, ettei näin hauskaa lukukokemusta ole tielleni sattunut herran aikoihin.