Mikä pelastaa maailman?

Kauneus ja maailman pelastaminen

Kuten tunnettua, Dostojevski lausui kerran, että kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota.

Toki hän sanoi paljon muutakin.

Itseäni on aina kiehtonut Karamazovin veljesten Grušenkan kauneus, joka teki montakin miestä hulluksi, vaikka Grušenka itse asiassa ei oleellisesti ulkonäöltään poikennut niistä lukemattomista muista naisista, joita pidämme kauniina. Onko muunlaisia lainkaan?

Kuitenkin, kuten Mitja Karamazov pohdiskeli, jokin Grušenkan ruumiin kaari, joka toistuu joka paikassa, on jotakin aivan käsittämättömän ihmeellistä. Näin muistelen hänen pähkäilleen.

Mutta -ja tämä on jo hirmuista- kirjailijan todistuksen mukaan Grušenka edusti venäläisille naisille ominaiseen tapaan ohimenevää, haihtuvaa kauneutta. Ymmärrän asian siten, että hänen herkät piirteensä olivat vähitellen kypsymässä, ensin pullistuen, sitten lakastuakseen. Näinhän sen kukkienkin kauneuden kanssa käy. Yli-ikäisen näyttäminen hedelmälliseltä olisi vastoin luonnon tarkoituksia.

Suomalaisen tekstin puutteessa siteeraan venäläistä: Красота! … высший даже сердцем человек и с умом высоким, начинает с идеала Мадонны, а кончает идеалом содомским… Нет, широк человек, слишком даже широк, я бы сузил. Черт знает что такое даже, вот что! Что уму представляется позором, то сердцу сплошь красотой. В Содоме ли красота?

Laaja, kovin laaja on ihminen, pitäisi kyllä supistaa… kauneuteenkin mahtuvat madonnat ja sodomat sekaisin, eikä tolkkua tule. Mitenkäs se maailman pelastaminen oikeastaan tätä tietä voisikaan onnistua? Itse asiassa Grušenkan kauneudesta seuraa vain irstautta ja murhanhimoa.

Grušenka on kuitenkin ihan reipas kelpo tyttö, ei samanlainen henkisesti vammautettu kompleksikimppu, kuten Idiootin Nastasja Filippovna. Hänen kanssaan voisi varmaan ihan hyvin mennä naimisiin ja elää normaalia perhe-elämää, jakaen sen ilot ja surut.

Kymmenen vuoden kuluttua Grušenka varmastikin olisi pullea, ovelasilmäinen aviovaimo, jolla olisi iloinen nauru herkässä ja joka kaiken kaikkiaan olisi kelpo kansalainen ja asiallinen äiti. Hyvin pitäisi perheessä jöötä myös juopottelevalle isännälle.

Siinä vaiheessa olisi jo mieskin kaikin mokomin unohtanut metafyysisen epätoivonsa, joka liittyi kauneuden pirulliseen voimaan. Se kauneushan ei enää asustaisi Grušenkan tomumajassa, vaan nyt jo muualla: niissä nuorissa tytöissä, joiden ruumiin jokainen kaari näyttäisi kertovan jostakin ylimaallisesta, ties mistä…

Dostojevski, kuten yleensäkin aikakautensa kirjailijat, kartteli varsinaisen seksuaalisen intohimon kuvaamista sen täyttymyksessä.

Itse asiassa se puoli kuitenkin on myös oleellisen tärkeä. Myös Grušenkan kauneuden antama lupaus saattoi itse asiassa olla pelkkää valheellista kangastusta. Sitä se ainakin melko varmasti oli ukko Karamazoville. Ilman vastakaikua hänen yönsä Grušenkan kanssa olisi voinut olla aika kolkko ja suorastaan tylsä, eikä lainkaan noiden ajateltujen suurten rahasummien arvoinen.

Tai mistäs me nyt tällaisten asioiden rahallisen arvon tiedämme. Saammeko edes niitä ajatella, nykyään?

Joka tapauksessa kannattaa miettiä myös sellaista asiaa kuin tyhjä kauneus, kauneuden kuori. Sellaista tavaraahan Hollywood-roska on jo sata vuotta myynyt koko maailmalle suurella menestyksellä.

Mutta tyhjäähän se tyhjä vain on.

Hemingway Kirjavassa satamassaan kuvaa muuatta filmitähteä, joka on hyvin kaunis, mutta jonka kanssa rakasteleminen on pelkästään tylsää. Samaan aikaan se nainen, jonka tyylikäs pariskunta ohittaa ja jonka se arvioi hirvittävän rumaksi (”kuin sotalaiva”) ja varmaankin sitten myös seksuaaliseksi nollaksi, onkin itse asiassa todellinen Afrodite.

No, nämähän nyt ovat pelkkiä latteuksia. Kauneus ei tee ketään onnelliseksi, vaan voi päinvastoin olla kirous, kuten erinäisillä Dostojevskin naisilla. Pelkän kauneuden tavoittelu on yhtä typerää niin naisille, kuin heitä palvoville miehille. Kyseessä on vain hetkellinen tila, jolla ei oikeastaan ole mitään sisältöä muuten, kuin yleisemmän käsitteen instanssina, joka kukaties voisi saattaa tavoittelemaan jotakin arvokasta. Vai voisiko?

Missähän tuo maailman pelastamisen idea kauneuden avulla sitten mahtaisikaan piillä? Millaista kauneutta siihen tarvitaan?

Kuvittelen ymmärtäväni, mistä voisi olla kysymys. Maailman voisi -mahdollisesti- pelastaa hyvyys ja sekin on asia, joka näyttää heijastuvan ihmisen fysionomiassa, ehkäpä erityisesti naisellisessa. Tietynlaiset kasvot saavat kuvittelemaan, että ihminen on hyvä. Ei siinä aina erehdykään.

Hyvyyttä heijastavaan kauneuteen näyttäisi usein liittyvän myös sulo: tietty, itsetiedoton naiivius ja herkkyys.

Se on hieno asia ja taitaa olla uhanalainen tässä feminismin turmelemassa maailmassa. Valitettavasti siihen usein liittyy hyväuskoisuus ja nenästä vedettävyys.

 Itse asiassa nekin ovat herttaisia ja sinänsä sympaattisia asioita. Mutta kyllä ne voivat olla myös vaarallisia ja turmiollisia, mikäli esiintyvät väärässä paikassa.

En ajatellut niitä meidän ministerityttöjä, en.