Epitafiton aika

Epitafit

Mantua me genuit,

Calabri rapuere, tenet

nunc Parthenope, cecini,

pascua, rura, duces.

Vergilius

Kun kävelee nykyisillä suomalaisilla hautausmailla, tuppaa oikein harmittamaan. Ei riitä, että itse hautausmaa on kuin mikäkin asema-aukiolle unohdettujen matkalaukkujen kokoelma. Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja. Syntyi ja kuoli, siinä teille.

Ennen sentään saattoi epitafissa olla pähkinänkuoreen puristettuna koko vainajan elämäntarina, kuten Vergiliuksella. Näin, vaikka jokainen roomalainen ja vielä kymmenet sukupolvet sen jälkeen tiesivät erinomaisesti, mitä Vergilius oli aikaan saanut, osasivatpa ulkoakin ainakin jotain.

Suotta ei Dante vuosituhannen vierähdettyä halunnut nimenomaan Vergiliusta oppaakseen tuonpuoleisiin. Jalo vainaja oli aikanaan lähtenyt ja hyävstellyt yksinkertaisesti ja ilman falskia paisuttelua. Häneen saattoi luottaa.

Kyllä toivoisi, että taas palaisi vanha tapa kirjoittaa edes jotakin nasevaa siitä, mikä tai kuka vainaja oli ollut miehiään. Jo pelkkä titteli tai ammatti kertoo joskus jo jotakin, mutta miten paljon kiinnostavampaa olisikaan vainajan oma tai hänen läheistensä kirjoittama tiivis kuvaus tai tiivistys elämän sisällöstä ja merkityksestä. Pari riviä riittäisi hyvin.

Sakari Topelius väittää jonkun suolakauppiaan lesken joskus kirjoittaneen miehensä hautakiveen: ”Han lefvde, sålde salt. Det var allt”. Mielestäni siinäkin on jotenkin kaunis kuvaus työlleen kokonaan omistautuneen ihmisen kohtalosta. Siinä metafysiikka kurkistaa ankarana vaatimattomien säkeiden välistä.

Entäpä jos seurakunnat houkuttelisivat itse kutakin jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kertomaan yhdellä lauseella, kuka haudassa lepää? Siinähän tulisi samalla kokeiltua vakavamielistä oman elämänsä hahmottamista. Epitafi voi kaikin mokomin olla myös sukkela, mutta ennen kaikkea sen tulee olla tosi, sen yhden henkilön kokemus elämästä.

Tietenkin myös omaiset voivat ihan omasta päästään kirjoituttaa jotakin hautakiveen, mutta sellaisessa on vaarana falskius. Sitä paitsi rivit ovat kalliita, eikä nykyihmisellä usein liikene varoja sijoittaa moiseen. Ehkä se selittääkin tämän nykytilanteen?

Muistan Petroniuksen kuvaaman pöyhkeän nousukkaan, Trimalkion suunnitelleen oman epitafinsa, jossa mainittiin, ettei vainaja koskaan kuunnellut filosofia.

Vastaavasti joku voisi kirjoittaa palvelleensa valtiota, kuntaa tai seurakuntaa, toinen koulua, kolmas musiikkia ja neljäs tiedettä. Bacchuksen ja Venuksen palvelijoiden ei ehkä ole sopivaa ottaa sitä ykkösasiaksi kristillisellä hautausmaalla.
Lisäksi voisi panna vaikkapa jonkin adjektiivin, jossa kuvattaisiin, mitä emootioita tuohon uraan liittyi: soitti mielellään, viihtyi luonnossa, nautti opettamisesta.

Itse asiassa hesarin nekrologien otsikot olisivat jo sellaisinaan kelvollisia epitafeja. ”Raittiusmies menestyi palloilussa”, ”Opettaja innosti oppilaansa”, ”Purjehtija tunsi viinit” ja niin edelleen. Ne ovat kaikki aika yksivakaisen kiittäviä, mutta de mortuis nil, nisi bene, kuten sanotaan.

Voisihan siellä olla myös sukkeluuksia ja kompia, itse kunkin huumorintajun mukaisesti: ”Yrittänyttä ei laiteta”, ”Kolmas kerta toden sanoi”, ”Sitkeä sissi”, ”Tein joka tapauksessa parhaani”, ”Kiersin muutakin kuin tahkoa” ja niin edelleen.

Itse kullekin oli annettu leiviskänsä ja jotakinhan siitä oli syntynyt. Vasta kaikki yhdessä ovat tehneet kunkin aikakauden. Kaikki eivät voi olla suuria johtajia tai edes voittajia, eikä ole tarpeenkaan. Mies se on hävinnytkin, sanotaan meillä päin.

Viikatemiehelle me tietysti häviämme kaikki ja jokseenkin kaikista voinee myös sanoa, että jälkimaailma rakastaa ja kaipaa häntä. Eipähän nyt ainakaan ole enää vastuksina, mikäli oli hankala ihminen.

Mutta hautausmailla kyllä olisi hienoa saada pohtia sitä, miten eri ihmiset kiteyttivät elämänsä sisällön.

Moni saanee tässä maailmassa turhautua, mutta harva taitaa jäädä tälle maailmalle tykkänään välinpitämättömäksi. Elämähän saattaa ulkoisesti usein olla aivan huomaamatonta, mutta ei sekään merkitse, että se olisi tyhjää.

Usein elämä on varmasti saattanut olla suuri saavutuskin, vaikka ulkoisia menestyksen merkkejä ei olisi minkäänlaisia. Kaisaniemessä sijaitsevalla vapaamuurarin haudalla sanotaan suunnilleen niin, ettei tämän ihmisen nimi ole tärkeä. Köyhät ja kärsivät joka tapauksessa siunaavat hänen muistoaan.

Olisihan se aika komea sellainenkin epitafi. Miten moni sen kehtaisi itsestään kirjoittaa?

Mutta toki vähäisemmätkin olisivat kiinnostavia. Edes nyt pari riviä uteliaille jälkipolville aikakaudesta ja omasta itsestään.