Siinäpä kysymys.

 

Miten Venäjä olisi uudelleenrakennettava?

 

Vuonna 1990 ilmestyi Aleksandr Solženitsynin hyvin merkittävä pieni teos ”Miten meidän olisi uudelleenrakennettava Venäjä?” (Kak nam obustroit Rossiju?) (ks. http://www.solzhenitsyn.ru/proizvedeniya/publizistika/stati_i_rechi/v_izgnanii/kak_nam_obustroit_rossiyu.pdf ).

Kirjoittaja ei voinut käyttää muotoa ”Kak nam perestroit Rossiju”, sillä se oli jo niin sanoakseni kilpailevan firman käytössä. Hän oli jo kirjoittanut samasta aihepiiristä parissakin pamfletissa, mutta nyt ajatukset koottiin yhteen.

Vuosi oli siis 1990, mikä on syytä pitää tarkoin mielessä. Siltä pohjalta ja vain siltä pohjalta koko teksti on ymmärrettävissä, aivan kuten se, mitä erilaiset älykääpiöt nykyään nimittävät ”suomettumiseksi” pitää ymmärtää ja voidaan ymmärtää vain oman aikansa pohjalta.

Kirjailija huomauttaa heti aluksi, että kommunismin hetki on nyt lyönyt, mutta sen betoninen perusta ei ole vielä sortunut. Että vältyttäisiin vapautumisen sijasta hautautumasta sen raunioihin, oli tehtävä jotakin, mutta mitä?

Ensisijainen kansallinen tehtävä oli Solženitsynin mielestä imperiumista ja imperialismista luopuminen. Venäjällä, ja eritoten nykyhetken sairaalla Venäjällä, ei yksinkertaisesti ollut voimia ylläpitää imperiumia, puhumatta siitä, mitä moraalista vahinkoa sai aikaan toisten kansojen orjuuttaminen.

Solženitsyn oli huolestuneena huomannut, ettei venäläinen kansallinen tietoisuus mitenkään voinut vapautua mielettömästä alueajattelusta, imperialistisesta hulluudesta, jota valheellinen kommunistinen ideologia oli vain kiihdyttänyt.

Venäjän oli kerta kaikkiaan luovuttava orjuuttamasta muita kansoja: kolme Baltian tasavaltaa, kolme Kaukasian tasavaltaa ja neljä Keski-asian tasavaltaa oli ehdottomasti laskettava päättämään itse kohtaloistaan. Sama koski Moldaviaa, mikäli se piti Romanian seuraa parempana kuin Venäjän. Irtautumisen Venäjästä oli oltava kertakaikkista ja peruuttamatonta. (И так я вижу: надо безотложно, громко, четко объявить: три прибалтийских республики, три закавказских республики, четыре среднеазиатских, да и Молдавия, если ее к Румынии больше тянет, эти одиннадцать — да! — непременно и бесповоротно будут отделены ).

Kazakstan, joka itse asiassa oli Etelä-Siperia, oli kommunistien mielivaltainen luomus: missä paimentolaiset olivat kerran vuodessa käyneet, se merkittiin uuteen valtioon kuuluvaksi, mutta Iljitšhän nimittikin alueellisia kysymyksiä kymmenennen arvoluokan asioiksi. Kazakstan oli siis kysymys sinänsä ja ilmeisestikin vaati neuvotteluja. Mutta jos ne halusivat erota juuri tuossa muodossa, niin menkööt Herran rauhassa (to i s Bogom).

Toisessa yhteydessä Solženitsyn pohti myös Tšetšenian kysymystä ja päätyi siihen tulokseen, että jos ne halusivat erota, niin kuka niitä voisi estää (ja samaan aikaan pysyä rehellisenä ihmisenä), mutta jos ne olivat osa Venäjää, niin piti myös käyttäytyä sen mukaisesti eikä pitää yllä omaa ulkopolitiikkaa.

Jäljelle jäi kolme ”Venäjää” eli vanhan jaottelun mukaan iso-, vähä- ja Valkovenäjä (velikaja, malaja i belaja Rus). Oli ilmeistä, että ne kuuluivat yhteen ja toisivat luonnollisesti parhaiten yhdessä, liittona, jonka nimi olisi Rus tai vaikkapa Rossija. Asiallisesti kyseessä olisi Venäjän liitto, Rossijskij sojuz.

Tämän liiton yhteydessä, sen sisällä, olisi pakostakin vielä suuri määrä eri kansallisuuksia, joiden kansallisiin pyrintöihin oli suhtauduttava arvostavasti ja huomaavaisesti.

Venäjä oli kokenut ankaran taudin, sosialismin, ja sen oli nyt levättävä ja tervehdyttävä. Tämä merkitsi Solženitsynin mielestä myös tiettyä eristymistä lännestä ja sen vieraasta kulttuurista. Tarvittaisiin varmaan jonkinlaista sensuuriakin estämään kulttuurisen paskavellin pursumista vastustuskyvyttömälle Venäjälle.

Solženitsynin visio oli äärimmäisen rohkea ja omintakeinen. Se oli sen miehen arvoinen, joka moraalisena jättiläisenä oli kyennyt näkemään läpi koko neuvostosysteemin valheiden rakennelman ja päättäväisesti nousemaan sitä vastaan.

Oli irvokas näky, kun henkeä ja uskonvarmuutta täynnä olevat taistolaiset meillä in corpore tuomitsivat Solženitsynin, jota syytettiin sairaalloiseen egoismiin ja omistavan luokan tietoisuuden jäänteisiin perustuvasta taantumuksellisuudesta ja Suuren isänmaallisen sodan sankareiden herjaamisesta.

Erityisesti mainittiin vielä Aleksandr Matrosovin ja Zoja Kosmodemjanskajan muiston häpäiseminen. Eihän entinen rintamamies Aleksandr Isajevitš heistä edes mitään ollut sanonut, mutta objektiivisesti ottaenhan hänet tietysti voitiin siitäkin tuomita marxismi-leninismin nerokkaan supertieteen avulla.

Eipä tässä enempää siitä uskomattaomasta kampanjasta, jolla Solženitsyniä yritettiin halventaa. Samahan jatkuu nykyään toiselta suunnalta, kun kirjailijaa todistellaan taantumukselliseksi slavofiiliksi, hyvä ettei peräti totalitarismin kannattajaksi.

Mitään sellaistahan Solženitsyn ei ollut, mutta on myönnettävä, että hän putosi kehityksen rattailta eikä hänen profetiansa kelvannut kenellekään.

Kaikki tapahtui yhtäkkiä ja odottamatta. Se, joka pilkkaa sovjetologiaa siitä, että se ei onnistunut ennustamaan Neuvostoliiton romahdusta ja hajoamista, osoittaa vain, ettei ymmärrä historiasta mitään. Eivät näitä asioita tienneet vielä vuonna 1990 kukaan, eivät edes ne, jotka ne sitten toteuttivat seuraavan vuoden lopussa, ymmärtämättä itsekään, mitä seurauksia heidän toiminnallaan oikeastaan oli.

Silloinhan oli tarkoituksena luoda Itsenäisten valtioiden liitto, IVY, joka pian, mutta ei välittömästi, osoittautui fiktioksi.

Kun Neuvostoliitto hajosi, se purkautuikin alkutekijöihinsä. Valkovenäjä ei ollut suinkaan mikään valmis kansakunta ja itse valkovenäläinen nationalismi oli rakennettava jälkeen päin.

Ukrainan kanssa oli hiukan toisin. Se oli kieleltään ja kulttuuriltaan selvästi Venäjästä poikkeava ja sen historiaan kuului myös valtiollisuuden aineksia, aika tuoreitakin. Ennen muuta Ukrainalla oli eurooppalaisia juuria, jotka erottivat sitä isovenäläisyydestä. Moskalien vastaisuutta toisaalta ja ukrainalaisen patriotismin tukahduttamista toisaalta löytyi historian varastoista.

Mutta ei Ukrainakaan mikään valmis kansallisvaltio ollut, puhumatta siitä, että sen neuvostoaikana vedetyt rajat tosiaan olivat melkoiselta osalta mielivaltaiset.

Kun uudessa valtiossa ruvettiin rakentamaan kansallista kulttuuria, oli selvää, että siinä törmättiin isovenäläisiin perinteisiin. Ainakin näin jälkeenpäin katsoen se on meille ihan ilmeistä. Niistä virheistä ja jopa rikoksista, joita tehtiin, ei tässä sen enempää. On kuitenkin selvää, ettei tällainen skenaario tullut Solženitsynille edes mieleen, vaikka hän olikin epäluuloinen vapautumisen vaaroihin nähden.

Mutta vapaus on hankala asia myös demokratiassa, jossa enemmistö usein kuvittelee omaavansa oikeuden sanella vähemmistölle, mitä sen rauhaan kuuluu. Demokratia on kuin jokapäiväinen kansanäänestys. Se on aina vaarassa rappeutua mielivallaksi, toki oikeudenmukaisuuden nimissä.

Mutta miksi Putin sentään hyökkäsi Ukrainaan? Asiahan näköjään paljastui hiljattain eräästä ohjelmasta, joka vahingossa lähetettiin ennen aikojaan, kun Ukrainan oli määrä olla jo kukistettu. Kysymys on nimenomaan siitä, että Putin haluaa palauttaa imperiumin, aluksi ainakin tuon Venäläisen liiton muodossa. Venäjänkin jo, muuten selitetään olevan jo imperiumi.

Mikäli ei olisi toimittu nyt, olisi Ukraina ehkä peruuttamattomasti irronnut Venäjästä ja koko ajatus uudesta imperiumista käynyt ikuisiksi ajoiksi mahdottomaksi, kertoi Putin. Juuri samaan tapaan myös Stalin talvisodan kritiikkiseminaarissa puhui hyökkäyksestä Suomeen: oikea hetki oli nyt ja olihan se joka tapauksessa tehtävä…

Stalin sai turpansa veriin ja joutui muuttamaan koko skenaariotaan Suomeen nähden. Täytyy vain toivoa, että Putinille kävisi samoin Ukrainassa.

Selvää joka tapauksessa on, ettei tuolla Solženitsynin kaavailemalla Venäläisellä liitolla (joskus hän käytti myös muotoa Slaavilainen liitto) ole eikä voi olla enää samaa merkitystä kuin sillä olisi voinut olla hänen aikanaan. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa ja paljon on vettä virrannut Dneprissä sen jälkeen, kun Ukraina yllättäen huomasi olevansa itsenäinen valtio.

Mutta sama koskee Venäläistä imperiumia sen kaikissa muodoissa. Taantumuksen osa on aina epäkiitollinen eikä sillä koskaan ole todellisia tulevaisuuden edellytyksiä. Venäjän johtojuntta on nyt jäänyt pahasti ulkopuolelle historian kehityksestä. Sama koskee kansaa kuten mielipidetarkkailu osoittaa.

Putin on kyennyt palauttamaan autoritaarisen systeemin ja hallitsemaan informaatiota jo vuosien ajan. Sen tuloksena peräti 68 prosenttia venäläisistä kannattaa nyt ”erikoisoperaatiota” Ukrainassa (jos olisi kysytty ”hyökkäyksestä” olisi luku ollut taatusti aivan jotakin muuta). Luku on peräisin tutkimuslaitos VTsIOM:ilta, joka on valtioon kytköksissä, joten sitä pitää arvioida tässä valossa. Silti se näyttää oikean suuntaiselta muiden tietojen valossa.

On selvää, että Venäjällä hyvin laajasti myös kansan keskuudessa kummittelevat taas mielettömän aluepatriotismin aaveet, fasistisen pseudotieteen, ”geopolitiikan” siivittäminä.

Jos Aleksandr Isajevitš olisi hengissä, hän antaisi mitä kuuluu ja kuka käski niin kaikenkarvaisille putineille ja medinskeille kuin myös niitä orjallisesti seuraavalle, älyttömälle ja tahdottomalle mukapatrioottisten venäläisten laumalle. Tietenkin Venäjällä ovat myös omat vanhurskaansa, mutta niistä ei puhuta nyt.

Ei saa elää valheessa, julisti profeetta kerran. Hän onnistui tekemään isänmaassaan valtavan työn, mutta hänen jälkeensä kyvyttömät ja kyyniset ilveilijät yhdessä varkaiden ja rosvojen kanssa ovat vallanneet näyttämön ja onnistuneet vetämään vielä onnettoman kansankin mukaansa.

Nyt Venäjä tarvitsisi uutta, suurta profeettaa. Liberalismi ainakaan läntisessä muodossaan ei riitä Venäjällä vastavoimaksi sille nationalistiselle saastalle, jota levitetään ja on jo kymmeniä vuosia levitetty koko valtion mahtikoneiston avulla.