Finland, my Finland

Finland, Your Finland

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia. Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia pitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille. Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista. Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti.

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä. Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Olisiko mahdollista tehdä vastaavanlainen analyysi suomalaisista? Kansakuntana, jonka kulttuurisessa perinnössä on kansan kaikesta raadollisuudesta ja naurettavuudesta huolimatta jotakin pysyvästi arvokasta? Sellaista, joka ansaitsee vaalimista ja säilyttämistä tai vähintäänkin ymmärtämystä huolimatta siitä, ettei se noudattele kunkin aikakauden muodikkaita aatteita?

Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa. Entä onko suomalaisessa kulttuurissa joitakin erityispiirteitä, jotka erottavat sen useimmista muista Euroopan maista? Mitkä muualla yleiset instituutiot evät olisi kuviteltavissa Suomessa?

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England). Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo). Savolaiset ja hämäläiset ovat meillä vielä suostuneet olemaan suomalaisia, sama on koskenut jopa ruotsinkielisiä, joiden parissa Freudenthalin evankeliumi näyttää väljähtyneen.

Mielestäni suomalaisilla on näihin asti ollut muuan harvinainen ja merkittävä kansallinen erikoispiirre: meiltä on puuttunut rasismi. Tämä ei ole erityisen suuri ansio sikäli, että on vaikea syrjiä ketään rodullisesti valtaväestöstä poikkeavia, ellei heitä ole mailla eikä halmeilla. Sen sijaan meilläkin on kyllä klikkiydytty monella muulla perusteella: kielen, asuinpaikan, ammatin ja niin edelleen. Olisi luonnotonta ellei näin olisi. Ihmisten liittyminen toisiinsa tiettyjen tunnusten perusteella on ilmeisesti ikiaikainen taipumus eikä siitä kannata kenenkään pahentua. Maahanmuuttajat etsivät toistensa seuraa eikä tätä vapaassa maassa voida estää. Näin syntyy keskittymiä. jotka erottautuvat ympäristöstään.

Tämä ei vielä ole rasismia, ei myöskään se, ettei kantaväestö hakeudu noiden enklaavien yhteyteen ja pura niiden raja-aitoja. Sitä tuskin sallittaisiin. Rasismi on sosiaalinen konstruktio, jota käytetään tilanteessa, jossa yhteiskunta on siinä määrin jakaantunut etnisten tuntomerkkien perusteella, että siitä on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Rasistiseksi nimitetty käyttäytyminen on siis sidoksissa yhteiskunnan rakenteeseen, joka tekee sen mahdolliseksi. Rasismipuhe moraalisena ja poliittisena aseena kohdistuu käytännössä aina enemmistöihin. Kantaväestön nimi saa näin automaattisesti huonon kaiun, samoin sen instituutiot, jotka ovat tulokkaiden kannalta hankalia.

Tukevatko tutkimukset sitä näkemystä, että rasistiset ”viharikokset” olisivat Suomessa lisääntyneet? Onko niitä kansainvälisesti ottaen paljon? Poliisin tilastot taitavat antaa päinvastaisen kuvan. Miksi suomalaisuus sitten on aivan hiljattain saamassa rasismin leiman, jota tarmokkaasti levitetään myös ulkomailla? Miksi siis muka olisimme erityisen rasistinen kansa?

Vanha venäläinen sananparsi väittää, että jos tähdet taivaalla tukkivat, niin jokuhan sitäkin silloin tarvitsee. Sama taitaa olla suomalaisten rasismin kanssa. Joku sitä ainakin luulee tarvitsevansa, koska se on kaikilla muillakin sivistyskansoilla, joiden seurassa meidän on pakko olla. Vuosi 1984 on takana, mutta Orwellin ennustuksen mukaan uusi uljas maailma onkin valmis vasta vuonna 2050.

Kaiken uhallakin uskallan väittää, että suomalaiset ovat perinteisesti olleet hyvin vähän taipuvaisia niin militarismiin kuin rasismiin, äärioikeistolaisuuteen kuin äärivasemmistolaisuuteen tai yleensäkin mihinkään äärimmäisiin ja kiihkeisiin poliittisiin tai kulttuurisiin virtauksiin. Suomalaisten merkittävä kansallinen piirre on päinvastoin nuivuus kaikkea liian korkealentoista, valheellista ja korusanaista kohtaan. Osatkaamme arvostaa tätä kansallista aarretta. Englantilaisten pahe on perinteisesti ollut tekopyhyys, meidän paheemme voi sen sijaan olla liian pitkälle menevä nuivuus: penseys, jota ilmestyskirjassa kuvataan paheista suurimmaksi. Mutta kaikki on suhteellista ja ne kansat, jotka tietävät olevansa tämän vuoksi meitä parempia, heittäkööt ensimmäisen kiven.