Strateginen epäily

Strateginen epäily

Parodiahorisontti aukeni aavana taas eilisen hesarin uutisessa. Sen mukaan UPI:n tutkimus oli osoittanut, että Venäjä haluaa ihmisistä epäiljöitä.

Hmm. Itse uutisessa sitten todettiin, että Venäjältä käsin harjoitetaan monenlaista viestintää eikä siis yksiselitteistä ainoaa totuutta kannata enää pitää sikäläisen tiedotuksen tunnusmerkkinä. Ristiriidat kuuluvat asiaan.

Jossakin määrin sikäläinen propaganda muistuttaa neuvostoaikaista, mutta olennaisia erojakin on, muun muassa siellä nykyään sijaitsevat kriittiset viestimet ja sosiaalinen media. Toinen ero on se, että ennen ihmisiä yritettiin saada uskomaan tiettyä ideologiaa ja sen esittämää versiota, nyt taas yritetään saada epäilemään kaikkea.

Itse raporttiin en ole ehtinyt syventymään, mutta tämänkin uutisen perusteella UPI:n maailmankuva näyttäisi noudattelevan ajatusta historian lopusta ja yksinapaisesta maailmasta. Siinä maailmassa on vain kahdenlaista informaatiota, oikeaa ja väärää. Erona kylmän sodan aikoihin on, että silloin kommunistiblokki edusti yhtä ainoaa, monoliittistä totuutta, kun taas vapaassa maailmassa vallitsi pluralismi, eikä kaikkien tarvinnut olla mistään asiasta yksimielisiä.

Tietenkin oli myös puhdasta tosiasia-aineistoa, josta ei ole olemassa monta totuutta. Aritmetiikan ja logiikan totuudet pätevät näkökulmasta riippumatta, mitta niissähän ei itse asiassa ole edes kysymys faktoista, vaan tautologioista.

Toki myös triviaalien totuuksien lisäksi on kumoamattomia totuuksia, jotka koskevat tätä ajallista vaellustamme, eli historiaa. Kiinnostavimmat kysymykset, erimielisyydet tulkinnoista eivät kuitenkaan yleensä niihin kuulu.

Äkkikuulemalta siis tekee mieli heti aplodeerata kuullessaan, että Venäjä haluaa tehdä ihmisistä epäilijöitä. Sellaiseen on periaatteessa aina hyviä syitä.

Käytännössä tämäkin kysymys on toki mutkikkaampi. Loputtomalla pyrrhonistisella epäilyllä ei pitkälle pötkitä eikä tavallisella tallaajalla yleensä ole kovin paljon välineitä epäilynsä avuksi, vaan hän on tuomittu eklektisesti valitsemaan jonkin kannan, jota pitää muita luotettavampana.

Joissakin tapauksissa ihmiset meilläkin usein kannattavat Venäjän esittämiä versioita. Edes tämä ei mielestäni prima facie ole kauhistus. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei Venäjällä ainakin joskus voisi olla totuus ja oikeus puolellaan. Muistakaamme nyt ainakin se, että myös Venäjällä, kuten jokaisella maalla, on omia kansallisia etuja valvottavanaan eikä ole itsestään selvää, että ne olisivat luonteeltaan rikollisia tai muuten sallimattomia, vaikka saattavat olla erilaisia kuin muiden.

Kylmän sodan aikana neuvostoideologia lähti siitä, että kommunistinen ja kapitalistinen järjestelmä pelasivat kaikkialla nollasummapeliä ja yhden voitto oli aina toisen tappio. Sittemmin osoittautui, että tämä oli liian korskea asenne maille, joilla oli takanaan liian vähän sekä voimaa että oikeutta.

Niillä oli kuitenkin yksi resurssi, joka toimi hämmästyttävän hyvin: totalitaarinen ideologia. Käytännössä ideologia oli liian kaukana todellisuudesta tuottaakseen kunnollisia tuloksia työssä ja toiminnassa, mutta ne, joilla oli tarve tulla petkutetuiksi, menivät auliisti lankaan ajattelun tasolla.

Niinpä syntyi tilanne, jossa Neuvostoliitosta käsin julistettiin ilmeisiä mielettömyyksiä. Aivan kuin joku olisi sanonut, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Normaalitapauksessa se, joka olisi tällaista väittänyt, olisi joutunut joko naurunalaiseksi, lähetetty asianmukaiseen hoitoon tai sitten hienotunteisesti vaiettu.

Koska Neuvostoliiton tapauksessa sanojen takana kuitenkin oli ilmeisen aggressiivinen ydinasevaltio, ei mikään noista suhtautuistavoista toiminut. Sen sijaan tuo mielettömyys karmi selkäpiitä: jos ihmiset puhuvat vakavissaan tuollaista, niin mitä he vielä voivat oikeasti tehdäkin?

Kun aikaa kului tarpeeksi, alkoi suhtautuminen muuttua. Ymmärrettiin, ettei kukaan edes Neuvstoliitossa tuota propagandaa ottanut ihan tosissaan, vaikka melkein kaikki sille kumartelivat. Se nyt vain kuului tapoihin. Täysin kritiikittömiä adepteja oli vain ulkomailla.

Kun Neuvostoliitto joka tapauksessa oli totalitaarinen valtio, sinne koettiin tarpeelliseksi lähettää jatkuvasti pluralismin evankeliumiin perustuvaa sanomaa, jonka mukaan ihmisillä oli vapaus ajatella, kuten heidän omatuntonsa ja järkensä sanoi.

Sellaiset lehdet kuin Encounter olivat vapauden airuita ja niiden ansiokkaita artikkeleita sanan- ja ajatuksenvapaudesta luki aina mielellään. Karl Popperin, Arthur Koestlerin ja muiden ansiokkaiden ajattelijoiden panosta tarvittiin myös lännessä, kotimaassa rehottavan punaisen ruton torjunnassa.

 Tämän hyvän sanoman yksinkertainen perustotuus oli, että avoin yhteiskunta on ainoa oikea ja järjenmukainen olotila. Ontuvat vertailut siitä, miten monta uhria kapitalismi oli historian kuluessa vaatinut, romahtivat omaan naurettavaan keinotekoisuuteensa. Kaikki historian henkilöt olivat kuolleet, eikä asiaa voinut johtaa heidän yhteiskuntiensa puuttuvasta sosialismista.

Neuvostoliiton propagandalla taas oli erikoispiirteensä, jossa piilivät sekä sen vahvuus että heikkous. Näennäisessä mielettömyydessään se joka tapauksessa tarjosi houkuttelevan utopian, vaihtoehdon normaalijärjelle, jonka se väittä korvaavansa. Se riitti monelle.

Toiset kuitenkin suuttuivat ja pilkkasivat propagandaa, jossa oli aivan ilmeisiä epätotuuksia ja tolkuttomuuksia. Hulluimmillaan se yritti esittää vaikkapa Suomen hyökkääjänä, joka työtätekevän kansan sankarillisen puna-armeijan toimesta sitten pantiin järjestykseen kaikkien asianomaisten onneksi ja iloksi, pientä kapitalistien klikkiä tietenkin lukuun ottamatta.

Tämä fabulointi toimi jo huonosti ja tehokkainta se oli omaa itseään vastaan. Suomessa se suututti koko kansan, tyhmimpiä fanaatikkoja ehkä lukuun ottamatta. Sen jälkeen valtaosa suomalaisista oppikin kaikessa sikäläisessä propagandassa haistamaan terijokelaisaen mahorkan tuoksun.

Suuri oli yleinen tyrmistys, kun maassamme saatiin jälleen, yhtäkkiä ja varoittamatta havahtua taas vastaavanlaiseen propagandahyökkäykseen keskellä auvoisinta hyvää naapuruutta. Jostakin koipussista oli kaivettu puolihullu desanttihahmo, joka suureen ääneen sätti Suomea ja suomalaisia russofobiasta ja lasten kansanmurhasta. Kuten joskus ennen, tällainen suututti kansan ja opetti sille, millaista roskaa sille saatetaan tarjota.

Koska tarina on vielä kesken, ei ole selvää, millaisen palveluksen tai karhunpalveluksen tuo desanttioperaatio tuotti Venäjän ja Suomen suhteille. Selvää on, että se palautti valmiuden olettaa, että naapurista käsin saatetaan tarjota absoluuttista valhetta, jopa ilman näkyvää järjellistä syytä.

Itse puolestani uskoisin, että kyseset operaatiot olivat seurausta lähinnä typeryydestä ja ylimielisyydestä. Niiden suunnittelijat katsoivat voivansa viis veisata siitä, mikä on totuus ja mitä suomalaiset siitä ajattelevat.

Mutta samalla meikäläinen yleisö sai rokotuksen kaikkea Venäjän tiedotustoimintaa vastaan. Jos kerran yksi ynnä yksi on aina kaksi eikä mitään muuta, ei asiaa kannata yrittää hämärtää, ainakaan Suomessa. Mutta onko se vain Venäjä, joka on tähän syyllistynyt?

Luulen, että minusta tuli epäilijä jo ennen kuin Venäjän propagandasta edes mitään tiesin ja olen tässä asemassani viihtynyt kohtuullisesti. Olen ymmärtänyt, että Venäjän nykyinen vastustusasenne yksinapaista maailmanjärjestelmää kohtaan on periaatteessa mahdollinen ja hyväksyttävä.

Venäjä saattaa olla onnettoman korruptoitunut valtio, jonka politiikka on pitemmän päälle itsetuhoista. Sen resurssit USA-johtoisen globalisaation haastamiseksi eivät vaikuta kovinkaan vakuuttavilta, mutta onko oikein ja kohtuullista edellyttää, ettei se saisi lainkaan ajaa kansallista politiikkaa?

Vanhassa kylmän sodan hengessä uskaltaisin kyllä sanoa, että pluralismi on se tila, johon on pyrittävä ja että omantunnon- ja ajatuksenvapaus on jokaisen oikeus.

Paradoksaalista on, että tämän asettaa nyt kyseenalaiseksi jonkinlainen globaaliortodoksia, joka edellyttää, että valtiot luopuvat suvereniteetistaan ja uhraavat kaikkensa entistä suuremman talouskasvun alttarille.

Neuvostoliitto yritti aikoinaan esittää itsensä valistuksen projektin viimeisenä huippuna. Kommunismin toteuduttua ihmisen historia ei tosin loppuisi, vaan vasta hänen esihistoriansa, valistivat viralliset ideologit, mutta historian lopustahan siinä oli hegeliläisittäin kysymys.

Tämä oli valhetta siksi, ettei se ollut historian liikevoimien välttämättömän kehityksen tulos, kuten väitettiin. Väkivalloin kyllä oli mahdollista päästä johonkin tilaan, jota sitten olisi nimitetty kommunismiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli vain väkivallasta.

Entä onko yksinapainen, globaali maailma, historian kehityksen välttämätön tulos ja onko kaikki, jotka haluavat siitä poiketa syytä väkivalloin pakottaa ainoan totuuden tielle?

En usko tätä. Venäjän propagandaa en kunnioita ensinkään, mutta sen suurempaa arvonantoa en näe syytä kohdistaa niille globalisaation apostoleille, jotka nyt levittävät propagandaansa muka ikuisena ja triviaalina totuutena. Politiikka on tahdon asia, ei enempää eikä vähempää.