Totuuden aikoja

Totuus ja vapaus

Kuten tunnettua, kommunismi tähtäsi ihmisen maksimaaliseen vapauttamiseen. Monille, ellei useimmille intellektuelleille sen lupaukset ja metodit olivat aivan ymmärrettäviä ja uskottavia. Ihmeellinen ja suurenmoinen päämäärähän se oli se oleellinen asia, eivät yksittäiset ns. faktat.

Tarinahan kertoi, että kun viimeinen sorrettujen luokka ottaisi vallan käsiinsä, ei sortoa enää tarvittu, eikä oikeastaan enää voisi ollakaan, lukuun ottamatta nyt sitä lyhyttä välivaihetta, jonka aikana entisiä sortajia pakotettaisiin uuteen vapauteensa.

Kun itse on nähnyt, miten innokkaasti ihmiset uskoivat Neuvostoliitossa ja Kiinassa vallitsevan suuremman vapauden kuin lännessä, ei kai pitäisi enää ihmetellä sitä älyllisen tason sukellusta, joka nykyään on tapahtunut kulttuurin valtavirtaa edustavissa julkaisuissa.

Kommunismia tunnustavissa valtioissa selitettiin näennäinen vapauden puute sillä, että virallisista normeista poikkeaminen olisi itse asiassa tarkoittanut vapauden vastustamista.

Jokin yksilö, sanotaan nyt joku Solženitsyn, jonka huhuttiin polveutuvan riistäjäsuvusta ja haaveilevan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan palauttamisesta, saattoi toki valittaa, ettei hänen annettu esittää ajatuksiaan julkisesti.

 Tämän nimittäminen sananvapauden rajoittamiseksi oli kuitenkin naurettavaa ja perustui sofismiin: eihän epävapauden saarnaaminen tarkoittanut mitään vapautta.

Vapaus puolestaan ei reaalimaailmassa voinut tarkoittaa mitään muuta kuin sitä vapautta, joka oli mahdollinen. Oli mahdollista kuvitella sellainen anarkistinen vapaus, joka salli ihmisen tehdä mitä tahansa toisista ihmisistä ja heidän eduistaan välittämättä, mutta se ei ollut koko kansan vapautta, vaan itsensä muiden yläpuolelle korottaneen pikkuporvarin vapautta.

Kuten Marx oli sanonut, vapaus oli välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Voihan ihminen yrittää vaikka kiivetä pystysuoraa seinää ylös, mutta objektiiviset olosuhteet eivät salli hänen onnistua siinä.

Solženitsyniä sitten paneteltiin sekä julkisessa sanassa, että sitä täydentävillä luennoilla, jotka yleensä raottivat salaisuuksien verhoa hieman enemmän kuin painetussa sanassa katsottiin mahdolliseksi.

Käytännössä ne lisäsivät viralliseen totuuteen lähinnä löysää bullshittiä, josta ei tarvinnut vastata. Sitä paitsi oikean totuuden vartijat eivät tietenkään vastanneet oikeuden edessä mistään muustakaan, sillä totuus oli heidän läänityksensä ja he käyttivät sitä ja tarvittaessa kaikkea muutakin joka tapauksessa oikean asian hyväksi ja sehän se oli se asia, joka viime kädessä jotakin merkitsi.

Moneen läntiseen intellektuelliin kommunistinen logiikka teki valtavan vaikutuksen. Mieleeni tulee etenkin Jan Myrdal, joka menetti kokonaan kriittisen kykynsä saavuttuaan kiinalaiseen kylään, jonka elämää hän sitten tarkkaili tulkin muodostaman suodattimen läpi.

Mutta informaatiosodan logiikka ja menetelmät olivat toki jo vanhempaa perua. Aivan erityisesti sitä oli kehitelty 1930-luvulla, jolloin intellektuellien rintamaa järjestettiin riveihin Moskovan asiamiesten toimesta. Pariisi oli kokoontumisajojen suuria kiintopisteitä ja puuhamiehistä nousi erityiseen maineeseen Willi Münzenberg

Münzenbergin kokoaman kulttuuririntaman logiikka oli normaalia totaalisen sodan logiikkaa: se, joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan ja päinvastoin. Kaikkien intellektuellien muodostaman älyn ja moraalin ritarien muodostaman rintaman tuli siis olla fasismia vastaan, muuten se oli sen puolella.

Suomukset kuitenkin putosivat Münzenbergin silmiltä, kun suuren terrorin ensimmäiset aallot alkoivat vyöryä. Koska hän ei varauksitta uskonut Neuvostoliiton nyt juuri tässä tapauksessa ehdottomasti noudattavan vapauden ja oikeudenmukaisuuden imperatiiveja, hänkin sai käskyn pistäytyä Moskovassa.

Nyt on tiedossa, ettei hän olisi tuolta matkalta palannut ja tämän hän aavisti itsekin. Niinpä hän jäåtti menemättä ja säilyi hengissä aina vuoteen 1940, jolloin kuoli olosuhteissa, joita on pidetty hämärinä.

Mutta kyseessähän oli vain yksi vähäpätöinen henkilö, jollaisista totalitaariset aatteet eivät yleensä pidä erityisempää lukua, koska ne haluavat määrätä miljoonien ja miljardien elämästä ja ajattelusta.

Joka tapauksessa Münzenberg ei ollut ainoa, joka niin sanoakseni heräsi dogmaattisesta horroksesta saatuaan kuulla ns. suurista puhdistuksista. André Gide on toinen tunnettu tapaus ja olihan niitä muitakin, paljonkin. Ei siis pidä paikkaansa väite, että Moskovan mielettömät tarinat oikeiston ja vasemmiston yhteisestä, trotskilaisesta salaliitosta olisivat vain pönkittäneet uskovaisten kommunistien vakaumusta.

Useassa tapauksessa näin kyllä todella kävi ja on kiinnostavaa nähdä, millä helppoudella monet poliittiset pyhiinvaeltajat ja muut hyväuskoiset hölmöt ryntäsivät hyväksymään kaikki Moskovan tarjoamat tulkinnat ja ratkaisut.

Kuolemantuomion vastustajat kannattivat innokkaasti niiden ”hullujen koirien” ampumista, jotka olivat olleet kyllin röyhkeitä ryhtyäkseen sabotoimaan koko ihmiskunnan suurinta projektia, jonka oli määrä korottaa lajimme vapaus aivan uudelle tasolle, silloinhan ei kukaan enää edes unelmoisi väärin tekemisestä tai ajattelemisesta. Siinäpä vapauksien vapaus!

Niin sanottu  faktantarkistus oli asia, josta kyllä useinkin ymmärrettiin Neuvostoliiton ulkopuolella olla huolissaan. Osoittautui sentään, että luotettaviksi arvioidut eli siis ihmiskunnan edistymistä kannattavat, havainnoijat toivat lohdullisen viestin: kaikki on kunnossa.

Kun tämä oli selvää, ja monellehan se oli itsestään selvää eikä edes kaivannut mitään todisteita, jäi jäljelle vain tarve uskoa sitäkin, mitä ei nähnyt ja, Lutherin katekismuksen mukaisesti, selittää kaikki kuulemansa parhain päin.

Vain hyvin harvoilla riitti älyllistä energiaa neuvostojen maasta tulevien uutisten kriittiseen analyysiin, mikä hyvin helposti johti myös itse suuren tarinan epäilemiseen.

Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen ns. Lyhyessä kurssissa vuodelta 1938 Stalin ei suotta todennut, että heikkouskoisuus oli erittäin vaarallinen asia. Näin se varmaan olikin. Mutta riittihän sitä uskoakin. Näyttää ilmeiseltä, että yleinen uskonpuute sai Neuvostoliiton valtaansa vasta perestroikan aikana. Silloin se tapahtuikin kertarysäyksellä.

Mutta tämähän on vanha juttu. Miksi vatvoa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä?

Siksipä, että ihmiset, jotka eivät historiaa tunne, tuomitaan elämään se uudestaan.

Olen huomannut, että monet aivan vilpittömästi hämmästyvät, kun heidän uskomaansa suurta kertomusta verrataan stalinilaiseen tarinaan vapauden valtakunnan synnystä ja sen edellyttämästä armojärjestyksestä.

Tämän nykyisen tarinan kannattajathan ovat kaikkien hyvien ja miellyttävien asioiden puolella. Heidän ajamansa vapaus on sitä todellista vapautta, josta poikkeaminen taas on epävapautta. Heidän kertomansa tarina on se tosi tarina eivätkä sen totuutta voi mitkään yksittäiset poikkeukset horjuttaa.

Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!

Kaikilla suurilla ideologisilla tarinoilla vain taitaa olla oma elinkaarensa, vaikka niitä aina pidetään lopullisina totuuksina. Saattaa olla, että myös tällä kertaa, kuten aikoinaan Neuvostoliiton tapauksessa, ideologian konkurssi toteutuu nopeana ja katastrofaalisena romahduksena.