Joulusatu III
Kelolan ukko
alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.
Tarpeeton ja
jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien
takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi
lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.
Niinpä ukko
siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit
oli tarkoitus köyttää kyytiin:
Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä
huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna
lahjoja kuorma…
Nythän oli niin,
ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.
Logistinen
ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää
hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että
jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.
Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa.
Vasta se tekisi joulusta joulun!
Entä tuo sika
sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta
selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.
Mutta silloin
olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu
vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa
paistettu läskin ja sipulin kera.
Kyllähän tuota
ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten
oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se
karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut
mahdottomaksi.
Niinpä ukko oli
vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen
kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä
viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.
Ukko oli
vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen
johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian
kanssa tehtyihin sopimuksiin.
Toki se kinkku
vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan
tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta
teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui
jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.
Sika saisi taas
tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin
nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle.
Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä
Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?
Nämä ja muut
kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut
tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!
Sikakysymyksen
katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan
hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi
sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka
ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.
Ukko harjasi
hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä,
vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut
hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.
No pain, no gain, tuumi polle
miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa
kohisi.
Nyt, joulun
alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva
kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden
vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla
paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot
eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.
Reen jalaksetkin
olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan
hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita
kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.
Ukko kokeili
vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi
sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika,
jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?
Vai olikos nyt
sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että
niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!
Ja jouluhan
syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän
lauleskeli mennessään:
Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen
hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…
Peräkammarin
kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi
nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.
Kun jalassa
vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan
yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä
sekuntimetriä, ellei enemmän.
Jaa jaa!
Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari.
Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.
Lapset usein
kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko
sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he!
Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.
Kun vielä löytyi
eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli,
ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi
edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen
jalaksia ja ryki merkitsevästi.
Lapset aina
luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille
se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja
ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden
odottaa.
Mutta vihdoin,
viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet
syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli
ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi,
ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!
Ja niin ukko
istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia
nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.
Polle virkistyi
ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti
saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä
varten.
Cabin crew, be prepared for takeoff, murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.
Reki, tai
oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki,
irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.
Polle päästi innoissaan
vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien
kohdalla hiukan kuusenlatvoja.
Pitää tämä käydä
vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt
ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin
olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä
loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.
Tiesihän ukko
sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista
navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia
muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.
Mistäpähän
aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla
asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka
jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt
laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan
savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi
aivan helkkarin typerää.
Eihän sitä
kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava,
tarpeellista tai ei.
Niinpä alkoi
tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana
häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.
Siellähän sitä
jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku
suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero
ja mitä kaikkia niitä olikaan.
Kilttejä lapsiahan
ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän
ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.
Rekien tehdessä
tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja
tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja
olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä
lienevät olleet pukkeja.
Mutta se asia ei
kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.
Ja eipä
aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset
ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman
teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!
Jännitys tiheni…!
Kiitos hauskasta tarinasta!
VastaaPoistaMutta oliko Kelolassa tapana ihan oikeasti kasvattaa karjuja syömistä varten? Eikös karju maistu pahalta?
Salvamaton kyllä. Ei se ukko muistanut.
VastaaPoistaJa kyllähän se ukko vähän pohti sitä ison karjun salvamista, mutta tuli sitten järkiinsä.
PoistaSikapuolella ei taida olla ruunaa vastaavaa nimitystä. Saisi olla.
Poista