Hengen jättiläiset

Jättiläisten arkipäivää

Valentin Katajev, Unohduksen ruoho. Suomentanut Lea Pyykkö. Arvi A. Karisto 1980 (Trava zabvenja 1968), 263 s.

Venäjällä kirjailija tunnetusti on enemmän kuin kirjailija ja vastaavasti kirjailijat ovat enemmän kuin ihmisiä.

Suuret kirjailijat ovat kulttihenkilöitä, epäjumalia (kumir) ja sellaisiksi kaikki kirjailijat kai hiljaa mielessään haikailevat, myös ne grafomaanit, jotka itse asiassa saavat aikaan vain yhdentekevää tekstiä.

Sellaisen prototyyppi oli aikoinaan Literaturnaja Gazetan takasivulla seikkaillut Jevgeni Sazonov, joka vuodesta toiseen työsti suurteostaan Kuohuva virta (Burnyi potok), joka ei koskaan sen kummemmin edistynyt, vaikka siitä paljon puhuttiin.

 Teoksen nimi joka tapauksessa jo sillään kertoi valtavasta tapahtumien virrasta, joka arvatenkin oli johtamassa maata suoraa päätä kommunismin onnelaan. Se olisi vain pitänyt saada kuvatuksi.

Venäjällä paitsi kirjallisuudella, myös kielellä on tosiaan ollut ihmisille aivan erityinen merkitys. Venäjän kieltä nimitetään suureksi ja mahtavaksi (veliki i mogutši) ja sen etevämmyyttä muiden kielten rinnalla pidetään usein selviönä, kuten Ivan Bunin tässä kirjassa tekee.

Tästähän muistuu myös mieleen, että Josif Brodski totesi, ettei hänen kotimaansa ole Venäjä vaan Venäjän kirjallisuus.

Englannin kielellä on omat puolensa lingua francana, mutta kuten itse englantilaiset, jotka saattavat hilpeästi käyttää kansastaan sanontaa a mongrel race, tunnustanevat, että myös sen kieli on epämääräinen ja heterogeeninen läjä eri kielten aineksia ja häthätää kyhättyjä ilmauksia, jotka tuskin edes muodostavat mitään omaa kokonaisuutta.

Niinpä kielenhuoltokin taitaa olla anglosakseille aivan tuntematon käsite. Ilmaisun kauneudesta en ole kuullut englanninkielisten kirjoittajien koskaan olleen huolissaan.

Ranskalaisilla sen sijaan on intohimoinen suhde kieleensä ja sen kauneutta vaalitaan kuin nuoren neidon suloja. Ranskan Akatemia ei suotta ole kuolemattomien yhteisö, se kuvastaa myös uskoa ranskalasien kulttuurin arvoon ja ikuisuuteen.

Mutta onko saksalaisilla kielensä suhteen muuta huolta kuin kieliopillinen korrektius? Siihenhän liittyvät myös ne oikeinkirjoituksen kysymykset, jota on silloin tällöin nostettu esille.

Suomesta ja sen vaalimisesta en valitettavasti voi nyt tässä yhteydessä sanoa mitään. Pahaa tekee.

Joka tapauksessa tämäkin Valentin Katajevin kirja on osaltaan hyvä todistus venäläisten suhtautumisesta omaan kieleensä. Kielen kauneusarvot ja ilmaisun runollisuus ovat niin suuri päämäärä, että se miltei ylittää ne muut ansiot, joita hyvältä kirjallisuudelta edellytetään.

Mutta onhan kirjallisuudella se toinenkin suuri tehtävä erityisesti Venäjällä, kuten Suomessakin. Kyse on totuuden sanomisesta.

Kun kirjailijat muistaakseni vuonna 1932 olivat Stalinin luona, joku heistä kysyi vuosisataisnerolta, mitä heidän pitäisi kirjoissaan kertoa. ”Kertokaa totuus!” sanoi Stalin ylevän lapidaariseen tapaansa.

Siinäpä sitä jäikin sitten sielujen insinööreille ongelmaa selvitettäväksi.

Toisin kuin joskus näkyy esitettävän, sosialistinen realismi ei tarkoittanut sitä, että vallitseva todellisuus olisi kuvattava imelän ihannoivasti. Sellainen kuvaus olisi ollut omiaan suututtamaan kiusatun kansan ja heittämään mokomat kyhäykset käsistään vihapuheiden kera.

 Lakirovka oli siis väärin, mutta toisaalta ei tietenkään sopinut myöskään parjata olevia oloja, se olisi ollut neuvostovastaista agitaatiota. Turvallisinta oli löytää ihmisten epätäydellisyydestä syy siihen, ettei täydellinen systeemi ollut tuottanut sen ihanampia tuloksia, kuin itse asiassa ympärillä nähtiin. Olihan Neuvostoliitto maa, jossa valtio kritisoi kansaa.

Toisaalta ei saanut kirjoittaa siten, että lukija olisi voinut päätellä vallitsevan järjestelmän pakottavan tai viettelevän ihmisiä väärään käyttäytymiseen. Erittäin paha virhe oli myös sellaisen ihmisen esittäminen, jossa oli sekä hyvää että pahaa.

Sen mistä oli kysymys ymmärtää ajatellessaan nykyistä teatteriamme ja sen suhdetta poliittiseen korrektiuteen.

Sellaiset moniulotteiset ihmisethän olivat noita poliittisia kaksinaamaisia, jotka Stalin määräsi keväällä vuonna 1937 hävitettäväksi maan pinnalta.

Pelkkä proletaarisuus ei 1930-luvulla enää lainkaan taannut sitä, että kirjailija tai muu taiteilija olisi ollut alallaan mestari tai että häntä olisi pitänyt sellaisena kohdella. Vuonna 1932 peräti lakkautettiin kaikki niin sanotut proletaarien taiteen liitot, huomattavimpana proletaarikirjailijoiden yhdistys RAPP. Monet sen jäsenistä likvidoitiin.

Ankara suunnan muutos antoi selkeyttä uudelle mestaruuden kultille, joka alkoi kukoistaa etenkin sen jälkeen kun Neuvostokirjalilijoiden liitto perustettiin Gorkin toimiessa kummisetänä vuonna 1934. Sen jälkeen mestarit olivat arvossaan ja heillä oli Stalinin tuki syntyperästä ja ”luokka-asemasta” riippumatta.

Jotkut, kuten Šolohov, saattoivat kirjoittaa aivan uskomattoman todenmukaisesti kollektivisoinnin kauhuista ja törkeyksistä ja hankkia työllään suuren omaisuuden.

Mutta se oli jo uutta aikaa se.

Katajevin muistelmateos kertoo kansalaissodan ajasta 1930-luvun alkuun ulottuvasta kaudesta, jolloin mestaruus ei vielä ollut yleisesti hyväksytty arvon mitta neuvostokirjallisuudessa. Sellainen oli sen sijaan luokka-asema.

Kun rasvanahkainen työmies pisti jotakin paperille, sen uskottiin olevan monin verroin arvokkaampaa kuin vanhoja traditioita jatkavien kirjailijoiden tekstit. Erityisesti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana (1928-1932), kun koko maa kuohui mielettömien sosiaalisten muutosten kourissa, julistivat proletaariset kirjailijat kaiken vanhan arvottomaksi ja pikkuporvarilliseksi.

On huikea paradoksi, että tämä koski myös Majakovskia ja myös Gorki saatiin vaivoin pelastetuksi tältä syytökseltä, kun itse Stalin tuli kaveriaan auttamaan.

Majakovskihan kunnostautui huligaanityyppinä, joka suomalaisten taiteilijoiden Pietarin-näyttelyn avajaisissa keväällä 1917 pisti koko touhun ranttaliksi ja onnistui suututtamaan kaikki läsnäolijat.

Vastaavaa huliganismia löydämme myös hänen sen ajan tuotannostaan, jossa hän kehottaa polttamaan kirjastot ja museot ja heittämään Puškinin ulos ”nykyisyyden höyrylaivasta”.

Kiinnostavaa onkin lukea Katajevin kirjasta toisenlaisesta Majakovskista, joka oli ujo kuin koulupoika. Katajev kuvaa, miten Majakovski nolattiin ja jäi sanattomaksi, kun pieni, menninkäismäinen Osip Mandelstam tuli härnäämään häntä, kun hän Kulkukoiran kellarissa luki tekstejään. Tuo mainio kellarihan toimii yhä.

Toinen uskomaton tapaus oli kertomus siitä, miten suurella vaivalla Majakovskin onnistui voittaa ujoutensa ja kiivetä palvomansa Aleksandr Blokin asunnolle, joka ilmeisesti oli nykyisessä kotimuseossa.

Onnella ei ollut rajoja, kun suuri mestari osoittautui nuoren runoilijan tuotannon tuntijaksi ja sitä arvostavaksi.

Muuten Majakovski kantoi yleensäkin taskussaan pientä mauserpistoolia, jolla hän sitten eräänä yönä ampui itsensä. Katajev oli hyvästellyt hänet pari tuntia aiemmin.

Kuinka olikaan Majakovski runoillut Vasemmassa marssissaan (Levyi marš):

Разворачивайтесь в марше!

Словесной не место кляузе.

Тише, ораторы!

Ваше

слово,

товарищ маузер.

Toveri Mauser sai sitten myös todellisuudessa puheenvuoron ja Katajev kuvaa tämän tapahtuneen runoilijan pahoin masennuttua. ja loukkaannuttua kritiikistä.

Kritiikkiähän oli ”proletaarisella” taholla herättänyt runoilijan pikkuporvarillisuus… Muun muassa näytelmässä Sauna (Banja) oli leikitelty ukrainalaisten hullunkurisella kielellä.

Kun ajatellaan Katajevin kirjaa, on nykylukijan mielessä ensimmäisenä kysymys: mitä hänen oli mahdollista julkaista tuohon aikaan, siis 1960-luvulla? Siis missä määrin oli mahdollista kirjoittaa valehtelematta?

Majakovski ei ollut arka aihe, vaikka kuva hänestä ei ollutkaan Katajevilla kaikin puolin siloiteltu. Erittäin ihaileva ja jopa palvova se joka tapauksessa oli, mitä hänen tuotantoonsa tulee.

Ivan Bunin, jota toinen puoli kirjasta käsittelee, oli juttu erikseen.

Buninhan oli tyyliltään ja persoonallisuudeltaan puhdas aristokraatti, joka inhosi syvästi koko vallankumousta. Hän muuttikin maasta pian sen jälkeen ja, kuten tiedämme, sai sittemmin Nobelin palkinnon.

Bunin oli siis kelvoton ihminen, sillä ei hän Neuvostoliitossa voinut mitään muutakaan olla. Siitä huolimatta Katajev palvoo myös häntä ja hänen tekstejään aivan ylitsevuotavasti. Ilmeisesti ajan sensuuri jo tunnusti, että oli mahdollista olla mestari ja samaan aikaan taantumuksellinen. Tämähän oli periaatteellisella tasolla tehty selväksi jo Neuvostokirjailijoiden liittoa perustettaessa.

Vanhat, sosialismia edeltäneen kauden mestarit eivät edes voineet olla muuta kuin uuden ajan mittapuulla taantumuksellisia. Tiettävästi Lenin jopa hyväksyi patsaan pystyttämisen Dostojevskille, vaikka muutamia tämän teoksia pidettiinkin aina neuvostokaudella mahdollisuuksien mukaan piilossa.

Mutta ulkomailla emigrantti Bunin saattoi myydä kirjojaan vain muutaman sadan kappaleen painoksina. Katajev ymmärsi, että ellei hän olisi muuttanut, painokset olisivat olleet satoja tuhansia.

Mutta rajan takana oli vapaus.

Tämä argumentti kirjassa uskalletaan sanoa, mutta Katajev ei usko siihen tai ei ainakaan asiaa tunnusta.

Lienee tosiaan ollut niin, ettei hän edes uskaltanut uskoa, ettei Neuvostoliiton reaalisosialismi ollut muuta kuin raa’asti ihmistä riistävä väkivaltakoneisto, jonka itseymmärrys oli syvästi valheellinen ja jonka paljastaminen olisi kuulunut kirjailijan perustehtäviin.

Pidän todennäköisenä, ettei tuon ajan, enempää kuin nykyisenkään ajan kirjailijoiden suurimpana ongelmana ole se, ettei uskalleta sanoa totuutta (lukuun ottamatta lahjattomimpia), vaan se, ettei uskalleta olla uskomatta viralliseen/vallitsevaan totuuteen ainakin pääpiirteissään.

Joka tapauksessa Katajev saattoi kuvata aikansa todellisuutta sangen monivivahteisesti. Kyseessä ei missään tapauksessa ole pelkkä myötäkarvaan silittely, joskaan ei tietysti myöskään aktiivinen systeemin vastaisuus.

Joskus tulee mieleen ajatus vertailusta sosialistisen realismin ajan ja meidän nykyisten kulttuuripiiriemme tuotannon välillä.

Kukapa nykyisistä kirjailijoista uskaltaisi asettaa kyseenalaiseksi koko aikakauden ideologian perusteet, rotuopeista (rotuja ei ole) sukupuolten ominaisuuksiin, kansainvaellusten tulkintoihin ja feminismiin?

Eipä taida meidän maassamme olla uusia Bunineita eikä edes Katajevin kaltaisia kirjailijoita.

Ongelmana ei niinkään ole, ei silloin eikä nyt, tuo virallinen sensuuri, joka sekin jo nostaa päätään, vaan vertaisryhmän, niin sanotun älymystön pyhä yksinkertaisuus ja orjailu poliittisen korrektiuden edessä, henkinen riippuvuus laumasta.

Ranskassa on sentään Houellebec. Rohkeimmat kai uskaltavat sen vielä lukea ainakin peiton alla.