Sodan jälkeen

Neuvostoliitto Stalinin kuoltua

Göran Schildt, Tre veckor i Sovjet. Söderströms, 1954, 125 s.

Nähdessään ensimmäiset venäläiset kasvot vuonna 1953, kirjoittajalle tui mieleen, että edellinen kerta olikin ollut Viipurinlahdella vuonna 1940, jolloin hän oli heittänyt niitä kohti käsikranaatin ja saanut sieltä luodin mahaansa. Tarkemmin ottaen luoti oli vienyt mukanaan toisen kiveksen ja osan toistakin, kuten kirjoittajan muistelmista ilmenee.

Mutta sota on sotaa ja siinähän jokainen pyrkii tekemään toiselle sen, mitä odottaa hänenkin itseään kohtaan hautovan.

Vuonna 1953 sota sentään oli ohi ja Göran Schildt käsitti asian erinomaisesti. Hän saattoi olla aikaansa edellä, kun kaikki eivät ole vieläkään oikein tainneet asiaa tajuta.

Joka tapauksessa hän pääsi reportaasimatkalle Neuvostoliitoon jo muutama kuukausi Stalinin kuolema jälkeen. Ulkomaalainen oli siihen aikaan Venäjällä suuri harvinaisuus, vaikka kirjoittajalle Moskovassa vakuutettiin, että kaupungissa oli parasta aikaa peräti 415 ulkomaalaista.

Schildt toimi Svenska Dagbladin reportterina ja hänet päästettiin maahan nimenomaan henkilönä, joka ei ollut kommunismin kannattaja, liberaali toki. Sellaisiahan sinne tavallisesti haluttiinkin, vaikka juuri tuohon aikaan ei yleensä haluttu ketään.

Koska oli ilmeistä, ettei syvällistä suuren maan ymmärtämistä voi syntyä käytettävissä olevilla eväillä, Schildt päätti omien sanojensa mukaan vain raportoida mahdollisimman naiivisti siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut ja millaisia vaikutelmia se oli hänessä herättänyt.

Minusta tällaiset kuvaukset Neuvostoliitosta ovat aina kiinnostavia, ei vähiten sen takia, että tuossa maassa muutokset tapahtuivat yleensä jyrkästi, komennon mukaan. Suuri laiva kulki siksakiaan Kremlin tiukassa ohjauksessa.

Alvar Aallon elämäkerturina tunnettu Schildt oli erityisen kiinnostunut arkkitehtuurista ja hänellä kyllä riitti näkemistä. Huomaamatta häneltä jäi ymmärrettävistä syistä, että heti Stalinin kuoltua hänen nimeään kantanut mahtaileva tyyli sai väistyä. Eihän tuolla alalla muutos voinut ilmetä välittömästi.

Jälkikäteen asia toki on ilmeinen. Pietarin metron ykköslinja toteutettiin vielä Stalinin aikaisten suunnitelmien mukaan suunnilleen vuoteen 1955 saakka, mikä on helppo huomata. Sen jälkeen kaikki muuttui.

Toistaiseksi kuitenkin vanhoja eurooppalaisia tyylejä jäljittelevät, mahtavat rakennukset hallitsivat kaikkialla kuvaa. Kiinnostavaa kyllä Alvar Aaltoa moitittiin venäläisissä arkkitehtipiireissä epäkansallisuudesta.

No, joka tapauksessa, matka sinne, niiden metsien taa, missä maailma aikoinaan näytti loppuvan, oli kirjoittajalle hyvin avartava, se oli kuin matka raketilla Marsiin, sanoo hän jo hyvän aikaa ennen Laika-koiran ja Gagarinin avaruusmatkoja. Eihän kukaan vielä vuonna 1953 ollut raketilla matkustanut minnekään.

Kirjoittaja on tarkka havainnoitsija ja häntä kiinnostaa kaikki, ihmisten fysionomiasta lähtien. Se onkin hänen todistuksensa mukaan hyvin erikoinen. Itse asiassa siinä on tavattomasti yksilöllisiä tyyppejä, mikä on hyvin yllättävää tuossa kollektivismin maassa.

Tuo individualismin -mikä on maassa kirosana- ja kollektivismin suhde kiinnostaakin kirjoittajaa suuresti. Hänestä näyttää, että sillä tasolla on tapahtunut suuri muutos. Siinä suurin arvoitus ehkä piileekin.

Toisaalta kaikki vaikuttaa tasapäistetyltä, mutta toisaalta omaleimaisuutta on enemmän kuin lännessä. Schildt arvelee, että kyseessä itse asiassa on vanhan Venäjän suora jatko.

Mutta entä kansan mielialat ja ajattelu? Oppositiohenkeä on tulkin kanssa liikkuvan kirjoittajan tietenkin turha edes yrittää löytää mistään. Sen hän ymmärtää, mutta tuskin sitä, millainen terrori on vielä kansan tuoreessa muistissa. Eihän sen laajuus ollut vielä yleisessä tiedossa.

Joka tapauksessa se, mitä keskustelukumppanit käsittävät ”vapaudella”, oli sitten kyse vaikka sensuurista tai Baltian maiden liittymisestä Neuvostoliittoon, on ilmeisesti aivan vakavaa puhetta. Kovin erikoislaatuisesti siellä myös ymmärretään ”rauha” ja ”objektiivisuus”. Ajattelussa on eroa.

Siinä maassa on toki totuttu vaikenemaan, tottelemaan ja alistumaan. Jos epäilyksiä tulee, katsotaan pyhiä kirjoja. Mitään epäilystä ei ole siitä, että Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1939, koska asia on selvästi sanottu.

Tämän ajattelutavan ja länsimaisen maailmankatsomuksen välillä Schildt näkee samantyyppisen kuilun kuin se, joka vallitsee kristinuskon ja muhamettilaisuuden välillä: vaikka yhteisiä aineksia on, ovat erot sovittamattomia.

Tärkeää on se, että nyt aiotaan väestön elintasoa nostaa, ei vain valtavasti nälkää näkevän Aasian elintason yläpuolelle vaan myös monien eurooppalaisten maiden. On muuten kiinnostavaa, että asia on otettu vieraan kanssa esille niin tavattoman pian Stalinin kuoleman jälkeen, vielä samana vuonna.

 Tunnetustihan se kyllä tuli ohjelmaan hyvin pian, jo Malenkovin lyhyellä kaudella.

Kiinnostava ja koko maailman kannalta äärimmäisen tärkeä kysymys oli, tulisiko se onnistumaan. Tulevatko köyhät väestöryhmät lännessä pysymään sille solidaarisina, mikäli neuvostosysteemi takaa paremmat olot?

Tässä todella on haaste, toteaa kirjoittaja. Ainoa mahdollisuus taistella kommunistiparatiisia vastaan on rakentaa sellainen kapitalistiparatiiisi, jossa kaikki tuntevat olonsa hyväksi. Nythän monet Euroopassakin yhä näkivät nälkää.

Nämä asiat siis nousivat yli muiden jo monta vuotta ennen Hruštšovin ”me hautaamme teidät” puheita ja kommunismin rakentamisen ohjelmaa, joka alkoi vuonna 1961.

Mitä nuo asiat saattoivat merkitä, selvisi kirjoittajalle, kun muuan matkalla kohdattu intialainen, joka omien sanojensa mukaan saapui paikalle kommunismin vastustajana, nyt oli vakuuttunut siitä, että juuri se oli asia, jota intialaiset tarvitsivat.

Kaiken kaikkiaan matkat, jotka ulottuivat Kaukasukselle saakka ja kaikki, mitä oli saatu nähdä tekivät kirjoittajaan suuren vaikutuksen ja hän pohtii kirjan lopussa jo lähes resignoituneeseen sävyyn sitä, onko länsimaiden halulla tulla autuaaksi omalla uskollaan enää mahdollisuuksia tässä maailmassa.

Ehkäpä niitä sentään on ja ehkäpä ”rauha”, ”vapaus” ja ”demokratia” vielä kerran saavat kaikille yhteisen merkityksen, pohtii kirjoittaja.

No, on kai asiassa ainakin edistytty, voimme kai nyt tänään sanoa.