Sotainen Saimaa

Saimaan sotalaivat

Kuten tunnettua, Saimalla oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kaksi olosuhteisiin nähden varsin suurta laivastoa, ruotsalainen ja venäläinen. Olen niistä joskus kirjoittanutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sotalaivat ).

Nuo soutulaivastot, joiden tykkijollat liikkuivat myös purjeilla, lakkautettiin kuitenkin Suomen tultua liitetyksi Venäjän keisarikuntaan. Ruotsalaisilla ei enää voinut olla siellä laivojaan eikä Venäjäkään pitänyt sellaisia tarpeellisina. Niinpä koko komea, mutta kallis systeemi päästettiin rappeutumaan.

Järvien rikkomaa Suomen sisämaata voitiin pitää luonnollisena esteenä viholliselle, mutta ellei puolustajalla ollut tarpeeksi ripeästi paikalle saatavaa kalustoa, toimi tämä este sitä itseään vastaan. Röyhkeä, revanssinhimoinen Ruotsi saattaisi kukaties hyödyntää vanhaa kulttuurista hegemoniaansa Suomessa ja saada paikallisen väestön puolelleen.

Niinpä Krimin sodan aikana herättiin taas huomaamaan, että Pietarin turvaaminen myös maan puolelta olisi taas paikallaan. Siksipä laivastovoimaa rakennettiin Päijänteelle ja muuallekin lännemmäs.

Sodan jälkeen moista rasitusta alettiin taas pitää tarpeettomana, mutta olipahan Päijänteelle saatu oikea höyrylaiva –siipiratasalus Suomi- joten ei se ponnistus hukkaan mennyt.

Mutta kansainvälinen tilanne ei ole ikuisesti rauhallinen. Kun Puola taas vuonna 1863 kapinoi, nousi Ranska Napoleon III:n johdolla sitä tukemaan, kuten oli ennenkin tehnyt. Kansainvälistä koalitiota yritettiin koota Venäjän painostamiseksi ja sotahan on se vihoviimeinen painostuskeino.

Jyrki Paaskoski kertoo mainiossa Saimaan kanavan historiassaan (Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava 2002, 367 s.), että tuossa uhkaavassa tilanteessa meriministeriön alainen Suomen sisävesilaivasto muodostettiin jälleen. Myös Saimaalle tuli oma osastonsa vuonna 1863.

Saimaan osasto sijoitettiin Lappeenrantaan ja siihen kuului 12 laivaa ja kuusi 12-metristä soutuvenettä. Matruuseja ja tykkimiehiä oli yli 300. Se toimi jonkin aikaa länsivaltojen pelokkeena, (navy in being), mutta lopetettiin sitten taas vähin äänin.

Kuinka ollakaan, 1900-luvun alussa laivaston perustaminen tuli taas kerran ajankohtaiseksi. Pidettiin muun muassa tarpeellisena hillitä suomalaisten aktivistien toimintaa, kuten kenraalikuvernööri Seyn asiaa pääministeri Stolypinille vuonna 1911 perusteli.

Asiaa valmistelemaan saapui Adrian Ivanovitš Nepenin, joka sitten, Itämereen laivaston komentajana ollessaan, ammuttiin Katajanokalla eli ns. Viaporin telakan portilla maaliskuussa 1917.

Nepenin oli itse asiassa aikoinaan määrätty Saimaan laivueen komentajaksi, mutta tuota eskaaderia ei saatu aikaan ennen kuin vuonna 1917. Syyskuussa 1917 Saimaan laivastoon joka tapauksessa kuului seitsemän alusta. Satakunnan laivastosta sinne oli siirretty muutama laiva sekä yhdeksän upseeria ja 80 matruusia ja sen sijoituspaikkana oli Vuoksenniska.

Ivan Tšernikov kertoo Venäjän jokilaivastojen historiassaan myös Saimaan, Päijänteen ja Satakunnan laivastoista (https://tech.wikireading.ru/2447 ). Hän on keskittynyt tekniseen puoleen eikä näytä juuri kiinnostuneen muusta.

Joka tapauksessa Saimaalle siis tuotiin, lähinnä näytösmielessä ennen ensimmäistä maailmansotaa ihmisten ihmeteltäväksi pieniä moottoritorpedoveneitä (minonoska), joilla oli kevyet tykit ja ajan oloissa aikamoinen nopeus. Sen tarjosi 220-heppainen dieselmoottori.

Romaanissaan Kerran kesällä Joel Lehtonen kuvaa kepposta, jonka paikallinen lehti teki houkuttelemalla ihmisiä mukamas katsomaan ”atamaanin johtaman torpedo-panssarilaivueen” saapumista satamaan.

Kuvauksen perusteella tämän fiktiivisen tapahtuman näyttämönä oli Savonlinnan satama, jossa todella siis kävikin torpedoveneitä, joskaan ei panssaroituja eikä kasakka-atamaanin johtamia.

Saimaalla ei kuitenkaan tainnut olla mitään torpedoitavaa, joten ne seitsemän laivaa, jotka Saimaan laivueeseen sitten vuonna 1917 kuuluivat, olivat torpedoveneitä suurempia ja hitaampia, mutta myös tulivoimaisempia. ”Osma”-laivassa oli peräti neljä kolmituumaista tykkiä ja kahdeksan konekivääriä.

Joskus näkee väitettävän, että suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš, joka asui vv. 1917-1918 Haikon kartanossa ja josta sitten tuli kruununtavoittelija, olisi ollut Satakunnan laivueen komentaja. Tietääkö joku tästä enemmän? Kaartinekipaašin komentajana hänellä oli kyllä alaisuudessaan joki- ja järvilaivaston joukkoja.

Toisaalta lyhyet elämäkerrat kertovat, että tämä amiraali ja Japanin-sodan veteraani siirtyi Suomeen vasta vuonna 1917.  Tämä Aleksanteri II:n pojanpoika ja Nikolai II:n serkku rikkoi uskollisuudenvalansa ryhtymällä joukkoineen kannattamaan Helmikuun vallankumousta.

Mutta Saimaalle palataksemme, vuoden 1918 kesän alussa vielä itsenäisen Suomen aikanakin muodostettiin noista Venäjältä jääneistä aluksista Saimaan laivue, joka toimi vielä jonkun aikaa kansalaissodan jälkitunnelmissa.

Sittemmin, toisen maailmansodan aikana Saimaalla toimi jälleen ainakin armeijan moottoriponttoniyksikkö, joka siirsi joukkoja ja kalustoa vesistön toiselle puolelle. Myös neljä italialaista moottoritorpedovenettä ja neljä saksalaista miinanraivaajaa tuli kanavaa pitkin Saimaalle, josta siirtyivät Punkasalmen kautta Laatokalle.

 Syksyllä ne lähtivät samaa reittiä takaisin ja päätyivät aluksi Tallinnan satamaan. Torpedoveneet ostettiin sitten osaksi Suomen laivastoa.

Sen jälkeenhän koko Vuoksen vesistö on ollut ylen rauhallinen, luojan kiitos. Vuokrasopimuksenkaan mukaan Saimaan kanavaa eivät saa käyttää muut, kuin venäläiset sotalaivat, mutta eipä ole tainnut niitäkään enää näkyä.

Toisaalta jonkinlainen tykkivene, kesäjuhlia ja vastaavia historian tilaisuuksia kaunistamaan ja historiasta muistuttamaan, voisi olla hyvä idea. Komein vaihtoehto olisi epäilemättä se af Chapmanin kehittämä 1700-luvun lopun kaksimastoinen malli, jollaista sekä ruotsalaiset että venäläiset käyttivät. Vaikka onhan niitä ollut muitakin tyyppejä.