Lapsellisuus on kunniamme

Lapsellisuuden hinta

Amerikassa on jo jonkin aikaa tunnettu termi kidult -lapsiaikuinen. Itse ilmiö on tietysti ikivanha, eikä se alkanut Peter Panista saati Michael Jacksonista.

Lapsenmielisyydessä on oma charminsa. Kukapa ei olisi ihastunut lasten kykyyn leikkiä esineillä ja asioilla ja kuvitella maailmaa mielensä mukaiseksi, joskus ihanaksi ja joskus pelottavaksi.

Lapset ota tietyssä iässä myös suuria filosofeja. Joskus kirjoittelinkin eräästä opuksesta jonka nimi on Philosophy and the Young Child (G.B. Matthews, 1980). Lapset saattavat asetella aivan samoja kysymyksiä kuin suuret filosofit ja niitä kannattaa todella kuunnella.

Mutta, kuten Paavali ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä sanoo: Kun minä olin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun minä mieheksi vartuin, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

Kaikesta lapsenomaisuuden viehätyksestä huolimatta yhteiskunnan on toimittava terveen aikuisuuden ehdoilla ja se tarkoittaa, että on ymmärrettävä ja otettava huomioon se ero, mikä on leikin ja toden välillä. Edellistä sopii aina harrastaa siinä elämänpiirissä, johon se sopii. Ankaran todellisuuden merkitys on kuitenkin kyettävä hyväksymään.

Lapselliselle psyykelle on ominaista suuri emotionaalisuus, itkuun pillahtaminen näennäisesti olemattomasta syystä, lyhytjännitteisyys ja kuvitelmat omasta kaikkivoipaisuudesta.

Lapsi kuvittelee aina olevansa maailman napa ja on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, elleivät muut asiaa tunnusta. Niinpä hän projisioi omat siisteysharjoituksensa, syömisensä ja muun puhtaasti henkilökohtaisen toimintansa eräänlaiseksi politiikaksi, jonka rajoja ei kyetä ymmärtämään. Henkilökohtainen on poliittista, hänen kuvitelmissaan.

Poliittisissa massaliikkeissä taantuminen pikkulapsen tasolle on tyypillistä, kuten noiden ilmiöiden tutkijat ja ammoin ovat havainneet. Sivumennen sanoen, totalitarismi, joka tuntee vain yhden elämisen tason, nimittäin poliittisen, panostaa juuri yksilön lapsellisiin vaistoihin ja tarpeisiin.

Kuten vanhat psykologian oppikirjat todistavat, naisen psykologialle on tietty lapsenmielisyys ominaista, mikä on sosiobiologisesti välttämätöntäkin. Se, jonka tehtävänä on lapsen hoivaaminen, joutuu myös sen mielenliikkeitä ymmärtämään, muuten syntyy tuhoisa konflikti.

Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa vallitseva yleinen lapsenmielisyys on tietenkin jo kauan ollut sen tarkkailijoille selviö.

Mihin asia perustuu, on vaikeampi kysymys. Kun aikuiset eivät enää tee lapsia, ei myöskään lasten kasvattaminen ja niistä huolehtiminen tee heistä itsestään aikuisia.

Sen sijaan syntyy tietty Peter Pan-ilmiö, joka erityisen selvästi ilmenee naisten lähes uskomattomissa ponnisteluissa näyttää puberteetti-ikäisiltä vielä eläkkeellä ollessaan. Toki miehet ovat myös omalla tavallaan lapsellisia. Tämä näkyy jokapäiväisessä elämässä kuolemanvakavana suhtautumisena pallopeleihin, valtavana panostuksena esimerkiksi muutaman kalan pyydystämiseen ja niin edelleen, ad nauseam.

Vielä puoli vuosisataa sitten asiat olivat aivan toisella kannalla.

Yksilöpsykologiasta tuskin kannattaa ilmiön juurisyitä etsiä, vaikka sen merkitys onkin suuri. Epäilemättä kaiken taustalla on uusi kulttuurinen malli, joka saa pontta huviteollisuudesta, joka ympäröi massoja aamusta iltaan.

On tunnettua, että sellainen huviteollisuuden tuote, joka on viritetty 11-vuotiaan tasolle, saa suurimman mahdollisen yleisön. Se kulttuuri, jonka ainoana kunnianhimona on tehdä mahdollisimman paljon rahaa, ei voi sivuuttaa tätä tosiasiaa.

Yrittämättä syventyä tähän munan ja kanan ongelmaan, voidaan todeta, ettei ole todennäköistä, että niin valtavaa ilmiöt kuin kulttuurin kehitystä voitaisiin johtaa yhdestä tai edes muutamasta alkusyystä. Ilmiöiden redusoitavuudella on rajansa, mitä lapsellisen mielen on vaikea käsittää.

Muutamat ilmiöt joka tapauksessa näyttävät kertovan paljon ainakin siitä, miten suuri lapsenomaisuuden valta on ympärillämme.

Kulttuurin flagellantismi, joka ilmenee koko länsimaiden historian tuomitsemisena ja menneiden aikakausien mittaamisena kaikkein uusimpien muotiaatteiden avulla, on ilmeisen infantiili tapa suhtautua historiaan ja siinä hallitsevalla sijalla on lapselle ominainen kykenemättömyys suhteuttaa asioita.

Sen sijaan, että pohdittaisiin vakavasti aikakausien välisiä eroja, kilpailevat johtavat intellektuellit osoittamansa itkuherkän sensitiivisyyden määrässä

Äärimmäinen herkkyys loukkaantua toisten ihmisten puheista, ei pelkästään moitteista tai arvostelusta, vaan ihan pelkistä sanoista, on myös eräs syvästi lapsellinen piirre.

Sivumennen sanoen, kun se ilmenee poliisikomisarion titteliä kantavalla aikuisella miehellä ja otetaan viranomaisten taholla vakavasti, on jo ylitetty parodian rajat.

Koko valtava metoo-kohu, joka lienee alkanut ymmärrettävästä tuohtumuksesta sen johdosta, että eteenpäin pyrkivät naiset joillakin aloilla olivat joutuneet hyväksymään maksun seksillä, sai nopeasti täysin infantiileja piirteitä, kun vuosien ja vuosikymmenten takaisia kähmintöjä alettiin avuttomasti itkeä suuren yleisön edessä.

Kun aikuiset naiset alkoivat suureen ääneen valittaa joutuneensa kauheisiin kärsimyksiin sen takia, että miehet osoittivat heitä kohtaan seksuaalista kiinnostusta, oli jo siirrytty kauas orwellilaiseen maailmaan.

Tunnettu historioitsija Gertrude Himmelfarb kiinnitti asiaan huomiota jo pari vuosikymmentä sitten, jolloin se oli vasta niin sanoakseni oraalla: kun samaan aikaan työnnettiin kaupallista seksiä joka tuutista aivan käsittämättömiä määriä ja ruikutettiin sitten, miten kauheaa oli, että miessukupuolellakin oli asiaan kiinnostusta, oli koko asetelma läpikotaisin falski.

Kun nyt eräät poliisiksi opiskelevat naiset ovat nostaneet oikeusjutun sellaista kouluttajaa vastaan, joka osoitti heitä kohtaan, sanoisinko, ylenmääräistä seksuaalista huomaavaisuutta muun muassa koulutustilanteessa(!), tulee mieleen, että heidän olisi sen sijaan kannattanut vakavasti pohtia ammatinvalintaa.

Vai mahtaako ollakin niin, että juuri tuollainen on sitä tukevaisuuden poliisityötä, kuten se jo osittain on nykyisyydenkin. Sen sijaan, että yksinkertaisesti vastattaisiin samalla mitalla -esimerkiksi navakalla läpsäyksellä, aletaankin itkeä tuomarin edessä omaa surkeutta…

Silloin meillä on syytä pelätä pahinta. Juuri poliisien ja oikeusviranomaisten rooliin kuuluu, että he ovat aikuisia ja osaavat panna omaan arvoonsa myös asiat, jotka saattavat olla epämukavia, mutta joiden korottaminen rikoksiksi osoittaa maan alkavan mädäntyä ja lähestyä henkisesti Amerikkaa.

Yhä useammin saamme jo nähdä, ettei normaalia puhetta olla ymmärtävinään, vaan kiirehditään huutamaan viranomaisia apuun.

Kun vielä saamme käytännön, jonka mukaan väärän sanan sanomisesta väärälle henkilölle tuomitaan miljoonien korvauksiin, olemmekin ihan uudessa yhteiskunnassa, jossa ajatuskaan ei ole edes periaatteessa vapaa. Sananvapaudesta tässä maassa ylpeilevätkin enää vain tyhmimmät.