Viinasen kujanjuoksu

 

Epäitsekäs törkimys pelastaa Suomen

 

Mauno Saari, Näkymätön käsi. Kertomus vallasta ja vallan käyttäjistä. Gummerus 2006,  312 s.

 

Keskustakampuksen poistokirjoista tuli luettua vielä Mauno Saaren reportaasi suuren laman tekijöistä ja näkijöistä. Itse lamasta ja sen syistä kirja ei kerro, mutta kyllä sen sijaan hyvinkin paljon siitä, miten poliitikkojen ja rahamiesten suhteet pelasivat ja kehittyivät ja miten yksi mies yli muiden piti aina pintansa, kun omat ja vieraat häntä kilpaa kampittivat.

Keijo Korhonen väitti jossakin kirjassaan, että Amerikassa on yhä tuhansittain paikallisia pikku pankkeja, jota toimivat koodilla 9-6-3. Se tarkoittaa sitä, että ne lainaavat rahaa tarvitsijoille 9 prosentin korolla, saavat sitä säästäjiltä 6 prosentin korolla ja pankinjohtaja lähtee kotiinsa iltapäivällä kello 3.

Tällaisia pankkejahan meilläkin oli vielä sukupolvi sitten pilvin pimein. Isännät olivat niitä sata vuotta sitten perustelleet, kun nykyaikainen maatalous tarvitsi lainaakin. Pankkibisnes oli äärimmäisen yksinkertaista ja turvallista. Raha tuli ja meni tietyssä suhteessa, vakuudet pelastivat, jos jollekin lainaajalle kävi huonosti.

Mutta kaikenhan tässä maailmassa voi möhliä. Vanhan sanonnan mukaan Juppiter löi ensi sokeudella ne, jotka halusi tuhota. Sen jälkeen heidän omat paheensa, ahneus, epärehellisyys ja turhamaisuus tekivät lopun työn.

Niinpä Suomenkin pikkupankit oli ehdottomasti fuusioitava suureksi rahalaitokseksi vai oliko se vallan finanssitavaratalo ja lähetettävä vielä niiden mukaan kastettu purjevene kiertämään maailmaa merkkinä sen valloittamisesta.

Ikävä kyllä, vene oli sarjassaan pikkuruinen eikä herättänyt minkäänlaista huomiota sarjassaan, eikä koko maailman kiertäminen tai maailmalle meneminen ollut juttu eikä mikään. Se suuri juttu oli siellä pärjääminen.

Takki auki mentiin ensin Lontoon Cityyn ja sitten Amerikkaan ja innostuttiin kaiken maailman vivuista ja vippaksista. Normaali, rehellinen lainaaminen kotipaikkakunnilla ei kiinnostanut ketään.

Kuten tunnettua, maailmalla tuli takkiin rajusti. Saaren kirjassa mainitaan, että pankkimiesten arvostus alkoi muistuttaa sikopaimenen nauttimaa kunnioitusta. Itse asiassa tuo ammattikunta, jota ei Suomessa esiinny, koostunee rehellisen työn tekijöistä, eikä pankkimiesten imago 1990-luvun puolivälissä enää noussut sille tasolle eikä ole noussut vieläkään.

Kaiken alku ja syy oli yli varojen eläminen, holtiton luotonotto ja –anto, joka viimein tuli tiensä päähän.

Kulutusjuhlat turmeli devalvaatio, joka yhtäkkiä nostikin halvalla saadun rahan kalliiksi. Oliko se pakko tehdä, lienee akateeminen kysymys. Olihan luotettu siihen, ettei sitä tule. Sekä suurpääomalle että ay-liikkeelle toinen tie eli ns. sisäinen devalvaatio alias kiky oli periaatteessa yhtä mahdollinen kuin käytännössä mahdoton. Devalvaatiota kannattivat molemmat ja se oli aikaa, jolloin sen voi vielä tehdäkin.

Sitten pelastettiin pankit ja siinä hommassa tuhottiin samalla suuri määrä kannattavaa tai ainakin toimivaa bisnestä. Saari ei edes mainitse käsitettä Koiviston konklaavi, vaan keskittyy käsittelemään Iiro Viinasen tiukkaa taistelua erilaisia lepsuilijoita ja haihattelijoita vastaan.

On epäilemätöntä, että tilanne oli vakava ja se oli hoidettava. Suomen luottokelpoisuus painui pohjamutiin ja korkoprosentti tietenkin samalla nousi. Roskalainoiksi Suomelle myönnetyt luotot eivät sentään koskaan muuttuneet ja se edellytti tiukkaa budjettikuria, kärsiä saivat niin terveydenhuolto kuin ns. kehitysapukin, joka lihavina vuosina oli kasvanut huikeisiin mittoihin.

Kaikki hyvät ihmiset olivat tietenkin takajaloillaan moisen raakuuden johdosta ja pahat ihmiset aktivoituivat aivan erityisesti yrittäessään kaataa syntipukiksi valittua valtiovarainministeriä ja vaatiessaan kuka mitäkin. Nopeastihan sitä oli opittu yltäkylläisyyteen.

Saari kirjoittaa reportaasia, jossa hengästyttävään tahtiin astuvat näyttämölle niin pankkien luottomiehet, valtion virkamiehet, poliittiset onnenonkijat ja rehellisen työn tekijät. Politiikan piirissä näyttää kelpo väki olleen selvänä vähemmistönä, vaikka sitäkin oli joka puolueessa. Viinanen vihaa tasapuolisesti kaikkien puolueiden ääliöitä ja lurjuksia ja on aina oikeassa.

Muutamat muut politiikan hahmot taas ovat aina väärässä ja niitä löytyy etenkin omasta puolueesta jos muualtakin. Monenlaista operaatiota tehdään hankalan ministerin päänmenoksi, mutta hän ei ole enempää lahjottavissa kuin petkutettavissa tai peloteltavissa.

Tulee vallan mieleen Runebergin von Fieandt: Mutt’ hän piti päänsä ain/ omaa tietään kulki vain/ totellut ei sanaa toisen/ sai siis joukon erikoisen.

Tässä on varsin ilmeisesti kyseessä tarkoin valittu näkökulma ja viittauksia Viinasen papereihin on siinä määrin, että uskoo hyvin niiden olleen käytettävissä. Todellisuus toki on monimutkaisempaa, mitä kirjoittakaan ei kiellä. Joka tapauksessa hän osaa dramatisoida ja kirjoittaa jännittävästi, joskus liiankin ilmeikkäästi. Viinanenkin milloin sähisee ja milloin sihisee. Usein hän ainakin on vihainen ja syystä.

Yksityiskohtana voi mainita Viinasen lukemattomat metsästysreissut. Tuntuu, että eläimiä tapetaan samaan tahtiin kuin puolihullu arkkiherttua Frans Ferdinand aikoinaan. Mutta nämä reissut ovat myös aivan keskeinen osa verkostoitumista, informaation hankintaa, neuvotteluja ja myös välttämätöntä rentoutumista. Terveyskin on sankarilla jo koetuksella ylirasituksen takia.

Teoksen onnellinen loppu on Lipposen hallituksen muodostaminen ja siinä vaiheessahan Suomen talouskin jo kasvoi aika kyytiä. Kuilun partaalla oltiin välillä ja se oli niin syvä, ettei kansa ymmärtänyt asiaa lainkaan, etenkään kun sitä ei voinut sille sanoa.

Sen sijaan kaiken maailman helppoheikit saivat halpoja pisteitä vaatimalla kuka mitäkin ja esittämällä hurskasta ja anteliasta sellaisilla rahoilla, joita ei edes ollut. Ne vain olisi ollut jostakin otettava, ei sentään omasta taskusta.

Tuon ajan lama oli syvä ja jätti erittäin pahat jäljet ja sen opetuksia kannattaa vielä pitkään pohtia. Nykyäänhän ollaan taas saman ongelman edessä, mutta vanhaa teholääkettä eli devalvaatiuota ei voida käyttää. Sitä paitsi tämä taantuma taitaa olla pitkä ja harmaa. Sipilän hallitus sai sentään aikaan jonkinlaisen kikyn, mutta nythän se alkaa jo olla purettu.

Vähääkään arvostelematta neljän viikon työpäivän ideaa, tulee kyllä mieleen, että lupaamisen ja jakamisen sijasta olisi nytkin löydettävä yksi mies, joka uskaltaa vetää oikeaksi tietämäänsä linjaa silläkin uhalla, ettei miellytä ketään kollegaansa.

 Mies tässä tarkoittaa tietenkin myös naista, kuten kansanhuoltoministeriön ohjeissa aikoinaan muistutettiin kanalla tarkoitettavan myös kukkoa. Mutta turhahan tätäkään  asiaa on normaalijärkiselle selittää.

Sitä paitsi Viinasen asenne menestyi kansan keskuudessa. Vaaleissa kun eivät äänestä pelkästään ääliöt, joiden mielestä heidän ja heidän kaveriensa on saatava aina vain enemmän eikä muulla ole väliä. Pessimismillään Koivistokin aikoinaan tuli valituksi. Liukkaat lupailijat eivät välttämättä ole suosituimpia ja ainakaan he eivät ole niitä, joita maa tarvitsee menestyäkseen, nytkään.